Part 6

Sandra-rouva lähetti isännälle hyväksyvän silmäyksen. Isäntä puolestaan ajatteli, että jos nämä asiat olivatkin pieniä, olivat sitä suurempia ne, joita isännällä oli Sandran miehen kanssa ja jotka pian tulisivat ratkaistaviksi. Hyvä oli olla hyvissä väleissä naispuolella. Sekin saattoi merkitä paljon.

Pyyntöön suostumista kannatettiin yksimielisesti. Senjälkeen siirryttiin asiasta toiseen, kunnes kaikki käytännölliset kysymykset olivat selvillä. Silloin piti pastori pienen loman, korjasi pari kertaa kalvosimiaan ja lausui senjälkeen hartaan toivomuksen, että kaikki kysymykset, oli ne tärkeitä tai vähäpätöisiä, helppoja tai vaikeita, ratkaistaisiin yhtä yksimielisesti ja tyynesti kuin tähän astiset. -- Juuri tänään oli hänen velvollisuutensa kajota erääseen hyvinkin arkaan kysymykseen. Hänen tietoonsa oli nimittäin tullut, että pitäjällä liikkui ikäviä huhuja pitäjääseen viime keväänä valitusta Vaaramäen opettajattaresta. Hän tahtoi nyt johtokunnan jäseniltä kuulla, olivatko hekin tietoisia tästä ja tiesivätkö ehkä missä määrin näissä huhuissa oli perää.

Pastorska pyysi ensimmäisenä puheenvuoroa. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa itse kysymykseen. Hän ei ollut nähnyt mitään sopimatonta. Mutta hänen kasvattajana täytyi huomauttaa siitä, miten tärkeää oli että nuorta itsestään paljon luulevaa ihmistä ajoissa masennettiin. Eräänlainen kasvattajatoimi kuului kieltämättä johtokunnalle ja siis myöskin jokaiselle sen jäsenelle. Siksi ei tällaisessa asiassa saanut olla leväperäinen. -- Pastorska toivoi, että muut, joilla oli tietoja asiassa, nyt valaisisivat kysymystä.

Toinen katsoi toiseensa. Kukaan ei rohjennut alkaa.

-- Rouva Siivonen, te olette sekä johtokunnan jäsenenä että ikään nähden vanhimpia joukossamme, sanokaa te ajatuksenne asiasta, kehoitteli pastori.

Martta Siivosen ohuet, lujasti yhteenpuserretut huulet aukenivat vähitellen ja vaivalla. Kasvoilla risteili suonenvedon tapaisia värähdyksiä.

-- Mitään asiallista en minä tiedä. Omasta puolestani uskoin alussa sulaa hyvää neiti Vaarantauksesta, mutta olen tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei hän sitä ansainnut.

Martta-rouva vaikeni ja piti pitkän loman. Muut johtokunnan jäsenet katsoivat kysyväisesti milloin toisiinsa, milloin Marttaan. Näytti siltä kuin hän itsekään ei olisi tiennyt pitikö puhua vai vaijeta. Toiset odottivat.

-- Eivät ainakaan hänen miehiset tuttavansa seminaarin ajoilta puhu hyvää hänestä, sen minä tiedän. -- Verkalleen auenneet huulet puristautuivat taas lujasti yhteen, ja Martta siirsi tuolinsa lähemmä seinää kuin tietoisena siitä, että hän nyt oli suorittanut tehtävänsä.

Lahtelan isäntä kiiruhti sanomaan ett'ei hän omasta puolestaan tietänyt mitään erikoista. Mutta totta oli, että asiasta puhuttiin pitäjällä. Ja ehkäpä täälläkin oli niitä, jotka voisivat kertoa enemmän.

Sandra-rouvan alussa hätääntynyt katse kirkastui. Hänen aikansa ei kuitenkaan vielä ollut tullut. Hilma Heponen käytti par'aikaa puheenvuoroa. Hän, koulun toisena opettajana ei varsinaisesti tahtonut ottaa osaa tähän keskusteluun. Mutta jos häneltä tietoja vaadittiin, oli hän valmis vastaamaan.

Silloin Sandra Holppa liikahti, korjasi hameenlievettään, painautui tanakammasti tuolin selustaan ja rykäsi. Sitten hän pyysi puheenvuoroa.

-- Ei kukaan tähän asti puheenvuoroa käyttäneistä ole tietänyt mitään asiallista. -- Se saattaa johtua siitä ett'eivät ole _tahtoneet_ tietää. Mutta minä tiedän ja minä katson velvollisuudekseni puhua, sillä minä kuten pastorskakin pidän leväperäisyyttä tällaisessa asiassa sekä tunnottomana että turmiollisena.

-- Lokakuun puolivälissä kun me, Hilma Heponen ja minä, olimme menossa neiti Vaarantauksen luo, näimme verhottomien ikkunoiden läpi kauniin, nuoren miehen neiti Vaarantauksen huoneessa. Mutta kun astuimme sisään, ei miestä näkynyt missään. Hän oli nähtävästi piiloutunut. Ilmeisesti koetti neiti Vaarantaus itsekin uskotella meille että nuori herra oli lähtenyt. Miksi, se oli käsittämätöntä.

Tällä kohdalla keskeytti pastorska. Hän pyysi anteeksi. Mutta totuuden ja oikeuden nimessä pyysi hän saada tietää, oliko neiti Vaarantaus suoraan sanonut että vieras oli lähtenyt.

Sitä ei rouva Holppa _aivan_ varmasti muistanut, eikä Hilma Heponenkaan, mutta kyllä he kuitenkin luulivat. Lisäksi he olivat vakuutetut siitä, että vieras oli viettänyt yönsä kansakoululla. Hilma oli seuraavan päivän aamuna nähnyt hänet kansakoulun pihalla.

Tehtyään tämän ensimäisen hämmästyttävän ja asianomaiselle raskauttavan huomion oli Sandra Holppa monelta taholta, sekä miehiltä että naisilta kuullut kaikenmoisia vähemmän edullisia asioita neiti Vaarantauksen entisyydestä. Miesten lelu ja onkeensa pyydystäjä hän oli ollut jo seminaarissa. Ja samaa oli kertonut Sandralle rouva, jonka lasten kanssa opettaja kesällä oli lukenut. Silloinkin hän oli ollut niin halukas miesseuralle että laiminlöi opettajatoimensa, joten hänen oppilaansa eivät saaneetkaan ehtojaan suoritetuksi. Kerran luuli rouva Holppa itsekin nähneensä hänet iltamyöhäisellä kävelemässä erään vieraan herran kanssa. Hänen sekä mielistelevä että keikaileva käytöksensä oli myöskin pistänyt monen silmään. Se olisi varmaankin huomattavasti esiintynyt Metsämaan Siirin häissäkin, ellei siellä eräs hyvää tarkoittava henkilö, -- jonka nimeä Sandra ei tahtonut mainita, -- olisi sanonut hänelle vakavia varoituksen sanoja. Sentähden hän oli siellä niin arka, ett'ei paljo näyttäytynytkään muuta kuin johtaessaan laulua. Siksi monet olivat jo paheksuneet hänen käytöstään, että siitä varmaan aikaisemminkin olisi valitettu, ell'ei opettaja mielistelyllään olisi päässyt paikkakunnan johtavien henkilöiden, Suvisuojan neidin ynnä muiden suosioon, niin ett'ei kuka tahansa uskaltanutkaan avata suutaan häntä vastaan. Mutta nyt kun johtokuntaan oli saatu virkaansa pystyvä mies, joka kykeni ylläpitämään järjestystä, saattoi toivoa tämänkin kohdan korjautumista.

-- Lopuksi, -- Sandra Holppa päätti, -- pyytäisin, niin ensikertalainen kuin olenkin, kysyä eikö sekin ole sopimatonta ja loukkaavaa, että nuori opettajatar joko aina itse on kylässä tai pitää vieraita luonaan. Minä en ymmärrä paljon, mutta luulisi että koulutyö kärsii siitä ja että tässäkin siksi on kysymys, joka koskee hyviä tapoja ja kasvatusta.

Sandra istuutui. Syntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Pastori pureksi ajatuksiin painuneena kynänpäätä.

-- Tässä on todella raskas ja vaikea tehtävä, hän huomautti. -- Mutta jos raukkamaisessa arkuudessa muitta mutkitta sysäisin sen syrjään, pettäisin teidän minulle osoittamaanne luottamusta.

-- Niin, hyvä pastori, juuri niin. -- Sandra niisti liikutettuna nenäänsä. Hän tunsi itsekin, että oli raskasta olla siveyden suojelijana.

-- Siinä mitä on esiintuotu, pastori viimein päätti, on yhtä ja toista, joka -- joskin on ikävänpuoleista, on siksi epämääräistä, ett'ei siihen voida kajota. Kieltämätöntä on kuitenkin, että neiti Vaarantauksella on ollut vieras, jota hän on tahtonut piiloitella, sekä että hän liian paljon kyläillen, kuten muutenkin käytöksensä kautta on ollut pahennukseksi. Siksi on mielestäni parasta, että opettajaa rakkauden hengessä, mutta vakavasti varoitetaan käyttäytymään seurustelussaan sekä mies- että naistuttaviensa kanssa niin, ett'ei se loukkaa toisten tunnetta eikä ole haitaksi hänen työlleen opettajana.

-- Herra pastori!

Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin missä Yli-kylän Riikka istui. Riikka oli noussut seisomaan. Hän oli kookas ihminen. Kun hän nyt oikaisihe suoraksi yksinkertaisessa herännäispuvussaan, näytti hän kerrassaan kunnioitusta herättävältä.

-- Herra pastori! -- Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni. -- Minä olen hidas ajatuksillani, ja vielä vaikeampaa on saada ajatus selvästi sanotuksi. Mutta kun minulle nyt on selvinnyt mistä tässä oikeastaan on puhe, vaatii tuntoni minua puhumaan. -- Tässä ollaan lähimmäistä syyttämässä. Ja mistä? Hänellä on ollut mies luonaan vieraana eikä ole tahtonut sitä ilmoittaa toisille vierailleen. -- -- En minä opettajan asioita tunne, mutta sana sanoo ett'ei rakkaus pahaa ajattele. Ja Lutherus käskee kaikki asiat parhain päin kääntämään.

-- Totuuden suola on siltä tarpeen, pastori huomautti syrjästä.

-- Eikö voinut se nuori mies olla hänen sulhasensa, Riikka arveli vähääkään joutumatta tolalta.

-- Siitäkin on sanottu, että opettaja liian paljon kyläilee, on liian paljon yhdessä Suvisuojan neidin, pappilalaisten ja muidenkin kanssa. -- Kun en tiedä, niin kysyn, että saako johtokunta määrätä siitäkin asiasta, kenen kanssa opettaja seurustelee ja miten paljon?

-- Emäntä käsittää väärin, pastori taas yritti, mutta emäntä ei antanut keskeyttää itseään. Kuunnellessaan oli hänelle selvinnyt mitä oli sanottava ja sen hän sanoi. -- Siitäkin mainittiin, että seminaarin aikuiset toverit eivät puhu hyvää opettajasta. Sellaista sattuu. Saattaa joku minullekin sanoa, että pastori on tiukka mies ja että opettaja Heponen ärjyy lapsille.

-- Syrjäviittaukset eivät kuulu asiaan! -- Pastori napautti terävästi kynällään pöytään.

-- Johon minä vastaan -- Riikka jatkoi silmää räpäyttämättä, -- että pastori tahtoo pitää järjestystä ja siihen toiseen että kenellepä meistä ei erhettä satu. -- Kun tunto käskee puolustamaan, täytyy totella. Sen tähden minä nytkin puolustan.

Hän istuutui.

Hetken syvää äänettömyyttä seurasi tavaton liikahteleminen. Tuoleja siirrettiin paikoiltaan. Lahtelan isännän kengät narahtivat pahasti. Pastori nousi levottomasti ja Sandra Holppa viskasi vihaisen katseen Yli-kylän emännälle.

-- Emme siis voi tulla yksimieliseen päätökseen?

-- Ei, Riikka sanoi nurkastaan.

-- Raukeaako siis varoituksen anto?

-- Ei, viskasi Sandra Holppa vastaan.

-- Enemmistön äänet ratkaisevat asian, pastori selitti. -- Kuka vastustaa varoituksen antamista?

-- Minä, tuli taas Riikan puoleisesta nurkasta. Mutta kun hän oli sanonut sen, painui hän nurkkaansa itkemään. Hän muisti rovastin sanoja: jää puhumaan toisten lasten puolesta. Ja hän muisti Mari-tyttöään, joka oli kaukana kodista vieraiden ihmisten keskellä.

-- Yksi vastustaa, toiset puolustavat, puheenjohtaja julisti. -- Nyt olisi valittava sopivat henkilöt viemään varoitusta perille.

-- Eikös puheenjohtaja, Lahtelan isäntä tiedusteli. -- Tämähän on papille kuuluvaa.

-- Minusta olisi hienotunteisempaa, jos valitseisimme naisia.

-- Pastorska sitten! -- Lahtelan isäntä nousi. Hänen saappaansa ulvahtivat taas niin pahasti, että pastorska hermostuneesti nosti kädet korvilleen.

-- Ja rouva Siivonen toiseksi, -- pastori ehdotti.

-- Kannatetaan, sanoi Sandra Holppa lujasti kuin koko joukon puolesta.

Silloin nousi Riikka Yli-kylä. -- Ja te suostutte? -- Hän katsoi pitkään ja surullisesti Marttaan, -- te meidän vanhimman opettajan vaimo ja kolmen tyttären äiti?

Hän pyyhkäsi huivin päähänsä ja poistui hiljaa huoneesta.

Korkea oikeus oli päättänyt istuntonsa.

Viimeinen pisara.

Kyllikin oppilaat olivat välitunnilla. Pojat rakentelivat lumilinnaa, tytöt kävelivät leikkikentän toisella puolella kiihtyneesti jutellen keskenään.

-- Opettaja on kipeä, vakuutti eräs kolmasluokkalainen. -- Näkeehän sen miten toisenlaiseksi hän on käynyt.

-- Minä luulen, että joku on ollut paha hänelle. -- Pieni toisluokkalainen puhui kuiskaamalla. -- Kaarlo Ruusurinta viskasi suuren lumipaakin opettajan seinään ja sanoi: senkin mamseli, onpas niitä, jotka hänellekin sanovat!

-- Mitäs Kaarlosta! -- Kolmasluokkalainen kohautti olkapäitään. -- Tietäähän sen mitä hän sanoo nyt kun jäi laiskaan. Hän oli niin vihainen, että karvat nousivat pystyyn.

-- Niin, mutta Kaarlo sanoi, ettei kukaan enää käy täällä.

-- Ja Anni on kertonut, jatkoi kuiskaamalla toinen pikku tyttö, että rouva Siivonen ja pastorska kerran tulivat koululle kovasti vihaisen näköisinä. He olivat kauvan opettajan puheilla, eikä opettaja sinä iltana syönyt ei pienintä leivänmurentakaan. Yöllä kuuli Anni niin kummallista ääntä opettajan huoneesta. Hän nousi ja meni oven taakse. Ja silloin opettaja itki, itki niin että sydän oli haljeta.

-- Sh, sh, varoitti eräs suuremmista tytöistä -- puhukaa hiljaa.

-- Opettaja on ikkunassa ja katselee meitä, toinen ilmoitti.

Joukko hajaantui ja kukin koetti näyttää niin huolettomalta kuin mahdollista.

Kyllikkikin vetäytyi pois ikkunasta. Hän oli huomannut lasten katseet eikä tahtonut olla tarkastamassa enemmän kuin tarkastettavanakaan.

Hän päätti vastoin tapaansa kiehauttaa itselleen kahvia. Se oli piristyttävää kuin piiskan sivallus väsyneelle hevoselle. Ja hän tarvitsi piiskaa päästäksensä mäen päälle.

Matkalla keittiöön hän tuli nähneeksi kuvansa peilistä. Hän pysähtyi. Viime aikoina hän monesti oli muistanut seinällä näkemäänsä mustaa varjoa. Hän oli muodostumassa näkemänsä kuvan mukaiseksi. Hän oli laihtunut. Silmät olivat syvällä ja tummien varjojen ympäröimät. Kai hän myöskin kulki kumarassa. Hän ei tietänyt sitä. Mutta sen hän tiesi, että hän kantoi raskasta taakkaa, jonka toiset olivat sälyttäneet hänen hartioilleen ja joka oli saanut sammutetuksi hänessä sykähtelevän elämänilon.

Hetkittäin oli hänestä tuntunut siltä, että hän sittenkin jaksaa voittaa surunsa. Joka syyttömänä kärsii, hänellä on sisimmässään kimmoisuutta, joka auttaa eteenpäin. Hän tietää, että nyt on tuuli vastainen, nyt kasaantuu vaikeuksia, mutta tuleehan toisenlainen päivä kerran. Totuus tulee ilmi. Eikä sillä ole hätää, jonka ei tarvitse totuutta peljätä.

Kerran kun hän oli ajatellut tätä oli hän tullut niin iloiseksi, että hän jaksoi laulaakin.

Olihan hänellä Erkki ja Erkin rakkaus! Kuinka uskalsi hän nurista? Ja kevätkin teki tuloaan. Siitäkin oli apua.

Mutta samana päivänä toi posti hänelle nimettömän syytöskirjeen.

Kaikki ne suojavarustukset, jotka hän oli rakentanut itselleen, revittiin armottomasti alas. Hän värjötti suojattomana kuin aseeton ja alastomaksi riisuttu taistelussa.

Hänet oli työnnetty takaisin tuskan ja epätoivon suohon niin syvälle, ettei hän enää jaksanut yrittääkään nousemaan.

Kyllikki kääntyi poispäin peilistä. Sillä ei ollut hänelle mitään rohkaisevaa sanottavaa. Se muistutti vain turhista ja tuloksettomista ponnistuksista.

Mutta entä hänen taulunsa?

Hänen katseensa kääntyi tauluun, jonka hän oli saanut Aunelta. Se kuvasi Jairuksen tyttären herättämistä. Nuori tyttö makasi siinä elottomana kuin taittunut kukka. Posken pyöreys, vasta umpeenpainuneet silmät ja käsi, joka oli kuin luotu hyväiltäväksi ja hyväilemään, näyttivät rukoilevan: anna meille elämä, me olemme luodut elämään. -- Ja kylmäksi kangistuneen vieressä seisoi elämän antaja katse säteilevänä lempeyttä ja ylhäistä voimaa.

Nähdessään tämän taulun ensi kertaa oli Kyllikki ajatellut itseään. Siinä oli hänen oman elämänsä tarina. Siinä makasi lapsi, joka ei saanut elää vaikka oli elämään tullut ja häneen katsomassa seisoi lempeäkatseinen auttaja, joka nosti jo kylmäksi kangistuneen takaisin elämään.

Kuinka Kyllikki oli rakastanut tätä taulua! Onnensa suurimmillaan ollessa hän oli katsellut sitä sydän täynnä kiitosta siitä armahtavasta rakkaudesta, joka oli nostanut hänetkin takaisin elämään, kohti päivää, onnea ja kirkkautta.

Ja nyt näinä vaikeina aikoina hän oli koettanut sanoa itselleen, että vaikka kaikki muu petti, ei tuo taulu voinut pettää. Se lapsi, joka kuolleista herätettiin eloon, ei saanut elämäänsä takaisin tyhjän tähden. Hänellä täytyi olla tehtävänsä. Suuren Mestarin teko ei voinut olla tarkoituksetonta. Siksi ei mikään ihmisilkeys pääsisi tuhoamaan elämän onnea, joka oli lahjaksi annettu.

Tästä puhui taulu hänelle nytkin. Hän arveli hetken, päätti sitten jättää kahvinkeittämisen sikseen ja mennä ulos lasten luokse. Hänellä oli ollut tapana välitunnilla olla leikkimässä heidän kanssaan. Mutta viime aikoina oli se usein jäänyt tekemättä. Nyt hän meni.

Lapset eivät huomanneet häntä hänen tullessaan. Tytöt leikkivät matkan päässä. Kyllikki yhtyi poikiin, jotka olivat lähempänä.

Kaarlo Ruusurinta seisoi selin portaisiin Kyllikin tullessa. -- Pyh, miesten perään juoksija niinkuin kaikki tytöt! -- Hän puristi lunta paakiksi ja kääntyi viskatakseen koulun seinään. Silloin näki hän Kyllikin. Hän lennähti tulipunaiseksi, teki joko säikähdyksestä tai tahallaan kuperkeikan ja kapusi sitten nolona pystyyn.

Kyllikki jatkoi matkaa tyttöjen luo. Hän kulki kuin unessa. Ja tuntikin annettiin kuin unessa. Kun se oli loppunut, meni hän huoneeseensa ja sulki oven. -- Se on lopussa, sanoi hän ääneen ja vakuuttavasti. -- Minä en voi olla opettajana enää, en ainakaan täällä.

Silloin hänestä tuntui siltä, että taulu sittenkin oli valehdellut. Sille lapselle, joka ei saanut kuolla, hänelle ei ollut tilaa elämässäkään. Hänet herätettiin vain hetken suurta, rikasta riemua maksamaan katkerilla kärsimyksillä.

Kyllikki painoi päänsä käsiinsä ja nyyhkytti rajusti.

-- Erkki, Erkki, pääsi häneltä viimein kuin hätähuuto.

Tämä oma koti, josta hän niin suuresti oli iloinnut, oli tarjonnut hänelle vain kärsimystä ja surua. Täällä hän oli turvaton orpo, jota jokapuolelta hätyytettiin kuin pientä lintuparkaa. Siinä kodissa, jonka Erkki hänelle rakentaisi, ei kukaan saisi tehdä hänelle pahaa. Siellä Erkki olisi häntä suojelemassa.

Hän kavahti pystyyn, katsoi kelloaan ja näki että välitunti oli loppumaisillaan. Etehisestä kuuluikin jo lasten jalkojen töminää.

Hän pistäytyi keittiöön huuhtoakseen silmiään raittiilla vedellä.

Pöydällä hän näki vasta saapuneen postin. Sanomalehti oli päällimmäisenä. Kirjettä ei siis ollut.

Hän huokasi. Hän ei tietänyt itsekään, oliko se helpoituksesta vai pettymyksestä. Hän oli oppinut pelkäämään kaikkea -- yksin postiakin. Ja kuitenkin se oli toivottu. Olisi tehnyt hyvää saada jotain Erkiltä. Muutama sana vain. Siinä olisi sittenkin ollut sana täynnä rakkautta, luottamusta ja tulevaisuudentoivoa. Ja sitä hän tarvitsi.

Mutta mitäpä Erkki kirjoittaisi, kun ei hänkään! Hän oli itse alunpitäen koettanut estää kirjeenvaihtoa tulemasta hyvin vilkkaaksi. Hän oli pitänyt tätä varovaisuutta tarpeellisena kihlauksen salassa pitämiseksi. Ja nyt ikävyyksien tultua oli tämä tullut hänelle hyvään tarpeeseen. Hän ei voinut kirjoittaa Erkille kaikesta siitä rumasta ja likaisesta, joka häntä ympäröi. Yhtä vähän hän kykeni teeskentelemään. Sentähden hän ei kirjoittanut ensinkään.

Mutta voi jos siltä olisi saanut kirjeitä!

Hän kuivasi kiireisesti silmänsä, otti lehden pöydältä ja aikoi mennessään koulusaliin pistää sen huoneeseensa.

Silloin putosi sanomalehden sisältä kirje. Hän tarttui jännityksestä vapisevin käsin siihen. Mutta käsiala olikin outo, sisällys -- edeltäkäsin tietty.

Muutamissa minuuteissa oli kirje luettu. Sitten se palasiksi revittynä viskattiin keittiön uuniin.

Kohta senjälkeen seisoi Kyllikki luokan edessä. Oli tekstin selitystä. Kirjat otettiin esille ja avattiin. Luettavana oli osa kärsimyshistoriasta.

Kyllikki ei tietänyt, saivatko lapset mitään tunnista. Hän ei jaksanut ajatella heitä. Mutta hän itse näki kaiken kuin omin silmin. Hän tunsi sen sisimmässään. Hän eli siinä. -- Oma oppilas petti. Ystävät pakenivat. Mestariaan rakastava Pietari kielsi, vannoi. -- Hän näki orjantappurakruunun, kuuli huudot ja häväistykset, ja verisin kirjaimin hän kaiken tämän yläpuolella näki sanat: syytön, syytön, syytön.

"Kuka teistä nuhtelee minua synnistä?"

Näin hän, Kyllikki, ei voinut sanoa. Ja kuitenkin oli niin katkeran katkeraa kärsiä syyttömästi.

Kello löi. Kyllikki havahtui ajatuksistaan, lopetti tuntinsa ja laski lapset kotiin.

Hän oli keittiössä koettaen pakottaa itseään syömään edes vähäsen, kun hän odottamatta kuuli kolinaa eteisestä.

Hän nousi katsomaan, oliko ehkä joku pojista vielä koulussa. Kun hän avasi oven etehiseen, ripusti mies paraikaa takkiaan naulaan. Se oli Erkki. Kyllikkiä huimasi. Ilo oli iskenyt häneen kuin salama. Hän tapaili ovenpieltä. -- Erkki, sanoi hän, Erkki! -- Hänen huulensa olivat valkeat ja hän vapisi.

-- Näinkö, -- tällaisenako sinä Kyllikki otat vastaan? -- Erkin otsa oli pilvessä. Hänen katseensa oli synkkä ja syyttävä.

-- Erkki, sammalsi Kyllikki uudelleen.

-- Niin, Erkki minä olen, juuri se Erkki, jota et odottanut etkä toivonutkaan tulevaksi. Ja tahdotko tietää miksi olen täällä? Äitini on hyvin sairas, minä matkustan kotiin. Mutta minun täytyi tehdä tämä mutka. Sinä et ole kirjoittanut paljon, Kyllikki, ja kun olet kirjoittanut et ole kertonut olostasi ja elämästäsi täällä. Siitä puhui minulle eräs maanmittari täältäpäin. Sinä olit johtanut laulua hänen häissään. Sen hän ensimmäiseksi kertoi. Ja siitä innostuin kysymään enemmänkin. -- Mittari nauroi. Ihastuneita olivat kaikki. Helkkarin nätti tyttö olikin. Mutta aika lintu. Siihen johtopäätökseen olivat paikkakuntalaiset tulleet. -- Minä lupasin nujertaa häneltä niskat, mutta hän vain nauroi ja sanoi ymmärtävänsä, että olin yksi onkeen tarttuneista.

-- Erkki, sinä olit valmis uskomaan, -- sinäkin! Ja heti? -- Se sanottiin vaivalla.

-- En heti. Mutta tapasin toisenkin, joka puhui samaa. Hän ei ollut kotoisin täältäpäin, mutta hän oli käynyt täällä kerran. Ja hän tunsi sinut myöskin entuudesta. Ehkä sinä tiedät hänen nimensä?

-- Oliko se Kyösti Korkela? -- Kyllikki puristi ovenpieltä niin että sormenpäät valkenivat.

-- Kyllikki, hyvästi! -- Erkki viskasi takin päälleen. Mutta kynnyksellä hän vielä pysähtyi.

-- Voitko sanoa että hän valehteli, ettei siinä ollut perää, ettet leikkinyt? Sano voitko? -- Se tuli kuin hätähuuto.

Kyllikki ei saanut vastatuksi. Silloin pääsi Erkiltä nauru. Se oli kuin mielettömän naurua.

-- Sinulla ei siis ole mitään sanottavaa minulle, ei mitään?

-- Ei mitään. -- Kyllikki kuuli oman äänensä, mutta hänestä tuntui siltä kuin toinen olisi sanonut sanat. Sitten hän kääntyi ja meni huoneeseensa. Siellä hän asettui ikkunaan katsomaan Erkin lähtöä.

Hevonen ja kyytimies odottivat portilla. Erkki viskautui rekeen. -- Kyllikki odotti, että Erkki vielä katsoisi taakseen. Ehkä hän silloin näkisi epätoivoa, joka olisi pysäyttänyt hänet. Mutta Erkki ei katsonut.

Reki liukui tienkäänteessä näkyvistä ja Kyllikki kääntyi pois ikkunasta. Mutta silloin musteni maailma hänen silmissään. Yö oli hänen ympärillään, yö hänen sisimmässään.

Taakka nostetaan pois.

Kun korkea oikeus oli päättänyt istuntonsa, pantiin tuomio toimeen. Pastorska ja Martta Siivonen toimittivat heille annetun tehtävän. Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta toimittivat asiasta tietoa pitkin pitäjätä. Tieto toimitettiin kullekin siinä muodossa kuin parhaimmaksi nähtiin. Toisille huomautettiin, että Vaaramäen opettajalla oli heikkoutensa kuten kaikilla. Sentähden oli paras, etteivät lapset ottaneet kovin paljon esimerkkiä hänestä, niin etevä kuin hän olikin. Toisille valitettiin että esikuvaksi velvoittavaan virkaan oli valittu henkilö, jonka syntyperäkin viittasi epäilyttäviin taipumuksiin, jotka jo olivat pistäneet esiin.

Pappilalaisten ja Suvisuojan neidin suhteen oli asia pulmallinen. Se olisi oikeastaan ollut heiltä salattava. Mutta sekään ei käynyt päinsä. Tietoon se kuitenkin tuli. Siksi oli tieto taidolla toimitettava perille.

Pastori otti asian puheeksi pappilassa. Veljellisesti keskustellessaan rovastin kanssa hän kertoi, että hänen ikäväkseen oli täytynyt varoittaa neiti Vaarantausta. Tämä otti opettajatoimensa hyvin kevyesti, kyläili suorastaan sopimattoman usein eikä muutenkaan käyttäytynyt kuten opettajan sopi.

Rovastin otsa meni ryppyyn. Hän tahtoi tietää montako tuntia neiti Vaarantaus kyläilyjensä tähden oli laiminlyönyt. Ja kun ei pastori sitä tietänyt, ei rovasti vanhana johtokunnan esimiehenä ymmärtänyt mitä oikeutta johtokunnalla oli puuttua siihen miten opettaja käytti loma-aikansa.

-- Eikö silloinkaan vaikka hän käyttäisi sitä loukkaavalla ja sopimattomalla tavalla?

-- Onko jotain sopimatonta tapahtunut?

Pastori tapaili sanoja. Sopimattomuudessakin oli eri asteita. Pastori puolestaan piti kuria parempana kasvattajana kuin leväperäisyyttä.

Rovasti astuskeli kiivaasti lattiata pitkin. Sitten hän vetäisi muutamia pitkiä haikuja piipustaan ja puraisi imuketta. Se tiesi sitä, että hän oli harmistunut.

-- Tänään me lähdemme kansakoululle, hän sanoi vaimolleen samassa kun pastorin reki pyörähti pihasta.