Part 5

Martta pyyhkäsi kangaspuilta keittiöön. Samassa Eemelikin tuli sisään, tiuskasi ovensuussa vastaan tulevalle palvelijalle ja retkahti sitten pirtin penkille istumaan.

-- Tiedätkö äiti mitä kylältä kuulin? Hemmetissä kuinka ne akat soittivat suutaan! Se laulu oli niin kaunista, etten minä ikinä enää aukaise omaa suutani.

Silloin Martta ymmärsi.

-- Kylän juoruakat ne sellaista lauloivat ja se sirosuinen opettajatar heidän kanssaan! Hahhah-haa!

Oli kuin verikarpalot olisivat pyrkineet tihkumaan Martan silmistä.

-- Ja tiedätkös millaiset sen laulun sanat olivat? "Ei osaa mitään, ei ymmärrä mitään, äiti vain työntää eteenpäin" --

-- Älä nyt, äiti pyyteli. -- Lähde nukkumaan. Minä saatan.

Mutta Eemeli ei ollut halukas lähtemään. Hän ärjyi, nauroi pilkallista naurua, joka repi Martan rinnan kuin verille ja lopuksi hän rupesi itkemään. Se teki hänet voimattomaksi, ja silloin sai äiti hänet vihdoinkin makuulle.

Itse ei Martta sinä yönä ummistanut silmäänsä. Hän kertasi koko kuluneen elämänsä.

Kuudentoista vanha hän oli, kun ensi kertaa meni naimisiin. Morsiushuntu runollisuudellaan viehätti häntä siihen. Sulhanen oli sitäpaitsi kaunis. Että hän oli maailmanrantoja kiertänyt ja harvinaisen vähälahjainen, ei johtunut kuustoistavuotiaan mieleen.

Kun Eemeli syntyi, oli Martta ainoastaan seitsemäntoista vanha. Vuoden kuluttua hän jo oli leski.

Martta pyyhkäisi hikisenkylmällä kädellä otsaansa.

Kuinka sitä noin saattoikaan joutua keskelle elämän pyörteitä, ennenkuin itse vielä oli ihmiseksi kypsynyt!

Mutta siinäpähän sitä kypsyi. Leskeksi joutumisestaan hän oikeastaan laski elämänsä alun. Silloin hän rupesi ajattelemaan. Ja ajatellun perustuksella hän alkoi toimia. Vanhemmat ottivat Eemelin luokseen, hän itse haki oppilaaksi seminaariin.

Saatuaan oman kodin ja oman koulun otti hän pojan luokseen. Siihen aikaan hän alkoi huomata, että lapsi kehittyi hitaasti. Pitkäaikainen ero oli teroittanut hänen huomiokykyään, ja ne tiedot, joita hän oli koonnut itselleen, olivat syventäneet hänen käsitystään.

Kerran hän uskoi huolensa eräälle hyvälle ystävälle. Tämä viittasi isän vähälahjaisuuteen ja hänen epäsäännölliseen elämäänsä. Sen jälkeen Martasta tuntui siltä kuin hän itse olisi ollut syypää joka kolaukseen, joka sattui Eemeliin.

Pojan osa oli todella liian kova. Hänellä ei ollut isän kauneutta eikä äidin ajatuksen terävyyttä. Hänellä oli vain sitä, jolle ei kukaan antanut mitään arvoa: sydämen hyvyyttä. Martta viskelihe edestakaisin vuoteella. Ei hän toden totta olisi halunnut uusiin naimisiin, ellei hän olisi tutustunut Juho Siivoseen. Mutta Juho voitti hänet juuri siltä kohdalta, joka hänellä oli sekä kipein että tärkein. Martta tiesi Juhossa saavansa hyvän isän Eemelille.

Ja hyvä hän oli ollutkin. Ensin hän pani pojan lyseoon, sitten seminaariin. Mutta kun ei lukualalla onnistunut, yritettiin käytännöllisellä. Ja kun Martta sai pienen perinnön, ostettiin sillä Eemelille oma paikka koulun läheisyydessä. Pienihän se oli, mutta olipahan kuitenkin oma pirtti omalla pohjalla. Ja se olikin alunpitäen huomattavasti lisännyt Eemelille ihmisten arvonantoa.

Mutta nyt Martta suri sen paikan pienuutta. Jos edes olisi ollut maata enemmän, olisi Eemeli käynyt tilallisesta ja silloin ei häntä niinkään vain olisi syrjään työnnetty. Se, joka taisi helisyttää rahoja taskussaan ja osasi käyttää suuria sanoja, sehän se elämässä eteenpäin pääsi.

Mutta Eemeli ei osannut toista eikä toista. Ja sentähden ihmiset häntä potkivat, polkivat ja syrjäyttivät.

Hermostuneena ja kalpeana Martta nousi vuoteeltaan. Lauluharjoituksen peljätty päivä oli vaiennut eikä hän vielä tietänyt mitä Eemeli aikoi. Hän ei edes tietänyt miten päästä selville siitä. Poika oli aina ollut umpimielinen ja luo-laskematon, kun hänelle surua sattui.

Martta kiinnitti toivonsa aamiaisaikaan. Pöydässä voisi ehkä puhua asiasta aivan ylimalkaisesti ja ohimennen.

Mutta Eemeli ei tullutkaan aamiaispöytään. Syötyään Martta lähti Omalle pirtille, mutta ovet olivat lukossa eikä kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.

Raskain mielin Martta rupesi huoneita siivoomaan. Saatuaan muun kuntoon hän yksitellen nosti kukat vierashuoneesta keittiöön ja pyyhki pölyt niistä. Hän oli paraillaan ruiskuttamassa vettä kukille, kun kuuli Eemelin äänen pihalta. Häneltä pääsi helpoituksen huokaus, mutta kohta senjälkeen sydän hätäisesti rupesi läpättämään. Miten, miten se oli sanottava? Eemeli aukaisi samassa oven. Kynnykseltä loi hän pikaisen katseen ympärilleen, kukkiin, äitiin ja vierashuoneeseen, jonka ovi oli raollaan. Sitten hän rähähti nauramaan.

-- Hah-hah-haa! Täällä järjestellään kuin juhlaa varten.

-- Täytyyhän sitä, vaikka sydän olisi kuinka sairas hyvänsä.

-- Sairas? Milloinka sinä olet ruvennut sairastamaan sydäntautia?

-- Silloin kun poikani rintaan tuli haava. --

Se sanottiin hyvin hiljaa, mutta Eemeli kuuli sen.

-- Haava! Että viitsitkin! Kyllä koira haavansa nuolee.

-- Koirako! Voi, oma poika kultani!

-- Sinun kultasi! Siinä sinä sanoit totuuden. Sinun eikä kenenkään muun. -- Ääni värisi kuin itkussa.

Martalta pääsi nyyhkytys. -- Voi rakas poikani, sinä rakastit häntä!

Silloin jysähti Eemelin jalka lattiaan.

-- Vai rakastin! Hulluko sinä olet! -- Hän rähähti uudelleen nauramaan.

Martalta oli kukka-astia pudota lattialle. Hänen kätensä vapisivat ja heikotti niin että täytyi käydä istumaan. Mutta samassa kun hän oli painunut tuolille, karkasi hän uudelleen pystyyn. Etehisen puolelta kuului liikettä. Laulajat olivat ehkä jo tulossa eikä asia ollut tään selvempi.

Eemeli siirsihe välihuoneen kynnykselle ja kurkisti siitä etehiseen päin. Ovi sinne oli auki ja raosta näki hän miehisen vieraan astuvan saliin. Vieras oli outo Martalle, mutta hän näki että tämä kasvot paistavassa hymyssä kiiruhti Eemeliä vastaan.

Martalta pääsi helpoituksen huokaus. Hän sitaisi talousliinan vyöltään, korjasi nutturalta putoamassa olevia hiuksiaan ja kiiruhti Eemelin jälessä saliin tervehtimään.

Hartaasti pudisti hän vieraan kättä. Harvoin oli tulija niin tervetullut kuin tämä vieras Suopohjan kansakoululle. Martta sanoi sen suoraan.

Hän muisti kuulleensa herra Korkelan ja Eemelin tutustumisesta Helsingissä. Mutta että he saisivat tervehtiä herra Korkelaa täällä Suopohjan perukoilla, sitä hän ei ollut voinut aavistaa.

Kyösti Korkela hykersi hyvillä mielin käsiään. Kelpasi tulla taloon, jossa otettiin vastaan näin ystävällisesti. Mutta hänen täytyi suoraan tunnustaa, että hänen matkansa tarkoitus oli itsekäs. Hän oli nimittäin ruvennut ajattelemaan uran muutosta. Konttoristin paikka ei luvannut suuria tulevaisuuden varalle, nykyisin semminkään, kun oltiin kallistumassa siihen suuntaan, ettei se ollut mies eikä mikään jolla ei ollut omaa maata.

Eemeli ihastui tätä kuullessaan, hymähti hyvämielisesti, toisti moneen kertaan "vai niin, vai niin", ja ajatteli Omaa pirttiä.

Niin, sinnepäin sitä oltiin menossa, vahvisti Korkela. Ja nyt kun hänen raha-asiansa pienen perinnön kautta olivat kääntyneet paremmalle kannalle, oli hän päättänyt ruveta maamieheksi. Mutta Etelä-Suomessa oli maa kovin kallista. Täytyi lähteä tarkastamaan syrjäseutuja, eikö niistä löytyisi sopivaa ja sopivalla hinnalla.

-- Teillä, Seppälä, on kokemusta näissä asioissa. Sentähden tulinkin ensi töikseni tänne.

-- Mitäpä minulla on, -- pirttipahanen ja vähän peltoa ympärillä. -- Eemeli katseli vaatimattomasti saappaankärkiinsä, mutta neuvonantajan asema hiveli hänen mieltään.

-- Huvila, huvila, Korkela oikaisi. -- Niin sitä nykyään sanotaan. -- Hän nousi, hieroskeli käsiään, vilkaisi maita arvostelevasti ulos ikkunasta ja tiedusteli eikö jo sopinut lähteä katsomaan Eemelin omaa pirttiä. Hän tahtoi nimittäin niin pian kuin mahdollista koota tietoja itselleen.

Mutta silloin puuttui Martta puheeseen. Hän ei voinut laskea tervetullutta vierasta talosta, tarjoamatta hänelle edes kupillisen kahvia. Hän pyörähti siksi keittiöön katsomaan oliko pannu jo tulella. Sitten hän välihuoneessa askarrellessaan hyvillä mielin kuunteli Korkelan ja Eemelin keskustelua.

Korkela selitti mitä kaikkea hän aikoi tehdä saatuaan asiat hyvään alkuun. Suurtilaa hän ei voinut ostaa eikä olisi tehnyt mielikään. Pikkutilallisilla oli nykyään parhaat päivät. Niistä oli muodostuva se maan mahtava kantajoukko, josta oli turvaa ja hyötyä maalle enemmän kuin entisaikoina laiskoina vetelehtivistä maanpuolustajista. Mutta kun ei pikkutilallinen voinut saada suuria summia irti, täytyi yrittää monella alalla. Hän aikoi siitä syystä ruveta harrastamaan sekä kanain että kaniinin hoitoa. Ja ehkäpä mehiläisetkin ottaisivat menestyäkseen, jos oikein yrittäisi.

Martta kuunteli ja hymyili. Ihan kuin Jumalan lähettämänä oli tämä vieras tullut. Jos hän vielä ottaisi asettuakseen näille tienoille ja Eemeli saisi toverin, jonka esimerkki olisi häntä eteenpäin sysäämässä, niin ties minkälaiseen kuntoon Oma pirtti saataisiin ja mitä kaikkea siitä irti lähtisi! Hävetä saisivat vielä kaikki ne, jotka nyt olivat Eemeliä syrjään sysäämässä.

Martta vilkaisi seinällä riippuvaan peiliin ja korjasi hieman pukuaan, samalla kun mielessään suunnitteli päivän ohjelmaa. Nyt kun herrat ovat juoneet kahvinsa, lähtevät he kai Omaan pirttiin. Siellä viipyvät he päivällisiin asti. Laulajat kokoontuvat sillä välin ja Martta ilmoittaa heille, ettei Eemeli tulekaan mukaan. Hänellä on vieraita. Ja muutenkin hänellä on tärkeitä asioita, joista täytyy huolehtia.

Pitkän nenän saavat kaikki tyyni, sekä muut että Kyllikki Vaarantaus. Se hymyhuulinen päänkeikuttaja ansaitsi todella rangaistuksensa. -- Martta oli pari kertaa ompeluseuran jälkeen nähnyt hänet, ja molempina kertoina oli hän ollut entistäänkin iloisempi. Hän oli oikein säteillyt. Voitonriemusta varmaan, päätti Martta mielessään, ja ylpeänä tietoisuudesta että hän se tästä puoleen täällä johtaa ja määräilee.

Oli kuin hyinen halla olisi huokunut kylmyyttä Martan rintaan aina kun ajatus luiskahti tuohon tyttöön.

Martta pyörähti takaisin keittiöön katsomaan kahvia. Herrat kuuluivat yhä puhelevan salissa. Puhuessaan he olivat niin innostuneet, etteivät kiinnittäneet huomiota etehisestä kuuluvaan liikkeeseen. Kyllikki sai yksin riisua päällysvaatteensa. Sitten hän otti nuottipakettinsa ja koputti hieman arasti ovelle. Kun ei vastausta kuulunut, avasi hän oven ja astui sisään. Hän pysähtyi kynnykselle.

Ensi hetken hämmästystä seurasi silmänräpäys, jolloin kukin keskitti ajatuksensa oman hämmennyksensä salaamiseen.

-- Käykää sisään, kehoitti Eemeli arvokkaan jäykästi. -- Ehkä saan esittää. --

-- Ei tarvita. -- Me olemme vanhoja tuttuja.

Eemeli katsoi kysyvästi Korkelaan, jonka äänensävy ei tuntunut aivan luontevalta, ja jonka kasvojen ilme näytti omituisen ylenkatseelliselta. Neiti Vaarantaus oli ilmeisesti hämillään.

-- Minä en voinut aavistaa -- -- Kyllikki alkoi ensimmäisenä puhua.

-- Että tapaisitte minut täällä, Korkela täydensi. -- Yhtä vähän minä sitä, että te olitte tulossa tänne.

-- Neiti Vaarantaus on opettajana Vaaramäen kansakoululla, -- Eemeli selitti. Sitten hän nousi ja meni keittiöön tapaamaan äitiään.

Kahden, kahden näin yhtäkkiä ja juuri nyt jolloin Kyllikki muutenkin erityisesti oli muistanut tätä asiaa!

Kyllikin korvissa kohisi kovat kosket ja sydän löi läpättämällä. Yhden ainoan asian hän olisi tahtonut saada sanotuksi tälle miehelle, mutta voisiko hän -- --?

-- Teillä on oma paikka täällä. Saan onnitella. -- Korkela kumarsi hieman päätään. -- Paikka kuuluu olevan kaunis.

-- Kaunis on, Kyllikki toisti konemaisesti.

-- Paikkakuntalaisia pitäisi ehkä myöskin onnitella. Lapset mahtavat oppia _paljon_ teiltä.

Kyllikki kuuli korostuksen ja ymmärsi sen. Hän nousi kiivaasti.

-- Herra Korkela, te olette katkera minulle ja syyllä. Minä tein väärin, minä leikittelin, en tarkoittanut pahaa, mutta olin ajattelematon. Minusta oli hauska olla ihailtuna, enkä ajatellut muuta. -- Antakaa se minulle anteeksi. -- Juuri viime aikoina olen entistä enemmän muistanut teitä, -- tarkoitan entisyyttä. Ja nyt kun sain tilaisuutta täytyi pyytää anteeksi.

Korkela kohautti olkapäitään. Hän katsoi itsepintaisesti Kyllikin ohi pieneen seinällä riippuvaan tauluun.

-- Katsokaa, sittenkun sitä ymmärtää, -- Kyllikki puhui hiljaa ja hartaudella, -- kun soisi että kaikki olisi kaunista ja puhdasta, tahraa ei missään, -- kun tietää mitä rakkaus --

Korkela kääntyi äkkiä Kyllikkiin päin. Hän ei voinut nähdä Kyllikin silmiä. Katse oli luotu alaspäin, mutta poskilla paloi omituinen puna ja suun ympärillä väreili voimakas, hillitty liikutus.

Mitä tämä merkitsi? Oliko mahdollista että --?

-- Neiti Vaaarantaus, tahdotteko sanoa, että erehdyitte?

Kyllikki hätääntyi. -- Ei, ei älkää käsittäkö minua väärin! Tein ehkä taaskin tyhmästi, mutta kun -- Minä tarkoitan -- --

-- Ahaa, minä ymmärrän! Tahdotte sanoa, että kun itse kokemuksesta tiedätte mitä rakkaus on, on teille valjennut miten veristä vääryyttä se harjoittaa, joka leikittelee toisen tunteilla, lopulta viskatakseen hänelle rukkaset vasten silmiä.

-- Minä tahdoin sanoa että ajatteleva, kunnon tyttö ei tee niin. Minä en ollut ajatteleva silloin.

-- Ettekä kunnon myöskään. Eikö teillä ole rohkeutta myöntää sitä?

-- Ei, sillä se ei ole totta. -- Suuttumuksen puna nousi Kyllikin poskille. Hän oli tunnustanut sen minkä tiesi pahaksi. Kenenkään ei tarvinnut ottaa olematonta syytä niskoilleen. -- Tahtoisin tietää käytättekö samanlaista mittapuuta arvostellessanne miehiä ja heidän tekojaan?

-- Olettepa te nöyrä parannuksen tekijä! -- Korkelakin kiivastui. -- Minulla ei sitäpaitsi ole aikaa tällaiseen. Meillä on tärkeitä asioita herra Seppälän kanssa.

Hän nousi, kumarsi ja kiiruhti pihalle, jossa yhtyi Eemeliin. He läksivät yhdessä tarkastamaan kansakoulun navettaa, jonne Oman pirtinkin kaksi lehmää oli sijoitettu. Navetasta käännyttiin katsomaan muita kansakoululla näytettäviä paikkoja ja sitten lähdettiin Omaan pirttiin.

Tiellä sinne Eemeli kuin ohimennen huomautti: -- Taidatte olla hyvinkin vanhoja tuttuja neiti Vaarantauksen kanssa?

Korkela nyökkäsi. -- Tutustuuhan sitä, kun pikkukaupungissa asuu kokonaisen vuoden saman kadun varrella ja kun tyttö lisäksi on ahne miesseuralle.

-- Vai on, vai sentapainen!

-- Tietysti, tietysti, niinhän ne naiset enimmäkseen! -- Sitten Korkela käänsi leikiksi. Häntä rupesi huolettamaan, että tuo kaunis naikkonen jo oli ennättänyt viritellä ansojaan Oman pirtinkin kynnykselle.

-- Että minäkö? Ja tuollaiseen! -- No kaikkea? Puhe kääntyi toisaalle ja kukin teki johtopäätöksiään.

* * * * *

Laulajat olivat sillävälin kokoontuneet. Martta julisti juhlallisesti Eemelin esteet. Kuoro kokoontui. Kyllikki asettui johtajan paikalle, antoi ääntä ja kohotti tahtipuikkona käyttämäänsä äänirautaa.

Korkea oikeus.

Pastorin pappilassa oltiin aamiaisella. Pastori kuori hermostuneen kiireisesti ja otsa rypyssä perunoitaan. Pastorska koetti pitää lapsia hiljaa, jotta isä rauhassa saisi ajatella.

Tänään oli tärkeä päivä. Rovasti oli vanhan vuoden lopulla eronnut kauan hoitamastaan paikasta kansakoulun johtokunnan esimiehenä, ja Santeri Saha, pitäjän tarmokas ja johtokykyinen kappalainen, oli valittu sijalle. Tänään oli johtokunnan määrä ensi kertaa kokoontua uuden esimiehensä johdolla tämän omassa kodissa, "pikkupappilassa".

Santeri Saha tunsi asemansa velvoituksen. Häneltä odotettiin paljon ja hän tahtoi vastata toiveita. Mutta tehtävä ei ollut helppo, etenkin kun kysymys syksyllä valitun uuden opettajattaren sopivaisuudesta tai sopimattomuudesta oli entistä enemmän kärjistynyt. Tyytymättömyys puhkeaisi tänään esiin tavalla tai toisella ainakin johtokuntaan vasta valitun jäsenen rouva Holpan kautta, joka jo monasti oli pastorskalle kevennellyt sydäntään pahennusta herättävien olojen johdosta.

-- Ville, mitä vasaranvirkaa sinun kengänkorkosi tekevät? -- Isä loi tuiman katseen poikaan. Sana sattui terävänä kuin sahan hammas.

-- Olkaapa hiljaa nyt lapset, isällä on tärkeätä ajateltavaa, äiti selitteli jaellen joukolleen kastiketta perunoihin. Pastori nousi pöydästä, meni omaan huoneeseensa ja rupesi siellä astumaan edestakaisin lattiata pitkin ajatellen ja valmistautuen tulossa olevaa kokousta varten.

Sillä välin laski Sandra Holppa täysin purjein tietä pitkin pastorin pappilaan. Hänen poskensa olivat sekä pakkasesta että rivakasta astunnasta tavallistakin punakammat. Yöllä oli satanut lunta. Sentähden Sandra kannatti samettireunaista hameenlievettään korkealla, joten alta paistoi erilaisia kerroksia, ensin kappale karheata, ruohonvihreäistä kotikutoista kangasta, sitten paksut sinipunertavalla kirjaillut sukat ja lopuksi hyvinrasvatut kengät.

Vastamäki tuli eteen ja Sandra pysähtyi puhaltamaan. Hän otti esille paksun pumpulisen nenäliinan, niistihe äänekkäästi kuin sieramiaan päristelevä hevonen ja rupesi sitten harvakseen astumaan eteenpäin. Tuon tuostakin hän kuitenkin pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Näytti siltä kuin hän olisi odottanut jotakuta tulossa olevaa.

Hänellä, Sandralla, oli tänään paljonkin ajateltavaa. Hänellä oli suuri ja tärkeä tehtävä suoritettavana ei ainoastaan johtokuntaan vasta valittuna jäsenenä, vaan siveyden suojelijana ja pystyssä pitäjänä. Ja hän tunsi edesvastuunsa.

Outo tunne vavahutti silloin tällöin hänen sydänpohjaansa. Oli kuin sieltä syvältä olisi tahtonut nousta jotain, joka tahtoi pysäyttää hänet ja saada hänet heittämään aijetta kesken. Mutta Sandra ei tahtonut heittää kesken. Se "sirosilmäinen päänkeikuttaja" ansaitsi todella aika läksytykset. Ja vaikka Sandran kaikki syytökset eivät olleetkaan aivan pätevästi perusteltuja, oli joukossa raskauttaviakin asianhaaroja.

Totta oli tietysti kaikki sekin, mitä Hilma oli seminaarin ajoilta kertonut. Mutta siitä ei tässä tilaisuudessa sopinut puhua. Sitä vastoin kannatti muistaa opettajan liian tiheitä kyläilyjä Suvisuojassa ja pappilassa. Ilkeätä oli että nuo paikat sattuivat olemaan pitäjän enimmin arvossa pidettyjä. Ei sopinut oikein nimeltä mainita. Mutta jos sanoi "eräissä paikoissa", tuli pahennus vältetyksi ja pastorskan kautta kiertäisi asia pastorille sellaisena kuin se oli. Pastori, ankarana tunnon ja järjestyksen miehenä, osaisi sitä kyllä oikein arvostella. Hän oli muutenkin sitä mieltä, että rovasti edusti aivan liian leväperäistä kantaa sekä koulu- että muissa asioissa.

Taas täräytti tuntoa niin kummasti. Tuli mieleen, että eihän se omakaan nuoruus ollut niin aivan nuhteetonta. Hulluttelu-ikänsä oli hänelläkin ollut. Mutta kunnialliseen avioliittoon päättyi. Ja nyt se kaikki oli mennyttä kuin virran vesi. Jälellä oli vain muisto, jonka avulla tunsi toisten vikuroimiset.

Iloisen kulkusen ääni kilahti samassa Sandra rouvan korvaan. Hän käännähti ja arveli hetken, sitten hän rupesi rivakasti astumaan eteenpäin, jott'ei vain näyttäisi siltä kuin hän olisi odottanut.

-- No, eikös rekeen -- Lahtelan isäntä pysäytti hevosensa samassa kun kohdalle pääsi. -- Meillä kai on sama matkan määrä?

-- Sama, sama, Sandra rouva vahvisteli. -- Mutta pianhan minä tästä jalkaisinkin -- --

Isäntä tahtoi kuitenkin rekeen ja Sandra suostui. Olihan hänen, ensikertalaisen, hyvä saada matkan varrella vähän neuvotella puheeksi tulevista asioista.

Juuri kun Lahtelan isännän reki pyörähti pappilan portista sisälle, huomasi Sandra toisenkin kokoukseen tulijan. Se oli Ylikylän Riikka, joka paraikaa vastatuulessa ponnisteli eteenpäin aukean pellon poikki. Sandra ei kuitenkaan jäänyt häntä odottamaan. Riikka oli hiljainen ja vaatimaton ihminen, joka harvoin tahtoi saada omaa ääntään kuuluviin. Hän oli nöyräluontoinen ja jumalisena ihmisenä harrasti hän oman tahtonsa kuolettamista. Yhteistyöstä Riikan kanssa Sandralla ei vielä ollut kokemusta, mutta muista asioista hän oli havainnut, että missä kysyttiin puolensa pitämistä tai toisten tahtoon suostumista, kuului Riikka suostuvien joukkoon. Sandra pyörähti siitä syystä Riikasta välittämättä pastorskan puheille.

Riikka Yli-kylä oli ijältään johtokunnan vanhin jäsen. Rovastin kehoituksesta oli hänet valittu johtokuntaan. Hän itse ei voinut ymmärtää, mikä oli pannut rovastin pään niin pyörälle, että rupesi tahtomaan häntä, yksinkertaista ja oppimatonta ihmistä sellaiseen paikkaan, missä tähdellisiä töitä ja tärkeitä päätöksiä oli tehtävänä. Lie rovasti ajatellut sitä, että Riikalla itsellään siihen aikaan oli lapsia koulussa. Ja totta olikin, että hänestä oli hauskaa ja hyödyllistä olla mukana siinä missä päätettiin hänen ja toistenkin lapsia läheisesti koskevista asioista. Mutta kun Mari, nuorin Yli-kylän lapsista, oli lopettanut kansakoulunsa, pyrki Riikka eroon johtokunnasta. -- Jäähän nyt kuitenkin valvomaan toisten lasten parasta, oli rovasti silloin leikillä sanonut. Ja Riikka jäi. Mutta ett'ei siitä toisten lapsille ollut koitunut mitään hyötyä, siitä hän oli varma. Hän tunsi aina taakaksi asti oman huonoutensa. Ja joka johtokunnan kokoukseen hän läksi hartaasti rukoillen, että Jumala varjelisi häntä tekemästä haittaa asian oikealle ja onnelliselle ratkaisulle.

Nytkin hän taivalteli tuiskun umpeen nietostamaa tietä rukoillen itselleen ylhäältä ymmärrystä ja viisautta.

"Aut' että kieleni kelvottomista estän, Niin ett'en tieteni mä pahaa lausu kestään! Sä kielen liikuta, ett' oikein puhuisin, Kun tulee puhua, sen taiten tekisin!"

Tuo virren värssy kai tuli mieleen siitä syystä, että hän äsken oli sattunut kuulemaan paljonkin tuollaista "kelvotonta" puhetta. Oli tapahtunut jyrkkä käänne ihmisten ajatuksissa Vaaramäen nuoresta opettajasta. Ennen kaikki kiittivät, nyt moittivat.

Emännälle kihahti vedet silmiin. Tuli mieleen, että mitä jos ihmiset noin rupeaisivat parjaamaan ja panettelemaan hänen Mari-tyttöään, joka nyt ensi kertaa oli poissa kotoa lähikaupungin kutomakoulussa. Niin olisi tuntunut kuin olisi sydän raastettu rinnasta toisten tallattavaksi. -- Ja opettaja, joka itse aina oli valmis ajattelemaan toisten iloa ja parasta! Jouluksikin hän oli hankkinut kaikenmoista hyvää lähiseudun jokaiseen köyhään kotiin, iloksi sekä vanhemmille että lapsille. Siltalan Miinakaan ei voinut kyllin kiittää opettajaa, joka yhtenään kävi tervehtimässä hänen kyttyräselkäistä Siljaansa. Lapsi oli aivan huomattavasti elpynyt kaikista opettajan hyvistä antimista. Alkusyksystä hän oli ollut niin huonona, että kuolevan luultiin. Mutta siitäpä oli ruvennut virkoamaan, kun opettajan käynnit alkoivat. Hän ihan kuin eli sen odotuksen varassa, että milloin opettaja taas tulee. -- Vanhimman sisaren Annin, joka kävi koulua, oli opettaja kokonaan ottanut luokseen. Apulaisekseen sanoi. Vaikka tiesihän sen minkälaista lapsen työ oli.

Riikka-emäntä oli jo portailla. Hän kopisteli lunta jaloistaan.

"Jeesus puheen', aivoituksen', tahtos jälkeen taivuta!" -- Kädet painuivat ristiin, ja syvä oman kykenemättömyyden tunne pani huokauksen rinnasta nousemaan. -- Sitten laskeutui käsi ovenripaan.

Toiset olivat jo saapuvilla Riikan astuessa saliin. Tarjottiin par'aikaa kahvia. Sen jälkeen alkoi kokous.

Pastori sanoi aluksi muutaman vaatimattoman sanan itsestään ja toimesta, johon hän nyt vasta-alkavana astui. Sitten hän huomautti, että tämä kokous ei ollut varsinainen, vaan ylimääräinen. Se oli kutsuttu kokoon sen johdosta, että toisella opettajattarella ja muutamilla johtokunnan jäsenillä oli asioita, joita tahtoivat saada esitetyksi. Tämän johdosta pastori kehoitti opettaja Heposta esittämään asiansa.

Hilmalla oli eräitä toivomuksia hänen puolellaan tehtävien parannusten suhteen. Hän esitti ne, ja pastori evästi hänen toivomuksiaan muutamin valituin huomautuksin. Yleisiä varoja oli tietysti hoidettava niin tunnollisesti kuin mahdollista, mutta pikkumainen kitsastelu ei ollut paikallaan. Pastori pyysi siksi johtokunnan jäseniä lausumaan ajatuksensa asiassa.

Lehtolan isännästä oli pastori sanoillaan hiihtänyt ladun, jota toistenkin sopi seurata. Säästäväisyys oli hyvä, mutta nyt puheena oleva muutos oli siksi pieni, että sitä sopi kannattaa.