Part 4

Suvisuojan neiti vastasi kohteliaisuuteen. Hänkin oli huomannut tämän todeksi sekä kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli asunut muutaman kilometrin päässä pappilasta, että tänä syksynä jolloin häntä usein oli ilahduttanut koululta kuuluva kaunis laulu.

Sanat kohisivat koskena Kyllikin korvissa. Hän olisi tahtonut painua maan alle, päästä puhumasta, kuulemasta ja näkemästä. Mutta minne hän katsoikin, näki hän edessään Martta Siivosen loukkautuneen suoraksi oiaistun selän.

Emäntä tarjoili enemmän mehua. Ja Kyllikki joi, joi epätoivoisena edes voittaakseen aikaa. Hän kuuli rovastin taas puhuvan laulusta. Ja Suvisuojan neiti yhtyi pyyntöön. Hänen ei sopinut kieltäytyä, ei mitenkään. Mutta kuinka voisi hän laulaakaan?

Hän joi hitaasti, pienin kulauksin, laski lopuksi lasin arvelevasti pöydälle ja kääntyi sitten hitaasti kuin venytellen viime silmänräpäyksiä emännän puoleen kiittämään.

Ja nyt, nyt --! Täytyikö hänen todellakin nyt kääntyä päin kokoontuneisiin, kuulla ystävällisiä sanoja, uudistettuja pyyntöjä ja sitten kiusattuna kuin kidutuspihdissä astua laulamaan?

Silloin viime silmänräpäyksessä tuli apu. Ovi avautui hitaasti, ja ujosti niijaileva tyttönen pysähtyi kynnykselle.

Tulija oli Anni, sama pikku Anni, joka oli jäänyt koululle kotimieheksi Kyllikin lähtiessä omasta, rauhallisesta kodista tänne toisten kiusattavaksi.

Kyllikki tuli niin iloiseksi, että hänen olisi tehnyt mieli siepata Anni syliin. Mutta Anni seisoi suorana kuin sotilas esimiehensä edessä ja ilmoitti koululle tulleen vieraita.

-- Vieraita, vai vieraita! udeltiin eri tahoilta. Emäntä arvaili sukulaisvieraiksi.

-- Ei, ei! -- Taas nousi paha, petollinen puna poskille. Jokainen tuollainen arvelu tuntui kuin viittaukselta. Ihmiset olivat niin halukkaat kajoomaan juuri siihen, jota heiltä tahtoi salata.

Pikku Anni kiiruhti toimekkaasti ja visusti selittämään, että tulija oli vieras nuori herra. Hän oli tullut polkupyörällä.

Syntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Siltä Kyllikistä ainakin tuntui. Hätäisesti ja hämillään hän pani työnsä kokoon, lupasi itse pian joutua ja hoputti Annia lähtemään edeltäpäin. Kukaties minkälainen maan kuljeksija oli jäänyt yksin taloon.

-- Kas vain, nuoria herroja vieraiksi, Amalia Ruusurinta sanoi palatessaan etehisestä vierastaan saattamasta.

-- Ei kai siinä ole mitään pahaa? -- Rovastinnan muutoin lempeä ääni tuntui terävältä.

-- Ei pahaa, ei, kiiruhti Amalia Ruusurinta vakuuttamaan.

Pastorskasta asialla kuitenkin oli monta puolta. Nuoret osasivat harvoin olla tarpeeksi varovaisia. Santerikin oli sitä mieltä.

Sandra Holppa yhtyi pastorskaan. Hänestä neiti Vaarantauksella oli tavallistakin enemmän syytä varovaisuuteen. Hänellä oli luonnostaan rohkea käytös, eivätkä taipumuksetkaan taitaneet olla parhaimpia. Jo hänen seminaarissa ollessaan oli hänestä nähty, ettei vesa kauaksi kannostaan joudu.

Hilma Heponen punastui, rypisti hieman kulmakarvojaan ja kiinnitti kaiken huomion työhönsä.

Rovasti nousi pahastuneena. Hän oli odottanut parempaa ompeluseuralaisilta. Oli tunnotonta näin käydä nuoren poissaolevan naisen ja hänen kunniansa kimppuun. Kansakouluopettajan työ oli siksi vaikeata ja raskasta itsessään, ettei tarvinnut käydä taakkaa lisäämään panetteluilla ja juorupuheilla.

Rovastinna pani työnsä kokoon. Työajaksi säädetyt tunnit olivat ohi ja rovastilla oli kotona kiireisiä töitä. Hän oli lähtenyt matkaan ainoastaan vaimonsa kyytimieheksi, kun ei huonolla kelillä tahtonut laskea häntä yksin tulemaan.

Neiti Alm, Suvisuojan emäntäkin teki lähtöä.

Emäntä vuoroin pahoitteli, vuoroin pyyteli jäämään. Hän oli työajan päätyttyä aikonut pyytää vieraansa isännän huoneeseen. Sinne oli hankittu uudet kotikutoiset huonekalunpäälliset, -- samanlaiset kuin ne, jotka pastorska oli kutonut miehelleen. Juhlan kunniaksi olisi siellä tarjottu hyötymansikkahilloa. Mutta nyt jäi sekä hillo syömättä että uudet päälliset näkemättä.

-- Jääväthän tänne Sandra Holppa ja Hilma Heponen sekä syömään että katselemaan, sanoi Martta Siivonen etehisen kynnykseltä. -- Hänkin tahtoi päästä kotiin.

Kaksin.

Kyllikki seisoi keittiössään hellan ääressä tuon tuostakin kärsimättömästi nostaen kahvipannun kantta nähdäkseen eikö kahvi jo kiehunut. Pöydän päässä astiakaappia vastaan painautuneena popsi pikku Anni kauniinväristä marjapuuroa. Kyllikki antoi hänelle muutamia määräyksiä toimitettavista tehtävistä, nosti uudelleen kahvipannun kantta ja vilkaisi sitten kärsimättömästi keittiöstä huoneeseen johtavalle ovelle.

Hän oli päättänyt mennä sisälle vasta kahvi matkassaan. Joutipahan vieras olemaan vähän yksinkin. Mutta mielessä kyti malttamaton toivo saada kahvi valmiiksi, päästä sinne sisälle ja saada nähdä _hänen_ istuvan siinä pöydän ääressä ihailemassa Kyllikin kaunista kotimaisemaa.

Puolijuoksua oli Kyllikki kiiruhtanut kotiin ompeluseurasta, pitkin matkaa aprikoiden kuka siellä saattoi olla häntä odottamassa. Vähän oli mielessä tuikahtanut toivo että jos, jos kuitenkin olisi -- --? Mutta sitten oli taas tuntunut mahdottomalta. Jos Erkki olisi maanmittari, metsäherra tai kauppa-asioissa kulkeva, voisi hän tulla milloin hyvänsä. Mutta Erkillä oli lukunsa, vieläpä kiireiset. Ja ainakin kevätlukukaudella hän aikoi olla Helsingissä. Mikäpä hänet nyt tänne toisi!

Ja sitten se kuitenkin oli Erkki, -- lapsuusajan mäenlaskutoveri, jonka kanssa hän pienenä joka päivä oli juossut kouluun ja sieltä takaisin, -- se Erkki, jonka hän kesällä niin odottamatta oli tavannut ja jonka käsivarsien kannattamana hän oli oppinut sen suuren ihmeellisen salaisuuden, -- elämän suurimman.

Oh kuinka noita poskia poltti! Tuo hellakin hehkui niin kauheasti.

Kahvipannu pärskäytti hellalle yli äyräitten pursuavaa sisältöään. Kyllikki nosti pannun hellanreunalle selviämään, pyöräytti kupit tarjottimelle, johon oli levittänyt kauneimman tarjotinliinansa, ja korjasi vielä viimeiseksi kaappiin pöydälle jäänyttä päivällisruokaa. Sitten hän kaasi kahvia kuppeihin ja vei sisään.

Erkki istui pöydän ääressä selkä käännettynä oveen päin. Mutta Kyllikin avatessa oven hän nousi ja tuli vastaan. Hän oli niin totisen näköinen, että Kyllikin tuli oikein paha olla.

Olisikohan Erkki pannut yksinolonsa pahaksi? Tai sitä ehkä että Kyllikki aikaisemmin oli häntä torunut?

Kyllikin tuli hätä. Hänellä ei ollut ystäviä poisantamiseen asti.

Kun hän vain ei olisi torunut liiaksi!

Erkki otti tarjottimen hänen käsistään ja laski sen pöydälle. -- Ymmärränhän minä, sanoi hän totisena, -- että oli vähän noloa kun kesken ompeluseuran tultiin ilmoittamaan sinulle, että nuori herra oli sinua hakemassa.

Kyllikki tarttui kiihkeästi sanoihin. Ei, ei Erkki ei voinut sitä ymmärtää. Hän ei itsekään ennen olisi sitä ymmärtänyt. Hui, hai ihmisten mielistä, kun tunto on puhdas, arveli hän ennen. Mutta täällä hän oli käynyt kumman araksi. -- Sinä et tiedä minkälaisia ihmiset täälläpäin ovat! Monesti aivan pelottaa. On kuin useimmat heistä katsoisivat karsaasti minuun.

Erkki loi pitkän, tutkivan katseen Kyllikkiin. Hän ei ymmärtänyt että kukaan saattoi katsoa karsaasti tuollaiseen. Eivätkö he nähneet kuinka kirkas tuo katse oli, miten lapsekkaan ihastuttavat poskien hymykuopat ja miten hennot ja itsepuolustukseen heikot olivat nuo pienet kädet, jotka nyt niin lujusti ja päättävästi pitelivät tuolin kaidetta.

Erkin täytyi hymähtää. -- Etkö ensinkään ole tavannut miesväkeä? He kai ainakin ovat olleet suopeita sinulle, -- arvattavasti ihastuneitakin.

-- Sinä olet tyhmä! Että viitsitkin! -- Kyllikki nosti Erkin kahvikupin takaisin tarjottimelle ja kysyi saiko tarjota lisää. Mutta Erkki ei hellittänyt. Hän tahtoi kuulla kaikesta mikä koski Kyllikkiä. Ja kai hänellä oli oikeus kysyä?

Kyllikki kaasi kahvia Erkin kuppiin, vilkaisi huolettomasti ulos ikkunasta ja viskasi ohimennen tulemaan että olihan täällä yksi aivan erinomaisen ystävällinen. Erkkikin ihastuisi jos tuntisi.

-- Ei ole sanottu. Kuka hän on?

-- Se on -- se on -- meidän vanha rovastimme.

Molemmilta pääsi nauru, -- Kyllikiltä veitikkamaisen iloinen.

Erkki ei luvannut enää uskoa Kyllikin olojen ahtauteen. Ahtaissa oloissa elävä ei nauranut noin.

Kyllikki kapusi sohvansa lämpimämpään nurkkaan, otti pienen sohvatyynyn syliinsä ja nojasi miettivästi siihen. -- Sinä olet huono ihmistuntija, Erkki, hän sanoi päättävästi. -- Muuten ymmärtäisit että iloisuutenikin tavallaan on todistus vaikeuksista. Katsos, juuri kun on vaikeata aina olla sellaisten kanssa, jotka eivät ymmärrä eivätkä tunne, ja kun sitten pääsee vanhan, hyvän ystävän seuraan --

-- Olenko minä vanha, hyvä ystäväsi, Kyllikki? katkaisi Erkki.

Kyllikki joutui vähän hämilleen. Mutta mitäpä muuta Erkki oli kuin hyvä ystävä, niin monet mäetkin kun he olivat laskeneet yhdessä.

-- Hyvä, hyvä! Kerrohan eteenpäin! Minä tahdon kuulla elämästäsi täällä niin paljon kuin mahdollista.

Ja Kyllikki rupesi kertomaan. Hän esitti Holpat ja Ruusurinnat, Siivoset ja Hilma Heposen. Hän kuvasi pappilan hienot, ystävälliset vanhukset ja Suvisuojan neidin, läheisimmän naapurinsa ja "pitäjän hienoimman naisen". Suvisuojassa hän oli käynyt vain kerran. Mutta neiti Alm oli hyvinkin usein pistäytynyt koululle ja vielä useammin hän oli lähettänyt kaikenmoisia hauskoja terveisiä Suvisuojasta, milloin marjoja puutarhasta, milloin ihastuttavia kukkasia tai kauniin, hyvälle tuoksuvan kakun. Suvisuojan neiti oli henkilö josta täytyi pitää. Mutta kaikkein, kaikkein enimmin Kyllikki kuitenkin piti koulustaan ja omasta kodistaan. Työ ja koti olivat hänen suunnattoman suuri rikkautensa.

Erkki Palo keikautteli harvakseen toisen polven päälle kiertämäänsä säärtä ja vilkaisi välistä ulos ikkunasta ilta-auringon valossa loistavaan syysmaisemaan. Enimmäkseen hän kuitenkin katseli Kyllikkiä.

Tuossa ohimojen kohdalla kiertyi aaltoileva tummanruskea tukka mukavasti pikku kiharaksi, joka uudelleen pistihe esiin aivan korvan juuressa. Se kihara näytti yhtä iloisen vallattomalta kuin Kyllikki itse.

Entä nuo pienet, pehmeät ja kuitenkin lujat kädet!

Erkki ei koskaan ennen ollut huomannut, miten paljon käsien muoto ja liikkeet saattoivat ilmaista! Ihan samanlaista ristiriitaakin, jota saattoi olla ihmisen sisimmässä! Nyt esimerkiksi ne pienuudestaan huolimatta näyttivät oikein nuortean lujilta ja voimakkailta. Mutta sitten ne yhtäkkiä muuttuivat niin avuttoman hennoiksi, että panivat sydämen aivan vavahtamaan.

Kuinka turvattoman pieniltä ne nyt juuri näyttivät!

Erkin täytyi tehdä lujaa vastarintaa itselleen voidakseen olla taittumatta niihin. Hän nousi äkkiä ikkunan äärestä ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin lattiata pitkin. Häntä ei miellyttänyt kuulla siitä suuresta, rikkaasta oman kodin onnesta, jonka Kyllikki täällä oli löytänyt.

Mutta nyt, mistä Kyllikki nyt puhuikaan? Eikö juuri siitä samasta, jota hän itse vastikään oli ajatellut, -- tuosta omituisesta vastakkaisuudesta ja kaksinaiselämästä, jota ei voinut ymmärtää eikä itselleen selvittää, mutta joka oli olemassa ja jolla varmaan oli sekä juurensa että selityksensä. -- Hän, Kyllikki, oli päivin innostunut opettajatar, jolla oli valoisat ajatukset ja rohkeat tulevaisuuden tuumat. Mutta illoin muuttui mieli. Hän tunsi olevansa yksinjäänyt orpo, joka, vaikka olikin saanut päivänpaistetta osakseen, tunsi olevansa sidottu synkkään, käsittämättömään kohtaloon.

Erkin mieltä karmaisi. -- Kukapa ei olisi kokenut tuollaista, hän sanoi miltei tylyn jyrkästi. -- Se oli vain illan pimeydestä johtuvaa herkkämielisyyttä.

Mutta Kyllikki intti vastaan. Hän siirsihe pois sohvan nurkasta, astui lattiata yhä mittailevan Erkin ohi ja asettui ikkunaan. -- Ennen oli mielestäni kaikki yksinkertaista, selvää ja mutkatonta. Kun olin surullinen, tiesin että sitä olin ja miksi. Samoin iloisena ollessani. Ja iloinen olinkin enimmäkseen. Sen sinä tiedät. Suru ei oikeastaan pystynyt minuun senjälkeen kun --

Hän ei tiennyt mitenkä jatkaa. Hän tuli ensi kertaa ajatelleeksi, että Erkki kai ei tietänytkään mitään hänen elämänsä pimeästä alkuperästä. Hän oli syntynyt toisessa pitäjässä ja oli jo iso tyttö, kun hän rovasti Askin kasvattina muutti Erkin syntymäpitäjään.

-- Senjälkeen kun elämä oikein alkoi, hän viimein hiljaa lisäsi.

-- Oikeastaan olen täällä onnellisempi kuin koskaan ennen, jatkoi hän hetken kuluttua. -- Minulla on kerrankin oma koti ja oma tyydyttävä työala. Ja sittenkin olen hetkittäin surullinen. Usein juuri silloin, kun tunnen miten rakastan tätä kotia ja että tahtoisin jäädä tänne, on kuin ääni sisimmässäni huutaisi: pakene, pakene.

Silloin ei Erkki enään voinut hillitä itseään. -- Kyllikki, Kyllikki, tietäisit miten iloiseksi sinä teet minut!

-- Silläkö että tahdon paeta?

-- Niin juuri. Silloin ei sinulla ole liian hyvä täällä. Silloin voit lähteä täältä, kun opettaja sinussa on saanut tyydytyksensä ja kun tahdot kuulla sitä ääntä, joka kuiskaa: ajattele omaa onneasi ja pakene. -- Kyllikki, rakas, reipas leikkitoverini, tahdotko silloin lähteä siihen kotiin, jonka minä sinulle rakennan?

Kyllikki oli kääntynyt selin Erkkiin. Hän seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos.

-- Sanoinhan minä, että oli yksi --

Erkki vavahti. -- Yksi, joka --? Minä en ymmärrä.

-- Yksi täälläpäin olevista, joka oli hyvin ihastuttava, -- Kyllikki koetti tehdä äänensä kylmäksi.

-- Eikö se siis ollutkaan rovasti? Leikkinäsikö sinä oletkin pitänyt minua?

Ei kuulunut vastausta.

-- Oliko vai ei? Sano!

Samassa kääntyi Kyllikki päin Erkkiä, silmät olivat kyynelissä, mutta suu nauroi. -- Oma, rakas Erkkini!

Hän tunsi Kyllikin kädet kaulallaan, ja rajaton riemu valtasi hänet.

-- Kyllikki, Kyllikki, sinä rakas vallaton veitikka!

Sydän sykki sydäntä vastaan ja huulet painuivat toisiinsa.

Mutta yhtäkkiä riuhtaisi Kyllikki itsensä Erkin syleilystä. Se mustan musta ja raskas, josta hän ei päässyt eroon, joka oli hänen katkera synnyinlahjansa, astui heidän välilleen. Se oli sanottava, vaikka se oli sydänhaavan uudelleen auki repimistä. Se oli armotonta itsensä alasti riisumista. Se oli selän kääntämistä kirkkaalle, kimmeltävälle onnelle. Mutta se oli sanottava. Erkin täytyi tietää kenen hän otti.

Ja Kyllikki -- sanoi sen, -- väräjävin huulin mutta selvään ja suorasti. Hän oli avioton lapsi. Torpan tyttö oli hänen äitinsä, isäänsä hän ei tuntenut.

-- Ja tästäkö minun rakkauteni muuttuisi? -- Kyllikki, minä _tiesin_ sen. Kun koulussa annoin Ahosen Matille selkään, tein sen siksi, että hän viskasi sinulle sen nimen, joka niin kauheasti leimaa kantajansa. Kyllikki, sinä olet oma, rakas Kyllikkini! Etkö tunne sitä?

Kyllikki tunsi itsensä uudelleen Erkin käsivarsien ympäröimänä ja rakkauden sepittämät sanat painuivat parantavana lääkkeenä hänen sydämensä kipeimpään haavaan.

-- -- Vasta kun lamppu oli sytytetty ja iloinen tuli räiskyi takassa, malttoivat he vakavasti ruveta keskustelemaan. Keskustelu koski kihlauksen julkaisua. Erkki olisi suonut sen heti tapahtuvaksi, mutta Kyllikki ei tahtonut sitä. Opettajatar hänessä pani vastaan. Hän ei oppilaitten eikä yleisön silmissä tahtonut joutua opettajaksi, joka kulki sulhanen mielessään, ja jolle työ oli tilapäinen sivuasia. Hän tahtoi ehjästi ja kokonaan antautua opettajatoimelleen niin kauan kuin se hänellä oli. Hän tahtoi saada lapset tuntemaan että hän ajatteli heitä, rakasti heitä ja tahtoi heidän parastaan. Nyt kun hänellä oli Erkin rakkaus, tunsi hän itsensä kykenevämmäksi siihen kuin koskaan ennen. Onni antoi voimia. Onni teki rikkaaksi myöskin antamisessa.

Odottaminen oli parasta heille itselleenkin. He olivat kumpikin nuoria. Toisen velvollisuus oli ajatella lukujaan, toisen opettajatyötään.

Erkki sulki Kyllikin suun suutelolla. Hän ei olisi uskonut että tuollaiseen pikku päähän mahtui niin paljon elämän viisautta.

He olivat vielä pohtimassa julkaisukysymystä, kun ulkoa kuuluva kopina keskeytti heidät. Kyllikki muisti verhottomia ikkunoitaan ja kavahti säikähtyneenä pystyyn.

-- Tule tänne toiseen huoneeseen, missä ei lamppu pala. Hilma Heponen on varmaan tullut kotiin.

Hilma Heponen? Erkki ei aluksi ymmärtänyt mitä Kyllikki tarkoitti. Mutta sitten hän muisti Kyllikin kuvaukset ja Hilma Heposen.

Hänhän oli se opettajatar, joka ei ollut oikein hyvissä väleissä Kyllikkiin?

-- Ei se ollut Hilman syytä yksin, kiiruhti Kyllikki selittämään. -- Tänään ymmärrän paremmin kuin koskaan ennen miten pahasti tein. --

Äänen sointu oli lämmin ja hyväilevä. Kyllikki painautui lähemmä Erkkiä. -- Minä tahtoisin kertoa sinulle niin paljon.

Taas kuului kolinaa. Nyt saattoivat selvästi kuulla askeleita portaissa.

-- Erkki, Erkki mene! -- Kyllikki avasi oven koulusaliin ja työnsi hänet pimeään luokkahuoneeseen.

-- Mitä kummassa? -- Erkin ääni oli kärsimätön.

-- Mene, -- minä pyydän! Hilma, tai rouva Holppa tai joku muu tulee. Ja he tiesivät, että sinä tulit jo aamupäivällä.

Erkki koetti vastustaa, mutta Kyllikki työnsi hänet takaisin saliin. -- Tämä on minun ensimmäinen pyyntöni sinulle. -- Sanat kuiskattiin hätäisesti Erkin korvaan. Sitten Kyllikki sulki oven ja Erkki seisoi yksin pimeässä.

Hetken kuluttua hän äänistä kuuli, että tulijoita oli kaksi. Pian senjälkeen hän kuuli nimetkin, ensin Hilman sitten rouva Holpan.

-- Onpa täällä valaistua ja hauskaa! --

Rouva Holpan katse kiersi uteliaana huonetta pitkin. --

Ihan on kuin olisi vieraita talossa.

Kyllikki nauroi makeasti. Tiesiväthän he että hänellä oli ollut vieras, oikeinpa päivällisvieras -- ensi kertaa tässä talossa. Oliko ihme jos tulet vieläkin tuikkivat.

-- Ai, ai, vai oli se herra oikein päivällisillä! Taisi olla hyvä ystävä! Vahinko ettei satuttu näkemään. -- Sandra puhui suu imelässä hymyssä.

Kyllikki käännähti äkkiä poispäin vieraistaan ja rupesi korjaamaan kokoon pöydällä olevia kahvikaluja. Sandra ja Hilma vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa ja Hilma nyökkäsi päällään koulusaliin päin.

Samassa Kyllikki käännähti.

-- Tuota -- noin -- niin, tapaili Sandra hämillään.

Hilma kiiruhti hänelle avuksi. He olivat oikeastaan tulleet puhumaan siitä lauluasiasta. Sitä oli Linnalassa perinpohjin pohdittu. Martta Siivonen oli loukkaantunut eikä Eemeli enää missään tapauksessa ottaisi johtaakseen laulua. Sentähden oli paras, että Kyllikki otti koko homman huolekseen. Hänet kutsuttaisiin joka tapauksessa häihin. Se tiedettiin.

Kuin aikoja takaperin unohtunut asia sukelsi aamupäiväinen ompeluseura Kyllikin muistoon. Samalla hän muisti mielipahansa ja häntä alkoi harmittaa.

-- Rouva Holppa, te teitte kerrassaan pahasti tänään! Te lavertelitte minun aikeistani, mutta omat asiat ja aikeet teillä oli mielessä. Minut työnsitte vain edellänne jonkunmoisena uranaukaisijana.

Rouva Holppa hätääntyi. Hän ei ollut aikonut kerrassa mitään pahaa, ei kerrassaan mitään. Hän oli vain niin innostuksissaan häistä ja teki mieli saada asiat paraimmalle tolalle, sentähden hän oli tullut keikauttaneeksi sanansa siihen suuntaan minne ajatuksetkin menivät.

Kyllikki katsoi hetken tiukasti häneen.

-- Rehellisesti sanoen: minä suutuin.

-- Unohdetaan, unohdetaan, hätäili Sandra. -- Antaahan tuollainen nuori, ystävällinen opettaja anteeksi. Eikä sitten puhuta koko asiasta tään enempää.

Kyllikki arveli hetken. Hänen suuttumuksensa tuntui hänestä siksi oikeutetulta, ettei vielä tehnyt mieli antaa anteeksi. Mutta kuinka voisi hän panna vastaankaan? Suuri onni oli suuri sovittaja. Onnellisen oli mahdoton kantaa kaunaa ja katkeraa mieltä. Hän tunsi sen.

Hän naurahti. -- Täytyy kai minun antaa anteeksi, -- siitä yksinkertaisesta syystä, etten _voi_ olla suuttunut.

Hilma Heponen huomasi onnen säteilyn Kyllikin olemuksessa. Hän teki johtopäätöksiä. Sekä vanhat että verekset asiat johtuivat hänen mieleensä. Korkela seminaarissa, -- Eemeli Seppälä aluksi täällä, -- nyt kolmas, muutamien viikkojen kuluttua neljäs -- sellainen oli Kyllikki.

Mustasukkaisuus, kateus ja viha nousivat hänen sisimmässään kuin pedot saaliinajoon.

Hilma oikaisihe ja antoi merkin Sandralle. Heidän oli jo aika lähteä.

Samassa kun ovi heidän jälkeensä painui kiinni, kaikui hilpeä, hillitty "hurraa" koulusalin ovella. Pimeään tulvehti äkkiä kirkasta valoa ja kädet ojennettuina Erkkiä kohden julisti Kyllikki arestin päättyneeksi.

Haavoja.

Martta Siivonen istui välikamarissa kangaspuitten ääressä. Ikkunalaudalla heloitti vielä syksymyöhällä kukkiva iloisenvärinen pelargoonia ja Matti-kissa kehräsi tyytyväisenä auringonpaisteessa. Mutta Martan otsa oli rypyssä. Hänen kasvoillaan oli paljon valvoneen raukeutta, ja silmien ilme oli kärsivä.

Ompeluseurasta asti hän oli kulkenut kuin haava rinnassaan. Joka valkenevana aamuna hän päätti mielessään: tänään minä valmistan Eemeliä siihen mikä on tulossa, joka ilta vakuutti hän itselleen, että se juuri tänään oli ollut mahdotonta.

Eemeli oli näihin aikoihin ollut erittäin hyvällä tuulella. Hän laski usein leikkiä ja sanoa vihjaisi silloin tällöin jotain neiti Vaarantauksesta, jonka hyvä ääni totisesti oli toivottu lisä paikkakunnan kuoroon.

-- Hän on ihastunut, poika poloinen, ihastunut siihen kelvottomaan ja kiemailevaan, vaikeroi Martta sisimmässään. Mutta kun hän yritti sanoa jotain, kuoli sana jo ennen syntymistään. Oli kuin häntä olisi vaadittu pistämään puukko oman poikansa poveen. Eikä hän voinut.

Jota useammin Martta käänteli ja katseli asiaa eri puolilta, sen katkerammaksi kävi se hänelle. Hän syytti itseään, Jumalaa ja joka ihmistä. Oli kuin kaikki olisivat liittoutuneet hänen Eemeliään vastaan. Jos Eemeli jotain yritti, aina asia jollain tavoin ajautui karille. Pikku poikana ei hän onnistunut lukualalla. Vanhempana, kun hän yritti maanviljelyskoulussa, nousi tie sielläkin pystyyn. Käytännölliset työt luistivat hyvin, mutta luvut tekivät kiusaa. Eemelillä oli huono muisti. Hän muisti vain sen, mitä hän itse käytännössä oli oppinut. Mutta hänellä oli sitä mistä elämässä oli kaikkein suurin puute: hyvyyttä. Miksi ei tälle annettu arvoa? Miksi nuoret häijysti nauroivat hänelle? Ja miksi ihmiset pilanteollaan lisäsivät hänen kömpelöä arkuuttaan?

Martta joutui aivan raivoon ajatellessaan Eemeliään. Eemeli oli hänen elämänsä arka kohta. Ja siihen kohtaan oli nyt isketty kovin, armottomin käsin. Siinä asiassa missä Eemeli oli oppinut olemaan etumaisena, missä hän tähän asti oli saanut rohkaisua ja tunnustusta osakseen, juuri siinä oli hänet nyt sysätty syrjään. Hän, paikkakunnan tunnetusti paras laulaja, ei muka enään kelvannut laulua johtamaan.

Martta painoi polkusimia niin, että kangaspuut liitteissään rusahtivat, ja viskasi sitten sukkulan voimalla kankaan läpi. Tänä iltana ainakin täytyi hänen puhua asiasta Eemelille. Laulajat olivat päättäneet kokoontua kirkonkylän kansakoululle, ja ensimmäinen harjoitus oli määrätty huomispäiväksi, jolloin kouluilla oli lupa. Eemeli oli sitä ennen saatava sellaiseen päätökseen, että hän itse kunniakkaasti vetäytyisi syrjään. Kyllikki ei ainakaan saisi sitä voittoa, että hän rohkeasti pääsisi tuuppautumaan toisen tielle.

Taas riipaisi Martan sisintä kipeästi.

Kun sen iskun piti tulla juuri siltä kohdalta! Sehän se niin kipeästi koski. Hän ei ymmärtänyt miksi Jumalakaan sitä salli.

Hänen mieleensä johtui ilta, jolloin Kyllikki ensi kertaa oli tullut heille. Eemeli oli silloin niittämässä heinää koulun pihamaalla. Siinä oli voimakaskasvuista heinää, jota niitettiin jo toiseen kertaan. Kyllikki tuli portista. Hänellä oli kädet täynnä kukkia, joita hän oli saanut pappilasta. Suu nauroi, silmät nauroi. Hän oli sulaa kesää ja päivänpaistetta. Vasta illalla hän pääsi lähtemään Vaaramäelle. Eemeli lähti saattamaan omalla hevosellaan, ja kun rattaat pyörähtivät pihasta, hipaisi iloinen toivo ensi kertaa Martan sisintä.

Matti-kissa liikahti akkunanlaudalla ja työnsi pelargooniata. Martta nousi apuun ja tuli silloin vilkaisseeksi pihalle. Siellä näki hän Eemelin tulevan. Pojalla oli lakki toisella korvalla ja astunta oli hiukan horjahtelevaa.

Oli kuin sydän Martan rinnassa olisi lakannut lyömästä. Tällaista oli sattunut vain kahdesti ennen: niinä molempina kertoina jolloin Eemeli oli saanut rukkaset.

Eemelissä oli niin paljon hyvää, hellää ja arkisuuden yläpuolelle tavoittelevaa. Ja äiti tiesi, että kun tuota hienoa ja arkaa oli loukattu, tahtoi poika unohtaa.