Part 3

Hän avasi hitaasti kotinsa portin. Kukkasten lemuava tervehdys lehahti häntä vastaan. Kastor, joka tasaisin askelin oli tassutellut emäntänsä vieressä, innostui iloisella hännänhuiskahduksella muistuttamaan olemassaolostaan, ja kuukin luiskahti pilven alta kuin sanoakseen: katso tällainen on sinun kotisi.

Voimakas tunneaallokko kohosi syvältä hänen olemuksensa uumenista. Hän näki mitä hänellä oli. Hän tiesi, mitä hänellä olisi _voinut_ olla.

Kukkaset karistelivat kastehelmiään hänen jalkojensa juureen, Kastor katsoi surullisen kysyvästi emäntäänsä, ja tuulenhenki lehautti kukkien tuoksua hänen ympärilleen kuin pidättääkseen häntä kuutamoisen puutarhan tenhopiirissä. Mutta katsomatta ympärilleen astui Suvisuojan emäntä hiljaa eteenpäin. Hän kulki kahden suuren huoneen läpi, joiden vaalea kalusto, iloiset värit ja monet kaunistukset häämöittivät esiin kuutamon valossa. Näistä vierashuoneista hän tuli siihen pyhäkköön, johon ei vieraan jalka ollut astunut. Se oli hänen oma, yksityinen sopukkansa. Sen värit olivat hillityt, sulavat ja surunvoittoiset, sen muodot suorat ja koruttomat. Kaikkeen oli syvä, kypsynyt persoonallisuus painanut leimansa.

Suvisuojan neiti painui huoahtaen vaaleanharmaalle vuohentaljalle uunin nurkkauksessa. Läheisyydessä, vuoteen yläpuolella riippui tyroolilainen veistos ristiinnaulitusta, matkan päässä kuva köynnöksien kiertämästä luostarimuurista. Kuvan ympärillä riippui sitä kehystävänä seppeleenä suuri valkeahelminen rukousnauha.

Mutta Suvisuojan neidin katse ei pysähtynyt siihen. Se kulki eteenpäin, hipaisi ohimennen paria öljymaalausta ja pysähtyi viimein pieneen mitättömään, postikortin suuruiseen tauluun, joka katseilta kätkössä riippui eräässä nurkassa.

Suvisuojan neiti peitti kasvot käsiinsä. Hänen ei tarvinnut katsoa kuvaa. Se tunki umpeenpainuneidenkin silmäluomien läpi. Hän osasi sen ulkoa. Hän tiesi mitä jokainen piirre siinä puhui.

Hän näki vuoren huipulla linnan, ympärillä korkeat muurit, alapuolella ammottava syvyys.

Linnan parvekkeella seisoo neito, yhtä ylpeä kuin kaunis. Ja pelokkaana tunkeilee hänen takanaan parvi palvelevia nuoria tyttöjä. Mutta hän ei katso heitä. Hän katsoo ritariin, joka silmääkään räpäyttämättä, uljas miehuus kasvoillaan ratsastaa muurin kapeata lakea pitkin.

Paikalta, jossa ritari nyt ratsastaa, ovat monet syöksyneet syvyyteen, saaden siellä surmansa. Toiset ovat peloissaan peräytyneet. Siksi on linnan ylpeä valtiatar yhä pysynyt neitona. Kukaan ei ole ollut täysmittainen hänelle. Rakkaus tai rohkeus on pettänyt.

Suvisuojan neiti näkee ja kuulee kaiken. Hän on lukenut tarun vanhasta kertomarunosta. Hän on kuullut vuoristolaisten kertovan sen omalla, oudolla murteellaan. Nyt _tapahtuu_ se hänen silmiensä edessä.

Linnanneito tuijottaa katse jännitettynä ratsastajaan. Hän ei ole peloissaan. Hän ei toivo, ei rakasta. Hän on ainoastaan jännitetty. Ja hänen jännityksensä kasvaa jokaiselta ratsun askeleelta. Hän uskaltaa tuskin hengittää.

Rajattomat riemuhuudot herättävät hänet viimein kuin lumeesta. Ratsastaja on onnellisesti saapunut jyrkänteen ohi ja laskeutuu linnan portin kohdalla ratsuineen muurilta.

Kansanjoukot riemuitsevat. Nenäliinat, viuhkat ja kukkaset liehuvat. Vanha ruhtinas kiiruhtaa ilosta vapisevin polvin voittajaa vastaan. Voitto tietää vanhukselle vapahdusta pitkäaikaisesta pelosta, pelosta painua hautaan ilman tietoa ikivanhan linnan kohtalosta ja suvun jatkumisesta.

Mutta voittaja ei näe kansanjoukkoja, ei vanhusta. Hän katsoo ainoastaan odottavaan palkintoon, jonka linnanneito hänelle ojentaa.

-- Noin, noin -- riemuitsee linnanneito itsekseen. Hän on tahtonut kokonaan hallita sitä, jolle hän antaa rakkautensa. Nyt hän näkee hallitsevansa. Hän on tahtonut todistuksia, uhria, maksoi ne mitä hyvänsä. Nyt hän on saanut sellaisia.

Hän ei rakasta, ei helly, mutta hän riemuitsee voitostaan.

Ritari polvistuu hänen eteensä, nostaa katseensa häneen ja seppele, jonka liitteenä kimaltelee kultasydän, laskeutuu voittajan otsalle.

Ritari nousee. Hänen katseensa painuu hetkeksi neidon katseeseen. Se leimuaa uljasta ritarimieltä, rohkeutta taistella ja uhrata.

Linnanneito tuntee sisimmässään ennen aavistamatonta iloa. Kirsi sulaa. Ylpeä pää painuu. Käskijän katse lämpenee. Hän on oppinut rakastamaan.

Mutta samassa ritari on pystyssä. Hän kiskaisee seppeleen päästään, se vääntyy hänen käsissään ja helähtää alasviskattuna linnanpihan kiviseen permantoon.

Ritarin katse painuu jälleen linnanneidon silmään. Se säihkyy. Hänen huulensa avautuvat. Hän puhuu. Ja jokainen sana on kuin tulenliekki. -- Minä olen rakastanut sinua, uljas neito. Mutta sinun ylpeytesi, sinun vaatimuksesi ovat tappaneet rakkauteni.

Hän käännähtää, viskautuu odottavan ratsun selkään ja katoaa näkyvistä.

Sen jälkeen Kynast-linna on lohduttoman surun tyyssija. Vanha ruhtinas vaipuu surunsa murtamana hautaan. Ylpeä linnanneito itkee ikänsä rakkautta, joka _oli hänen,_ mutta jonka _hän surmasi._

* * * * *

Suvisuojan neiti tuijottaa kyyneleettömin katsein kuvaan. Se on kertonut hänelle hänen oman elämänsä tarinan. Hän on velkaa kaikille. Sillä se, joka antaa kuoliniskun suurelle ja rehelliselle rakkaudelle, hän köyhdyttää elämän muiltakin.

Suvisuojan emäntä nousee hitaasti. Hän ajattelee nuorta, iloista naapuriaan, ja hän lupaa pyhästi tehdä voitavansa hänen hyväkseen. Se musta varjo on karkoitettava nuoren, elämän kynnyksellä olevan tieltä. Hän, joka on velkaa kaikille, tahtoo siinä tehdä parastaan.

Ompeluseura.

Ompeluseura oli koolla Linnalan suuressa salissa. Sukkapuikot kilahtelivat, silloin tällöin helähtivät jotkut sakset ja työaseitten säestämänä luisti puhe eteenpäin kuin vuolas ja tasainen virta.

Emäntä Amalia Ruusurinta katsoi tuon tuostakin levottomasti ja odottavana ovelle päin. Viimein hän nousi, käytti hyväkseen hetkeä, jolloin jokaisella näkyi olevan tietty puhetoverinsa, ja pujahti keittiöön.

Palvelija oli paraikaa järjestämässä talon parhaita kahvikaluja tarjottimelle. Emäntä loi tarkastavan katseen tarjottimelle. Sitten hän tarttui pöydällä seisovaan vahakankaalla peitettyyn kiviastiaan ja rupesi irroittamaan vahakangasta sen suulta. Samassa hän vilkaisi pihalle, jossa näki hyvän ystävänsä Sandra Holpan pyörähtävän portista sisään.

-- Älkäähän kiikkuko siinä tiellä, kivahti hän nuorimmaisilleen, jotka vatsat painettuina pöytää vasten jännitettyinä odottivat mitä oli ilmestyvä kiviastian sisältä. -- Lähtekää tätiä vastaan ja tuokaa tänne keittiöön, hän lisäsi lauhkeammin.

Täti oli hengästynyt ja kuuma, kun lapset työntämällä työnsivät hänet sisään keittiön ovesta. Hän painui ovensuussa olevalle tuolille puhaltelemaan, otti esille ruusunpunaisella reunustetun nenäliinan ja rupesi sillä leyhyttelemään kasvojaan. Katse sattui hilloastiaan ja näytti tiedustelevan syytä sen esille ottamiseen.

Amalia-rouva kiiruhti selittämään, että hän, kun ompeluseuran työt oli tehty ja kahvit juotu, aikoi pyytää vieraat isännän huoneeseen syömään hyötymansikkahilloa. Marjoja oli tänä kesänä siunaantunut enemmän kuin koskaan ennen, ja vaikkakin liialliset tarjoilut ompeluseurassa oli kielletty, sopi kai lopuksi syödä vähän hilloa.

Lapsille kihahti vesi suuhun, ja kaksi sormea ojentautui innokkaasti lähemmä astian reunaan. Mutta äiti ei huomannut niitä. Koko hänen huomionsa kohdistui Sandraan, joka päästyään hengästyksestään oli tarttunut puheen päähän kiinni. Sandra oli oikeastaan aikonut tulla paljoa aikaisemmin Linnalaan, mutta matkan varrella oli täytynyt poiketa Metsämaahan. Siiriä ei ollut viime aikoina näkynyt missään, ja se insinööri tai maanmittari tai miksihän karahtierasivat oli yhtenään ollut siellä. Metsämaan pyykkärieukotkin olivat puhuneet siitä. Sandra oli sentähden varmasti tuntenut, että nyt sinne kuuluu jotain.

-- Ja kuuluiko? -- Amalia Ruusurinta oli niin jännityksessä, että pisti hillokauhan ensin suuhunsa, sitten takaisin astiaan.

-- Tulin kuin tilattuna, -- juuri kun sormuksia oli vaihdettu. Kihlakortit pannaan tänään postiin.

-- Ei olis tarvis lähettää tänne päin, nyt kun sinä tulit. -- Amalia holautti makean naurun omalle sukkeluudelleen.

-- Hei, hei, onpas teillä hauskaa! -- Keittiön kynnykselle astui lyhyenläntä, karheapiirteinen nuori nainen, jonka ulkonevat poskipäät ja matala ryyhelmäinen otsa ensi näkemällä pistivät silmään.

-- Kas Hilma! No terve, terve. -- Sandra kävi kattelemaan ja Amalia työnsi vastatulleelle tuolin Sandran viereen. Mutta Hilma ei välittänyt tuolista. Hän tahtoi kuulla mikä oli aiheuttanut naurun.

Sandra lennätti hänelle suuren uutisensa ja Hilma pisti kohta asian johdosta pieneksi polkaksi keskellä keittiötä.

-- Joutikin tulemaan jotain hauskaa! Ei täälläpäin sellaista liiemmästi anneta!

Sandra tarttui paikalla sanottuun. Hän oli luullut, että Hilmalla nykyään oli ainaiset ilonpäivät. Olihan hän saanut sellaisen opettajatoverin, josta puhuttiin pitäjätä pitkin. Etevä, kaunis, hyvä-ääninen ja vaikka mitä!

-- Pyh! Kostunko minä hänen kauneudestaan enemmän kuin etevyydestäkään. Sain minä niistä tarpeekseni jo seminaarissa!

-- Niin vainenkin, taisitte olla yhtäaikaa seminaarissa. Kumma kyllä. Hän on kuin vasta lastenkamarista laskettu.

Hilma närkästyi. Hän tahtoi tietää oliko hän Sandran mielestä paljon vanhemman näköinen?

-- Enhän minä ajatellut ulkomuotoa, Sandra selitteli, -- vain opettajalta vaadittavaa arvokkuutta, jota ei neiti Vaarantauksella ole lainkaan.

Amalia Ruusurinta oli nyt saanut tarjouksensa kuntoon ja rupesi vaatimaan vieraitaan saliin. Rovastinna oli äskettäin kehoittanut seuralaisia ahkeraan työhön. Odotettiin ankaraa talvea. Ja kalliin ajan johdosta oli puutettakin paljon.

-- Mene sinä, joka olet emäntä, toimitteli Sandra. -- Kyllä mekin kohta tulemme. -- Hän veti Hilmaa käsipuolesta keittiön viereiseen huoneeseen ja suhautti hänelle salavihkaa korvaan:

-- Tiedätkös, Martta Siivonen meinaa varmaan sitä Eemelilleen?

-- Kyllikkiäkö? Eemeli on totisesti liian hyvä --

-- Sh, sh! -- Mennään nyt! -- Sandra avasi oven saliin, purjehti sisään ja loi kynnykseltä nopean katseen huonetta pitkin.

Rovastinna istui tavanmukaisella paikallaan sohvan nurkassa. Toisessa nurkassa istui Martta Siivonen, jota kunnioitettiin paikkakunnan vanhimpana opettajattarena ja vanhimman opettajan vaimona. Vähän matkan päässä istui rovasti keinutuolissa. Hän jutteli iloisesti muutamien nuorten talontyttärien kanssa. Mistä he puhelivat oli mahdoton kuulla, sillä pastorska Saha, joka istui huoneen toisella puolella emäntäparven keskellä, puhui vilkkaasti ja kovaäänisesti. Hän puhui säästäväisyydestä. Se oli puoli, jota kasvatuksessa kokonaan laiminlyötiin.

Pastorska Saha käytti aina lyhyitä, täsmällisiä lauseita. Hän oli entinen opettajatar. Joskin hän naimisiin mennessään oli eronnut opettajatoimestaan, oli hän selvillä siitä, että hänen kasvattajatehtävänsä hänen uudessa asemassaan oli tullut entistä laajakantoisemmaksi. Sentähden hän käytti tilaisuuksia hyväkseen.

Sandra Holppa väistyi kunnioittavasti huoneen toiselle puolelle. Hän tunsi epämieluisella tavalla jonkinmoista puutetta tietopuolisessa kasvatuksessaan aina, kun pastorska tai Martta Siivonen pohtivat kasvatusopillisia kysymyksiä.

Lahtelan emännän vieressä oli tyhjä tuoli. Sandra otti sen haltuunsa, ja sai samassa kun istuutui kerrotuksi Metsämaan Siirin kihlauksesta.

-- Vai kihloissa! -- Viesti vieri eteenpäin salaman nopeudella, ja kohta oli sekä kihlaus että kihlautuneet yleisen arvostelun alaisena.

Sandra tiesi kertoa että morsiamella oli kirstut täynnä kapioita ja että sulhasella oli virka. Häät olivat siis tulossa. Ja ne tulisivat suuret ja komeat, talon arvon mukaiset. Paikkakuntalaistenkin pitäisi ajoissa ajatella mitä heidän sopisi tehdä juhlan kunniaksi. Laulua ainakin olisi hankittava ja hyvää.

-- Jo minä Siirille lupailinkin, että kyllä hommaan.

-- Vai hommaat! -- Martta Siivosen katse sipaisi ohimennen Sandraa. Sanat lausuttiin yksikantaan ja painolla. Pieni pilkallinen hymy väräytti Martan suupieliä.

Sandra ymmärsi koskettaneensa arkaan kohtaan. -- Tietäähän sen jokainen kuka meillä laulua hommaa, hän kiiruhti selvittämään. -- Mutta siinä minä missä muutkin, -- jollei nyt syrjään sysätä, kun paikkakunnalle on tullut uudet ja ihmeelliset kyvyt.

Martta Siivonen laski ompeluksen kädestään. Hänen älykkäät, harmaanvihertävät silmänsä tähtäytyivät terävinä kuin naskalit Sandraan. -- Jos tarkoitat neiti Vaarantausta, niin saattaa tässä monikin käydä tarpeettomaksi. Se tyttö laulaa kerrassaan ihanasti. Eemeli jo sanoi, että kyllä nyt kelpaa laulua johtaa.

Amalia Ruusurinta, joka huomasi yhteentörmäyksen olevan tulossa, kiiruhti selittämään että uutta opettajaa ei tietenkään kutsuttaisi häihin, hänhän vasta oli muuttanut paikkakunnalle. Mutta Martta Siivonen kertoi, että Metsämaalaiset heillä olivat tutustuneet uuteen opettajaan ja kovin ihastuneet häneen. He olivat kehoittaneet häntä pian tulemaan Metsämaahan, jonka johdosta Eemeli oli päättänyt ajelluttaa neiti Vaarantausta sinne.

Sandra loi merkitsevän katseen Hilmaan. Tumma puna kohosi tämän kasvoille ja hän painoi päänsä syvemmälle kuin ompelustaan tarkastaakseen.

Samassa ovi avautui ja Kyllikki Vaarantausta astui saliin.

Syntyi hieman hämminkiä. Muutamat joukossa katsoivat säikähtyneinä toinen toiseensa, ja emäntä kiiruhti hätäisen ystävällisesti toivottamaan vierasta tervetulleeksi. Linnalassa oli jo miltei paheksittu sitä, ettei opettaja ennen ollut käynyt.

Ja nytkin hän tuli näin myöhään, vaikka koululla tänä päivänä oli lupa.

Kyllikki lensi punaiseksi. Hänellä olisi ollut paljonkin jolla puolustautua. Hänellä oli ollut suursiivous ja ikkunain sisällepano omissa huoneissaan. Hän oli vasta äskettäin saanut apulaisen, pikku Annin, ja tämän kera oli hän varhaisesta aamusta alkaen ollut työssä. Mutta hänen oli mahdoton vedota tähän. Hän tiesi vastenmielisesti lähteneensä Linnalaan. Metsässäkin hän oli viivytellyt poimimalla syksyn punaamia lehtiä.

-- Anteeksi, mutta minä en yleensä pidä ompeluseuroista.

Amalia Ruusurinta tyrmistyi. Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, katsoi vain Sandraan päin.

Martta Siivonen tuli Kyllikille avuksi. -- Tässä on paikka, sanoi hän tehden tilaa vierellään ja viitaten Kyllikkiä siihen.

Hieno puna poskillaan Kyllikki painui tuolille Martta-rouvan viereen ja tarttui innokkaasti työhön. Rovasti ja rovastinna katsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ajattelivat kumpikin rovasti Ask-vainajaa. Ei ollut ihme, että hän oli kiinnittänyt huomiota tuollaiseen tyttöön. Vahinko vain, ettei hän itse saanut iloita holhokkinsa menestymisestä. Ja vahinko, että hänen äkkikuolemansa ja ihmisten ilkeämieliset puheet olivat aikaansaaneet sen, että tyttö jo oppiaikansa alkupäässä jäi osattomaksi kuin lintu paljaalle oksalle.

Rovastinnan katse kääntyi Kyllikkiin. Tämä teki paraikaa Martta-rouvalle tiliä sekä taloustoimista että koulutyöstä, kasvoillaan hänelle ominainen iloisenkirkas säteily. -- Oli siinä tytössä silmäruokaa! Mutta oli muutakin. Tarmoa oli kysytty kun opiskelun ohella oli täytynyt itse ansaita, olla työssä kesät, talvet, yöt, päivät, jotta pääsisi seminaarin läpi niin vähin veloin kuin mahdollista.

Martta Siivonen huomasi rovastinnan katseen. Hänenkin silmänsä kiintyivät hetkeksi mielihyvällä Kyllikkiin. Hän ajatteli Eemeliään. Harvat pitivät Eemelistä. He eivät nähneet hänessä sitä mitä äiti näki. Mutta ehkäpä tämä tyttö näkisi. Hän ei ollut ainoastaan iloinen ja kaunis. Hänellä oli sydän paikallaan paremmin kuin monella muulla.

Martta ajatteli lämpimiä, äidillisiä ajatuksia. -- Mitä sanotte, täti Siivonen, olenko järjestänyt asiat hullusti päin?

Kyllikin kysymys herätti Martan hänen ajatuksistaan. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä Kyllikki viimeksi oli kertonut, mutta hän kiiruhti vakuuttamaan että työ oli oikein ja järkevästi suunniteltu. Rovasti ja rovastinna olivat samaa mieltä. He olivat syrjästä kuunnelleet Kyllikin selostusta ja kiiruhtivat vakuuttamaan, että oli syytä onnitella sekä nuorta opettajaa että paikkakuntaa, joka oli saanut nuoren, innokkaan työntekijän entisten lisäksi.

Sandra Holppa nousi äkkiä ja työnsi oven etehiseen auki. Hänestä oli tukehduttavan kuuma huoneessa. Ja keskustelu häistä oli katkennut aivan kesken.

Pastorska oli toista mieltä. Hän vetäisi taskustaan pienen sanomalehden ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli löytänyt erittäin ytimekkään kirjoituksen epäkohdista nykyaikaisessa kasvatuksessa ja pyysi ompeluseuralaisia kiinnittämään huomiota siinä esitettyihin totuuksiin.

Vasta kun kahvitarjotin kannettiin saliin keskeytyi pastorskan luku. Työt, joita tähän asti oli ahkeraan valmisteltu, siirrettiin syrjään, tehtiin tilaa kahvikupeille ja valmistauduttiin viettämään suloista lepohetkeä.

Kyllikki käytti hetkeä hyväkseen. Kenenkään huomaamatta hän pääsi livahtamaan viereiseen nurkkahuoneeseen.

-- Oh! -- Hän painoi käden povelleen ja huoahti helpoituksesta.

Oli kuin henki olisi salpautunut tuolla toisten joukossa. Kotoa lähtiessään oli hän ollut täynnä iloa ja elämän halua. Hän oli hautonut mielessään kaikenmoisia iloisia työsuunnitelmia. Kun hänen koulunsa oli kaukana kirkolta, jäivät sen puolelaiset ilman kirkonkyläläisten etuja. Hän tahtoi sentähden työssään ajatella ei ainoastaan lapsia, vaan myöskin paikkakuntalaisia. Hän aikoi perustaa pienen lauluseuran ja koota siihen nuoria niin paljon kuin mahdollista. Ehkä he myöskin voisivat saada pienen kirjaston toimeen. Mielellään hän sitä hoitaisi. Niinä iltoina, jolloin kirjasto olisi auki, saisi kai sali olla lukutupana. Hän varaisi silloin aikaa seurusteluun ja keskusteluihin. Lisäksi hän ehkä voisi koota nuoria tyttöjä luokseen, he lukisivat yhdessä jotain oikein hauskaa kirjaa ja keskustelisivat kysymyksistä, jotka koskevat nuoria ja nuorten elämää.

Tätä hän oli ajatellut matkalla tänne. Mutta nyt tuntui siltä kuin sekä hänen toimintahalunsa että hänen iloinen uskonsa tulevaisuuteen olisi ollut aivan lamassa. Tuntui niin tukahduttavan raskaalta.

Hän painui hiljaa läheiseen keinutuoliin.

Kun saisikin olla yksin täällä! Ystävällisiähän kaikki olivat hänelle. Mutta hänen tuli sittenkin niin paha olla tällaisessa suuressa seurassa. Tuntui aivan toisenlaiselta hänen ollessaan yksin esimerkiksi pappilassa. Siellä tuntui niin turvalliselta. Hän tiesi että pappilalaiset tahtoivat ja tarkoittivat hänen parastaan. Mutta näin seurassa tuntui siltä, kuin suhde heihinkin olisi muuttunut. Oli kuin olisi hänen pitänyt pyytää toisilta anteeksi sitä, että rovastin väki oli niin ystävällistä hänelle.

Pitäjäläiset eivät varmaankaan pitäneet hänestä. Heillä oli kyllä lipeät ja ystävälliset sanat kielellään, mutta sanoissa ei ollut totuuden makua.

Tai johtuiko tämä pahantuntemus vain tietoisuudesta, että joukossa oli eräs, jolla oli sekä halua että aihetta puhua pahaa hänestä? "Herrojen hempukka" ja "onkeensa pyydystäjä" saattoi Hilma milloin hyvänsä sanoa. Ja se sana kiertäisi tietysti pitkin pitäjätä.

Kyllikille tuli vedet silmiin. Hän ei koskaan ollut tahtonut eikä tarkoittanut pahaa. Elämän ilo oli vain siihen aikaan pulpahdellut hänen sisimmässään niin voimakkaana ja yli äyräitten tulvivana, että se oli valanut kuin sähköä koko hänen olentoonsa. Se oli pannut silmät pakostakin säteilemään. Se ilo se häntä oli innostanut noilla yhteisillä hiihtoretkilläkin, jotka sekä Hilmalle, hänelle että Korkelalle olivat muodostuneet niin kohtalokkaiksi.

Hilma oli kai luullut kiemailuksi, mielistelyksi ja vaikka miksi, mutta tiesihän hän itse.

Hän painoi päänsä hetkeksi käsien varaan ja veri karkasi poskipäihin. Hän punastui itseään. Vaikka hänen tahtonsa ja tarkoituksensa oli ollut viaton, oli hänessä sittenkin ollut syytä. Kun toiset puhuivat hänelle Korkelan rakkaudesta, nauroi hän vain. "Tykätköön", hän sanoi suoraan. Se oli hänestä sulaa leikkiä. Ja hauskaa leikkiä. Ei hän silloin ymmärtänyt, että siitä koituisi kipeitä haavoja sekä toiselle että toiselle.

Sandra-rouvan sametilla reunustettu hameenlieve suhahti oven suussa. -- Vai täällä opettaja istuu yksikseen!

Kyllikki aikoi nousta, mutta Sandra oli jo asettunut sohvan nurkkaan ja painoi ystävällisen pakoittavasti Kyllikin takaisin keinutuoliin. Sitten hän alkoi puhua häistä. Hän ei nyt osannut muuta ajatellakaan. Ja hauskaa ajateltavaa se olikin. Se lauluasiahan vain tuotti vähän huolta, kun ei ollut oikein sopivaa johtajaa.

-- Eikö herra Seppälä johda?

-- Niin miks'ei, johtaa niin kuin johtaa. Kuulittehan jo koulun alkajaispäivänä.

Kyllikki myönsi että tilaisuuteen valitut laulut oikeastaan olivat olleet liian vaikeat nuorille, tottumattomille laulajille. Mutta herra Seppälä itse näkyi olevan hienon musiikin ihailija ja erinomaisen innostunut johtamaan laulua. Ja se oli mainiota. Jota enemmän laulajia ja lauluseuroja, sitä parempi. Kyllikki oli itsekin tuuminut oman kuoron perustamista tälle puolikunnalle.

Sandra Holppa hätkähti ja painautui syvemmälle sohvan nurkkaukseensa. Hän oli niin äkkiä päässyt toiveittensa perille, että päätä aivan huimasi. Hän oli kuin liian huimaavassa mäenlaskussa. Teki mieli jarruttaa.

Vitkalleen ja niin levollisesti kuin hän taisi rupesi hän kertomaan Siivosista. Eemeli ihastuisi tietysti, jos joku toinen paikkakunnalla rupeaisi laulua johtamaan. Mutta Martan suhteen oli toisin. Hän oli hullunkurisen arka Eemelistään, luuli aina ettei pojalle annettu tarpeeksi arvoa ja tahtoi joka kohdassa olla häntä eteenpäin työntämässä. -- Tiesi kai neiti Vaarantaus, ettei Eemeli ollut opettaja Siivosen poika. Nimikin sen ilmaisi. Taisi kuitenkin olla kunniallisesta avioliitosta.

Kyllikin kasvoille karahti polttava puna. Hän pani vastaan koko tahtonsa voimalla, mutta sitä pahemmin poltti.

Sandra-rouva jatkoi kertomustaan.

Martta oli tietysti ollut hyvin nuori ja ajattelematon mennessään ensi kertaa naimisiin. Sandra ei tietänyt minkälainen mies lie ollut. Kauniin kehuivat toiset olleen. Mutta ei sitä Eemelistä päättäen olisi uskonut. Ja kun hän muutenkin oli sellainen jörö ja kömpelö, ei ollut ihmettä jos äidin aina täytyi olla eteenpäin työntämässä.

-- Minusta herra Seppälä tuntuu olevan hyväsydäminen ja pohjaltaan hienotunteinen mies. He ovat kaikki olleet erittäin ystävällisiä minulle --

Martta Siivosen tulo katkaisi Kyllikin sanat kesken. Martta tuli sekä omasta että toisten puolesta tiedustelemaan, eikö neiti Vaarantaus tahtoisi ilahduttaa ompeluseuralaisia pienellä laululla.

-- Jahah -- vai niin! Kas vain! Toivottua on! -- Sandra Holpalla oli suu imelässä hymyssä. -- Neiti Vaarantaus kertoi juuri aikovansa perustaa oman lauluseuran paikkakunnalle.

Äidillinen säteily katosi Martta Siivosen kasvoilta. -- Vai oman lauluseuran, hän sanoi harvakseen.

-- Niin, enhän minä vielä --

Sandra Holppa keskeytti. -- Neiti Vaarantaus on oppinut johtamaan. Hän johti jo seminaarissa ollessaan. Hänen mielestään me lauloimme liian vaikeita lauluja koulun alkajaisissa.

-- No mutta rouva Holppa! -- Kyllikki puhui syyllisen hätääntyneenä.

-- Sanoitko niin? -- Martta Siivosen ääni painui käheäksi.

-- Kyllä. Mutta hyvä täti Siivonen, te saatte aivan väärän käsityksen --

Kyllikki ei saanut lopettaa lausettaan. Martta Siivonen oli jo kääntänyt hänelle selkänsä ja oli poistumaisillaan huoneesta, selkä peloittavan suorana ja ryhdikkäänä.

Emäntä tuli samassa kutsumaan Kyllikkiä saliin. Hän oli kuullut, ettei uusi opettaja mielellään juonut kahvia. Siksi hän oli ottanut esille parasta marjamehua. Sitä täytyi välttämättä maistaa. Ja sitten toivottiin laulua. Suvisuojan neitikin oli tullut.

Kyllikki tunsi, että häntä käsipuolesta vedettiin saliin. Siellä hänen täytyi juoda mehua, vastata kysymyksiin ja totella kun rovasti kutsui rinnalleen Suvisuojan neidin toiselle puolelle.

Rovasti puheli iloisesti vuoroon toisen, vuoroon toisen naapurinsa kanssa. Hän oli hyvillään siitä, että Suvisuoja oli kansakoulun lähimpänä naapurina. Hyvistä naapureista oli yhtä paljon iloa kuin saattoi olla ikävyyksiä huonoista. Lutherus ei suotta laskenut hyviä naapureita jokapäiväiseen leipään.