Part 2

Kyllikki sivuutti rovastin sanat vastauksetta. Sen sijaan hän rupesi kertomaan omista suunnitelmistaan. Käyntejä oppilaiden kodeissa hän aikoi pitää muita kyläilyjä tärkeämpinä. Hän tahtoi toteuttaa niin paljon kuin mahdollista kaikesta siitä kauniista, mitä seminaarissa oli sanottu kansakoulunopettajan kutsumuksesta. Se oli niin laajalle ulottuvaa, ettei sitä oikein uskaltanut ajatella omana työalanaan, mutta se oli samalla niin suurta, kaunista ja innostavaa, että se aivan kuin auttoi eteenpäin.

Kyllikki unohti puhuessaan kaiken ujoutensa. Hänen silmänsä loistivat ja ääni värähti lämpimän innostuneena.

-- Minä olen niin rajattoman iloinen siitä, että sain tämän paikan. Minä tahdon tulla hyväksi opettajaksi ja olla oikein hyvä lapsille, -- olenhan itse -- --

Lause katkesi kesken. Kerran hän oli säästynyt tekemästä tiliä syntyperästään, ja nyt hän itse oli kajonnut entisyyteen.

Rovasti ja rovastinna katsoivat toisiinsa. He ymmärsivät syyn Kyllikin hämmennykseen. Kun uusi opettaja valittiin virkaansa, oli kysymys hänen syntyperästään herättänyt vilkasta keskustelua. Muutamat olivat pitäneet hänen valintaansa pitäjän arvolle suorastaan loukkaavana. Pastori Saha oli perinnöllisiä taipumuksia ajatellen vastustanut.

-- Te olette rohkeasti ponnistellut eteenpäin, kiiruhti rovasti vakuuttamaan.

-- Mahtaa olla suloista nyt, kun olette päässyt toiveittenne perille, jatkoi rovastinna äidillisen rohkaiseva hymy huulillaan.

Salatakseen hämmennystään oli Kyllikki kumartunut poimimaan lattialta muutamia leivänmurusia. Nyt hänen päänsä kohosi. Hänen katseensa oli peittelemättömän kirkas kuin läpikuultava vesi hänen katsoessaan rovastiin. -- En minä omin neuvoin olisi päässyt eteenpäin. Olin ainoastaan kahden vanha, kun äiti kuoli, ja sitten jouduin kiertämään huutolaisena. Mutta kuuden vanhana pääsin pappilaan kasvatiksi.

-- Ja sieltäkö teidät toimitettiin seminaariin, tiedusteli rovastinna nyökäten hyväksyvästi päätään kuin sanoakseen, että hän olisi tehnyt samoin.

-- Aluksi. Mutta olin ollut seminaarissa ainoastaan vuoden, kun rovasti Ask kuoli.

-- Aukusti Ask! -- Rovasti ponnahti pystyyn tuoliltaan ja kiiruhti kädet ojennettuina Kyllikkiä kohden.

-- Oletteko te Aukustin kasvatti, -- se sama, josta hän kirjoitti meille vähää ennen kuolemaansa?

Rovastinna hätääntyi. Hänkin muisti kirjeen, jossa rovasti Ask oli kertonut kasvatistaan ja halustaan testamentillaan auttaa häntä eteenpäin. Mutta ihmisten ilkeämieliset selitykset panivat rovastin epäilemään. Siksi hän tahtoi kuulla ystävänsä mieltä.

-- Niin, niin jos te kaipasitte häntä, niin kyllä mekin, kiiruhti rovastinna selittämään. Ja rovasti innostui kertomaan ylioppilasajoista, jolloin he Aukustin kanssa olivat asuneet yhdessä pienessä ullakkohuone-pahaisessa Helsingin laitaosissa.

Rovasti oli niin innostunut muistoistansa, ettei huomannut Kyllikin pari kertaa yrittävän lähtöä. Rovastinnan täytyi huomauttaa häntä siitä.

Evästettynä sydämellisillä kutsuilla pian palata uudelleen Kyllikki vihdoin lähti. Ajatukset askartelivat iloisesti odottavassa työssä ja mieli oli lämminnyt pappilalaisten ystävällisyydestä. Mutta siellä käynti oli myöskin painanut pistävän okaan hänen sisimpäänsä. Rovasti oli heti alussa kertonut kuka oli toisena opettajana Vaaramäellä. Koulu oli ennen ollut pieni sekä rakennukseltaan että oppilaslukuun nähden, mutta rautatien jouduttua tälle kulmalle olivat olot muuttuneet. Koulun miesopettajan lisäksi valittiin sen johdosta opettajatar kouluun. Mutta senjälkeen kun Kyllikki jo oli tullut valituksi, oli opettaja saanut kutsun kotipitäjäänsä, ja kun eräs kaksi vuotta pitäjässä palvellut apuopettajatar samoihin aikoihin joutui vapaaksi, siirrettiin hänet Vaaramäelle. Täten oli siellä nyt kaksi naisopettajaa. Ja se toinen oli -- Hilma Heponen, sama Hilma, joka oli ollut seminaarin ylimmällä luokalla Kyllikin tullessa ensimmäiselle ja joka ikipäiviksi oli käynyt katkeraksi Kyllikille.

Muutamat pikkuavaimet Kyllikin taskussa helisivät iloisesti: oma koti, oma koulu. Iso avain jyskytti totisesti: Hilma, Hilma, Hilma.

Iloinen työ-into ja omituinen ahdistava tunne taistelivat keskenään Kyllikin sisimmässä.

Tie teki samassa mutkan. Oikealle avautui Vaaramäen tie, vasemmalle tie kirkonkylään. Kyllikki kääntyi vasempaan. Hän tahtoi saada puhutella toisia paikkakunnalla toimivia opettajia. Ja hän muisti rovastinnan sanat.

* * * * *

Hämärsi jo kun Kyllikki hevosella tuotiin kirkonkylän kansakoululta. Hän hypähti rattailta, kiitti kyydistä ja lähetti terveisensä kansakoululle. Sitten hän kääntyi portista sisään.

Mutta miten toisenlaiselta näyttikään hänen kotinsa nyt kuin eilen auringon kirkkaassa valossa! Metsä tuntui hautovan synkkiä salaisuuksia, illan varjot peittivät koulutalon kuin suuret mustat siivet ja puut pihamaalla humisivat haikean raskaasti.

Hän avasi oven perimmäiseen huoneeseensa. Hämärissä hän vain epäselvästi eroitti edellisenä iltana paikoilleen asetetut kalut. Mutta tuntui kuitenkin siltä kuin hän pitkän eron jälkeen olisi tavannut vanhoja hyviä ystäviä.

Tuossa oli hänen pöytänsä ja muutamia tuoleja, ensimmäiset esineet, jotka hän oli ostanut tätä kotia varten. Ja tuossa oli hänen oma kokoonkyhäämänsä sohva! Hän oli nähnyt sellaisen erään tuttavan luona ja kohta ihastunut siihen huomatessaan miten helposti sellainen oli laitettavissa. Ei tarvittu muuta kuin puulaatikko, jonkinlaista pehmikettä päälle ja sitten seinään sohvan yläpuolelle selustaksi kiinnitettävä päällinen. Ja nyt se oli tuossa! -- Kovin mukava, lämmin ja kodikas nurkka oli sille löytynyt tuossa lähellä uunia.

Kävi kuin lämpölaine koko Kyllikin olemuksen läpi. Hän painui sohvalleen, sulki silmänsä ja palautti mieleensä edellisen illan, jolloin laskeva aurinko tervetuliaisiksi kylvi kultia hänen jalkojensa juureen.

Satu oli muuttunut ihanaksi elämän todellisuudeksi. Hän, osaton orpo, katseli kuin lumottuna hänelle loihdittuja rikkauksia.

Onnellinen hymy huulillaan Kyllikki painui sohvansa perimmäiseen soppeen. Valmiiksi laitettu yösija houkutteli nukkumaan, mutta hän ei malttanut. Katse pyyhkäisi vain kuin hyväillen vuodetta. Se oli pukkisänky yksinkertaisinta kuosia. Se oli maksanut vain seitsemän markkaa, eikä vaatinut paljon makuuvaatteitakaan. Täytyihän sellaisesta pitää!

Kyllikiltä pääsi pieni, iloinen hymähdys. Jos hänelle joskus sattuisi tulemaan vieraita yöksi, ei hänellä todellakaan ollut vieraanvaraa, ei siksi nimeksikään. Mutta vieraista ei ollut pelkoa näin alussa ainakaan. Ja jos vastaisuudessa tulisi, olisi silloin ehkä varaakin heille! Jos hän vain saisi olla terve ja tehdä työtä, niin hän piankin pääsisi veloistaan, sekä opintovuosina otetuista että lainasta, joka oli ollut otettava kodin perustamista varten. Ja kun sekä pappilassa että kansakoululla olivat olleet niin ystävällisiä hänelle, saisi hän kai koevuosienkin jälkeen jäädä tänne, tähän kauniiseen kotiin, joka oli ottanut hänet vastaan hymyilevästi kuin äiti lapsensa.

Hän värähti, ja syvä laskos muodostui kulmakarvojen väliin. Kuin äiti lapsensa! Miten kipeästi se ajatus koski! Siellä, mistä muut keräilivät elämänsä kauneimmat muistot, siellä kasvoivat hänen kokemustensa pistävimmät piikit.

Hän koetti karistaa ajatukset luotaan. Eteenpäin, eteenpäin oli hänen tunnussanansa. Taakseen katsova pysähtyy. Taaksepäin katsominen lamautti, -- ainakin sitä, jonka lapsuuden mailta huokui hyinen halla. Sentähden oli paras unohtaa. Ainoastaan silloin hän tahtoo muistaa, kun hän tapaa pienen, pelokkaan olennon, joka huutolaistyttönä kulkee kodista kotiin, on tiellä kaikkialla ja tuntee ettei ole oikeutta elämään, vaikka on elämään tullut. Silloin hän tahtoo katsoa taaksepäin ja muistaa, muistaa omat kipeimmät kokemuksensa, voidakseen oikein lämpimän sulattavasti katsoa sen lapsen sisimpään, tarttua käteen niin pehmeästi ettei kosketus tee kipeätä, ja sivellä päätä niinkuin ei kukaan ollut sivellyt siihen aikaan, kun hän itse kulki niitä polkuja.

Hän koetti taaskin riuhtaista itsensä irti entisyydestä. "Eteenpäin", sanoi hän puoliääneen ja päättävästi, "eteenpäin". Mutta samassa nousi hänen silmäinsä eteen kuva kansaa täyteen ahdetusta maalaistuvasta. Peräpenkin edessä pöydän takana seisoo vanha lempeäkatseinen pappi. Hänen luokseen kulkee toinen toisensa jälkeen lukemaan. Ja nyt työntävät sinne ujoa, pientä tyttöä. Polvet notkahtelevat, sydäntä kouristaa. Mutta tuo lempeä katse kohdistuu rohkaisevana tyttöön. Se nostaa hänet siitä toivottomasta oman olemassaolonsa halveksimisesta, johon ihmiset ovat nujertaneet hänen luottavan lapsensydämensä. Se sanoo hänelle: ole rohkea, sinä osaat! Ja hän osasi. -- Hän luki lukemistaan, sisältä ja ulkoa, -- ja rovasti hymyili yhä ystävällisemmin.

Muutaman viikon kuluttua oli hän pappilassa kasvattina.

Kuinka sanomattoman onnellinen hän olikaan! Hän oli nälkiintynyt ja laiha tullessaan pappilaan. Pian kehuttiin häntä pulskaksi ja tanakaksi tytöksi. Mutta parasta kaikista oli sittenkin se, ettei häntä enää toruttu ainaisesta tiellä olemisesta ja että hän pappilassa sai lukea ja oppia niin paljon. Rovasti opetti häntä soittamaankin. Rovasti itse soitteli paljon, välistä virsiä, välistä sellaista, josta ei sanonut tietävänsä mitä se oli, mutta joka Kyllikistä oli hyvin kaunista, vaikka niin surullista että ihan rupesi itkettämään.

Monesti pani rovasti hänet laulamaankin. Kun Kyllikki silloin kääntyi katsoakseen rovastiin, istui tämä keinutuolissa käsi silmillä.

Kyllikki luuli hänen itkevän. Ja hänen teki mieli juosta luokse, halailla rovastin polvia, niinkuin hän oli nähnyt vanhojen vaimojen tekevän, ja lohduttaa oikein sydämellisesti. Mutta hän ei uskaltanut. Syvä juopa erotti kaikesta huolimatta yksinäisen vanhuksen ja lapsen, jolle taakaksi käynyt elämä hänen kauttaan oli muuttunut kauniiksi ja hymyileväksi.

Kyllikki karkasi yhtäkkiä pystyyn. Ei, ei, tämä ei käynyt päinsä. Opettajatar, jonka huomenna virkkuna ja pirteänä piti tarttua työhön, valvoi entisyyttä ajatellen sensijaan, että olisi nukkunut ja koonnut voimia.

Hän otti suojahuivin tuolin selustalta ja kietaisi ympärilleen. Hänen oli vilu. Sitten hän meni keittiöön, teki tulta pesään ja pani edellisestä illasta säästyneen maitotilkkasen lämpiämään.

Tehdessään tätä kuuli hän liikettä seinän toiselta puolelta. Hilma johtui kohta hänen mieleensä. Olisikohan Hilma todella kotosalla, vaikka talo oli näyttänyt tyhjältä ja ovet olivat olleet lukossa sekä edellisenä iltana hänen tullessaan että tänä aamuna? Jos alku oli tällaista, millaiseksi muodostuisikaan yhteistyö?

Kyllikki puhalteli hiillosta saadakseen valkean syttymään. Hänen silmiään kirveli.

Oli sekin harmillista, kun ei tehtyä saanut tekemättömäksi, ei vaikka kuinka olisi koettanut! Ja kun se sitten aina kiertyi eteen, milloin milläkin tavalla.

Tuli hulmahti samalla ilmiliekkiin. Kyllikki pani kannen kattilan päälle, asetti voita ja leipää pöydälle ja otti lampun mennäkseen omaan huoneeseensa. Mutta avatessaan oven hän hätkähti ja astui askeleen taaksepäin. Vastakkaisella seinällä hän näki omituisen varjokuvan. Se oli kuin hänen oma kuvansa. Mutta hän oli pitkä, laiha, musta huntu ympärillään ja hän kulki kumarassa kuin raskaan taakan painamana.

Hän asetti lampun pöydälle ja loi pikaisen katseen ympäri huoneen. Sitte hän kävi katsomassa olivatko ovet lukossa. Hän ei yleensä ollut arka. Mutta yksin asuvan täytyi olla varovainen.

Tehtyään kierroksen huoneessa Kyllikki palasi keittiöön. Mutta hän ei saanut syödyksi. Hänellä oli yhä seinällä näkemänsä kuva silmäin edessä.

Vasta kun hän korjattuaan ruuat pois pääsi koulusaliin soittokoneen ääreen, alkoi pahantuntemus vähitellen haihtua.

Hän lauloi laulun toisensa jälkeen, ensin hyräillen hiljaa ja varovasti, miltei arkaillen, sitten yhä voimakkaammin ja raikkaammin, yhä enemmän iloa ja toivoa uhkuvana.

Hän tunsi jälleen olevansa se Kyllikki, jolla oli oma koti ja oma koulu ja joka koko voimallaan kurottautui kohti tulevaisuutta ja onnea.

Suvisuojan neiti.

Hänen nimensä oli Linda Alm. Mutta häntä kutsuttiin yleisesti Suvisuojan neidiksi.

Hän oli muuttanut paikkakunnalle kenenkään tietämättä mistä hän oikeastaan tuli. Hän ei tuntenut ketään, eikä kukaan häntä. Käydessään ensi kertaa katsomassa seutua hän mielistyi Suvisuojan huvilaan, teki siitä kauniin talvisin asuttavan kodin ja liitti siihen maata niin paljon, että siitä tuli erinomainen pikkutila. Kaupat tehdessään hän maksoi käteisesti ja tinkimättä. Siitä hän sai varakkaan nimen. Ja sen nimen hän sai pitää.

Jokainen työhön pystyvä otti mielellään työtä Suvisuojassa. Siellä maksettiin runsaat päiväpalkat ja ruoka oli hyvää. Alussa yritti kuka hyvänsä sinne. Mutta neiti teki siitä pian lopun. Hän osasi itse kaikkea. Mutta hän ei puhunut siitä. Se tuli tietoon vasta hänen korjatessaan kelvotonta työtä. Kirvesmies, joka vähän sen jälkeen, kun neiti itse oli muuttanut Suvisuojaan, oli tullut tekemään korjauksia tuvan puolella, joutui ymmälle neidin tarkastaessa hänen työtään. Ovi oli vino ja portaat korjattu sellaisiksi, että vesi sateella jäi niihin kuin säiliöön.

Neiti nosti itse raskaan oven saranoilta ja sanoi kuinka se oli korjattava. Sitten hän rupesi purkamaan portaita. Tehtyään sitä kappaleen matkaa miehen voimalla ja tottuneen taidolla, antoi hän työkalut kirvesmiehelle: Korjatkaa ja tehkää kunnollista tai annan työn toiselle.

Ja samanlaista komentoa seurattiin sekä puutarhassa että pelloilla.

Paikkakunnalle muuttaessaan oli Suvisuojan neidillä matkassaan kaksi uskottua ihmistä. Toinen oli taloudenhoitaja vanha Leena, toinen isäntärenki Matti. -- Molemmat huolehtivat kaikesta kuin omastaan. He tunsivat tarkalleen emäntänsä tavat ja tahdon. Avunpyytäjien tullessa tiesi Leena milloin ja missä muodossa apu oli annettava. Ja jos Matti-renki rattaat tyhjinä ajoi tietä pitkin, tarjosi hän tavallisesti kuten emäntä itse kyytiä hevosettomille, -- etenkin naisille ja lapsille.

Kun Suvisuojan viljelysmaita kiitettiin niiden mallikelpoisesta kunnosta, suuntasi emäntä kiitokset Mattiin. Mutta isäntämiehet, jotka Suvisuojan emännän kanssa olivat keskustelleet maanviljelystä koskevista asioista, tiesivät, että hänellä silläkin alalla oli selvät ja tarkat tiedot.

Suvisuoja oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan, mutta kukaan ei päässyt kotiutumaan sinne. Se oli jollain näkymättömällä tavalla perheen varsinaisille jäsenille eristetty pyhäkkö. Ja tämä oli kipeä kohta Suvisuojalaisille, -- etenkin kun neiti itse harvoin kävi kylässä.

Suvisuojan neiti hankki itselleen runsaasti sekä ihailijoita että kadehtijoita. Nuoret kuuluivat poikkeuksetta edellisiin, sillä nuoret olivat hänen erityisessä suosiossaan. Jos hän vain näki nuoren yrittelevän ja pyrkivän, oli hän kohta valmis auttamaan. Hän ei voinut sietää ajatusta, että nuori elämä tuhoutuisi tai kuluisi hukkaan. Hän tiesi mitä se maksoi.

Ihmiset näkivät hänessä varakkaan tilanomistajan. Hän tiesi itse olevansa katuva parannuksentekijä. Ihmiset sanoivat häntä runsaskätiseksi antajaksi, hän tiesi vain maksavansa vanhoja velkoja. Hänen johdonmukaisesti samanlainen käytöksensä köyhiä kuin rikkaita, alhaisia kuin ylhäisiä kohtaan herätti monesti huomiota. Hän itse tiesi vain tasoittelevansa oman vääryytensä jälkiä.

Suvisuojan neiti ajatteli harvoin menneisyyttä, -- oikeastaan vain silloin, kun se oli tarpeellista ohjaukseksi nykyhetken velvollisuuksissa. Silloin se kuului hänen katumustöihinsä.

Sinä iltana, jolloin Kyllikki lauloi mieleensä iloa ja uskallusta, kulki Suvisuojan neiti puutarhassaan. Kuu kumotti koivujen lomasta. Ilma oli täynnä kukkien tuoksua. Suvisuojan neiti kulki hitaasti eteenpäin kukkiensa keskellä. Hänen olennossaan oli kelmeän kuutamon hiljaisuutta. Entisyys oli hiipinyt hänen rinnalleen ja teki hänet hiljaiseksi.

Silloin yhtäkkiä kantautuivat kirkkaat, värähtelevät säveleet halki ilman.

Suvisuojan neiti pysähtyi. Kävi kuin värähdys hänen olemuksensa läpi. Hän kuunteli henkeä pidättäen.

Laulu kuului ensin hiljaisena, sitten yhä kovemmin ja kovemmin. Ääni kasvoi, paisui, tulkitsi yhä enemmän iloa ja rohkeutta. Viimein tulla kumpusi joka sävel kuin syvistä elämän iloa uhkuvista hetteistä.

Suvisuojan neiti seisoi liikahtamatta. Hänen kasvonsa paistoivat valkeina kuutamon valossa. Hänen silmiinsä syttyi harvakseen omituinen tuike. Vuosikausien harmauteen haudatut muistot nousivat laulun herättäminä eloon kuin tuulen hengessä hiilloksen alta salassa kytenyt kipinä.

Noin, juuri noin hänkin oli laulanut. Hänellä oli ollut hyvä ääni, jota ihailtiin. Ja hänellä oli temperamenttia. Hän rakasti väriä, tuhlaili väriä, väriä säveleisiin, väriä liikkeisiin, väriä elämän kokemuksiin.

Hänellä oli ollut enemmän kuin tuolla nuorella laulajalla, jonka äänessä vielä oli paljon tyttömäistä tavoittelua. Mutta sen perussävel oli sittenkin täynnä rohkeata, elämänhaluista eteenpäin pyrkimystä, joka oli sukua hänen omalle entiselle minälleen. Sentähden se herätti kuolleen ja haudatunkin uudelleen eloon.

"Riemuele! Iloon sinut luonut Luoja on, siks' sydämen on suonut. Tuntees pyhän temppeliin ei tuonut vanhuus viel' oo pakkastaan."

Suvisuojan neiti ei kuullut sanoja, mutta hän tunsi säveleen. Hän tuli yhtäkkiä ajatelleeksi nuoren, aloittelevan opettajan asemaa. Hän itse oli säästynyt niiltä kokemuksilta, jotka olivat tutut monelle itseään elättävälle naiselle, mutta hänellä oli ihmis- ja elämäntuntemusta tarpeeksi tietääkseen mitä toisista riippuva asema usein toi muassaan.

Hän rupesi ajattelemaan Suopohjan oloja ja niitä eri aineksia, joista nuori opettaja saattoi tulla riippuvaksi. Ja hänen mieltään alkoi ahdistaa.

"Riemun hetki ainoo katoovainen itkuun ei oo luotu -- -- -- -- Eikä veres nuori purppurainen syötäväksi surujen."

Hänen sydämensä lämpeni nuorta, tuntematonta laulajaa kohtaan, joka yksinäisyydessään uskalsi laulaa tuollaisia luottavia elämän ilon säveleitä.

Hän seisoi hievahtamatta kuunnellen kunnes laulu lakkasi. Silloin hän hitain askelin ja ajatuksiinsa painuneena palasi huoneeseensa.

Seuraavana päivänä hän kaunis kakku matkassaan läksi tapaamaan uutta naapuriaan. Mutta hänen täytyi palata kotiin kakkuinensa, sillä koulun ovet olivat lukossa. Kyllikki oli poissa.

Seuraavana päivänä iltahämärissä, kun raikas laulu taas koululta kantautui Suvisuojaan, yritti hän uudelleen. Laulu, jota pitkin matkaa jatkui, oli takeena siitä, että käynti ei jäisi tuloksettomaksi.

Kuullessaan etehisen oven aukenevan, lakkasi Kyllikki laulamasta ja tuli ovelle. Ujo hämmennys sekaantui hänen luontaiseen reippauteensa hänen tervehtiessään vierasta.

Suvisuojan neiti käytti mielellään katseensa terävyyttä päästäkseen selville ihmisistä, joita hän tapasi. Mutta tällä kerralla peittyi terävyys äkkiä suopean hymyn verhoon. Se samoin kuin ojennettu kakku haihdutti katseen ankaraa arvostelua.

-- Onko tämä minulle? -- Kyllikki katseli ihastuneena kakkuaan. -- Miten _hirmuisen_ ystävällistä.

-- Vai oikein _hirmuisen,_ -- Suvisuojan neiti nauroi. Mutta Kyllikki kuuli korostuksen ja ymmärsi mihin se tähtäsi. Hän punastui. Tiesihän hän ettei sanonta ollut sopivin ja että häneltä opettajana odotettiin paljon.

Hänen katseensa painui hetkeksi. Hän ei saanut opettaja-arvoltaan vastapainoa sille tunteelle, joka sanoi hänelle, että hän pienenä ja ymmärtämättömänä seisoi hienon ja teräväkatseisen naisen edessä. Mutta samassa, kun hän tunsi sen, karisti hän kaikki turhat tavoittelut luotaan. Hänkin nauroi. -- Niin nähkääs, eihän sitä tule vanhaksi, viisaaksi ja täysoppineeksi samalla kuin onnistuu saamaan viran.

-- Oikein, oikein, te olette luonnollinen ja rehellinen ihmislapsi! -- Suvisuojan neidistä uusi opettaja oli kerrassaan ihastuttava seisoessaan tuossa kouluhuoneen kynnyksellä kakku kädessään ja hetken vaihtelevat tunteet kuvastumassa kasvoilla kuin ohi kiitävät pilvet lähteensilmässä.

Kyllikki avasi oven huoneeseensa ja pyysi vieraansa istumaan.

Huoneen yksinkertainen, mukavuuksia puuttuva kalustus kiinnitti Suvisuojan emännän huomiota, mutta samalla myös soma, viihtyisä järjestely.

Suvisuojan emäntä rupesi kertomaan omasta kodistaan. Sinne oli vain viiden minutin kävely Vaaramäeltä ja siellä otettiin mielellään vastaan vieraita. Kaipasihan nuori ihminen joskus toistenkin seuraa. Ja kun täällä, missä asutus oli harvaa, joku sattui asumaan lähellä, oli syytä ahkerasti käydä häntä katsomassa.

Kerrottuaan omasta kodistaan Suvisuojan neiti rupesi puhuttamaan Kyllikkiä. Hänellä oli taito houkutella toisia puhumaan. Ja hän käytti sitä etenkin tahtoessaan ottaa selkoa lähimmäisistään.

Kyllikki meni suoraa päätä ansaan. Hän kertoi avomielisesti siitä, miten rajattoman iloinen hän oli kodistaan, mutta myöskin siitä, että pelkokin jo oli vavauttanut hänen sisintään. Hän kertoi käynnistään pappilassa ja kirkonkylän kansakoululla ja lopuksi siitä mustasta varjosta, joka oli tehnyt niin kaamean vaikutuksen häneen.

-- Siivoset ovat erittäin kunnollista väkeä ja herra Seppälä samoin, neiti Alm huomautti sivuuttaen muun.

Kyllikki ei epäillyt minkäänmoisia sivutarkoituksia. Hän ei ollut tottunut sellaisiin, jotka laskinluoti kädessään ottavat selkoa ihmisolennon pohjamuodostuksista. Hän jatkoi yhtä avomielisesti kun oli alkanutkin.

-- Aivan niin, niin minustakin. Herra Seppälä tuntuu vähän jurolta ja kömpelöltä, mutta pohjalta paistaa suuri hyvyys.

Suvisuojan neiti vavahti. Hän istui huoneen nurkkauksessa eikä Kyllikki nähnyt hänen kasvojaan, mutta hänen tarkka korvansa huomasi omituisen väreen äänen soinnussa.

-- Joko te noin nuorena osaatte antaa arvoa hyvyydelle? Sitä minä en osannut. -- Äänessä oli kuin itkua.

Kyllikki jäi vastausta vaille. Mutta hänet vapautti pulasta etehisestä kuuluva kopina. Hän nousi. Samassa ovi avautui ja pyylevä rouva purjehti sisaan.

-- Kas vaan, täällä on vieraita! Tervetuloa, tervetuloa paikkakunnalle! -- Vieras kätteli Kyllikkiä, samalla kun katse kiersi huonetta pitkin kuin pannen uuden opettajan varallisuussuhteet vaa'alle. Sitten hän esitti itsensä asioitsija Holpan rouvana. Hän oli ohi ajaessaan päättänyt pistäytyä tervehtimään uutta opettajaa. Tiesihän sen miltä mahtoi tuntua oudoissa oloissa. Ja kun pikkukoulu huomenna alkoi, teki siitäkin syystä mieli tutustua opettajaan. Hänelläkin oli yksi kouluun tuotava.

-- Tulitte ehkä katsomaan uskaltaako lähettää lasta tänne! -- Kyllikki nauroi.

Sandra Holppa suori leveillä kotitekoisilla pitseillä koristettua liivin etumusta, samalla kuin hän salavihkaa vilkaisi Kyllikkiin. Hän ei ollut oikein varma siitä, mihin sanottu tähtäsi.

-- Nähkääs -- kun on äiti -- ja äidin tunteet. -- Minun Kaarlollanikin on ehdot.

-- Käykö hän kansakoulua?

-- Olisi pitänyt päästä neljännelle luokalle. Mutta entinen opettaja oli tiukka mies. Hän antoi semmoiset numerot, että kesällä piti lukea. Ei muuten lasketa luokalta, niin hän sanoi. Mutta eihän ne pojat kesällä malta.

-- Sillähän se korjautuu, että hän jää kolmannelle luokalle vielä täksi vuodeksi.

Suvisuojan neiti yskähti kuivasti ja Sandra sävähti punaiseksi. -- Mokomakin, sihautti hän ajatuksissaan. Pitikö häntä hyvitellä herkuilla noin niinkuin Suvisuojan neiti, joka vaikka ei muuten kylässä käynyt jo oli ennättänyt tänne.

-- Ei neiti ole ennättänyt käydä meillä, Sandra sanoi kääntyen Kyllikistä Suvisuojan neitiin.

-- Harvoinhan minä kylässä käynkin. Suvisuojan neiti nousi tehden lähtöä. Ja Sandra seurasi esimerkkiä. Hänen hevosensa oli nuori eikä malttanut kauvan odottaa ja hänen piti vielä pistäytyä toisellakin puolella.

-- Kai te olette tavannut neiti Heposen? Sandra tiedusteli etehisen kynnykseltä.

Kyllikki ei kohta vastannut. Hän auttoi takkia Suvisuojan neidin ylle.

-- Kuulin että olitte yhtaikaa seminaarissa, Sandra pitkitti.

-- Olimme. -- Se sanottiin yksikantaan. Suvisuojan neiti ei kuullut sen enempää. Hän läksi. Mutta hän kuten Sandra huomasi lyhyyden Kyllikin vastauksessa. Ja kukin teki päätelmiään. Kotimatkalla Suvisuojan neiti ajatteli tarvetta, jota hän tunsi auttamaan nuoria taipaleelle lähteviä eteenpäin. Hänen uudet naapurivelvollisuutensa tuntuivat hänestä tällä kertaa etuoikeudelta. Nuori opettaja oli suuresti miellyttänyt häntä.