Part 8

Martta Siivonen viskasi ompeluksen luotaan. Häntä puistatti mielenliikutuksesta ja puhe oli änkyttävää.

-- Täti, vielä yksi vaikea asia! -- Minä tulin pyytämään laulua Kyllikille. Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta hommaavat seppeleltä haudalle.

Silloin Martan nyrkki jysähti pöytään senlaisella voimalla, että Hilma säikähtyneenä hypähti pystyyn.

-- Siihen seppeleeseen en pane penniäkään!

-- Ei, ei, enhän minä sitä, Hilma hätäili. Hänen oli vaikea puhua. Itku salpasi äänen ja sanat kangertelivat kielellä. -- Enhän sitä aikonut pyytääkään. En itsekään ole aikonut ottaa osaa seppeleeseen. Minulla on omia kasvattamiani kukkivia kukkia, sekä ruusuja että muita. Ne minä annan Kyllikille. Mutta Kyllikki piti laulusta. Se oli hänen parhaita ilojaan. Eikö olisi kaunis ja sopiva sovitusuhri, jos nyt täti ja Eemeli hommaisivat laulua haudalla?

-- Ei täti voisi kantaa kaunaa, jos täti olisi nähnyt miten huonoksi hän oli mennyt, ja jos täti tietäisi miten yksin hän oli. Moninkertaisesti hän sai maksaa sen, missä hän itse oli erehtynyt.

Silloin Martta Siivosen sydän murtui niinkuin vain äidin sydän murtuu.

-- Minä olisin rakastanut häntä kuin omaa lastani, -- ja rakastinkin jo, hän nyyhkytti. --

Hän painoi käden pöydän reunaan ja itki siinä, itki nuorta, tuhottua elämää, itki omaa katkeruuttaan ja Eemeliään, joka ei saanut osakseen sitä rakkautta, jota hän niin hyvin olisi ansainnut.

Pappilassa oli hautajaisten edellisellä viikolla tavallistakin hiljaisempaa. Kaikki tiesivät, että rovastilaiset olivat pitäneet paljon Kyllikistä. Ja tiedettiin myöskin, että rovasti katkerasti syytti sekä seurakuntalaisia että itseään nuoren opettajan ennenaikaisesta kuolemasta. Siksi saivat pappilalaiset kaikessa hiljaisuudessa valmistautua surujuhlaan.

Rovastinna riisui kauneimmat sypressinsä ja tuijansa alastomiksi. Hän sitoi niistä haudalle pystytettävän ristin. Ja ristin juurelle hän kiinnitti suuria, valkeita liljoja.

Rovasti kulki tapansa mukaan kädet selän takana huoneesta toiseen ja mietti. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän tahtoi sanoa seurakuntalaisilleen haudalla, jonka ääressä he kaikki seisoivat syyllisinä.

Iltasin, kun alkoi hämärtää, kääntyi sekä rovastin että rovastinnnan katse useasti Vaaramäelle johtavalle tielle. He odottivat Erkkiä. Hän asui kuolintapauksesta asti pappilassa, aikoen viipyä siksi kun sai kaikki Kyllikin asiat järjestetyksi. Hän tahtoi ostaa Kyllikin irtaimiston ja sillä maksaa kaikki hänen velkansa. Hän uskoi, että Kyllikki olisi pitänyt siitä. Ja jokainen toivomus, mikä Kyllikillä mahdollisesti oli ollut, oli hänelle pyhä ja kallis perintö.

Muutamia päiviä ennen hautajaisia kutsui Santeri Saha johtokunnan koolle. Hän oli kuullut, että sekä pitäjäläiset että lapset aikoivat laskea seppeleensä Kyllikki Vaarantauksen haudalle. Hänestä johtokunnallakin oli syytä muistaa nuorta, innokasta opettajaa. Lisäksi sopi nyt osoittaa, että kaikki mitä aikaisemmin oli tapahtunut, oli tehty oikeuden ja hyvän järjestyksen nimessä eikä katkerassa ja halpamaisessa mielessä.

Pastori ei kuitenkaan kannattanut rahan tuhlausta kuihtuviin kukkasiin. Opettaja Vaarantauksen elämäntyö oli inhimillisesti nähden katkennut kesken. Sentähden pastori oli sitä mieltä, että johtokunta jatkaisi tätä työtä muistamalla Vaaramäen koulun köyhiä oppilaita. Hän ehdotti heidän hyväkseen perustettavaa muistorahastoa.

-- Se on opettajan henkeen tehty ehdotus, Yli-kylän Riikka sanoi ja pyyhki silmiään.

-- Kannatetaan, vahvistivat pastorska ja Lahtelan isäntä.

Silloin Martta Siivonen pyysi puheenvuoroa. Hänen suora selkänsä oli painunut kumaraan ja huulet vavahtivat hänen puhuessaan. Hän kannatti ehdotusta, mutta pani vastalauseensa siihen, mitä pastori aikaisemmin oli sanonut.

-- En tee tiliä toisten puolesta. Katsokoon kukin itseään. Mutta omasta puolestani sanon suoraan: Katkeruutta minulla oli mielessä eikä rakkautta. Muussa tapauksessa olisin sekä naisena että äitinä pannut vastalauseen. Miestä ei koskaan olisi kohdeltu sillä tavalla.

Pastorskalle tuli kova kiire hätistää ovesta kurkistelevat lapset takaisin lastenkamariin. Pastorin ajatukset luiskahtivat hetkeksi johonkin toisille tuntemattomaan asiaan. Vasta hetken kuluttua hän muisti puheenjohtajantoimensa, napautti kynänpäällä pöytään ja kysyi, oliko muistorahaston perustaminen päätetty.

-- Päätetty, vahvistivat muut. Yli-kylän Riikka yksin ei saanut itkultaan mitään sanotuksi. Sininen huivi vedettynä silmille hän itki, ei vain surusta ja kaipauksesta, vaan ilonkin kyyneleitä Jumalan suurista töistä ihmisten sydämissä.

Kyllikin hautaus oli määrätty vapunpäiväksi, jolloin kaikilla kouluilla oli lupa.

Vaikka Vaaramäeltä oli toista penikulmaa kirkolle, oli jo sinnekin kokoontunut lukuisa saattajien joukko. Muutamat tulivat "katsomaan kaunista kuollutta," toiset saattamaan opettajaa "kunnialla hautaan". Toiset tulivat kaipuunsa pakottamina.

Kansakoulun pihamaalla ei näkynyt mitään tavanmukaista kuusiaitausta. Koulurakennus ei muutenkaan näyttänyt kuolintalolta. Kaikki oli vain kaunistettua kuin suureksi juhlaksi. Viime päivien lämmin auringonpaiste oli tehnyt ihmeitä. Lasten lakaisemalla pihamaalla oli se nostanut vaaleanvihertävää nurmea. Koivutkin olivat saaneet pienen pieniä hiirenkorvia ja tuulenhengessä kepeästi keinuvia, kellahtavan vihreitä kukkia. Kuusivanhuskin työnteli ilmoille vaaleita, mehevänvihreitä neulasia.

Kuusen alla seisovassa aitassa oli Kyllikille valmistettu leposija. Erkin ollessa noutamassa arkkua lähimmältä asemalta olivat Aune, Anni ja Annin äiti pukeneet aitan. Ulkoapäin oli se nuorten havupuitten peittämä. Sisäpuoleiset seinät olivat kokonaan kuustenoksien ja niitten väliin pistettyjen valkoisten kukkien peitossa. Sisäänkäytävän yläpuolelle oli Aune viheriällä värillä valkealle pohjalle maalannut sanat: "Hän elää."

Kyllikin maja oli pyhäkkö, jossa arkiset ajatukset riisuttiin mielestä. Kävijä toisensa jälkeen poistui sieltä painunein päin ja hartaus sydämessä. Lasten laulaessa kannettiin arkku rattaille. Sekä hevosella ajavat että jalan kulkijat järjestyivät, ja sitten lähdettiin matkalle.

Aune ja Erkki ajoivat lähinnä arkkua. He istuivat vaieten toistensa rinnalla. Ainoastaan kerran, kun auringonsäteet aivan kuin hyväillen karkeloivat arkun kannella, kuiskasi Aune hiljaa: -- Katso kuinka kauniisti hänen valkea arkkunsa loistaa.

Mutta ne sanat iskivät keskelle verisintä haavaa.

-- Se on se morsiuspuku, jonka minä hänelle hankin.

Sanat purkautuivat epätoivoisen surun voimalla, ja nyyhkytys toinen toistaan ankarampi vapisutti Erkkiä.

Aunekaan ei aluksi saanut mitään sanotuksi. Sitten hän puristaen Erkin kättä kuiskasi: Hän elää.

Aune, Erkki, opettaja Siivonen ja Eemeli sekä neljä Kyllikin kookkaimmista oppilaista kantoivat kukitetun arkun hautaan. Lähinnä arkkua kulkivat Vaaramäen koululapset ja kohta heidän jälessään Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta. He kantoivat yhdessä suurta, komeata seppelettä "rakastavilta ja kiitollisilta Suopohjalaisilta."

Kaarlo Ruusurinta kantoi lasten seppeltä. Hilma oli ehdottanut, että Kyllikin pikku Anni saisi laskea sen. Mutta kun toiset pitivät tätä Suopohjalaisten arvolle sopimattomana, annettiin tehtävä Kaarlolle.

Ruumiinsiunaus kesti tavallista kauemmin. Lasten nyyhkytykset ja rovastin oman äänen värinä hidastutti toimitusta. Rovastilla oli sitäpaitsi paljon sanottavaa seurakuntalaisilleen. Ja se oli raskasta sanottavaa. Mutta siinä oli toivoa myöskin, sillä koditon oli päässyt kotiin. Vaaramäelta oli hänet korjattu sinne, missä ihmisillä on uudet mielet ja uudet kielet.

Kun lapset toimituksen päätyttyä toisiinsa painautuneina ja nyyhkyttäen katselivat kukitettuun hautaan, kohosi lähellä olevasta koivusta kevään leivonen ylös pilviin.

Helmeilevän kirkkaina putoilivat sävelet korkeuksista. Syvä hiljaisuus syntyi haudan partaalla. Nyyhkytyksetkin vaikenivat. Luonto itse lauloi elämän ja ylösnousemuksen laulua nuorena kaatuneen kummulla.

Eemeli Seppälä antoi hiljaa merkin laulajille. Sekä aikuiset että lapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja kun leivonen oli lopettanut laulunsa, kaikui keväisellä haudalla ijäisyystoivoa uhkuvasti:

"Valkeus jälkeen synkeyden, Onnea jälkeen kyynelten."

End of Project Gutenberg's Lyhyt tarina nuoresta tytöstä, by Marja Salmela