Part 10

Hän hihkasi riemussaan, sivalsi hevosta piiskalla selkään ja antoi mennä toisten sivu. Päivä oli kirkas, mieli kevyt ja tulevaisuus loisti eteen valoisampana kuin milloinkaan ennen. Ei hätää mitään! Hän heilahutti vieläkin piiskaa, hevonen karkasi kuin syötävä eteenpäin, toiset jäivät pitkän matkaa jäljelle, varsinkin Korhonen, jolla, polosella, oli onnettoman huono hevonen. Kun maakannas alkoi lähetä, hän ajoi käyden, pani tupakan ja odotteli toisia.

Yökortteerissa ei tahtonut Ville saada unta. Hän oli vaan ajavinaan; kun silmänsä ummisti, tunsi, kuinka reki luisti eteenpäin, näki hevosen ja jään, kuuli jalan kopseet, sieramien puhalluksen ja kitinän reen alla. Sitten tuli pelko kuormista ja hevosista, että jos ne kuka vie. Omiaan, tietysti, etupäässä ajatteli. Tuon tuostakin täytyi nostaa päätä ja kuulustaa, kun luuli ulkona kolisseen. Eikä monta minuuttia kulunut, ennenkuin taas meni katsomaan oliko kaikki paikoillaan.

Muut nukkuivat rauhassa. Kovin olivat huolimattomia Villen mielestä.

--Ihme ja kumma! hän päivitteli aamulla, kuinka sikeässä te makasitte. Ette suinkaan olisi tienneet mitään, vaikka olisivat vieneet sekä kuormat että hevoset.

Toiset vaan nauroivat.

--Tottumus sen tekee, sanoi Korhonen. Jahkapahan olet muutamia vuosia käynyt rahtia, niin kyllä opit sinäkin. Luissaan sen meikäläinen tuntee, milloin vaara pyörii.

Seuraavana yönä otti väsymys kumminkin Villestä vallan. Hän oli juuri päässyt makeimpaan uneen, kun Korhonen äkkiä hyppäsi vuoteeltaan ja saimeasti kiroten ryntäsi ovesta pellolle. Räsänen siihen heräsi, töyttäsi Villeä kylkeen ja oli samassa silmänräpäyksessä ulkona.

Ville ymmärsi, että nyt oli paha merrassa. Hän ehätti kuormien luokse; hevoset he arvon olivat tässä talossa saaneet lukolliseen liiteriin. Mutta ennenkuin hän joutui maillekaan, kuului pihasta armotonta huutoa, jyskettä ja tappelua. Korhonen ja Räsänen olivat tulisessa kahakassa mustilaisten kanssa, joita koettivat ajaa pois kuormien kimpusta.

Ville sieppasi korennon ovipielestä ja meni hätään. Löi oikeaan ja vasempaan minkä ennätti ja teki puhdasta jälkeä missä vaan liikkui. Mustilaiset juosta vilistivät metsää kohden; Ville perässä, korento pystyssä. Mutta hän oli paljain jaloin ja puolittain alasti, Korhonen ja Räsänen samoin. Sen vuoksi eivät nämä seuranneet, vaan huusivat häntäkin takaisin.

--Anna juuttaiden olla; palellut! kuului Korhosen varoitus pihasta, kun Ville jo oli puolitiessä kujaa.

Ei hän tahtonut malttaa. Kovin teki mieli ottaa heidät kiinni ja lyödä kintut poikki jok'ainoalta että muistaisivat toisen kerran pitää kyntensä matkamiesten kuormista erillään.

Mutta niitä oli monta siellä edessä päin, hän yksin. Jalkoja sitä paitse poltti pakkanen kuin tulessa. Hänen täytyi perältäkin jättää heidät rauhaan.

Kun hän tuli pihaan jälleen, olivat toiset jo tuvassa. Sinne hänkin aikoi, vilkaisi kumminkin kuormaansa ensin.

Säikähti ja kirosi. Eihän se ollutkaan entisellään? Niinimattoa oli revitty peränurkasta, ja kun tutki reikää, näki selvään että sokuritoppa siitä oli viety.

Ei muuta kun takaisin samaa päätä, ja niin tulisessa kiireessä, ettei joutunut edes huutamaan toisia avukseen. Eikä hän heitä kaivannut, ei muistanutkaan; yksin olisi mennyt tällä hetkellä vaikka satoja tuhansia vastaan. Sitä vaan pelkäsi, ettei hän heitä enää saavuttaisi eikä löytäisi. Mutta kun maantielle pääsi, hän heidät jo näki vaimoineen, lapsineen ja kaikkine rössyineen. Pian mustilaisetkin hänet älysivät, ottivat ensin juoksua eteenpäin, mutta pysähtyivät sitten äkkiä, jättivät tavarat ja huonomman joukon paikoilleen ja kääntyivät itse takaa-ajajaa vastaan.

Ottelu syntyi, kamala ja kiukkuinen. Etempänä vaimot uhkailivat ja parkuivat, lapset itkivät hätääntyneinä. Mutta miehet purivat hammasta, iskivät toisiinsa kiinni, kiroilivat ja kiehuivat vihasta. Ville huhtoi korennollaan kuin karhu, mutta erään mustilaisen kädessä välähti puukko. Ei hän sitä huomannut, vaan kun selkää rupesi kuumentamaan, ynmmärsi hän saaneensa haavan. Voimat samassa vähenivät, hän lyötiin maahan ja korento putosi kädestä. Niskaa kylmensi ja jalkoja; korvissa humisi, silmät pimenivät. Mustia haamuja liikkui ensin ympärillä, etenivät sitten ja katosivat.

--Jokohan kuolen?

Se oli viimeinen ajatus, joka nousi hänen mieleensä. Mutta sekin sammui pian, kaikki raukesi ja pysähtyi kuin hiljaiseen uneen ikään.

Sillä välin mustilaiset kiireesti pakenivat. Sokuritopan jättivät jälkeensä, ettei heitä ajettaisi takaa eikä tunnettaisi samoiksi, jos kiinnikin saataisiin. He vainusivat jo liikettä talosta.

Eivätkä he siinä pettyneet. Kahakka oli kuulunut tupaan, Korhonen ja Räsänen arvasivat Villen olevan hädässä.

--Sitäkös hän sinne meni. Sitäkö jo vaan! kiukkuili Räsänen, joka juuri parahiksi oli heittäytynyt vuoteelleen.

Nousi kumminkin ylös ja veti saappaat jalkaansa.

--Avuksi täytyy lähteä. Kiireimmän takeen. Vähissä tappavat vielä! sanoi Korhonen ja suti päälleen vaatteita minkä ennätti.

Pystyssä oli pian talon omakin väki, lapset vaan vetivät rauhassa untaan ja muutamat vaimot käänsivät siunaillen kylkeänsä eivätkä välittäneet nousta, kun näitä tämmöisiä jumalattomia menoja tavantakaa sattui siinä tienposkessa.

Miehet hyökkäsivät pihalle, mutta silloin oli melu jo hälvennyt. He pysähtyivät kuuntelemaan, luulivat ensin rusahtelevan vielä kauvempana tiellä, vaan sitten oli kaikki hiljaa.

He menivät kumminkin sinnepäin, löysivät Villen tiepuolesta hengettömänä ja vähän etempänä sokuritopan; muuten ei kuulunut eikä näkynyt enää niin mitään.

Ville oli vielä lämmin; he kantoivat hänet tupaan penkille ja kaatoivat viinaa suuhun. Alas se meni. Sitten hän jo alkoi huokuakin ja aukaisi silmiään. Mutta tajussaan hän ei ollut, sen kohta huomasi, ja selvää oli myöskin, ettei hän seuraavana aamuna matkalle kykenisi.

Kuorma oli toimitettava ajoissa perille, siitä tunsivat toisetkin olevansa vähän niinkuin edesvastauksessa, kun olivat kerran yhtä matkaa kulkeneet. Läheisestä mökistä saatiin mies, ja ennen päivän valjettua he taas läksivät taipaleelle. Ville ei vielä silloinkaan tiennyt maailmasta mitään. Hän vaan pyörtyi pyörtymistään, yhä uudelleen. Vähän aina saivat virkoamaan välillä, kun panivat milloin viinaa, milloin Hokmannia suuhun, mutta hetken päästä kun katsoivat, oli hän jälleen tainnuksissa.

Veri oli lakannut vuotamasta, sillä vaimoväki oli tuonut riepuja, joilla sidottiin haavat kiinni. Niistä oli yksi pahin; se oli vasemman olkaluun alapuolella ja näytti menevän hirvittävän syvälle. Pulppuamalla siitä alussa tuli verta ja kauan sieti hautoa kylmällä vedellä ennenkuin saivat sen verran taukoamaan, että voivat panna siteen päälle.

Kun Korhonen ja Räsänen olivat valjastaneet ja laittaneet kuormansa taas kuntoon menomatkalle, tulivat he vielä kerran sisään Villeä katsomaan. Seisoivat siinä kotvan aikaa penkin luona ja odottivat, että hän avaisi silmänsä. Mutta ei hän avannut. Kalpeana vaan makasi ja hiljaa huokui.

--Tuskin hänestä enää kalua tulee, arveli Räsänen.

Molemmat antoivat markan omista rahoistaan talon väelle, pyysivät hoitamaan ja lupasivat palatessaan tulla katsomaan.

V.

Siinä kun Maria evästi Villeä matkalle, heräsi hänen mielessään hauska tuuma. Mutta ei hän virkkanut siitä Villelle mitään; arveli, että sittenpähän saa suuret silmät, kun kotiin tulee.

Hän, näet, aikoi laittaa kankaan Villen poissa ollessa, lankoja hänelle kyllä annettaisiin velaksi rouva Mikkolan lankakaupasta, kun siellä oli tuttu puotilainen. Sitten hän talvimarkkinoissa sen möisi, saisi hyvät voitot, maksaisi velkansa, ottaisi uutta ja kutoisi yhä pitemmän kankaan kevätmarkkinoiksi.

Sillä tavoin hän ansaitsisi rahaa oikein hyvästi ja hoitaisi lapset samalla, kun ei tarvinnut mennä kotoa pois. Peränurkkaan hän raivaisi tilaa kangastuolille, siirtäisi sängyn paremmin oven suuhun ja pöydän ikkunan alta syrjempään. Kaikki hän sen jo sunnuntaina mittaili silmillään valmiiksi ja toivoi vaan, että maanantai-aamu valkenisi, Ville lähtisi matkalla la hän pääsisi tuumiaan toteuttamaan.

Ei Ville huomannut mitään, vaikka hän koko ajan oli tavattomasti ajatuksissaan. Lieneekö ollut niin kiinni omissa asioissaan, taikka luuli ehkä Marian vain hänen lähtöään surevan. Kaiketi se olisikin häntä huoletuttanut muussa tapauksessa ja yksin jääminen tuntunut ikävältä, kun ei ollut siihen vielä tottunut, mutta nyt kangashomma pyöri mielessä niin, ettei joutunut muuta ajattelemaankaan.

Tuskin oli Ville ehtinyt ajaa portista ulos, ennenkuin Maria jo juoksi pihalta takaisin kammariin, sieppasi nutun päälleen, sitoi kengän- nauhat kiinteämmälle ja varoitti lapsia olemaan siivolla sillä aikaa kuin hän käväseisi kaupungilla.

Kadulla tuli häntä ensimmäiseksi vastaan eräs ilkeä, vanha eukko- rutale, jota sanottiin »maailman äidiksi», povari muuten viraltaan ja suuri rolli.

--Pahuus! arveli Maria, enköhän käänny takaisin?

Sillä hän muisti tuon vanhan taian, että pahaa se tietää, kun naisihminen ensin vastaan tulee. Ei hän sentään malttanut kääntyä, vaan jatkoi matkaansa, kun kerran tiellä oli. Mutta ilkeän vaikutuksen häneen tuo tapaus teki, eikä hän enää ollut varma lainkaan hyvästä menestyksestään, kun astui puodin ovesta sisään.

Anna--se oli puotilaisen nimi--tervehti häntä iloisesti niinkuin ennenkin, ja Marian mieli kävi taaskin rohkeamniaksi. Hän selitti asiansa. Mutta silloin muuttui Anna totiseksi, pudisti päätä ja alkoi panna tiskillä olevia vaatepakkoja kokoon.

Hän ei uskaltanut, rouva oli kieltänyt velaksi annon.

--Eikö panttiakaan vastaan?

Maria ajatteli vihkimäsormustaan.

--Ei, senkin oli rouva kieltänyt. Niistä oli vaan vastusta, usein jäivät vuosikausiksi lunastamatta.

--Kyllä minä varmaan--vakuutti Maria.

--Niin, kaikki antavat kauniita lupauksia ottaessaan, mutta harvat pitävät maksusta huolen.

Marian täytyi lähteä pois sinä hyvänään. Hänen mielensä oli niin paha, että tahtoi melkein itkettää. Hitaasti hän astui pitkin matkaa kotiapäin ja mietti mikä keino häntä nyt auttaisi. Sillä hän ei millään tavalla voinut luopua tuosta kankaan tuumasta, kun hän sen kerran oli saanut päähänsä.

Ajatteli, että jos hän muualta pyytäisi rahaa lainaksi sormuksellaan. Mutta kalliin koron ottaisivat eivätkä antaisi kuin puolen arvoa. Sen vertaisella ei päässyt yrittämäänkään.

Tutuilta? Hän muisteli jokaista erikseen, mietti moneen kertaan päänsä ympäri, vaan siihen päätökseen hän lopulta tuli, ettei ollut toivoa kenestäkään.

Tuli kotiin ja koetti saada koko asian mielestään pois. Olipa hänellä työtä muutakin, lasten vaatteita sieti paikata, sukkia parsia ja ruokaa hommata; varmaan ne raukat jo olivatkin nälissään, kun hän ei malttanut heitä syöttää ennenkuin läksi.

Hän laittoi uuniin tulen, pesi padan ja pani perunoita kiehumaan.

Lapset leikkivät perällä huonetta, Yrjö oli kätkyessä, Liisa taputteli käsiään hänen vieressään ja puheli:

--Kato, kato, äiti keittää ponnaa. Ai, makeata, ai, Yrjökin saa, kun on kiltti, saa, lapsi, saa, saa!

He sanoivat näet perunoita ponniksi.

Kun Maria. oli laittanut perunat tulelle, jäi hän siihen uunin viereen istumaan. Katseli valkeata, kuinka se paloi ja perunoita, jotka kuulsivat pyöreinä ja puhtaina veden alta. Hän oli ostanut ne syysmarkkinoilta ja saanut huokealla. Sillä kymmenmarkkasella, jonka--

Hän puhalteli uuniin, että se paremmin syttyisi.

Ei hän nyt missään tapauksessa kääntyisi patruuniin, jätti ennemmin sikseen koko kangaspuuhan. Olipa hänellä työtä muutakin, lasten vaatteet ja sukat...

Tuli leimahteli korkealle padan ympärillä ja vesi porisi.

Kyllä patruuni ne hänelle varmaan mielellään lainaisi, mitäs se hänen rahoissaan tuntuisi. Eipä hän entisestäkään vihaa kantanut, koska otti Villen työhön. Hyvä mies hän mahtoi olla yhtäkaikki, vaikka häntä moitittiin. Mutta ei häneen sentään sopinut kääntyä, Villekin pahastuisi. Kuinka hän uskaltaisi sitä hänelle tunnustaakaan?

--Äiti, anna ponnaa.

Mikko seisoi takana ja repi häntä nutusta.

--Odota, jahka kiehuu.

Mutta lapsella oli nälkä, hän ei enää talttunut, vaan alkoi vänistä.

--Tuossa kakkua, hekä, syö sitä ensi hätään.

Mikko istui lattialle äidin viereen, haukkasi kannikkata ja kaivoi aina välillä pehmeätä paikkaa sormellaan. Yrjö kitisi, Liisa liverteli. Maria istui yhä samassa asemassa. Perunat halkeilivat, hän ei sitä huomannut. Mutta Liisa sen älysi kätkyen luota, sillä hänen silmänsä kääntyivät tavantakaa Yrjöstä porisevaan pataan.

Hän muuttui hiljemmäksi ja odotti eikö äiti jo nostaisi sitä tulelta pois. Vaan äiti kun ei hievahtanut, hän viimein muistutti:

--Äiti, ne jo halkeilevat.

Maria heräsi kuin unesta, huokasi syvään ja suoristi itseään.

--Jopa tosiaan, hän sanoi. Nyt lapset saavat ponnaa.

--Ponnaa, ponnaa, huusi Mikko, nousi kiireesti ylös lattialta ja hyppeli ilosta.

Kun Maria oli syöttänyt lapset ja nukuttanut Yrjön, haki hän paikattavat vaatteet esille. Katseli niitä ja kävi pahoilleen, sillä ne olivat kovin kuluneita. Jos yhteen kohtaan pani paikan, niin toinen jo menisi rikki tuotapikaa.

Hän huokasi. Kädet vaipuivat syliin ja vaate putosi lattiaan. Siitä kankaasta hän olisi saanut lapsillekin vaatteita. Muutamia kyynäriä--ei se olisi mihinkään tuntunut. Olisi ottanut sen verran enemmän voittoa markkinoissa.

Kangaspuita hänellä ei ollut itsellään. Soinisen emännältä oli aikonut ottaa lainaksi, hänellä kun tiesi olevan kahdet.

Olisikohan tuo antanut? hän arveli nyt. Tekisipä mieleni mennä kysymään.--Soma kuulla, olisinko onnistunut edes niitäkään saamaan.

Soiniska asui siinä lähellä, hän käski Liisan tulla hakemaan, jos heille mikä hätä sillaikaa tulisi. Mikkoa varoitti olemaan hiljaa, ettei Yrjö heräisi.

--Olkaa nyt kilttiä, en minä kauvan viivy, hän vakuutti vielä ovessa mennessään.

Mutta kylässä keitettiin kahvit, eihän sieltä niin pian päässyt. Ja pitkiin puheisiin he joutuivat. Soinisen emäntä tiesi kertoa kummia juttuja. Kettunen oli karannut vaimonsa luota ja lähtenyt laivassa eteläänpäin erään nahkurinsällin vaimon kanaa Savilahdesta. Kettuska aikoi mennä Helsinkiin perästä miestään hakemaan.

Maria päivitteli, he päivittelivät sitä molemmat.

--Semmoisia ne miehet ovat! Tekisipä tuon joku vaimo, he sanoivat.

Eikä tullut kumpikaan ajatelleeksi, että olihan siinä tosiaankin vaimo toisena säikeenä.

Soiniskalla oli kangas parast'aikaa kuteilla, kaunista ristikirjaista mallia, sinipohjaa, punaista ja valkeata rannut. Semmoista olisi Mariakin pannut; lopun olisi sitten lapsia varten kutonut pelkällä sinisellä, että olisi tullut tummempaa eikä niin lian ottavaa kuin tämä valkovaltainen.

Hän puhui nyt Soiniskalle kangashommasta ja miten se oli mennyt myttyyn. Kysyi olisiko saanut häneltä kangaspuita lainaan.

--No, veikkonen, mielellä hyvällä, sanoi emäntä. Tuollahan ne seisovat joutilaana liiterissä ja minulta olisit saanut kaikki verstaat, niidet ja pirran, niitä on minulla jos kuin, enkä niistä mitään hyyriä olisi tahtonut.

--Ihanko todella? Sinäpä vasta hyvä ihminen, kiitteli Maria, mutta hän huokasi kohta sen jälkeen, sillä raskasta oli ajatella, kuinka mainiosti kaikki olisi menestynyt, jos hän vaan olisi lankoja saanut.

--Hanki rahaa vaikka kiven kulosta, kehoitti Soiniska ja osta lankoja.

--Voi, rakas sielu, enhän minä niitä mistä hanki, ja kiven kolosta niitä taitaisin vähin löytää. Elä edes puhu enää, pahaa tekee, kun sitä ajatteleekin. Täytyy heittää kerrassa mielestä pois koko juttu.

Mutta eihän sitä niin helposti saanut karkoitetuksi. Aina syvemmälle se vain tunki, mitä enemmän hän koetti sitä vastaan taistella.

Kotimatkalla hän tarkasti katseli katukiviä, että jos sattuisi sieltä löytämään jonkun kultarahan taikka setelin. Onni jos olisi sen hänelle potkaissut, useinhan niitä pudotettiin. Herrasväkeä kun tuli vastaan, hän arveli: »noilla varmaankin olisi taskussaan mutta otapas sieltä».

Mihin hänen silmänsä vaan tarttuivat kotonakin, täytyi hänen kohta mielessään laskea sen kapineen arvoa rahassa. Eihän niitä paljon ollutkaan, huonekaluja muutamia ja pitovaatteita. Ei niitä voinut edes panttiin viedä, ne kun olivat kaikki tarpeellisia. Vihkimäsormus oli ainoa, mutta se taas ei yksin mihinkään riittänyt. Neljä markkaa olisivat ehkä antaneet korkeintaan,--mitä lankoja hän sen vertaisella sai?

Lapset olivat tuskaisia, hän torui heitä. Mikkoa hän lyödä nässäytti pari kertaa sormillekin ja tiuskaamalla hän vaati Yrjöä olemaan vaiti. Mutta ei se raukka siitä mitään ymmärtänyt, näkihän vaan että äiti oli hänelle vihainen, ja tuli pahalle mielelle. Suu hömmäili, vesi tuli silmiin ja hän parahti itkemään.

Marian kävi sääliksi, hän unohti hetkeksi markat ja kankaat, otti lapsen syliinsä ja alkoi viihdytellä.

Viidettä käydessä hän tavallisuuden mukaan laittoi ne jo nukkumaan yöuntaan. Eikä hän sitten oikein tiennyt, mihin työhön ryhtyisi; katseli vielä kerran noita vaatteitakin, mutta viskasi ne harmissaan kohta jälleen pois. Niinhän ne olivat rikki, ettei ollut kuin työn hukka, jos niitä rupesi korjaamaan.

--Parasta kun menen maata, hän ajatteli, ettei pala öljy turhaan.

Hän nousi vuodettaan pöyhimään ja aukaisi oven ottaakseen avaimen suulta pois, kun kuuli jonkun sieltä hiljaa tulevan pimeästä. Hän säikähti ja yritti huutamaan. Näki sitten, että se oli mies, ja peljästyi vielä enemmän.

--Hyi, herra siunaa, kuka siellä? Mitä te tahdotte? Mitä asiaa?

Vastauksen asemesta tukeva käsi työnsi hänet kynnykseltä takaisin sisään.

Patruuni Oppman seisoi ovella, loi tarkastavan silmäyksen huoneesen, koetteli lukkoa ulkopuolelta, huomasi avaimen jo olevan poissa ja näki sen Marian kädessä. Hän hymyili ja veti oven kiinni.

Maria vapisi.

--Mitä patruuni tänne tulee, mitä varten,--mitä teillä on mielessä?

--Ole hiljaa, ettei lapset herää. Mitäkö tulin? Sinua katsomaan, tietysti, en muuta.

Hän vaan naurahteli ja meni istumaan.

--Menkää pois, hyvä patruuni, menkää pois.

--Kas, kas, vai pois sinä minut ajaisit? Etpä ole varsin kohtelias vieraallesi.

--Teillä mikä lieneekään aikomus. Voi hyvä jumala--

--Mitä sinä pelkäät suotta, enhän minä pahaa tee. Vai luuletko minua semmoiseksi hirviöksi?

--Kun tulette näin myöhällä.

--Mikä myöhäinen, kello tuskin kuutta. Istuhan nyt ja ole ihan rauhallinen. En minä kun tulin katsomaan, jos sinulla on hyvin ikävä täällä yksinäsi.

Maria asettui pallille istumaan ja koetti tyyntyä.

--Kerro nyt, mitä olet tehnyt tänä päivänä.

Hän puhui levollisesti ja oli tosiaankin vaarattoman näköinen.

--Enpähän minä juuri mitään--

Hän keskeytti. Kangas juohtui mieleen, mutta viitsikö hän ruveta sitä selvittämään?

--Sano pois. Sinä jotain ajattelit?

--Niin--ajattelinhan minä--ja miksikäs en sitä voisi kertoakin.

Hän puhui tuumansa alusta alkaen, kuinka hän sitä oli miettinyt kaiken yötä ja toivonut sen onnistuvan, mutta kuinka se sitten raukesi tyhjään, kun ei saanutkaan lankoja.

Siinä kertoessaan hän kaiken aikaa salaisesti toivoi, että patruuni ehkä tarjoutuisi auttamaan. Hänellä kyllä oli rahaa, ei sen vertainen summa hänen kukkarossaan mihinkään tuntuisi. Pelko katosi. Patruuni kuunteli häntä ystävällisenä ja lempeänä. Viimein hän otti taskustaan esille rahakukkaron, laski siitä setelirahan pöydälle ja hymyili.

--Katsopa tuota! Mitä sanot, jos antaisin sinulle?

--Voi, hyvä patruuni!

Maria vapisi. Hän ei voinut silmiään kääntää setelistä. Patruuni väisti tuoliaan lähemmäksi.

--Riippuu vaan sinusta itsestäsi. Kun rupeat minulle ystäväksi, niin kyllä rahaa saat. Minä en ole itara tämmöisissä kohdin.

Hän tarttui kiinni ja veti Mariaa luokseen, huolimatta hänen vastustelemisestaan.

--Elkää, hyvä patruuni, päästäkää, päästäkää--hän mutisi ja koetti irtautua. Mutta kun hän, väänsi päätään syrjään, sattuivat silmät taaskin seteliin. Sydän löi, posket hohtivat, ja laimeammin hän vältteli patruunin hyväilyjä. Katse kiinni pöydällä olevassa rahassa hän vaan puolella voimallaan enää pyrki erilleen.

--Voi päästäkää, hän kuiskaili, en minä uskalla, en--ihmisiä asuu seinän toisella puolella--kuulevat--

--Mitäs sitten vääntelet suotta. Ole hiljaa.

Patruuni nykäisi lamppua ja puhalsi. He jäivät pimeään.

VI.

Pitkään meni seuraavana aamuna huoneen siivoaminen. Maria istui pesemättömänä ja kampaamattomana pöydän päässä, nojasi kyynäsvarsia pöytään ja kasvoja käsiin. Hamekin reksotti viistossa päällä ja nuttu oli edestä auki. Lapset eivät päästäneet, sillä hän oli antanut heille sokuripalasia kädet täyteen, että olisivat hiljaa. Niitä he imeskelivät ja nakertelivat. Yrjön suu ja posket olivat kaikki niljaisina ja märkinä, mutta hän nuoleskeli yhä sokurista nyrkkiään ja oli tyytyväinen. Kahviverstaat olivat pöydällä Marian edessä. Hän oli juonut monta kuppia, siksi ettei pannusta enää herunut kuin paljasta poroa. Mutta ei hän sittenkään tahtonut virkistyä eikä päästä entiselleen. Liikkumattomana hän siinä oli istunut kauan aikaa. Hartioita vaan välistä puistatti, ikäänkuin olisi vilustunut.

--Ei tästä ole, hän viimein puhkesi sanomaan ja veti kädet kasvoiltaan pois. Silmät hapuilivat ympäri harmaina ja irtonaisina.

--Ei tästä ole, hän taaskin uudisti, kiskaisi itsensä pystyyn ja korjaili hamettaan.

Liisa toi luudan ulkoa; hän laittoi vuoteet ja lakaisi lattian. Pyyhki pöydän ja pani astiat paikoilleen. Sitten hän vilkaisi peiliin, säikähti halsistunutta näköään, harmaankarvaisia poskiaan ja elottomia silmiään. Kiireimmän kautta hän alkoi kammata hiuksiaan, pestä kasvojaan ja muutenkin siistiä itseään.

Kun tuo kaikki oli tehty, aukaisi hän pöytälaatikon. Siellä oli seteli paikoillaan, kaunis kymmenen markan seteli. Hän otti sen käteensä, silitteli nurkat ja katseli sitä tarkkaan kummaltakin puolen. Tällä hän nyt saisi lankoja jos kuin!

Eikä Villen tarvinnut mitään tietää. Kankaasta tulleiksi voitoiksi hän selittäisi kaikki rahan saannit. Hänelle ei mitään epäilyksiä syntyisi. Parempaa ruokaa hän saisi kuin ennen, viljemmältä olisi rahaa vaatteeksi ja muuksi tarpeeksi, vähemmän huolta, miksi hän sitten välittäisi? Oikein jos ymmärtäisi, niin--.

Mariaa kumminkin pöyristytti, kun ajatteli, mitä Ville sanoisi, jos vähääkään aavistaisi. Pieksäisi varmaankin, eikä antaisi anteeksi, vaan vihaisi leppymättömästi kuolemaan saakka. Minkälaiseksi muuttuisi heidän elämänsä?

Ei hän uskaltanut sitä pitemmälle ajatella, vaan karkoitti kaikki kuvittelut mielestään pois, pisti rahan taskuunsa ja läksi langan ostoon.

Ylpeänä hän nyt meni uudelleen samaan, rouva Mikkolan puotiin. Niinkö luulivat, että hän tänäkin päivänä tuli heiltä velaksi tavaraa rukoilemaan. Taikka että hän missään suhteessa heidän armostaan riippui? Töin tuskin hän hyvän päivän sanoi, kun ovesta sisään astui, ja itsekseen hän päätti moittia heidän lankojaan ja uhata ostaa muualta.

Sattuipa kumminkin niin, ettei hän päässyt heti kauppoja tekemään, sillä kaksi maalaistyttöä ostivat siinä parast'aikaa villakangasta itselleen leningiksi. Kaunista, kirkasväristä, sinipunervan kiuhtavaa se kangas oli. Maria sitä katseli ja ihaili. Kun puoti-Anna oli heille neljätoista kyynärää mitannut ja kääriessään vei vaatteen kauvemmaksi, oli se sieltä yhä kauniimpaa. Maria ei vielä ikänään ollut tuommoista leninkiä pitänyt. Alkoi tehdä mieli. Hän katsoi tarkempaan, otti hyppysten väliin ja nosti päivää vasten. Harvaa se tosin oli, melkein kuin harsoa. Mutta eihän sitä pitoleningiksi kukaan ottanutkaan. Parhaimmaksi vaan. Ja hänellä semmoinen varsinkin oli tarpeen. Tuli arpajaiset, illanvietot, häät tai muut kestit, niin tuskin oli leninkiä päälle pantavaa. Tuosta kun laittoi, niin moneksi vuodeksi kestäisi hyvällä pidolla.

Hän kysyi hintaa. »Kuusikymmentä penniä», vastattiin.--Ei kuin kuusikymmentä penniä!

»Neljätoista kyynärää.» Hän koetti laskea itsekseen, mutta ei saanut selvää, sillä ajatus ei juossut.

--Mitenkäs paljon meneekään neljästätoista kyynärästä?

--Kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä, vastasi Anna.

Marian sydän sykähti.

--Entä sitten vuoria lisäksi, kolme kyynärää?

--Yhdeksänkymmentä penniä. Yhteensä yhdeksän markkaa kolmekymmentä penniä.

--Annattekos rihmarullan kaupantekijäisiksi?

--No, yhdentekevä. Voitte sen saada.

--Niinpä mitatkaa!