Part 11

Anna alkoi puhetta, ilmasta vai mistä lienee ollut, ei sitä Maria oikein tajunnut. Vastasi hän siihen kumminkin parilla sanalla, huomasi itsekin, että ne olivat päin mäntyyn ja koetti korjata, mutta sotkeentui eikä huolinut enää selvitellä, vaan jätti kaiken sikseen.

Anna nauroi.

--Kovinpa olitte nyt aatoksissanne.

--Minun niin kivistää päätäni, hän vastasi vaikka siinä ei ollut perää vähääkään.

Seltsemänkymmentä penniä hän sai takaisin. Hän sieppasi pakettinsa ja läksi.

Seitsemänkymmentä penniä! Niillä jos ostaisi vehnästä, ja kutsuisi Soiniskaa kahville? Että saisi näyttää leninkikangastaan ja kysyä, mitä hän siitä arveli; oliko kaunista hänen mielestään ja huokeata?

Mutta miksi juuri Soiniskaa? Hän kohta rupeisi utelemaan, millä rahoilla se oli ostettu.--Ennemmin sittenkin Katria, joka asui samassa talossa eikä tiennyt mitään hänen eilisestä rahapulastaan. Hän oli aina niin kateellinen, jos Maria milloin sai uuden huivin tai jotain semmoista. Mitä hän nyt tästä sanoisikaan. Hauskaa olisi nähdä, kuinka hänen sydäntään kaivelisi.

Hän pistäytyi ohimennen leipurissa, laittoi kotiin tultua kahvin tulelle ja pani Liisan hakemaan Katria.

--Terveisiä ja kiitoksia, kyllä tulee ihan paikalla, kertoi Liisa palatessaan.

Samassa kiireet, tassuttelevat askeleet jo kuuluivatkin porstuasta ja sisään touhutti lyhytläntäinen, lihava eukko, silmät tiirallaan.

--No, ei minun päiviäni, vai kahvin juontiin! Mikä ihme sinun nyt päähäsi pisti? huusi hän jo ovessa.

--Ilman minä vaan, kun tässä sattui olemaan hyvää aikaa. Kävin tuolla rouva Mikkolan puodissa ostamassa leninkikangasta, niin sieppasin sivumennen leipurista vehnästä.

--Vai ostit leninkikankaan? Näytä, veikkonen, minullekin. Vai ostit uuden taas. Eihän siitä ole kauvan kun laitoit itsellesi--tuon juuri joka on päälläsi.

--Minäpä, kun tarvitsin semmoista parempaa,

--Herra siunaa--villakangasta totta tosiaan!--No, mitä tuo maksoikaan kyynärä?

Katrin ääni oikein värisi. Hän nieleskeli, kävi hieman kalpeaksi ja suupieliin ilmestyi syvät juovat. Selvään näki hänen kasvoistaan, kuinka kipeästi häneen tuo leninki koski.

Maria nautti hänen tuskastaan ja koetti sitä yllyttää yhä suuremmaksi.

--Markka kaksikymmentä, oliko kallista?

--Onpa sillä hintaa. Markka kaksikymmentä? Montako kyynärää? Neljätoista! Voi ihmettä! Tuleehan se leninki maksamaan kappaleen toista kymmentä markkaa!

Hän vihelteli ja heilutti päätään.

--Ja mitä tekee työmiehen vaimo tuommoisella? En ihmeeksi ilkiäisi päälleni panna. En vaikka. Luulisivat vielä miksi hyvänsä.

--Sepä kuuma! Vai et ilkiäisi panna päällesi.--Kyllä minä panen. En häpeä ollenkaan.

--Etkö pelkää pahoja puheita?

--Mitä tarkoitat?

--Niin, näes, ihmiset ovat aina valmiit selittämään asiat pahoin päin, tiedäthän sen. Ja kun sinä yht'äkkiä rupeat noin koreilemaan, niin voivat arvella yhtä toista.

--Ooho! Mitä ne siitä osaisivat arvella?

Maria punastui ja kumartui alas ottamaan jotain pöytäkaapista.

--Näkyvät ne osaavan, kun vähänkään vaan saavat syytä. Ja tässä kohden--niin, täytyyhän itsesikin myöntää--

--Mitä sitten? tiuskasi Maria suuttuneena, kun ei toinen tahtonut jatkaa.

--Että kummalta tämä näyttää. Ei työmiehen vaimolla tavallisesti riitä varoja tuommoiseen koreilemiseen, eikä sitä juuri kaikki viitsikään, sitä kun tavallisesti pidetään huonona merkkinä. Mutta tee kuin tahdot, en kiellä enkä käske.

--Sanokoot mitä hyvänsä, minä piittaan siitä viis. Jopa käskisi--ruveta kaikkia kuuntelemaan. Juorutkoot niin paljon kuin tahtovat, minä vaan uhallakin koreilen, sillä se on omassa vallassani, ei liikuta ketään, kävin puettuna niin tai näin. Heidän kukkaronsa ei siitä kulu.

--Eipä suinkaan. Ei eipä suinkaan.

--Mutta niiden käy kateeksi. Siinä koko juttu. Kyllä minä ymmärrän.

--Ethän vaan luule, että minä sinua kadehdin?

Maria nyrpisti huuliaan, heilautti päätään eikä virkkanut mitään.

--Siinä toki erehdyt! Minä en ikinä maailmassa tuommoista päälleni panisi, vaikka ilmaiseksi saisin, saatikka että sitä vielä toiselta kadehtisin. Ei, veikkonen, minun puolestani voit huoleti laittaa itsellesi vaatteita vaikka silkistä ja sametista.

Katri puhisi vihasta ja pauhasi niin, ettei Maria saanut suun vuoroa. Hän koetti parastaan, huusi minkä jaksoi, mutta toisen ääni vei voiton kumminkin. Riita yltyi, molemmat puhuivat yhtä aikaa, sättivät toisiaan minkä ennättivät, eivätkä säästäneet karkeita haukkumasanoja, joita heillä olikin runsas varasto.

Lapset kuuntelivat silmät ja suut avoinna, Yrjökin yksin ihmetteli ja oli koko ajan hiljaa kuin muuri.

--Laita tästä luusi, taikka potkaisen sinut pellolle! huusi Maria lopulta ja avasi samassa vieraalleen oven.

--Kyllä menenkin, enkä tuon koommin kynnyksesi yli astu, mokoma ruoja!

Katri touhutti pihan poikki omaan asuntoonsa ja säpätti kuin palava kataja pitkin tietä mennessään. Pysähtyi pari kertaa ja huusi taakseen karkeimman sanan, minkä keksiä voi, mutta Maria ei sitä enää kuullut, hän kun oli jo paiskannut ovensa kiinni.

--Sen siitä nyt sain! Vehnäskahvit juotin heittiölle vielä. Kyllä en vastakertana--porisi Maria itsekseen ja oli äissään. Mutta mitähän juttuja se minusta laittaa tämän perästä?

Hän alkoi vähitellen katua kiukkuaan, sillä Katri oli noita pahasisuisia ihmisiä, joita on vaarallista pitää vihamiehinä. Semmoisten kanssa tuli aina olla mielin kielin, muuten heitti heistä vastuksen. Maria päätti jo huomissa päivänä lepytellä Katria jollakin keinoin, laittaa esimerkiksi pannurieskaa ja viedä hänelle siitä palanen eikä olla niinä miehinäkään, että he muka riidassa olisivat keskenään.

Vaan sinä iltana vielä sattui semmoista, joka teki tuuman tyhjäksi. Oli myöhäinen yö, kun hän hiljaa aukaisi oven ja laski patruunin menemään. Ulkona pilkkoisten pimeätä; hän katsasti ovenraosta, kun patruuni laskeutui portaita alas. Silloin sujahti nurkan takaa äkkiä ihminen esiin, repäisi nuttunsa alta palavan lyhdyn, valaisi sillä patruunin kasvot ja räjähti nauruun.

Se oli Katrin ääni! Marian löi jalat hervottomaksi, hän veti kiireimmän takeen oven kiinni ja paiskaantui suulleen sänkyyn. Niin hän vapisi kuin lankavyyhti eikä kyennyt kotvaan aikaan ajattelemaan mitään, huokui vaan ja voivotteli, kierteli itseään toiselta syrjältä toiseen.

--Ville saa sen tietää, ei auta mikään, hänelle sen ilmoittavat heti ensimmäiseksi! Voi onnetonta minua!

Ei hän saanut unta koko pitkään yöhön. Ja seuraavana päivänä hän ei uskaltanut liikkua paikaltaan. Liisan antoi tuoda puita ja kantaa roskat ja tunkiot pois, muuta ei hänellä ollut ulkona toimitettavaakaan, sillä aamulla pimeän aikaan hän jo oli hakenut kaivolta veden siksi päiväksi.

Hiljaisena ja puhumattomana hän hoiti lapset ja teki välttämättömimmät askareet. Tavattoman äänettömiä he sinä päivänä olivat kaikki. Lapset oudoksuivat, kun ei äiti heille pakissut niinkuin ennen, ei torunut eikä houkutellut liioin. Heiltäkin meni iloisuus ja rohkeus, eivät pienemmätkään uskaltaneet ääntä päästää, mutta Liisan silmät kääntyivät tuon tuostakin äitiin. Iltapuoleen kun Maria heittäytyi sänkyyn pitkälleen, kasvot seinään päin, huomasi Liisa vallan hyvin, ettei hän nukkunut, vaikka oli unessa olevinaan. Eikä se ollut yskää tuo--

Hän väistyi hiljaa likemmäksi ja kurottui jalkopuolelta laidan takaa katsomaan häntä silmiin. Turvoksissa ne olivat ja punaisina. Liisa palasi kätkyen luokse, antoi kauniin nukkensa Yrjölle käteen ja kuiskasi Mikolle korvaan, että tämä saisi hänen sokeriosansa huomis- aamuna, jos nyt olisi oikein kilttinä poikana. Taaskin hän vilkaisi äitiin ja kun näki tämän yhä nyyhkyttävän, täyttivät vedet hänelläkin silmiin. Poskille valuivat alas, hän pyyhki niitä tavantakaa kämmenillään, että mustat rannut pitkin kasvoja vaan jäivät merkiksi. Niistä hän itse ei tiennyt mitään eikä niitä äitikään huomannut, kun taas illemmällä nousi ylös, sillä hän ei tullut Liisaan päin katsoneeksi.

Kelloa Maria siihen sijaan piti ahkerasti silmällä, ja sen mukaan kuin viisari siirtyi, hän alkoi niinkuin odottaa ja toivoa jotakin.

Lapset viimein nukkuivat, kaikki oli hiljaa, se aika lähestyi jolloin patruunin oli tapana tulla. Hän istui pallilla kumarassa ja kuunteli.

Ei tarvinnut kauvan odottaa, ennenkuin patruuni astui sisään, paksu keppi kädessä. Maria nousi häntä vastaan.

--Tulittehan kumminkin, puhkesi hänen suustaan.

Hän auttoi nuttua patruunin päältä.

--Sinä minua jo ikävöit? hymyili patruuni.

--Minua niin kauheasti peloittaa. Olen kaiken päivää ollut semmoisessa tuskassa.

--Sitä illallista eukkoako pelkäät? Tulkoonpas hän vielä kerran, niin lyön häneltä niskat poikki tällä kepilläni.

--Mutta Ville saa sen tietää ja silloin--hän väänteli käsiään eikä uskaltanut ääneen puhua--silloin on kaikki mennyttä.--Minä olen hukassa.

--Elä hätäile tyhjää, miehestäsi ei ole pelkoa. Hän on tapellut mustilaisten kanssa ja makaa henki hieverinä tiellä. Minä sain juuri sähkösanoman Kajaanista, kuorma ja hevonen ovat onnellisesti perillä.

--Villekö--jäänyt tielle--?

Maria putosi istualleen ja tuijotti jäykästi ikäänkuin tajuttomana patruuniin.

--Entä sitten? Sinulle ei tule hätää, vaikka leskeksikin jäisit.

Marialle lensi päähän se ajatus, että tämä oli jumalan rangaistus hänen synnistään; pelko ja kauhistus tahtoivat vallata hänet. Patruunin luokse hän ryömi ja tarttui kiinni hänen polviinsa.

--Elkää heittäkö minua, hyvä patruuni, elkää heittäkö minua, tehkää minulle mitä tahdotte, mutta elkää heittäkö!

VII.

Maria koetteli uutta leninkiään, joka oli tehty oikein muotilehden mukaan, päällyshameen ja körttien kanssa. Taakse oli pantu vanteita, että seisoi melkein yhtä korkealla kuin herrasnaistenkin. Hän katseli toiselle ja toiselle kupeelle. Hyvin oli nätti hänen mielestään. Tämän hän nyt pitäisi päällään patruunin tulemaan asti. Ei sinne pitkältä enää ollutkaan. Maria silmäili kelloa--tunnin päästä hänen tavallinen aikansa oli.

Hän sieppasi peilin käteensä ja tarkasti siinä kasvojaan. Patruuni kehui häntä joka kerta niin kauniiksi--eikä suotta! Nuo silmäkulmat olisivat vaan saaneet olla mustemmat. Hän otti hiilen uunista ja nokesi niitä koetteeksi vähäisen. Vähäisen vaan aluksi, ettei patruuni huomaisi.

Ei hänellä tulisi hätää olemaan niin kauvan kuin kauneus pysyisi. Ja miksei se pysyisi--? Nuo lapset hän toimittaisi maalle, jos Ville kuolisi. Patruuna luuli varmasti, ettei hän enää sieltä hengissä palaisi. Ei hätäpäivää nyt--!

Mutta mikä neuvo olisi häntä auttanut, ellei patruuni olisi tullut? Puutetta hän olisi kärsinyt jo parast'aikaa ja sitten--leskenä kolmen pienen lapsen kanssa! Köyhäinhoitoon olisi täytynyt turvautua, eihän siinä muu olisi auttanut. Häntä puistatti.

Maria otti kaapista viinipullon, jonka patruuni edellisenä iltana oli tuonut, ja asetti sen ynnä lasit valmiiksi pöydälle. Hyvää viiniä, he eilen siitä joivat jo puolet. Vähän enemmänkin--? Hän piteli pulloa tulta vasten ja mittaili silmillään.

Astuntaa kuului,--aikaiseenpa patruuni tänä iltana tulikin. Ovi aukeni, Maria kääntyi päin.

--Ville--!

Ei hän huutanut, hiljaa hän sen nimen vaan mainitsi. Mutta käsi, jolla hän nojasi pöytään, vapisi, ruumis hiukan horjui, mutta ei kumminkaan kaatunut.

Lyhyt, hiljainen hetki seurasi; olisi kuullut nuppineulan putoavan.

Ville se oli, joka seisoi ovella, Ville itse ihka elävänä, vaikka kalpeampana entistään.

--Hyv'iltaa! hän sanoi, ei enempää.

Hän jäi seisomaan kuin naulattu oven suuhun, ikäänkuin epäillen omia silmiään. Sitten otti hän päästään kiinni, arveliko kenties hourivansa vielä?

Ja uudelleen hapuili katse Mariaa. Siinä katseessa oli kysymystä, epäilystä, tajuttomuutta ja vihdoin myöskin jotain pelottavaa.

Maria pääsi lopulta ääneen. Kurkku oli kuiva, sanat tulivat kähisten suusta.

--Kuinka säikähdin! Milloinka sinä, mitenkä--sanoivat sinun makaavan kipeänä siellä--.

Hän hämmentyi ja vaikeni; jatkoi sitten, hiljemmin:

--Käy peremmälle, mitä siellä niin kauvan seisottelet--

Väkinäisesti naurahtaen hän meni lähemmäksi, ja aikoi tarjota kättä. Mutta Villen katse pani hänet pysähtymään; jalat löivät taaskin hervottomiksi. Mikä neuvo häntä auttaisi?

--Sinä tätä pukua ihmettelet? Luulet kai omakseni?

Hän taaskin nauroi tuota kummallista naurua, sillaikaa kuin etsi sopivaa valhe-juttua.

Ville jäi odottamaan.

--Soinisen tytön leninki. Oli saanut reiän helmaan ja pyysi minua korjaamaan. Koettelin ilman lystikseni, miltä tuo näyttäisi minun päälläni.

Ville huomattavasti rauhoittui, vaikkei kyennyt vielä mitään puhumaan. Maria jo alkoi hengittää helpommin. Hän pyrki panemaan leikkiäkin entiseen tapaansa:

--Annahan edes kättä. Kumma, kun ei tervehdikään, vaikka on niin kauvan ollut kotoa poissa.

Ville laski nuttunsa ovensuuhun naulaan ja meni peremmälle huonetta. Katseli lapsia, jotka kaikki nukkuivat makeata yöuntaan, Yrjö kätkyessä ja vanhemmat vierekkäin lattialla nurkassa.

--Eivätkö ne vilustu, poloiset, kun niillä on noin huono peite? hän kysyi.

--Liisan oma syy, sanoi Maria, olenhan minä aina käskenyt ottamaan tuota vanhaa sarkatakkia lisäksi.

Hän heitti sen heidän päälleen. Kun hän jälleen kääntyi, oli Ville siirtynyt pöydän luokse.

Maria jähmettyi. Viinipullo ja lasit--! Nyt hän oli hukassa!

Ville istui äänettömänä tuolille, pöydän viereen. Ehkei hän niitä huomannut? Hän oli laihtunut ja vanhentunut, kasvoissa oli syviä poimuja, silmät olivat painuneet kuoppiin ja posket muuttuneet harmaankarvaisiksi. Vakava hän oli, alas lattiaan katsoi, luomet rävähtelivät tiheään, muuten ei hän jäsentäkään hievahuttanut. Maria koetti tunkea hänen lävitsensä saadakseen tietää, mitä hän nyt ajatteli. Miksi oli hän noin puhumaton? Jos epäili jotain, miksei suuttunut ja pauhannut niinkuin ennen?

--Tahdotko ruokaa? hän kysyi viimein.

--En, kuului lyhyt vastaus.

Ville nousi ja otti lakkinsa,--ei aikonut kaupungille, koska otti vaan lakkinsa eikä nuttua.

Maria jäi huoneesen. Hän katsoi kelloa--patruuni saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä! Raoitti ovea,--siellä ei ollut vielä ketään. Jos hän juoksisi kadulle vastaan? Leninki vaan ensin pois ja toinen sijaan. Hän riisui ja vei sen konttuorin naulaan, näkyvistä pois. Sieppasi toisen päälleen, mutta kiireessä pani hän liivin väärään nappiin, ja kun rupesi purkamaan, kuului ulkoa huuto, joka sai hampaat kalisemaan hänen suussaan.

Hän hyppäsi ulos, näki patruunin seljällään maassa ja Villen hänen päällään, toinen käsi puristi kurkkua, toinen hapuili puukkoa vyöltä. Maria sai sen siepatuksi pois.

--Anna tänne, minä tapan teidät molemmat, karjui Ville ja painoi toisellakin kädellään kurkkua.

Maria huusi, hän luuli patruunin jo kuolleeksi. Katri seisoi ovellaan ja päivitteli. Mutta talon puolelta tuli miehiä hätään, he eroittivat Villen uhristaan ja veivät poliisikammariin. Maria toi patruunille vettä. Hän nousi ylös, joi ja läksi liikkeelle.

VIII.

Raastuvassa oli oikeuden istunto. Villen asia otettiin esille. Patruuni oli itse saapuvilla ja seisoi lähellä viskaalia, joka oli yleisenä syyttäjänä ja luki poliisitutkinnon pöytäkirjaa.

Ville seisoi heitä vastapäätä, tuon pitkän pöydän alapuolella, vanginvaatteissa ja raudoissa. Hänen silmänsä olivat kiinnitetyt patruuniin, tämä koetti niitä välttää ja katsoi syrjään, milloin oikeaan, milloin vasempaan, mutta sivuutessaan hän aina tapasi samat tiuhat, lävistävät silmät.

Murhayrityksestä Villeä syytettiin. Ellei vaimo ja talon väki olisi päässeet apuun, hän varmaan olisi onnistunutkin aikeessaan. Kurkusta oli hän jo puristanut kantajaa niin, että lääkärin todistuksen mukaan tämä niistä vammoista saisi kärsiä vähintäkin kuukauden. Ja syyttäjä vaati rikokselliselle kolmen vuoden kuritushuonetta.

Patruuni katsoi asianhaarain vaativan kovempaa rangaistusta. Hän oli antanut vastaajalle raha-ansiota lähettämällä hänet Kajaanin markkinoille kuorman vientiin, oli hyväntahtoisuudesta käynyt katsomassa hänen perhettään, kun vastaaja jäi matkalle sairastamaan, ja auttanut sitä niin runsaasti, ettei tarvinnut äidin eikä lasten sillä välin nälkää nähdä. Kiittämättömyys teki rikoksen kahta vertaa mustemmaksi, tuomion tuli siihen nähden myöskin olla kahta vertaa ankarampi.

Ville nauroi lyhyesti, mutta puri sen jälkeen hammasta ja vapisi.

--Mitä vastaajalla on tähän sanomista? kysyi tuomari.

Hän ei virkkanut mitään, lieneekö kuullut koko kysymystä. Vasta sitten kun tuomari sen uudisti, hän yksitoikkoisesti vastasi:

--Ei mitään.

Hiukkasen aikaa varrottuaan tuomari taas kysyi:

--Eikö ole vastaajalla minkäänlaista selitystä annettavana?

+--Ei.

--Syy, minkätähden--

--Ei.

--Taikka muita mahdollisesti lieventäviä seikkoja?

Vangittu painoi huulet lujasti toisiinsa kiinni ja oli ääneti. Tuomari jäi odottamaan, arveli hänen miettivän vastausta. Mutta kun ei sieltä mitään kuulunut, kysyi hän taaskin:

--Eikö teillä ole mitään toivomustakaan esiintuotavana?

Patruuni murisi ja kohautti olkapäitään; hänestä tuomarin hyväntahtoisuus meni liian pitkälle.

--Kun saisin vaan pikaisen tuomion, sanoi syytetty.

Kantaja uudisti edellisen väitteensä, samoin yleinen syyttäjä rangaistusvaatimuksensa. Sitten saivat kaikki asianomaiset astua ulos siksi kuin tuomio julistettiin, jonka mukaan Ville määrättiin kuritushuoneesen kolmeksi vuodeksi.

* * * * *

Kun patruuni sen päivän iltana meni Marian luokse, oli hänen povellaan pullo parempaa viiniä kuin koskaan ennen.

[Kansan ääniä I.]

KASVINKUMPPANIT.

Yrjö oli lehtolapsi. Isästään hän ei tiennyt mitään ja äiti oli kuollut jo hänen piennä ollessaan. Ei Yrjö enää häntäkään paljon muistanut. Hämärästi oli kumminkin mielessä, että hän kerran erään vieraan tuvan nurkassa repi jotakin vaimoa ja itki, kun ei se hänelle mitään vastannut eikä paikaltaan hievahtanut. Väkisen olivat sitten taluttaneet hänet siitä nurkasta pois.

Hänet oli pantu huudolle ja rikas Ulpasmäen isäntä otti hänet Kalle pojalleen leikkitoveriksi. Ihmiset kiittivät hänen onneaan, kun pääsi niin hyvään taloon, ettei suinkaan tarvinnut leivän puutetta kärsiä.

Mutta emännästä se ei ollenkaan ollut mieleistä. Kohta kun isäntä ajaa karahutti pihaan ja käsivarsillaan kantoi pojan kärryistä hänen eteensä, se jo niin pisti hänen vihakseen, että ärjäsi:

--Mitä hittoa tuolla tehdään? Kallelle leikkitoveriksi? Kaiken näköisiä! Vastusta siitä on, ei muuta.

Ja sen jälkeen hän aina Yrjöä moittiessaan lisäsi:

--Johan minä sen sanoin alun pitäin, ettei siitä pojasta ole muuta kuin kiusaa ja vastusta. Mutta minua ei uskottu silloin. Nyt kyllä huomaa itsekin.

Isäntää, näet, tarkoitti.

Jotkut sanoivat, että Yrjö oli Ulpasmäen isännän oma poika. Ja varma oli, että hänen äitinsä Ulpasmäellä palveli siinä vähää ennen, kuin siihen nykyinen emäntä tuotiin. Muita takeita ei huhun todenperäisyydestä ollut, kun tuo nainen ei itse mitään selvää antanut, vaikka häntä kuinka olisi houkuteltu.

Huomasi sen muuten jok'ikinen, niin talon väki kuin vieraatkin, ettei Yrjöstä iloa ollut. Ja kaikki he koettivat poikaa parantaa; mikä nuhteli, mikä tukisti, mikä neuvoi ja varoitteli:

--Nöyrä sinun pitää olla ja tottelevainen, kun olet päässyt hyviin ihmisiin. Etkö sinä laps' parka ymmärrä omaa etuasi?

Taikka sitten näin:

--Hyi, hunsvotti! vielä sinä ilkiät juonitella. Mikä luulet olevasi? Ei sinun kannata ääntä pitää, jos oikein tietäisit.

Kallen tähden hän tavallisesti nämä torat sai, sillä hän ei tahtonut oppia käsittämään, että Kalle oli hänen isäntänsä ja että Kallella siis oli lupa häntä pieksää ja komentaa. Ensimmältä hän löi takaisin, niin että tuntui. Mutta siitä Kalle parahti itkemään, ja Yrjölle annettiin selkäsauna semmoinen, ettei hän sitä kesken unohtanut. Luvattiinpa vielä kahta kauheampi, jos hän toisen kerran uskaltaisi Kallea nykäistä.

Ei hän sitä tehnytkään, mutta sen sijaan itki ja huusi samoin kuin Kalle ennen; arveli, että nyt tulisi Kallelle selkäsauna vuorostaan. Mutta pahasti siinä erehtyi.

--Ole nyt huutamatta. Kalleko sinua löi? No, se muka sitte niin koski. Ähmissään vaan parkuu. Hiljaa siinä, taikka saat toden perästä.

Emäntä sillä tavoin haasteli. Kääntyi sitten joukon puoleen ja jatkoi:

--Eihän tuosta pojasta ole Kallelle leikkitoveriksi, kun se on niin ilkeä ja pahankurinen. Itsekseen tulisi lapsi paljoa paremmin toimeen.

--Kiljupas siinä, tiuskasi yksi piioista, Riikka niminen, ja tuuppasi poikaa niin, että se meni kyljelleen.

Yrjö parkaisi vielä kovemmin, silloin taas Riikka tukkaan ja pöllyytti aika tavalla.

--Elä huoli kurittaa, sanoi emäntä, ihmiset vielä sanovat, että sitä pahasti pidetään.

--Sanokoot! mutisi Riikka. Mutta kerran minä sille annan niin, että lähtee kait' juonet.

Yrjö päätti nyt mielessään, ettei hän leikkisi enää Kallen kanssa. Kun Kalle huusi häntä luokseen, hän piiloutui nurkan taakse ja oli siellä äänettömänä kuin hiiri. Mutta Kalle silloin kanteli äidille. Miehissä haettiin Yrjöä ja kun löydettiin, niin niskasta vietiin hiekkakasalle, jossa Kalle häntä odotti.

--Ähä kutti, täytyipäs tulla, hän huusi vastaan.

Kun isäntä tai emäntä kävi kaupungissa, he aina toivat mukanaan suuria vehnäspullia Kallelle, joka sitten söi ahmi niitä posket pullollaan. Isä ja äiti oikein nauttivat sitä katsellessaan.

--Syö, poikani, että kasvat, sanoi äiti. Noin se haukkaa kuin mies ainakin!

Äiti taputti poikaansa ja meni mielihyvästä myhäillen taas omille teilleen.

Kun hän oli ehtinyt tarpeeksi kauvas, sanoi Yrjö hiljaa Kallelle:

--Annas minunkin maistaa!

--Enkä anna, sinua ei saa opettaa makeille, ärjäsi Kalle.

--Pikkuisen vaan. En minä kun kerran haukkaan tuosta.

--Äiti, se taas narraa minulta vehnästä, huusi Kalle vänisten äidin jälkeen.

Mutta äiti oli onneksi ehtinyt jo sisään, ettei hän sitä kuullut. Yrjö irvisti Kallelle ja viskasi hiekkaa hänen vehnäseensä. Ja siitä taas seurasi itku ja kanteet ja torat, niinkuin ennenkin.

Vieraita tuli, niille näytettiin hiekkainen vehnänen. He siunasivat ja ihmettelivät. Niin häijyä poikaa tuskin toista tiedettiin, kuin Yrjö oli. Mutta UIpasmäen isäntäväkeä ei kyllin voinut kiitellä. Semmoista pahankurista jaksoivat kärsiä, niin jo niillä oli hyvä sydän!

Oli silloinkin kahakka, kun Kalle ensi kerran sai housut jalkaansa. Hän kohta juoksi tupaan, Yrjön eteen. Seisoi siinä ylpeänä, vatsa pystyssä ja katsoa muljotti tyytyväisenä toiseen, joka siinä paitasillaan istui lattialla.

--Näissä on taskutkin, hän sanoi, kun Yrjö ei aluksi mitään virkkanut.

Hän vielä näytti niitä varmuuden vuoksi.

Ei Yrjö sittenkään ääntä päästänyt, katselihan vaan pitkään mustilla, terävillä silmillään.

--Eipäs anneta sinulle housuja, äiti sanoi, ettei anneta milloinkaan.

--Valehtelet, ärjäsi Yrjö.

Ja hän sävähti punaiseksi korvia myöten.

--Hame kuulutaan laitettavan Riikan vanhasta.

--Valehtelet! ärjäsi Yrjö uudestaan ja karkasi päälle, kiukusta puhisten.

Mutta ihmisiä oli saapuvilla, he juoksivat väliin. Kalle pääsi Riikan turviin ja tuvassa alkoi joukko taas päivitellä, kuinka pahasisuinen ja kateellinen tuo poika parka oli. Hänellä nyt muka pitäisi olla yhtä hyvästi kaikki kuin talon omallakin pojalla. Vaikk'ei ollut muuta kuin huutolainen ja äpärälapsi. Mutta se oli perinyt tuon luontonsa äidiltään, juuri semmoinen oli hänkin poloinen ollut.

Näitä puheita kuunnellessa asettui Yrjön viha; hän muisteli vaimoa, jota hän siellä tuvan nurkassa repi, ja mieli kävi niin ikäväksi, että vedet valuivat alas poskille.

--Nyt se vielä itkee ähmissään, sanoi Riikka ja silitteli Kallen tukkaa.

Jotenkin samaan aikaan heille ruvettiin aakkosia neuvomaan. Aapelus annettiin Kallen käteen, mutta Yrjö sai katsoa siihen myöskin, että Kallea paremmin haluttaisi, sillä häntä siinä oikeastaan neuvottiin. Mutta Yrjöllä oli terävämpi pää, hän oppi tuota pikaa ensin aakkoset ja sitten suoraa päätä lukemaan. Kalle jankkasi vielä tavaamista, kun Yrjö jo sai selvän mistä kirjasta hyvänsä.

Emäntää harmitti.

--Kallen kiusalla se vaan, hän sanoi. Mutta ei hän sillä pitkälle pääse, siihen se jää, kun Kalle kouluun pannaan.

Niin kävikin. Kalle lähetettiin kouluun lukujaan jatkamaan. Yrjö taas samana syksynä sai ruveta paimentamaan. Sen jälkeen pojat vähemmän olivat yksissä, Kalle oleskeli lupa-ajat kotona, sillä koulu oli etäällä, ja Yrjön annettiin mennä renkien mukana työhön. milloin ei paimenessa ollut.