Part 9

Oli Toikan vaimo vielä kaunis ja pulska ihminen, vaikka hänellä olikin kolme pientä lasta, joiden väliä korkeintaan oli puolitoista vuotta. Mutta ihmekö tuo! Hän vasta juuri täytti kaksikolmatta, eikä kauneus sillä ijällä sentään niin äkkiä lähde. Ei varsinkaan silloin, kuin sitä pikkuisen hoitaa. Ja Toikan Maria tiesi panna arvoa hempeille kasvoilleen ja komealle vartalolleen, sillä niiden avulla hän voitti kaikki puolelleen, erinomattainkin miehet. Tuskin hänen oma Villensäkään olisi hänestä muuten niin paljon pitänyt, se kun vielä oli hänelle yhtä hellä kuin ennen sulhaspoikana ollessaan. Pikkuruisen luulevainen välistä, mutta se ei haitannut vähän vähääkään. Maria melkein tahallaan häntä aina hiukan kiusoitteli, sillä hänestä oli niin hauskaa nähdä, kuinka hän sai tuon terveen ja rotevan miehen vapisemaan mielenliikutuksesta. Ville oli mieheksi muuten tavattoman hyväluontoinen, mutta tuonlaisissa tilapäissä hän saattoi vimmastua niin, että silmät tulta iskivät. Maria nauroi sydämmessään ja antoi hänen tuskitella hetken. Sitten meni viereen istumaan, kietoi kätensä kaulaan, silitteli poskea, tuota karkeata poskea, ja nauroi pois kaikki pahat tuulet. Helposti ne sillä keinolla tavallisesti läksivätkin. Ville repäisi hänet syliinsä semmoisella voimalla, ettei siinä mikään mahti maailmassa olisi uskaltanut väliin mennä. Ja sitten oli vähällä tukehuttaa hänet rajulla hyväilyllään.

Noinko olisi häntä miehensä rakastanut, jos hän olisi ollut ruma? Kyllä kai! Alla armojen olisi pitänyt ja työtä olisi vaatinut kuin orjalta ikään. Niinpä näkyivät tekevän muutkin miehet, joilla vaan oli kuihtunut ja ennen aikojaan vanhentunut eukko.

Sievemmästi kävi Maria puettunakin kuin toiset. Ne häntä siitä syystä kadehtivat, mutta väliäpä sillä! Itse olisivat kyllä mielellään tahtoneet olla hänen sijassaan. Kadullakin aina herrat pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä ja ellei vaan sattunut hattupäisiä naisia läheisyyteen, niin huudahtivat: »helkkaria, kuinka kaunis tyttö!» Se se aina kutkutti Marian povessa ja veti suuta nauruun. Hän puri huivinsa nurkkaa ja loi viekkaan katseen taakseen, ilman vaan ruojusissaan, että sai hupsut juoksemaan jälkeensä. Eikä enempää tarvinnut, ennenkuin jo seurasivat häntä kiiluvin silmin kuin himokkaat elukat ikään. Ja sekös Mariasta oli hauskaa! Hän kuljetti heitä katua ylös, toista alas, pujahti sitten äkkiä omasta portista sisään ja piiloutui liiteriin. Herrat nolostuivat, kun ehtivät pihaan eivätkä enää häntä nähneet. Katselivat ympärilleen ikänsä ja aikansa, tirkistelivät ikkunoihin ja aukaisivat kaikkia ovia, mutta harmissaan täytyi heidän vihdoin mennä tiehensä, kun eivät häntä mistään löytäneet. Sitten hän kertoi ilveilynsä kaikki Villelle. Eikä Ville siitä semmoisesta tavallisesti ollut milläänkään, saihan heittiöitä hiukan narrata, ei ne parempaa ansainneet. Nauroi hän vaan makeasti mukaan, varsinkin kun sattui olemaan joku tuttu herra, jolle Maria oli antanut oikein pitkän nenän.

Mutta kerran, mikä hänelle lienee iskenyt päähän, kun rupesi intoilemaan eikä tahtonut tulla järkeensä enää lainkaan. Viime syksynä se oli. Maria oli perunan nostossa silloin tehtailija Oppmannilla. Sai hyvän palkan, paremman kuin muut, sillä »hän oli riski työntekijä», niinkuin patruuni sanoi. Itse seisoi patruuni uskoa luona ja katseli, kuinka Maria jalkansa avulla työnsi lapion maahan, nosti juuret ylös ja kumartui sitten poimimaan perunat vakkaan. Ei hän sitä työtä niin ihmetellyt, sen Maria hyvin tiesi. Näki hän sen noista pienistä, hehkuvista silmistäkin, vaikkei ollut mitään ymmärtävinään, tekeytyi vaan viattomaksi, kun patruuni koetti häntä mielistellä.

Houkutuksiakin alkoi tulla, mutta niitä ei Maria ollut kuulevinaan. Ei tahtonut loukata kieltämisellä, sillä sitten ei hän ehkä olisi saanutkaan niin suurta palkkaa.

Ja raha oli heille tarpeen. Villen ansiot eivät enää tahtoneet oikein riittää, kun perhe lisääntyi. Keväällä he jo yhteen aikaan olivat hyvinkin tiukalla. Lapset sairastivat eikä saanut Ville työtä moneen viikkoon. Silloin tuntui elämä tukalalta. Maria tuskitteli sydämessään ja katui kerran sekä toiste, että niin aikaiseen oli mennyt naimisiin. Mikä ihme lieneekin riivannut, kun kahdeksantoista vuotiaana jo miehelle läksi. Juuri kuin ei siihen iloon olisi vähemmällä ennättänyt.

Sitten lapsia heti ja niiden mukana surut ja huolet. Muut hänen ikäisensä tuolla leijailivat yhdestä lystistä toiseen. Vaan hän ei tiennyt nuorena olleensaksan.

Niin päin hän silloin mietti. Mutta kesä tuli, lapset paranivat ja Ville sai taaskin työtä. Ei ollut hätää, enää. Maria osti itselleen uudet vaatteet ja oli pian yhtä reippaalla mielellä kuin ennenkin. Köyhyyttä ja puutetta hän kuitenkin siitä lähtien kammosi pahemmin kuin ruttoa. Torjui jo kaukaa pois sen ajatukeen, että nuo mahdollisesti vielä toistekin heitä tapaisivat.

Oliko ihme, jos hän nyt halusta otti rahaa, milloin sitä vaan jollakin keinolla sai ansaituksi. Hän palkkasi pienen kasvavan tytön kotiin lapsia hoitamaan, että itse pääsi perunan nostoon, vaikkei sitä tehdessään aavistanutkaan, että se hänelle niin hyvin luonnistaisi. Muille kun maksettiin vain markka päivältä, hänelle puolitoista. Kyllähän akat virnistivät, vilkkuivat tavantakaa patruuniin ja häneen, ja hyvin hän arvasi, mitä niillä oli mielessä. Harmitti se häntä, korvalle olisi tahtonut lyödä mokomia. Mutta patruunaa hän ei uhallakaan väistänyt. Mitä pahaa siinä, jos hän laskikin hiukan vallatonta leikkiä ja yhtämittaa seisotteli hänen vieressään, kun ei kumminkaan sen pitemmälle menty!

Pelästyi hän kumminkin sitten eräänä päivänä, kun tuo ruoja alkoi tahtoa häntä illalla myöhään tulemaan Puijon rinteelle. Ja niin pani tiukalle, että aivan oli Maria puolivälissä hänen kanssaan. Koetti ensin nauraa ja lyödä leikiksi, mutta hätääntyi jo kun patruuni alkoi käydä yhä kiihkeämmäksi.

--Herra jumala, olkaa hiljaa, ettekö näe, kuinka kaikki meihin katsovat. Menkää, hyvä patruuni, pois.

--Lupaatko tulla? Sitten menen paikalla.

--Me olemme onnettomia.

--Minä odotan sinua siellä metsässä, likellä ruutikellaria.

--Elkää edes katsoko minuun. Väistykää hiukan loitommaksi.

--Kello kahdeksan säntilleen. Silloin on jo pimeä. Minä vihellän, niin osaat luokse.

--Antakaa minun olla, hyvä patruuni, antakaa minun olla. Mitä te minusta, toisen miehen vainosta, onhan teillä muita.

--Minä en sinua päästä, kuuletkos, en, vaikka sinulla olisi kymmenen miestä.

--Voi, suuri luoja!

--Katsos, hän vilkaisi ympärilleen, tässä annan sinulle aluksi--

Kymmenen markan seteli putosi Marian helmaan.

--Siunaa ja varjele! En minä huoli, ottakaa pois, voi--nyt näkevät, näkevät--

Hän kumartui alas ja oli uutterasti poimivinaan perunoita.

--Ottakaa pois, patruuni, minä lasken sen maahan, tähän viereeni. Ottakaa niin, etteivät huomaa.

--Jääköön siihen, ellet siitä välitä.

--Noin suuri raha. Mitä ajattelette, hyvä patruuni?

--Sinua ajattelen.

--Noin suuri raha. Elkää heittäkö siihen.

--Semmoisia saat, jos olet minulle hyvä, monta monituista vastedes. Tämä oli vaan ensimmäinen.

--Kuka ajaa--? Herra taivaan, rouvanne! Nyt olemme hukassa.

--Muista, kello kahdeksan.

Hän kääntyi levollisena ja astui ikäänkuin rehellisin mies maailmassa rouvansa ja täysikasvaneen tyttärensä luokse, jotka veräjän kohdalla parhaallaan nousivat isvosikan troskista alas.

--Pappa, etpäs arvaa, kun me tuomme teille kahvia tänne, huusi hänelle tyttärensä jo kaukaa.

--Eikö ollut hauska tuuma, pappa? Minä sen keksin, mamma ei olisi tullut sen päälle. Vai kuinka mamma, sanokaapas?

Rouva vaan hymyili ja tarttui käsivarteen, jota patruuni hänelle kohteliaasti tarjosi. Nauraen ja puhellen he sitten astuivat pellon pientaretta. Niin hellästi hoiti patruuni rouvaansa, ojan ylitse melkein nosti. Olisipa luullut heitä onnellisimmiksi ihmisiksi maailmassa.

--Voi, katala, mikä olet! arveli Maria itsekseen. Hänen silmänsä kiintyivät seteliin, joka oli siinä vieressä mullalla. Sieppasi sen ja pisti taskuunsa.

--Eihän sitä nyt siihenkään voi heittää, hän mutisi.

Mutta kumma, kuinka oudolle mielelle hän samassa kävi. Tuli aivan kuin vieraaksi omalle itselleen. Kaikenmoisia ajatuksia tai oikeammin kuvia risteili hänen päässään. Noita kymmenmarkkasia hänellä oli aina edessään, jos minne katsoi. Ja sitten hänen ajatuksensa lensivät metsään, tuonne Puijon rinteelle, ruutikellarin kohdalle. Oli pimeätä ympärillä, mutta hän kuuli vihellyksen, puut risahtivat ja--

--Hyi, herra hyvästi varjele! hän lausui ääneen.

Maria pelkäsi itseään, teki riivatusti työtä ja koetti ajaa pakosalle tuonlaiset ajatukset. Mutta ne pyrkivät esille aina uudelleen; hän heitti silmänsä vähän väliä metsän rinteesen, jossa patruuni istui rouvineen ja tyttärineen. Hienoissa vaatteissa nuo naiset olivat, ja kauniita kuin enkelit.

--Minkähän näköinen olisin minä tuommoisessa puvussa? arveli Maria, ja päätä huumasi yhä enemmän.

Samalla muistui kumminkin mieleen koti, mies ja lapset. Hän siunasi taas ja päätti kertoa Villelle kaikki. Sen jälestä oli kohta helpompi olla. Hän saattoi nyt vallan tyyneesti katsella, kuinka joivat kahvia siellä metsänrinteessä. Työväellekin annettiin, mutta Maria kieltäytyi puolestaan, sillä häntä ei haluttanut mennä heidän läheisyyteensä.

Mutta illalla, kun Ville sai kuulla asiasta, joutui hän semmoiseen vimmaan, ettei ottanut mistään talttuakseen. Haukkui patruunin pahanpäiväiseksi ja antoi Mariallekin aika läksyn.

--Olisit sylässyt häntä vasten silmiä. Että saatoit olla sellainen vätys. Ruveta nyt kuuntelemaan tuommoista puhetta. Hyi!

--Herra jumala, minkä minä sille taisin. Enhän siitä voinut pakoonkaan juosta, työstäni.

--Mahdoit sylästä silmille, johan sen sanoin. Mutta sinulle on kaikki mieleistä. Ehkä siihen ei paljon houkutuksia tarvittaisi, ennenkuin myöntyisit.

--Ville!

Maria kääntyi pois, silmäin ympärille ja otsaan nousi puna. Häntä ei naurattanut nyt niinkuin ennen, eikä hän voinut kääntää tätä juttua leikiksi. Harmitti päinvastoin ja suututti; toista kertaa hän ei enää kertoisikaan Villelle kaikkia, koska viitsi olla noin hävytön. Sillä tavallako palkitsi hänen rehellisyytensä? Mitä, jos todenperästä olisi mennyt? Tehnyt tikusta asiaa kaupungille ja lipannutkin metsään. Ettäkö olisi Ville aavistanut mitään?

--Sinä et huomenna enää mene sen miehen perunamaalle.

--Kotonako sitten istun?

--Kotona.

--Entäpä, kun patruuni lähettää hakemaan?--

--Ei lähetä, kyllä pidän siitä huolen. Tänne se kymmenmarkkanen.

--Mitä sillä teet?

--Huoli siitä.

--Ville, sinä aijot lähteä sinne intoilemaan? Tästä mahtaa syntyä kaunis juttu. Voi, minä onneton, kun menin sinulle ilmoittamaan koko roskaa. Mutta minä en uskonut sinua noin hupakoksi, en totta tosiaan uskonutkaan.

Maria herähti itkemään siinä lasta imettäissään ja Villen sydän alkoi pehmetä. Oli hetken vaiti, veti muutamia savuja piipustaan ja mietti.

--Sinä et ole saanut vielä palkkaasi? hän sitten kysyi, vaikka sen kysymättäkin hyvin kyllä tiesi, ettei hän vielä ollut sitä saanut.

--En.

--Kolme päivää sinä siellä nyt olit?

--Kolme.

--Tulee neljättä markkaa päivälle. Mutta syyttäköön itseään. Jospa ne nyt sitten kuittaa vastakkain, niin vähemmällä päästään molemmin puolin.

Maria ei virkkanut mitään, mutta mieli keveni kohta, kun Villen viha lauhtui. Lapsi oli nukkunut rintaan, hän laski sen hiljaa kätkyeen. Sitten syötti muunkin joukkonsa ja laittoi vuoteet. Heitti aina väliin syrjäkatseen Villeen, joka istui pöydän luona ja imeskeli ruoan jälkeen taaskin piippunysäänsä. Silmät tuijottivat yhteen kohti ja toimessaan hän yhä näytti olevan. Maria riisui ja pani maata. Ei huolinut mennä lepyttelemään.

--Kyllä se hänen mielestään pian haihtuu, arveli.

Hän ummisti silmänsä ja alkoi noin ilman aikojaan vaan mietiskellä, mitä kaikkia hän olisi ostellut jos--jos--, niin jos kymmenmarkkasia olisi tipahdellut tuolla tavoin joka päivä. Kyllä hän sen hyvin tiesi, ettei niitä enää tipahtelisi, mutta mietiskeli kumminkin lystin vuoksi.

Siihen juttu päättyi. Marraskuun lopussa sitä tuskin enää muistivatkaan; mutta silloin se erityisestä syystä uudelleen juohtui mieleen.

II.

Oli lauvantai-ilta. Maria pesi kammarin lattiata, vanhemmat lapset, neljännellä vuodella oleva Liisa ja Mikko, joka ei vielä ollut täyteen kahtakaan, houkuttelivat pikku Yrjöä. Mutta se vaan juonitteli eikä tahtonut ottaa talttuakseen. Maria ovensuussa hankasi lattiaa että hiki nousi päähän ja torui Yrjöä aina väliin.

--Huutamatta siellä. Hyi, semmoista pahaa poikaa. Antaako äiti sinulle tukkapöllyä, häh? Näytä sille nukkeasi, Liisa.

--En minä näytä, se repii, ruikutti Liisa.

--Eikä revi, ja voithan sinä varoittaa. Elä itke mutus, elä, elä!

Mutta »mutus» kun kuuli äidin äänen, äityi kahta kovemmin huutamaan. Toiset häntä viihdyttääkseen huiskivat ja taputtivat käsiään, hyppelivät ja laulaa rallattivat. Siitä syntyi semmoinen melakka, ettei korviaan pitänyt.

Ei Maria kuullut, kun vieras poika tuli sisään, sillä hän sattui silloin juuri olemaan selin oveen, uunin nurkkaa pestessään.

Poika seisoi hyvän aikaa lakki kädessä ja ryki, ennenkuin Maria älysi.

--Hyi, herra siunaa, kuinka säikähdin! hän huusi ja nousi ryömyltään ylös polviensa varaan. Mitä asiaa? Hiljaa, lapset, että kuulee puhetta.

--Patruuni Oppman lähetti sanomaan, että--

Maria ei kuullut enempää. Hän sävähti punaiseksi ja käsi putosi hervottomana alas. Sitäkö kymmenmarkkasta se nyt lähetti perimään?

--En kuule.--Liisa, herkiä, jumalan luoma, eihän se sinun kiljumisestasi kumminkaan välitä. Sanomaan, että mitä?

--Että jos miehenne tulisi käymään hänen puheillaan.

--Sepä on työssä nyt.

--Tulkoon sitten illalla työstä päästyään.

--Kyllä sanon.

Poika meni. Maria lopetti luuttuamisen ja otti Yrjön syliinsä. Lapsen rievut jäivät pesemättä, pölyt pyyhkimättä. Häneltä katosi työinto, eikä hän voinut muuta kuin miettiä ja yhä uudelleen miettiä: »mitä herran nimessä patruuni Villestä tahtoi». Eikä hän päässyt selville siitä, hyvääkö tuo merkitsi vai pahaa.

Niin pian kuin Ville ovea aukasi iltahämärässä työstä palattuaan, huusi Maria hänelle jo vastaan:

--Kuules, hyvä ihminen, kun patruuni laittoi sinua hakemaan luokseen.

--Kuka patruuni?

--Oppman, herra jesta.

--Vai niin. Mitä hän minusta?

Ville laski levollisena hattunsa naulaan.

--No, en tiedä. Sitähän tässä kaiken aikaa olen ihmetellyt.

--Etkös kysynyt sanan tuojalta?

--En hoksannut. Kun minun vaan pisti päähäni, että sitä kymmenmarkkasta kait se nyt tahtoo periä.

--Jopa--! Vaikka eihän peijakkaan tiedä. On se ehkä harmittanut sitä vanhaa saituria, kun pani vakaisen rahan menemään.

Villeä nauratti vieläkin sitä muistellessaan.

--Mutta että hän juuri sinua tahtoo.

--Niin, tosiaankin--! Eikä, hiidessä, ei hän sitä kymmenmarkkasta peri. Jotain muuta hänellä mahtaa olla mielessä.

--Ehkä pyytää työhön.

--Sitä ennemmin.--No, tuleppa nyt sitten tänne isän syliin. Tule, tule!

Sen sanoi Yrjölle, joka kädet ojona pyrki hänelle äidin polvelta.

--Mene vaan. Kyllä oletkin ollut niin paha poika taas, ettei mihin panna. Elä, jumalan luoma, anna sille piippua suuhun, kipeäksi tulee. Niin, nauratko sinä nyt, junkkari? puhui äiti.

Toisetkin lapset keikkuivat isän ympärillä. Mikko tahtoi, että isä häntä hypittäisi jalallaan.

--Sinuako, suurta poikaa? sanoi isä. Jopa jo! Hypi sinä vaan omilla jaloillasi.

Liisankin olisi vielä tehnyt mieli isän syliin, mutta ei hän sentään pyytänyt, kun ymmärsi sen mahdottomaksi. Yrjölla oli etuoikeus ja Mikolla hänen jälkeensä. »Aika tyttö!» sanoi äiti aina, kun hän vaan mielitekojaan toi ilmi. Ja niin oli Liisa ruvennu pitämään itseään jo vallan vanhana, semmoisena, jonka tuli vaan hoitaa noita nuorempia ja vastata niistä.

--Otappas tämä nyt taas minulta, niin saan mennä Oppmaniin kuulemaan, sanoi Ville, samalla kun laski Yrjön Marian syliin ja otti hattunsa.

--Elä viivy kauvan, huusi vaimo hänen jälkeensä

III.

Villellä oli koko pitkä matka kuljettavaa, uudelta kaupungilta satamatorille saakka, jossa patruuni asui. Siinä astuissaan hän ajatteli yhtä ja toista.

--En mene sille miehelle työhön, ennenkuin viimeisessä tingassa, sitten kun en muualta mistään enää työtä saa. Semmoinen nylkyri kuuluu olevan ... ja tunnoton ... keksii jos minkä koukun, että vaan pääsee maksusta vapaaksi... Vaivainen, joka sen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Kekkos- vainaja. Ja niin sanovat kaikki, jotka hänet tuntevat... Koron kiskomisella kun on rikastunut, niin arvaa sen jo siitäkin minkälainen mies on... Ja viimeiseen penniin kuuluu tinkivän aina jos mitä teettää ... eikä sitäkään vähää saa ulos muuta kuin suurella riidalla... Kyllä en työhön rupea, vaikka pyytäisikin. Ennen hakkaan puita...

Eipä sillä että hän minua nenästä vetäisi kesken, olkoon kuinka kavala hyvänsä ... pitäisin silmäni auki. Eikä hän uskaltaisi maksun kanssa vikuroida. Kun teen kunnollisen työn, niin täysi palkka, jumal' aut', siitä tulla pitää, sen näyttäisin herralle. Ja kun ojentaisin ruumiini oikein suoraksi, sanoisin jyrkän sanan ja teroittaisin häneen semmoiset silmät, ettei hän mokomia vielä ikinä ole nähnyt, niin varmaan hänen täytyisi vavista edessäni. Onpa jumala antanut vahvan nyrkin... Mutta ne ovat miehetkin semmoisia vätyksiä monet, ettei tarvitse kuin vähän ärjäsee, niin jo säikähtävät. Hyvähän tuommoisten herrain sitten on menetellä heidän kanssaan aivan oman mielensä mukaan. Mutta tulkoonpas koettamaan tänne ... tulkoonpas, sanon minä! Kyllä minä opetan...

Istuu siellä vaan ja lihoo. Elää koroillaan kuin hyvä kuningas. Ja raiskaa naisia, hyi! Ei kuulu rouva uskaltavan nuorta piikaakaan pitää, kun herra sen kohta viettelee. Hyi, kolmasti, hyi! Ja noita sitä yhtäkaikki kumarrellaan ja kunnioitetaan. Rehellinen työmies ei ole ihminenkään tuommoisen pohatan rinnalla. Ja mikä kumma siinä lienee, että vaikka ne eläisivät kuin siat, ja vaikka viekkaudella ja kujeilla itselleen kokoovat rikkauksia, niin ei ne siltä kiinni joudu... »Laki on niinkuin laki luetaan», sanoo sananlasku.

Mutta annahan olla! jos minä sittenkin menisin hänelle työhön. Lystin vuoksi, yhden hullun kerran. Sepä kumma ettei rehellinen mies saisi puoliaan pidetyksi... Kun tiedän että minulla on oikeus, niin silloin panen kovalle, eikä siinä auta, ei laupiaat silmätkään...

Hän seisoi kyökissä ennenkuin näistä ajatuksistaan selvisi. Aivan niin! Vanhoja, äkäisen näköisiä rumia naisia siellä vaan hääri askareissa.

--Nuo nyt varmaankin säilyvät patruunilta, arveli Ville itsekseen ja hänen täytyi vetää suutansa nauruun.

Näkyivät tietävän, että häntä oli käsketty puheille.

--Menkää toisesta ovesta sinne suoraan patruunin kammariin, eteisestä vasemmalle, neuvoivat. Kyllä hän on kotona.

Kun Villen piti astua noita leveitä ja komeita sisäportaita ylös, huomasi hän saappaansa olevan lumiset ja kovin kömpelömäisesti raskaat. Ja vaatteetkin, vanhat sarkahousut ja harmaa nuttu, muuttuivat hänen silmissään äkkiä peräti huonoiksi. Mutta vasta häneltä eteisessä tahtoi rohkeus tyyten kadota, kun avonaisesta salin ovesta loisti semmoinen valo ja hienous ja prameus vastaan, että pää kerrassa meni pyörälle. Kruunussa paloi lamppuja ja kynttilöitä, seinämillä seisoi korkeita, viheriöitä kasveja, huone oli kuin yrttitarha tai paratiisi. Ja nuo onnelliset, jotka istuivat pöytien ympärillä, ylpeitä rouvia, nuoria, ihania neitosia kauniissa puvuissa,--niin olivat kuin enkeleitä... Pianon luona istui eräs ja soitti, toiset puhelivat ja nauroivat.

Ville unohti itsensä ovensuuhun seisomaan eikä osannut muuta kuin katsoa töllistellä. Talon neiti kait se oli, tuo, joka hänet ensin huomasi, koska kiiruhti eteiseen.

--Mitäs asiaa? Patruuniako haette? hän kysyi silmiään siristellen.

Vaan ennenkuin Ville ehti saada sanaakaan suustaan, hän jatkoi:

--Menkää tuosta ovesta!

Ville nosti varoitellen suuria jalkojaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt tuon kiiltävän lattian särkyvän niiden alla. Koko hänen ruumiinsa oli lamaantunut, hän tunsi itsensä vieraaksi ja oudoksi tässä ympäristössä. Äskeinen uhkaylpeys pakeni kuin tuhka tuulessa.

Patruuni käveli edestakaisin kammarissaan, ja eräs nuorempi herra, lieneekö ollut hänen poikansa, istui sohvalla, suuri sanomalehti edessä. Sen takaa hän kerran vain vilkaisi Villeen, sitten ei pitänyt hänestä enää lukua.

--Te olette Toikka? kysyi patruuni.

--Niin olen.

--Osaatteko hoitaa hevosta?

--Kyllä.

--Olen ajatellut lähettää teitä viemään kuormaa Kajaanin markkinoille.

Hän oli selin Villeen ja selaili paperia pöydällä.

--Patruuninko omalla hevosella?

--Niin.

--Joko sinne pitäisi milloin lähteä?

--Maanantai-aamuna.--Hän heitti syrjästä silmäyksen Villeen ja kääntyi sitten taas papereihinsa.--Pari viikkoa siellä korkeintaan menisi. maksun suhteen ... antaisin teille kaksikymmentä markkaa siitä reissusta.

Nuoren herran silmät tulivat esiin sanomalehden toiselta puolen:

--Ä de inte för mycky?

Mutta kun vastausta ei tullut, väisti hän lehden taaskin kasvojensa eteen eikä sen koommin mitään virkkanut.

Ville katseli patruunin leveätä selkää ja lyhyttä, paksua niskaa. Hän koetti päästä tajuunsa; kierteli lakkiaan, omaa, tuttua lakkiaan, ja pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse. Mutta selvän ajatuksen päästä ei hän sittenkään tahtonut kiinni saada. Soitto yhä humisi viereisestä huoneesta, ja kaikki oli täällä niin hienoa, että hän vasten tahtoansakin rusi tuntemaan itsensä kovin halpa-arvoiseksi.

Patruuni kääntyi nyt päin.

--No, mitä sanotte? Suostutteko, vai--?

--Saatanhan minä lähteä.

--No, päätetään sitten niin. Maanantai-aamuna tulette varhain tänne kuormaa laittamaan.

Kadulla vasta Ville taas vähitellen pääsi tolkkuunsa. Ensin häntä harmitti.

--Voi perhana, hän ajatteli, mikä minulta vei rohkeuden? Ihmisiähän ne ovat nekin, ei sen kummempia. Kahdella jalalla kävelevät, ihan niinkuin minäkin. Hitto vieköön! Siinä seisoin kuin mikä justiin, mitähän sekin neiti minusta ajatteli? No, ihme kumma, että pitää olla semmoinen tallukka!

--Noh ... mielelläni sinne nyt kumminkin menen. Enemmän tulee päiväpalkkaa kuin puunhakkuulla,--ja onhan sentään toista kun pääsee liikkumaan...

Hän oli jotenkin hyvällä tuulella kotiin palatessaan. Käski Marian laittamaan kalakukkoa evääksi.

--Ja kaksi viikkoa sinä viivyt poissa? kysy Maria.

Aavistus nousi hänelle poveen, joka pelotti ja houkutteli samalla. Miksi patruuni kääntyi juuri Villeen, jota ei tuntenut ja jota ei koskaan ennen ollut työssään pitänyt? Mutta kun Ville ei näyttänyt mitään epäilevän, karkoitti hänkin sen ajatuksen mielestään ja rupesi hommaamaan evästä kiireimmän takeen.

IV.

Ville yhtyi kauppias Hellmanin rahtimiehiin, jotka myöskin veivät kuormia Kajaanin markkinoille. Tuttuja molemmat, Korhonen Savilahdesta ja Räsänen Sorsasalosta. Heidän seurassaan oli hänen rattosampi ja turvallisempi kulkea, sillä he olivat paljon käyneet rahtia ja Kajaanissa matkustaneet jo monet kerrat.

Sievänlaisessa hutikassa he olivat kaupungista lähtiessään. Ville ei ollut mikään juoppo, mutta viisi markkaa kun sai käsirahaa, niin osti hän sillä pullon viinaa kumminkin matkalle. Ryypyt otettiin ja luonto nousi sen verran, että maailma tuntui keveältä ja ilo tunki esille milloin rallatuksissa, milloin vallattomissa sätkäyksissä ohikulkeville tai tarpeettomissa huudoissa hevosille.

Ville varsinkin riemastui, sillä tämä oli hänelle uutta ja virkistävää vaihtelua entiseen alinomaiseen kirvestyöhön. Sattui vielä lisäksi olemaan kaunis ilma. Aurinko paistoi kirkkaasti ja jää oli kuin peili; maakannaksien yli päästessä pani vaan tinkaa, mutta eihän noita, jumalan kiitos, varsin tiheään ollut alkumatkalla. Siinä kun hän vatsallaan kuorman päällä ojenteli, milloin hiljaa hyräili, milloin rallatteli niin, että Räsänen, joka edellä ajoi, kääntyi irvistäen katsomaan, heräsi hänessä vähitellen rohkeita ja iloisia tulevaisuuden tuumia. Hän päätti hankkia itselleen hevosen, tavalla millä hyvään, vaikka velaksi. Sitten hän rupeisi ajuriksi ja kävisi talven aikaan rahtia. Sillä tavoin hän ansaitsisi enemmän, niin, tietysti paljonkin enemmän, ja itse pääsisi helpommalla, eihän tämä ollut työtä eikä mitään, hauskaa ja iloista elämää vaan. Sai olla omassa vapaudessaan ja nähdä maailmaa. Toista vallan!