Part 2
»Niin yht' en tainnut hälle anteeks antaa: mun että _hylkäsi_ hän raiskattuaan. Niin rietas henkensä mun kietoi raukan, ett' unohdin, ken oli hän ja minä, ett' unohdin, ett' armaan Benedetton viel' äsken olin puhdas vihkivaimo. Niin hurjan lemmenliekin sytti hän poveeni mun kuin voi vain lempo itse. Ma häntä lemmin, siks' myös vihasin, enemmän vielä hempukoita noita, hopeisin silkkirihmoin vyötettyjä, joill' oli iltajuhliss' isoisissa tuon kauniin paholaisen luokse pääsy. _Aqua di Napolin_ ma keitin heille, paaville pyhälle taas pyhän mannan, vihan ja lemmen myrkyll' lääkityn. En anteeks antaa voinut... enkä ano ma anteeks-antamusta itsellein, vain kuolla voin ma... samaten kuin itse ma tuottanut oon muille kuolemaa...»
Valahtaa kelmeys kuin kalkkivesi kasvoille Sparan, kurkku korahtaa, yön suuren varjot ripsillensä hiipii.
»Mua ällös sure, rippi-isä kallis, nyt olen onnellinen... Minut noutaa nyt morsiokseen hän, jot' enin lemmin elossa... Kuolema... Hyvästi jää.»
Ulvahtaa mielipuolen lailla mies, hän kahden käden kiertää vainajaa, min värittömät huulet vielä värjyy. Hän huutaa, syleilee, kuin raivo raastaa, elämää pakenevaa rukoellen takaisin palaamaan:
»Et saa, et saa sa kuolla noin, oi, onneton Aspara! Ma yksin olen syyhys vikapää, ma yksin olen rietas, valapatto, himojen lokaviemär, myrkyn syömä. Sa syntis tunnustit, sait synninpäästön. Mut kuka antaa enää voi sen mulle, kun kuolit sinä, jota vastaan rikoin, ma ulkokultainen ja sala-irstas! Äh, sua lempinyt ei Benedetto, tuo liukas kelmi-keikar, luutunlyöjä, ei lemmensairas pyhä pyövelisi, mi kuolon enkeliks sun hahmos muutti, vaan minä, minä yksin sua lemmin! Sen vuoks sun kahlehdin ma nunnan kaapuun, eläimen taljoiss' itse lymysin syvimmän korven kohduss', suulla tulppa, ma etten haastais sopimattomia himosta synnillisen sydämeni!
Oi anteeks anna, armas, hurskas uhri elämän nurjan! Noitajuomas suo erakolle, jolla erakkuuteen ei enää ole voimaa. Seurata sua halaan, minne matkannutkin liet!»
Anakoreetti Martianus Mykkä noin huutaa, hosuu, kiemuroi kuin mato paaspermannolla vieress' kuolleen vaimon.
* * *
Jo päivän kehrä kierii korkealla, ja kansaa tullut on kuin karnevaaliin luo rovion. Ken uhrata ei mielis teurasta mieluist' itse Jumalalle, tään nähdä ruutipesän räjähtävän taivaalle niinkuin ilotulituksen!
Häilähtää tuuless' sepaleet ja tanut, kuin markkinoilla säkkipillit piipaa. Vekarat likakintut häärää, teuhaa helmoissa nauravaisten rouvasnaisten, mytyissä sylivauvat tillittelee.
Hivutustaudin syömä räätäli puuseppää pulleata ärsyttelee ja riitaa haastaa naapurinsa kanssa, tää kunnes kiukun vimmass' syöksee päin, mut säikähtää, kun äkkää sotamiehen, mi muurin kupehella köllöttäin sojossa peitsi päivää paistattelee. Mut mikään häiritse ei hyvää mieltä, mi väkijoukon rinnass' salaa kehrää kuin kissan uneljaan ja saalisvarman... Käy kohaus kuin myrskytuulen tullen äkisti ihmismeress'; yhteen ääneen kaikk' kirkuu, tarinoi ja sopottaa: »On lentänyt jo Hornan tuuttiin noita, tuiskuttain tulta suustaan, sieraimistaan, on hourupäiseks tehnyt pyhän miehen, mi krusifiksin voimall' uhmata pyys valtaa Helvetin ja paholaisen. Nyt pahan vallassa hän teutaroi ja remuaa kuin ruma henki itse.»
Venähtää pitkäks naama nauravaisten kuin lasten, joilta rikottu on lelu, kun rummunpäristäjä kuuluttaa: Jo piru otti noidan sen, jää näytös kertaan toisehen.
KALPAVELJEKSET
Keskiaikainen ballaadi
Nuo kaunihit kalpaveljekset oli samaan neitohon syttynehet. Sydän Signhildin vuoks löi kummankin: Ujon Perthin ja uljahan Helmuthin.
Tuli Kiusaaja luokse kummankin, pyhän Perthin ja sankari Helmuthin: »Mi rakkaampi liekään valloittaa, sulo Signhildin lempi vai pakanamaa?»
»Puniristin ja valkean viitan vuoks mun hurmeeni kerran jo hiekkahan juoks, — noin haastoi Helmuth, — ja vieläkin ma kassapään kalpahan vaihtaisin!»
Pyhä Perth noin virkki: »En miekan mies ole konsana ollut, sen Jumala ties, mut vannoa voin: jos Signhildin saan, hänen vuokseen ma valloitan pakanamaan!»
Oli immelle sulhot kuin veljeä kaks, ei kumpaa hän arvannut rakkahammaks. Miel'lempeä päätti: »Sen kohtalon jaan, ken lempensä vuoks lyö velhojen maan.»
Pyhä Perth omantunnon vaivoissaan näin huokaa: »Synkimmän pakanamaan oman rintani yössä nyt kurja ma nään: valan _naisen_ vuoks tein Herralle tään:
se ei Herralle kelpaa, en kelvollinen ole rinnalle Herran ritarien, en, ennenkuin ensin ma voittajaks saan oman syntisen rintani pakamaan.»
Osaks Helmuthin jäivät sankarityöt, hän taisteli päivät ja suuteli yöt! Oli kalpaveljistä kuuluin hän, mies miekan ja lemmen leikinnän!
Mut syntinsä vuoks, vuoks Signhildin, pyhä Perth meni munkiksi luostarihin rukouksin ja raipoin riuduttamaan pois maallista lempeä rinnastaan.
Toi Signhildille se kaihoa kaks, mut Helmuthin ties hän nyt rakkahammaks! »Sa kuolemaan riensit vuokseni mun, siks kuolemaan saakka oon morsio sun!»
Hän kauan vartovi kaihoissaan. Ei sulhoa kuulua kuulukkaan; lie eksynyt velhojen pauloihin... Meni luostariin sulo Signhildkin.
Mut Perthin ja nunna Signhildin sydän sammunut ei syliin luostarin: he saakka kalpeaan kuolemaan pois ruoskivat lempeä rinnastaan.
TALAPYA
Intialainen unelma
Käy ylväs Talapya luo vanhan bramiinin ja otsansa on raskas kuin otsa tunturin, mi ehtoon tullen painuu Gangeksen aaltoihin. Miks tummuit Talapya, kuin ehtoo pilvisin?
* * *
Talapya:
Oi, vanha Vardhamana, mestarini, mun on kuin pilven itkunraskas olla. En ole aamuruskos entinen, ma omaa olemustain epäilen: minussa osaa onko auringolla vai maalla? — Niinkuin taatto mulle oot, oi Vardhamana, hurskas liiatenkin, juur' hurskautes tekee hulluks mun ja käskyt oppis, läsnä opitun. Se niille käy, ne sitä seuratkoot, joill' yhtään väliä ei kunniastaan! Oon kuningas! Ja tähän hetkeen hamaan myös rauhan ruhtinas kuin pyhyys säätää. Mut kaikkiall' on kansa kansaa vastaan, lyö Indran liekit ilmankannen halki, maa järkkyy, julmuus elon lait laatii, julmuutta elo sankarilta vaatii, ken maataan, heimoaan käy vapahtamaan. Gangeksen poikain kovan kohtalon näät eessäsi. Tää hetki tärkki on, kulussa aioonein korvaamaton: ijäksi sortuako sudrain sukuun vai noustako vapaiden ylhään lukuun? Oi, aatos tuo mun sydämeni syttää! Ja säihkyvällä seitsenvaljakolla ma syöstä tuliliekin keskeen soisin, mut muisto muusta käden pysähdyttää, vaikk' kuinka itsellein noin tarinoisin:
Mit' auvoa on ihmishyvyydestä, kun hyvää yhtään jäljelle ei jää maailmaan tähän! Ah, en enää kestä rist'tulta rinnan! Nääs, ma olen yhä sun oppis orja, vanhus valkopää. Mut niin on pahaa vastaan hyveet heikot, mua kaikk' ett' ilkkuvat Asurain veikot. Ma mielipuoli oonko vaiko pyhä, maan mato halvin vaiko sankari? Mun on kuin pilven itkunraskas olla...
Vardhamana:
Ikuisen Savitarin ihanuus valaiskoon henkes kuilut, poikani, elämän pinta sua hämärryttää, elämän tieto tuskas polton syttää, on tieto tuskaa...
Talapya:
Niin, ja tuskast' tiedon on kärsineillä kiire, poltto pois, suloisen sammumisen Nirvanaan! Tuon tunnen, niin, ja on kuin mulla ois samaiseen onneen olemattomaan nyt ensi kerran halu. Tuonen lautta vaikk' keinuttelis sielun kiertolaista veen alligaattorein ja liskoin kautta! Tien lempeys lyhyemmän luopi sinne, miss' kaikki lakkaa. Muut' ei olevaista lie sillä arvoa. Oi, Vardhamana, jos Nirvanahan mua hyvyydellä sa oisit valmistanut sammumaan, sun ymmärtäisin, sielunpaimen hellä. Mut sinä, hurskas harhaoppinen, sa uskoit tiedon kirkastuksehen, ikuisen syttymisen Jumalaan! Ja niin ol' uskonharhas mieluinen mun sydämellein myös, ma että sen, ah, arvokkaimmaks katsoin ihmiselle. Oi, kerronko, mit' usein unelmoin ma öisin pimennossa palmukeitaan, kun kansa nukkui muu, vain aavikkoin ylitse kuu loi hopeehetaleitaan! Niin, näin ma mietin: jättää tahdon maan ma kauniimpana kuin sen otin vastaan, inehmon ylväämpänä muodoltaan ja sisällöltään, tietäin Jumalastaan enemmän hiukan kuin jos ollut en ma oisi koskaan joukoss' ihmisten. Ylevä haave, vanhus eikö totta? Ja mieletön! Maa muuttaa taivahaksi! Maan kansi koskaan näin ei matalaksi lie käynyt ennen, ihmishenki koskaan näin astinlaudaks eläinvaistojen! Oi pettymystäin! Sa mun saatoit tähän katseeni nostain liian korkealle, oi Vardhamana, siis suo kärsivähän rintaani toivon säde, lausu: »Joskaan, sa, poikani, et näe kirkastusta maapallon tään, se saapuu sentään kerran; jos yö nyt yllämme on kuinka musta, se saapuu!» sano niin!
Vardhamana:
Ei milloinkaan, poloinen poikani! On luonto maan lajissaan muuttumaton kuin on laadut eläinten, joiden kautta matkata saa sielu; hengen on se majoittaja, määrätty sille suotu mitta, raja, mihinkä nousta, mihin laskea. Vain sielu sen on ikikiertäväinen halk' avaruuden, tähdest' tähtehen; kerällään kiitää sielu ihmisen maailman sieluun yhä kirkkahampaan... Sydämen sammuvaisen toivoon rampaan käy sormi Jumalan ja täyttää sen, mut siellä... täällä ei...
Talapya:
Oi, Vardhamana, maan kahleet vaikka mua kalvaa, painaa, niin maata rakastan, on äiti mulle sen vehmas syli, kaikkeni. Ah, sulle tohdinko ilmaista ma kurjuuteni: tään maan ma tunnen kaikki kaikekseni, amritan nestettä ei suonissani lie koskaan ollut, ja kun kerran vainaa ma lien, niin kuollut niinkuin kivi oon... Tää ajatus, oi taivas paratkoon, mi sua kauhistaa, mun usein valtaa; tää salasynti on mun suurimpani: epäilen sielun kuolemattomuutta. Jos ihmishyvyyttä jo epäilen, miks uskoisin ma silloin ikuisuutta ikuista pahaa! Vanhus, anteeks anna! Mua auta, saat mun koetukselle panna! Tai parempi, jos voisit todistaa! Oi todista, ett' tähdest' tähtehen vaeltaa sielu vapautuva saa!
Vardhamana:
Sa sydämestäs toivoisitko sen?
Talapya:
Ma toivonko? Voittoa taistelun? Jos Luojan sormi tarttuis toivoon rampaan, kuin äsken lausuit, koskaan palavampaan se koskis ei kuin toivohoni mun. Mut onko Tuonen tuolla puolen rantaa? Jos on, niin voiko koskaan sinne kantaa, purs' inehmon? Kas siinä kysymys!
Vardhamana:
Kysyykö liuta muuttojoutsenten lähteissä poikki valtamerien, siintääkö outoin vetten takaa maa ja tokko siipi hauras kannattaa? Ne lentää vaistoansa seuraten ja pety ei. Kuin pettyis sielukaan kaihossaan kaikkeuden Jumalaan! Käy rauhaan, poikani, saat uskon uuden. Ikuisen Savitarin ihanuuden nään säteilevän tuskastasi tästä: Mit' en voi minä, ei voi inha maa, sen oma kaipaukses todistaa. On sielu luotu koti-ikävästä ikuisen syttymisen Jumalaan. Käy, lapsi, kaipaustas jatkamaan!
* * *
Käy hiljaa Talapya kuninkaan kartanoon, luo solisevain vetten ja palmuviidakkoon. »Vain ikuisuuden silta, vain kaipaus ma oon!» hän huokaa, päänsä painaa kaihoisaan haaveiloon.
SPLEEN
TERHENLEIKKI
Oi retkeämme yössä harhaavaa! Unehen vaipua, unesta nousta ja unta muistella tai toivottaa sit' tulevaksi, siin' on ihmisosa, polvesta polveen yhä uusiintuva. Halk' usvan aamu iltaa tavoittaa. Niin elo kaikkinensa katoaa kuin tyhjä terhen, hullu hourekuva.
Lyö lumilaine halki kevätsään. Ol' ennen onni elää turhan vuoksi ja tyhjää kurkoittaa, nyt ikävään ja yrmyyn saa mun ilma, maa ja taivas ja yö ja päivä, eljet veen ja jään, tää elon terhenleikki aina sama, tää sielun kaipuu irti itsestään, tää uni ikuisemman rauentama.
JÄINEN MAA
Kun marto maaliskuinen maan yllä soittelee, niin sydän tuiretuinen kaihoonsa raukenee.
Taa hankein, sinivetten, pois taivaanrannan taa! Niin kauas, koskaan etten tään helmaan enää saa.
tään kalsan maan, mi hyytää jääks' ihmiskohtalon! Näin sydän parka pyytää, onnelleen uskoton.
Sa inha maa, sa suurin lahjoista jumalten! Oon orjas sydänjuurin, ah, elinkautinen!
SUURET SANAT
Totuus, oikeus ja vapaus, hyvyys, kauneus ja rakkaus, nää aatokset kun ihmisparka keksi, hän silloin itsensä loi ihmiseksi! Mut unessansa vain! Ja herättyään siitä hän enää muistanut ei uniansa niitä. Pois hukkuneet nuo oli onnen häivät, vain suuret sanat huulillensa jäivät!
ELÄMÄN EEPOS
Hipas nuoli Sallimuksen kättä purjehtijan nuoren, rikkoi venhon valkokuoren kesken kilpapurjehduksen.
Satutettu maan ja taivaan manas polttehensa vaivaan, ryöppys tuska niinkuin koski, kyynelvuona virtas poski.
Karttui kovaa toisen verran. Taistelussa toisen kerran Tuima tarttui marhamintaan sotaorhin, — syvään rintaan kalpa painui kahvaan saakka...
Tunnottomaks tuskan taakka uhrin hartioilla suli. Sanattomaks sairas tuli.
Valita ei huulet vakaan. Tyyni rinta niinkuin pinta, eikä silmään nouse kyynel ainoakaan.
SUON HETE
Taivasta laakeaa punaviiva kiertää: hallaa ja suota. Sais olla usko, mi vuoria viertää nähdessä tuota!
Päiväsen perholle yö kova kostaa: suon hete soutaa... Itse ken itsensä suosta voi nostaa! Vajota joutaa!
PÄIVÄN RINTEELLÄ
On hepoin lautasilla rasvalammet. On kulhot kukkuroillaan, sarvaat, sammet ja lahja-aamit viinitarhojen saa riemun remuun ihmis-eläimen!
Ma nään: he kaikki viihtyy maassa tässä, sen nautinnossa mullan-väkevässä. Ma yksin vain, ah riutumahan jään maan korkeamman koti-ikävään.
Ja henget hetken pientä sotaa käyvät, he turhan tuskan vuoksi hämärtäyvät: kurkoitus vallan, kullan, kunnian kuin kulo syöksyy halki maailman.
Ma nään: se heille täys' on onnen määrä, aurinko ajan, mulle yksin väärä, yön tyhjä vilkkutuli. Elämään ma muukalaisna muutin, siksi jään.
KUMMITTELIJA
On suruni hedelmätön, ääretön ja hedelmätön kuin meren hiekka. Se painaa kuin erämaa, tuo risatautinen, näivettynyt rintalapsi maaemon sydäntä painaa. Se on kadottanut ruumiin, ajan ja paikan rajat, elämän ääriviivat; se on kuin rauhaton sielu kuoleman jälkeen, utua, sumua, läpikuultavaa pilveä, ei mitään ja sentään jotain, jonka olemassaoloa ei voi todistaa, pimeää ikävää, taika-uskoa, joka autioittaa talon, ruostuttaa kalman kädellä oven salvat ja saranat natiseviksi, silaa seinät ja lattian kuihtumuksen pölyllä, kutoo akkunoihin lukinlanka-uutimet, tuo pihamaalle pitkän auringonpimennyksen, tukehduttaa rikkaruohoon kukkivat ruusulavat, uuvuttaa unikkojen valtaan nousevan elämän laulua laulavat laihot, luo kuoleman puutarhan ympäri lumotun linnan, vetää, vaivuttaa varjojen, aaveiden valtakuntaan...
MYÖHÄINEN ONNETAR
ENSI PEIPPO
Mi soitto päällä kaupungin? Liverrys peipposen! Ylitse kivimuurien ja katu-asfaltin se soi kuin kutsu keväimen ikuisiin riemuihin.
Valvatti aamun hattaran ja metsäin pimennon, tuoksuista nuoren nurmikon ja ahdepellavan sun laulelosi luotu on, laps laajan taivahan.
Niin saavut pieni peipponen, vank'akkunamme taa kuin itse suuri äiti Maa kerällä kerpojen. Laulaissas ruusut puhkeaa puutarhaan sydämen.
IHMEIDEN YÖ
Yö kuultaa ohuin valoin. Maa uumoaa... Ma katselen taa ruudun, jonka siniparketille on uinahtanut iltaperhonen, ja haastan sille: »Kuin voit, kuin voit, noin hiushienoin jaloin halk' elon vaeltaa?»
Vipeltää virin myötä tuoss' ahven veen; kuin patjoillen se syliin syvyyksien upottavain käy lepoon kyljelleen... Ah, miss' on avain ihmeiden valtakuntaan! Koskaan yötä tään laista nähnyt en!
Miks, Luoja, luonut olet mun aineeseen? sit' enin imehdin. Kas, yönä tällaisena täytyis voida veess', ilmass', eetterissä karkeloida. Tuolt' tahtoisin ylhält' Uranialta unten solet, täht'onnen seppeleen!
MYRSKYLINNUT
Suolaisen tuoksun ja pilvet tummat yöviri aavalta toi. Myrskylokkien liudat summat riutoilta soi.
Ulapan aallot korkeina käyden vaeltavat laulaen pois. Rotkosta luolamme ahdinkotäyden päästä jos vois!
Merta ja ilmaa halkovi haaksi rotumme rohkean tään, sentään se orjana maatuvi maaksi tyrmässään.
Sentään se parhaansa painua antaa kalpeaan katveeseen. Missä on siipi, mi kahlitun kantaa vapauteen?
Tiedän ma linnut, jotka ei pelkää, tottele kahleita maan, vyöryväin vetten salpaus-selkää, pahuuttakaan.
Tuuli käy tieltänsä rannattomalta, raskas on maa. Miel'kuvain linnut, ahdingon alta lentohon lehahtakaa!
Myrskyssä myrskylintujen lailla paikkanne on. Teille on uskottu kuoleman mailla henkemme kuolematon!
KUUN SÄDE
Kuun säde tunkee läpi uutimen ja kuvailee mun seinälleni laulun hopeisen, mi vaikenee.
Kuun mykkä säde niinkuin harppu soi yökeijujen ja kertoo, mit' ei sanoin kenkään voi, ah, kaiken sen!
Ja lapsuusnäyt näyttää: virran suun ja yllä veen haaveiden venhoset — ja kaiken muun pois virranneen —
tarujen sinisillat, kirjovyön ves'kimmelteen, mi haihtunut on niinkuin kaste yön maan helteeseen...
Oi onnensäde! Kaikki unhoon jää, min kovaa koin. Ma kuiskaan: tää on totta, yksin tää, mit' unelmoin!
HARMAA LINTU
Välkkyisän pilven vanaa, sinisess' usvass', ui pursi purjein harmain kuin suuri, harmaa lintu, mi siivin väsynein pois elämästä liukuu.
Yön untuvainen kuorma, murheinen ihanuus, en sulle löydä sanaa. Noin juuri, armain, kultaiseen surun sineen katosi sielujemme kirjekyyhky...
MYÖHÄINEN ONNETAR
Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Satujen-tytti, Hyvyys elämän, ja kantaa vienoon kevätkasteeseen lapsuuden unelman sammaltuneen, kun kaikk' on ohi, kaunis elonpuu jo vanhuuttansa vaipuu, kumartuu.
Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Tien-opas viisas Kaikkitietävän, ja näyttää kukkulalta kaihon maan, jonnekka jalk' ei enää jaksakaan, kun umpipolut öisen iljanteen jo taittoi matkamiehen polvilleen.
Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Lähetti ylimmäisen ystävän ja häihin kutsu, konsa morsian jo kuoli lemmen liekkikuoleman kuin lesket Intian. — Vain laulu tää myöhäistä Onnetarta tervehtää.
ILTA
Niin tulee tumma ilta ja aallot viihtyvät, ja raukkaan sydämeen kuin lampeen tyveneen heijastaa taivahilta yön suuret kynttilät.
Niin sammuu poltto, kaipuu. Saa siimeen, jota pyys helmassa heltehen maan raukee kukkanen. Pois tuskan hetket haipuu siivilles, ijäisyys.
ALTTARITAULU
Kultainen kehys loistaa valossa kruunujen, kirkkaammin kuva itse, tuo vanhanaikuinen. Kuin lapsen silmä taivas on silkin-sininen ja punainen kuin hehku tropiikin ruusujen.
Kuin enkelhunnut hulmuu yöhattaraiset kuun. Mut värähdä ei lehti banaanin, taatelpuun. Mut värähdä ei pinta jääjäykän virransuun, min partahalla seisoo pien' Prinssi Ristinpuun.
Päin taivaan ruusurantaa, päin iltaa sinervää, ja enkelhattaroita hän hiljaa hymyää. Kuningas kärsimyksen tää onko, lapsi tää, mi kultakehykselleen herttaasti hymyää?
DE PROFUNDIS
Pisar pienoinen syliss' synkeyden, uraani ma vuorehen syön läpi paasien, halk' onkalojen, miljoonien vuosien yön.
Ah, nopsemmin maan etanakin kukan lehdellä matkustaa! Niin verkalleen minä tietäni teen kuin tehtiin vuoret ja maa.
Uni tummennon, laki lakkaamaton, suru ouruveen suonissa oon, suru maansydämen, yht' ijäinen kuin matka on aurinkoon.
UHRAAJA
— Sa lähdet. Ken lie lumonnut sun hetken heitukoista?
— Sua yksin lemmin, koskaan en ma lempiä voi toista.
— Sun lyyras mulle vaikenee. Kait helkkää kauniimmille?
— On uhriliekki lauluni, se pyytää alttarille.
— Kenelle uhris suitsutat, kallista kalliimmalle?
— En tiedä: Tuntemattomalle uhraan Jumalalle.
HUUTAVAN ÄÄNI
Kuormankantaja oon, arolaiva ja kyntöaura aallon, en kuorma, aarre itse, määrä matkan; vuorelle kiipijän kaipuu, huokaus pohjamulta-laakson, en päivänrinne-riemu, rusko huippuin.
Vaskinen käärme ma oon, sotahuuto ja uhripaasi korven, en voittojuhla, kutsu eine-kelloin. Sen, joka saapuva on, nimetön olen enne, viejä viestin, vain arki-airut lummekorva-kansan.
Kuolemankantaja uus, iki-autuas uhri-Herra joutuu. Te ristinpuunne tehkää korkehiksi! Pitkäisen leimaus lyö, jyly pilvien täyttymystä soittaa... En ollut soitto tuo, vain tahto soida.
HARTAUS
On meri myrskyävä kiiraskuoro ja ukonliekit kirkon kynttilöinä, kun rukoukseen Luonnon alttarille ma vaivun ankeen ahdistuksen öinä.
Oi pilvi, pilvi, sada sieluhuni ja itke, mit' en itkeä ma voinut! Oi tuuli, tuuli, soita rinnastani sen mykkä murhe, jok' ei koskaan soinut!
Mut, päivän sormi, piirrä taivahalle eloni ihanaiset ilon-aiheet, nuo vielä suuremmat ja salaisemmat kuin oli vastoinkäymisten! vaiheet,
niin että kerran kera aurinkoisen tää ilmankansi hehkuis, helkkäis julki sen kärsimykseen piilleen syvän onnen, min sairas ihmisyys kuin helmen sulki!
Oi, Luonto, Luonto, mestarini suuri, sa, jonk' on sielu ikivirtaa, -tulta, omakses ota sävel sammuvainen ja laulu, joka kesken uupuu multa!
KUOLEMAN PUUTARHA
INVOCATIO
Ma kadotin, kun eksyksissä kulin kaikk' aarteeni. Löys varmaan joku ne viel' köyhempi, köyhempi kuin miks tulin ne hukattuain ma. Suon hänelle perintölippahan, min matkallain menetin syyttä, ansiotta sain.
Ma ennen ryntäsin, nyt katson taampaa, kuin rintaan tähtää iskut kohtalon. Lie nauraa ihmiselle arvokkaampaa kuin itkeä: se vaikeampaa on! Niin, voittaja, sun otan vastaan kuin en voitettu ma oiskaan, hymysuin.
Niin, Kuolo voittaja, sun otan vastaan kuin vertaisesi voimass' olisin, kuin köyhyytein ois kuori ainoastaan, vain naamioitus tarun kalliin, kuin tallella ois koko nuoruutein pään timantein, sydämen rubiinein.
On voittaja, ei vihollista mulla. Kuin käskyläiseen elon riistäjään ma katson, koska itse tahdoin tulla ma riistetyksi, näkymättömään näin saada uskon. Kaikk' on tallella: käy linnahain, kuningas Kuolema!
NURMI JA NIETOS
Tuhlaajan palaus
Kalvahtuiko jo kanervakankaat rakkailla rantamailla, jossa mun murheeni muinoin lauloi merten aaltojen lailla?
Heittikö härmä jo helmiäisverkon syvien salmien vesiin, joista ma muinen kohtalon virret katselin, kuuntelin esiin?
Saiko jo varhaisen talven mykkyys lapsuuslehtojen teille, vaiko ne vielä tanhuja laatii lehdille kellastuneille?
Vaiko ne valkean mättään jo tarjoo maailman matkaajalle, syksyn lehdelle, talven hyylle, laululle vaientuvalle?
Kyynel
Mun silmähäni kiertyy kyynel taas verkalleen. Maailman matkain jälkehen sen luulin jo ehtyneen.
Nyt salasinetiksi valheriemun se tipahtaa ja etsii kera uupunehen sielun maan helmaa leppoisaa.
Se ota uhriksi, maan povi armas, pantiksi sen, mull' että tässä alla sammalen on lempee vastaanotto rauhanmajaan, sun syliis, ijäinen!
Orvokki
Sa orvonkukkani, sa siskosein, min siksi tein, kun etsin silmää tummaa, min yöhön hukkuis oma tummuutein, oi siskosein, miks kuihdut multa pois! Vaikk' kammioni täyttyis jasmiinein ja veriruusuin, lumikastanjein, sun sijas tyhjä ois!
Ei lohduttaa se voi, jos rotus toistuu terin miljaardein suv'öissä valoisissa vääräin alla, jos oudot kaltaisesi tummat tuoksuu jossakin joskus, outoin akkunalla, kun sa, min taivas yksin mulle loi, sa ainukainen, auvo sydämein, mi kuollessaskin kulta-unelmat suot perinnöks ja huulin himmennein mua vielä siunaat, koskaan enää et luo auki silmääs, ijäks sammuivat sametti-sielus sanat salaiset.
Oi sydän-ystäväin, oi siskosein, me orpotaimet elon ansar-katon loukossa piileväiset, kuka meistä sit' uskois, että kuolee korvaamaton kauneus elämästä kera meidän ja että, vaikka halki aikojen tuikkaisi tähdet tummain silmien ja tummat sielut sois, ei koskaan tuota kuulu tulevaksi säveltä, jonka kuulimme me kaksi, niin, sinä, minä, ah — me kahden vaan piirissä luonnon, koko laajan maan! Oi orvonkukkani, oi ainoisein, miks kuihdut multa pois!
Kulkuset
Elämän jäiden keskeltä pois unten karkeloon, suv'illan suureen ilohon kaivannut kauan oon.
Jo kuuluu niinkuin kulkuset tuon yli tumman jään; ne kehrää sielun himmeään jääkukkain helinään.
Jääruusut sulaa, aukenee suv'unta tuoksumaan ja kera niiden sydämein kuin ruusu roudastaan.
Jo oudot orhit hirnuvat ja tuisku silmiin lyö. Mut Tuonen impi hymyää kuin lämmin suvi-yö.
Hän on se, unten keijunen, mi kantaa karkeloon, hän on se, jota kaivannut elämän kaiken oon!
Sielunkellot
On hurmemailla marjat hurmeiset, kuin ruusutarha hehkuu veripellot, ja halki ilman kuulaan sielukellot soi pylvästemppeleistä korpien.
Ah, sielut, isäin luokse mennehet, teit' ahdistaako taakka tunnonsoimain vai elontaistelosta yli voimain te voititteko kruunun kultaisen?