Part 3

Syyspäiväin kylmä, kirkas korkeus kohoaa ylle kolkkoin surmateiden ja hurmevirtain liioin virranneiden, ne kietoin hurstivöihin valkoisiin. Oi, silmä taivaan, suuri Sallimus, saaneeko koskaan umpehen ne haavat salaiset, jotka intohimoin laavat syövytti synkkiin ihmissydämiin?

Vuossatais-sammaleinen virkkaa puu: Kuin kalmistoilla nurmeen kasvaa haudat yltänne heltii tuskain kahleraudat, jää taisteloista muisto valkein vaan, muu ihmis-erhe, -murhe unhoittuu. Vain kaunein kaipuu, satu sankaruuden ja uhrityön jää halki ikuisuuden elämän kukkakuusiin laulamaan.

VEDENALAISET HETKET

Atlantica

Me oomme Atlantica, syvyyteen syösty pallo meressä eetterin. Tääll' korkein, parahin, pääseekö syömäst' toista kaltaistansa tai irti asunnostaan alhaisesta, tään elin-ontelonsa inhuudesta nälässä, rakkaudessaan raatelevan!

Tääll' korkein, parahin korkeempi onko laitumella lehmää, mi iltaruskoon kääntää tylsän päänsä ja ammuu pitkää eläin-ikäväänsä! Me oomme Atlantica, syvyyteen syösty pallo meressä eetterin.

Kalansilmät ja leikut

Ylhäällä tuolla vesisiltain päällä maailma jossain lienee outo, uus ja toisenlainen kuin on meillä täällä. Oi Outous, oi julma salaisuus!

Vain kultaleikut sieltä alas putoo, kuolleisiin katseisiimme kuvat kutoo seuduista, miss' on tähtiseppelnevat, miss' soittaa suut ja korvat kuuntelevat... Oi Outous, miks oomme mykät, sokeet ja hyljätyt kuin huonot hylkykokeet, me utuhaamut merenpohja-yön kierteessä kylmän, himmeen horros-yön!

Laineiden laulavaisten hämäriin, sylihin Syöjättären, merikyyn, ikuisten valhekourain hyväilyyn, veen luovivaisen joustinkahleisiin, oi Outous, miks meidät vangiks lyötit! Ja sentään kuultaa meille kummat syötit, pisaret päivän, kuudanhelmet soreet. Kohahtaa pintaan mielikuvain poreet!

Oi lemmenleikut, silmänpyynti-hetket, himomme joita kuni saalist' ajaa! Voi aallon-alaisien soentajaa, kutua auringon, mi syvyyteen kuin säderihmaa laskee hiljalleen unelmaa, joka huntuu uintiretket, niin että seitittyypi selvä tie! Oi Outous, tuo mikä leijas lie? Oot salaisuus, oot autuutemme tiellä. Sun juoda tahdomme, kuin helmen niellä! Käy himo hiukaisuna verihin... Sun tahdomme, vaikk' ansa oisitkin ja yläilmain suurin kravunsaksi!

Myös meill' on halu tulla jumalaksi ja saada kylmiin suoniin tuliverta ja kaikki tietää, nähdä taivaankaaret, nuo kaukaa liekehtivät satusaaret, valkeemmat vaahtoja, kirkkaammat merta! Oi taivaan tuli, tähti elämän, nyt juon ma salaisuutes välkkyvän!

Oi kultaleikku, kuolemani mun, ken olit, hourekuva hirmuinen? Elävä sydän syösty koukkuhun kuin minä, kärsivä kuin minäkin! Jos en ois kylmä niinkuin vesikyy, mua ensi kertaa kauhistaisi syy: miks on tää tehty ja sen teki ken? Ja ennen henkeä jos sielu pois mult' ei ois otettu jo syntymässä, uus' tuntematon tuska eess' ois tässä ja surmaajaani suurin sääli ois!

Mut tähän uupui multa uintiretki, jäi aistimatta ilmain avaruus. Oi kivun väike, elon viime hetki, oi Outous, oi julma salaisuus!

SINITEMPPELI

Jäävuori ankara, jylhä alas aaltohon tuijottaa väkevämpi kuin korkein kuohu ja kuollut kuin hautausmaa. Sinitemppeli, kappeli kuolon, kuka kellojas soittaa saa?

Sinitemppelin papitar nuorin, jääimpynen iljanteen, helohelmenä liukuvi hiljaa alas äyräille vellovan veen ja huokaa: »Ma luoksesi mielin sylis pehmeän syvyyteen!»

Ja vaahtojen sulho vastaa sumusammale-paadeltaan: »Ijät kaiket on kaihoni ollut Sinitemppeliin korkeaan. Mik' autuus hymytä hyynä ja lempiä kaltaistaan!»

Jääimpynen helmensä hukkaa yö-kylmihin kyyneliin; veen haltia vangiks juuttuu häähuoneensa salvoksiin. Käsvarret ei vaahtiset yllä Sinitemppelin morsiamiin.

Jäävuori mahtava mykkä ylös uhmaten nostavi pään. Taru tietää: se särkyvi kerran hääkellojen helinään: kun vaahtojen sulho kaulaa pyhää temppelin-impyistään.

DIES IRAE

Taivas kuin veri pudottaa tähtensä niinkuin viikunapuu, mi suuressa tuulessa häilyin lehtensä karistaa. Ryskyvi maa kuin laiva, mi haaksirikkoutuu. Tulella täytetty meri käärmeitä, skorpioneja oksentaa. Hiirenkarvaiset orhit pillastuneina liekeissä laukkaa. Kuin saviastia hauras on sukukuntien työ hajalle lyöty. Viinakuurnia Herran suitsevan vihan enkelit kantaa. Mureni muumion lailla muodot lihan, varisi vaatetus sielun. — Ah, alastonta ken auttavi raukkaa! Kuolevan perhosen siivin lepattaa sen tuska ja lyö.

Voi merkkejä taivaan! On viimeinen yö. Oi, sielut, sielut, jäättekö hukkuvaan laivaan?

Esirientäjä

Mun sieluni, sa horjuva, kelmeä varjo, mihin joudut sa? Mikä kohtalos on, sa ruoko kalpea, juureton, taitettu hetkestä pois, ikuisuuden auringon ijäti paahtavan alla, sa pursi sokea, syöksyvä synkkää Tuonelan jokea valtamerelle rannattomalle, sa lintu pieni ihanuuden murtuvan sulkapeitossa helkähtävässä, harhaava yksin puutarhassa yön, Kuoleman sypressi-lehdossa äänettömässä? Mihin joudut sa, mun sieluni, sieluni?

Demoonit

Palkovenhot määrättä kiitävät, myrskyhyn hajoovat, iltaperhot liekkeihin liitävät tyhjähän vajoovat, tomuhiuteet mullassa nukkuvat, pimeään hukkuvat, tuomitut ootte!

Sielut

Aurinko ajaton, taivasten taatto, valkaise meitä; valtameri rajaton, kannata meitä: luoksesi palaa aaltojes saatto; Tuonelan vuoksi, virtaava lähteestä pohjattomasta, tuudita meitä kuin vakaista lasta liekussa kehdon! Ääretön yö iki-vehreän lehdon, suo meille siimes, suo meille rauha! Kaikkeuden Jumala, maailmojen Luoja, taivasten taatto, suo meille rauha, suo meille suoja!

Keruubit

Kuin aurinko maan, elon päivien pää, pois vyöryen pitkältä radaltaan, alas laskeissaan sädevaippahan jää, luo loimujaan ihanaisemmin kuin milloinkaan tulipurppurassaan, majesteettina maan, niin sielutkin vanhurskaiden pois kirvoten tomukuorestaan tulivaunuissaan ylösnousevat, sammuvat Jumalaan ikileimuavaan.