Part 1

LYHTYLASIEN LAULU

ynnä muita runoja

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

»Alles Vergängliche ist nur ein Gleichnis».

Goethe.

SISÄLLYS:

LYHTYLASIEN LAULU

Keltalyhty Lavea tie Kadun kaunottaret Kuollut hetki Sinilyhty Duetto Pantteri Kirottu kylä Noita-sabbatti Raivolyhty Viheriä vilkku Sammuttaja Äyräällä Punalyhty

PALAVA PUU

Tuleen heitetty Idylli Muodon vaihdos Valtalaulu Musta mies Juomarit Excelsior

HIILIKUVIA

Spara Kalpaveljekset Talapya

SPLEEN

Terhenleikki Jäinen maa Suuret sanat Elämän eepos Suon hete Päivänrinteellä Kummittelija

MYÖHÄINEN ONNETAR

Ensi peippo Ihmeiden yö Myrskylinnut Kuun säde Harmaa lintu Myöhäinen onnetar Ilta Alttaritaulu De profundis Uhraaja Huutavan ääni Hartaus

KUOLEMAN PUUTARHA

Invocatio Nurmi ja nietos Kyynel Orvokki Kulkuset Sielukellot Vedenalaiset hetket Atlantica Kalansilmät ja leikut Sinitemppeli Dies irae

LYHTYLASIEN LAULU

KELTALYHTY

Helisen, helisen myötä ilman tuulien, tuuliharppu-sielujen.

Valaisen, valaisen iltaa iloliekkien, kirmaa ilokeijujen.

Kuuntelen, kuuntelen nyyhkytystä sydänten, katkenneiden hermojen.

Katselen, katselen pisarointaa hetkien ikuisuuden merehen.

LAVEA TIE

Taukoomatta saatto seppelpäinen tästä rientää soiton tahtiin pikaan, thyrsus-sauvoin, jumalien lailla, niinkuin kuolemaa ei olisikaan.

Tuonne sortuu ne kuin vierinkivet, sielut raskaat, liepehiltä hälyn maantien viereen salakuorminensa pettäminä sydämen ja älyn.

Hetken sinkoo leikin sininuoli, palaa taideteon taivaankaari. Ihmisrinta himoaa ja hiiltyy, katoaa kuin kangastava saari.

KADUN KAUNOTTARET

Silmät lipuu, lanteet notkaa, pitsihelmat vilkkaa. — Katsos naista, katulotkaa! silmät vastaan pilkkaa.

Lakkaamatta samaa rataa tanssi kahden koron... Painuu yö ja sumu sataa, kastaa katuporon.

Tarttuu hyhmä punaan huulten, loka jalkapariin, käyvät käsivarret tuulten kadun kaunottariin.

Nyyhkii tuska maailmanrannan, laulaa rannan loka, painaa kirot pitkän pannan, tuntuu tunnon oka.

Livettääpi liukas katu. Kaatui kuka kaatui! Synkkä laulu, vanha satu: korvat sille paatui.

KUOLLUT HETKI

Yli puiden latvain ja kattojen kaukaisten pois käy yövartija kuu.

On kuollut hetki. Yötuikkujen luomet kiinn' ummistuu.

Sarasteen sormi talorivien ruutuja hipsii hereilleen. Sumuniljakkaina kuin satimess' aaveet ne katsovat taivaaseen.

Ui kelmeä kuura sinivehreenä Lethenä huuhtoin parmaita maan. Yön hiilitytti, jäätähtien prinsessa, on arkussaan.

SINILYHTY

Harsolla surun mun silmäni soasta ryövärit taisi, etten ma ryöväriteittensä loasta tietoa saisi.

Kuulen: he vierivät verisestä sodasta ratsain ja jalan... Kuiskasi kuu mulle kurjuuden kodasta kauhean salan.

Siedä en, vaikk' olen vanki ja sokea, valheen paulaa. Laulan, kuin vierressä Tuonelan jokea lastuset laulaa.

DUETTO

Ei hiiskahdusta. Ei jyrinää rattaan, ei koira hauku. Maa tuutii lastaan.

Mut äkist' aivan soi lapsen itku kuin kissan nauku läpi nukkuvan talon; ja siihen vastaan soi kissan nauku kuin lapsen itku vesikourulta katon.

Näin tahtomattaan tajuton vaiva, tajuton pyyde yön soinnuks yhtyy.

Synkeiden mahtein kodikas kilta! Se turvan tunnon tuo ainoastaan... Vie mörköpelon havahtuvilta tää taukoomaton duetto elon!

PANTTERI

Kuu kattojen harjoilla kimmeltää. Yön hermot on seittiä lukin. Himon pantteri nälkähän havahtuu ja hiipii silkkisin sukin...

Kuu kattojen harjoilla kimmeltää. Nyt aika on saalin-ajon. Lyö silmien hiilet vastakkain polun hiekalle heittäen kajon.

Kuu kattojen harjoilla kimmeltää. Tuli silmien veitsenä viiltyy läpi seinän, kammioon hulmahtaa, ja valkeat linnat hiiltyy.

KIROTTU KYLÄ

Kajahtaa kauas kalske vasaroiden, joit' oman onnen sepät heiluttaa. Maa versoo, lahjoin lepytettiin maa ja verin pestiin posket omenoiden.

Mut kaikk' on tyhjää virvaa päällä soiden, suonsilmään sairaaseen kaikk' katoaa. Tääll onni kaunein madonsyömän saa ja murtuu vastus sotahaarniskoiden.

Kaikk' kimallust' on kuolleen kultakalan. Ma yksin sortumistas soimaan jään ja kerran julki saatan muistos salan:

tarinan kohtalosta kansan tään, mi potkupalloksensa syöksi pään ja sydämeensä päästi väärän valan.

NOITA-SABBATTI

Inferno kiehuu, uumenet luonnon loimuaa, riehuu, rikkiä, tuhkaa tupruaa, sataa. Miljoona noitaa kattilaa hoitaa, Helvetin pataa.

»Häijy on kaunis, kaunis on häijy!» Soi punanauru raivotartahti henkien raakain. Käy salaväijy, lahjonta heikkoin, väärennys vaakain. Äijän on äimeet peijahat peikkoin, herkkuna veikkoin, raadeltu liha, valhe ja viha!

Noitien jalkaa karkelo nostaa. Raivotar-ruojain, hurmehen-juojain yltyvi piirin vinkuna vinha: »Ihminen inha tahtovi nousta alusta alkaa. Kirous hälle! Kuolema päivään kerkeävälle! Alas! Alas! Alkuyön kaaos helmaamme palas!»

Inferno kiehuu, uumenet luonnon loimuaa, riehuu, rikkiä, tuhkaa tupruaa, sataa. Miljoona noitaa kattilaa hoitaa, Helvetin pataa!

RAIVOLYHTY

Yön rajattomat vallat vapisee raivosta, riemusta, ma mistä tiedän, silvottu siru, mikä olenkin! Mut särkyneisyyteni hyvin siedän. On toista noiden, tuon, kuin sanoisin...? Hahaa! Min tehdä aiot, pian tee, sa epätoivon orja, ihminen! Miks askeleilles pohjaa haparoit niin suotta kauan, yhtä hyvin voit mun käyrään pylvääseeni päättää sen! Koht' elo lipsahtaa! Väsynyt ma olen valaisemaan vaellustasi, rutsaista ruumisparkaas: miestä lasi kädessä räyhääväistä, hemppu-naista, mi tarjoo kauneuttaan katoovaista eniten tarjoovalle. Hahaa, hahaa! Ma huuhkaja oon riettaan kuolinvuoteen, ma karjun esiin horkat kaakon, luoteen! On myrsky-yö. Kaikk' ukset ulvahtaa. Kas, mykkyyteni salpa irtauu, ma mukaan ulvon, kuin ois mulla suu: hahaa, hohoo, huii hiuu, huhuu! En loista, mut lien soma hirsipuu!

VIHERIÄVILKKU

Tuijotan, tuijotan tuntehitta sakeaan syksyn sumuun... Kaikki ne jäljettä vaipuvat sinne, hukkuvat hetken humuun.

Kantelen, kantelen silmissäni kuvia kalman ja kauhun. Vonkuvi lasinen kupuni yössä ylitse aaltojen pauhun.

Lepatan, lepatan aatosta vailla majakkavilkkuna meren. Uittelen ulapan viileään rauhaan kuohuja kiihkeän veren.

SAMMUTTAJA

— Ken oot yössä houre-haamu: niinkuin varjo seuraat? — Tänä yönä isketähän unten uhriteuraat.

— Ken oot, kumma kuvajainen: astut tahtiin samaan? — Olen tielles lähetetty lyhdyt sammuttamaan.

— Välkän tulta väkevämpää kuin on valta aaveen. — Järjelläsi saat sa maksaa joka korskan haaveen.

— Aarre mull' on ikuisempi murentuvaa multaa. — Aivos aarteet Herran eessä hetken kissankultaa.

— Missä lienen? Nää en mitään. Keinuu polku suora...! — Keinuu aivokammioissas viime lyhtys nuora.

Heitin irti, vaikk' ol' lanka temmaistu jo käteen. Käskyn sain ma: sekunniksi säästää viime säteen.

ÄYRÄÄLLÄ

Yöt' en enää toista kestä! Syvyys tyyni, tiedät syyni: säikeet poikki sydämestä!

Mustan virran viekas valta, nukuttava, hukuttava, kumpi väistyy kumman alta?

Mustan virran viekas loihtu, huuteleva, suuteleva. Herra, heitä yöhön soihtu!

Tuli, tähti, merkki pieni, että olet, että elät, taikka tähän päättyy tieni!

PUNALYHTY

Hätäläppänä lyön ma kupuhun aution, kumean yön. Maapallo on tää vain haaksihylky, mi häviää.

Hätämerkki ma oon. Rata rikki on! Jumala armahtakoon! Elo elkeineen juna päätön on, syöksyvä syvyyteen!

PALAVA PUU

TULEEN HEITETTY

Voi minua! Ma palan, hehkun, hiillyn, tukehdun tuleen! Liekit arinalla kuin käärmeen kielet hipoo, pistää, polttaa tuskalla ennen tuntemattomalla. Tää kuolemaa on, nyt ma tiedän sen. Oi, miks' en saanut kuolla korpehen, lymytä ryteikköhön sammal päällä tai järveen tuupertua ukkossäällä, siin' uida, vettyä kuin ruhot monet kaltaisteni, joit' ennen kammoksuin, kun vainaat lehdettömät lahoin luin aaveina häämöttivät lammen yöstä! Niin, miks' en veteen, miksi tuleen syöstä mun täytyi, metsän tumma, vilvas puu!

Ma itken, sihisen, ma räiskyn, parun! Tää päätös siis ol' onnen suvitarun! Tätäkö varten säästin valkotuohen, piiloilin marjatiellä mökin lasta, ja kielsin ystäväni lampaan, vuohen mun lehtipukuani raiskaamasta, ojensin oksat päivään säteilevään kohdussa korven kohisevan kevään! Ma petetty! Ken teki mulle tään? Haa sinäkö, sa häijy hanko-nainen, mi istut tuossa lapsi rinnoillasi tuijottain kylmän-kypenöivin silmin mun tuskaani? Vai etkös? Mitä nään: sa kyynelöit, on katsees niinkuin lasi! Niin on kuin sull' ois tuska samanlainen kuin minulla, sa itket kera mun! Tuon nähnyt lienen jossain tutun pään...

Siit' on jo aikaa vierryt. Luona takan kyyröttäväisen kyyssäselän akan, tuon madonlakin rypyttyneen alta nyt tunnen tytön kotitanhualta...! Hyväili mua käsi pienoinen kuin tuulen henki, siipi perhosen, suu sulommin kuin leivo liverteli. Hän jotain korvahani kuiskas silloin kuin oisin ollut hälle suuri veli...

Nyt kaikki kaukomuistot tulvaa esiin kankaalta kukkivalta suvi-illoin, kun päivä laski laulavaisiin vesiin...

IDYLLI

Läpi rantakortteen ja niittyvillan ja suurien saniaisten sa samosit, kuvetta kallion kapusit kuin ohutnilkkainen kauris yli neulasmaton, yli sammalneuleen, laelle korkean harjun.

Kaikk' kumarsi sulle: ylpeät kurjenmiekat ja lempeät linneat ja valkeat, neitseelliset metsätähdet, ma kumarsin enin.

Kaikk' uhrasi sulle: käet kaikki kultia kukkui, pyhä pihlajapuu pudotti helmaasi marjainsa purppurasateen, ma viittani väljän astinlaudaksi levitin jalkaisi pienten, nostin viileän viuhkan leuhkomaan hipiäs lunta ja kutries kultaa.

Mut sull' oli salaisuus. Kun käet kukkui, sa kysyit: »Montako vuotta saan minä odottaa häntä, montako vuotta saan minä rakastaa häntä?»

Ja mulle sa kuiskasit: »Tahdotko, koivuni, kasvaa onnen orreksi hälle?» »Kelle?» ma kysyin. Silloin sa piirsit lempesi ryöstäjän nimen, tuon liioin lemmityn nimen, rintaani syvään.

MUODONVAIHDOS

Lyö tuisku akkunaan. Viluhun kuolet, sa päivänkukka lauhain laaksojen! Oi, vaimo, ota poltostani puolet, sun vuokses hehkun, hiivun riemuiten! Jo sisällön sain kuolon tuskahan, nyt uskon: vaikka totuin jänkiin jäisiin, ma synnyin morsioksi salaman, ma että kerran tuleen heitettäisiin.

Nyt tahdon palaa, tulla tuhaksi. Kaikk' elon nesteet suonistani pois ma antaisin, jos lämmön sulle sois tää loimoni, sa valju kumppani. Oi onnen unelmaamme särkynyttä, mi syntyi öissä leudon kevätsään, kuss' ennen ylenimme ystävinä. Ken kurjemp' on nyt, sinä vaiko minä? Lie mieles valkeempi ei lieden syttä. Kuink' armahastas jouduit eksymään?

Mies kelmee, musta niinkuin paholainen sisälle kompuroi ja kiroaa, vuoteelle rötkähtää ja kivust' ähkää. Kuin lehti vaimo kalvas vavahtaa: »Mies parkani, sa taasko, joko taas, litviikkis viinaan heitit kaikki tyyni?»

Oi ihmistä! Kurjuuden mitta nähkää, mun heikot, kapinoivat kudossyyni! Sa muistojeni kenttäin keijukainen, tuo on hän siis, hän, haavekuninkaas, jot' uskollisna uotit kesäst' kesään, nokinen hirviö, mi hoippuu pesään tuottaakseen tuskaa, itse kärsiäkseen! Niin häntä vihaan kuin ma sua lemmin.

Sa miilun-musta mies, miss' aikaisemmin jo hahmos näin? Haa, ma tunnen sunkin! Minussa kuvaista on vähän kunkin. Saan kuolinhetkess' aavanäköisyyden, mun sydämeni sairaat hermosuitsut kaikkeuden kaukoputkiks kamartuu. En ole entinen, en aine, puu ma enää, olen poltto, tuli itse, liekitsen unhoituksen uumenitse maapallon sisällä, maapallon päällä. Minusta orpo osa vain on täällä, muu muualla...

Niin, sinut näinkään missä? Se jossain oli niinkuin helvetissä todellakin. Se oisko ollut unta? Todellisuudesta se todellisin tuo oli näky; pauke, ryske sen niin luonnonvoimassansa valtainen ja vihlova kuin juur' ois kiireimmillään maailman luomispäivä ollut pisin.

Ma siellä valtaa käytin, säädin lain. Ja musta mies, mi tuoss' on viimeisillään, myös oli yksi orjajoukostain.

VALTALAULU

Sirisee sirkkelit, väkipyörät vonkuu, puskurit puhkaa, vikisee vintturit, rätyporat räiskää, jytisee juntat, maasuunit hohkaa. Tuliputket, tampit, nostoranat, rattaat, akselit, raamit, mutterit, nastat, muotit ja hormit, kasarit, sorvit, survimet, purnut, letkut ja pumput, vihloo ja vinkuu, jymisee, jytkää, sähisee, sylkee hikeä, tulta, hehkusile-siimaa, meltoa kuonaa.

Savunielut tupruaa, säenhatut säihkää, kohisee kourut. Touvit ja hihnat, puomit ja vitjat, pollarit, puoshaat narisee, kolisee, litisee, läiskää. Kiilat ja pihdit, meisselit, sierat, kiertimet, koukut, kammet ja kairat, järsii ja jyrsii, kerii ja kehrää, katkoo ja murtaa, pistää ja loikkaa, hyökäsee, hytkii, laatii ja laastii.

Painakaa paljetta, mustat miehet, ontelosilmät, tahtoni orjat! Kaivakaa hautaa haaveenne maata, luurankolaumat, elämän narrit! Isoan, janoan uhreja uusia Mammonan myllyyn, pääoman pätsiin!

MUSTA MIES

Ma orja oon musta vain muodoltain: lyö vapauslieska mun rinnassain. Kone kultainen, raha rautainen! Sa valtias oot, mut vapaa et, epäihmistä, Baalia palvelet, lait luonnon sa muokkaat lännestä itään, mut ihmisen sielusta tiedä et mitään!

Omaa kuoppaani käsket sä kaivamaan. Mut sielu, mi syöksyvi haudastaan on hirmuinen, ja vauhti sen niin huima kuin pyörien huimaavien, tulipurkaus outojen onkalojen. Sitä vuottaen, kuin pirunpartio parhain pidän vahtia portilla kuoleman tarhain!

JUOMARIT

Ken tulesta haastoi? Me oomme tulta, vahingonvalkeita, sanotaan niin mieliksi teille, joilla on aatteet maha mahtajan saada ja käskijän vaatteet, levoss' autuaass' siittää sortuvaa sukua ja päästä kunniapatsaisiin! Me puhumme puhki: multa on multa, ja ruumis on ruumis, siitä ei lukua. Turhuus on turhuus ja saasta on saasta, madon ruokaa on kaikki, mi tullut on maasta!

Te näätte, me käymme rääsyissä näissä ja luulette, että myös sielumme täissä on niinkuin teidän ja tuhanteen kertaan maan liejuhun vyölty ja rihkaman mertaan. Te itkuamme ilkutte »elämän yöksi», kun emme voi koukkuhun konnien ryhtyä, pelionneen, jot' uskotaan »elämän työksi!» Me kaihdamme aivonne ahkeraa koppaa, hyvearpajaistenne metallinoppaa, älynaamiaistenne paperilyhtyä.

Ei houkuta meitä ei lyhty, ei liesi. Oi ihminen, maantielle hyljätty miesi, kuink' on hän onnessa kurja ja vapaa! Pelikaani hän on, mi lemmessään pois sykkivää syöttävi sydäntään joka orvolle, jonka hän turulla tapaa!

Yö meidän on hetki. Kun kaupunki musta piripintaansa myöten on haukotusta ja tylsyyttä täynnä, me nostamme päämme. Me kuninkait' oomme, me leikimme lasta, me tempaamme tapparan taivahasta, me poimimme tähtiä, Jumalan näämme...!

Ken Jumalan näki, on kuoleman oma. Elon kankaan ei ainoa sauma, ei loma hävitykseltä säästy, ei järkemme jänne. Krematoorissa kauneuspeijaiden palamme, me siniselle liekille vannomme valamme! Mi täältä on tullut, jääköhön tänne!

Mut ylpeään kätketty untemme uhkaan, on Phoinix lintu, mi syntyvi tuhkaan. Kun raunioin kytevi maallinen majamme, me tulisilla vaunuilla taivaalle ajamme! Ken surmaan ei syöksyis' miekkoinen, jolla on onni kuoleman voittaja olla!

EXCELSIOR

Ylistetty ollos kirvelevä kirkkaus, häviön hirmun ajaton tiima, hukattu minuus!

Loimuan, hehkun lämmittääkseni miljoonia. Kypeniä kylvän, tuskaa ja turmaa, valaistakseni ihmissieluja tarkoituksesta elon.

Tätä on elämä: olla ei kukaan, mikään, vain elementtien laki, vain elektroonien karkelo karehtivainen, atoomin koteloon kehrätty ajatus, mysteeri maailman. Hävittää, hävitä, iskeä tulta kyljestä luonnon kylmän. Kuoleman äyräät, katoovan rajat, eläville näyttää. Poroksi polttaa, muuttaa muuksi, vaivaten vaihtaa hengeksi aine. Tuhota itseys, silta, mi liittää, silta, mi erottaa luonnon ja Jumalan.

Ylistetty ollos kirvelevä kirkkaus, häviön hirmun ajaton tiima, hukattu minuus!

HIILIKUVIA

SPARA

Renessanssi-tarina

»Hei, joutukaatte katsomaan, kuin noita Sparaa poltetaan!»

Näin huuto kiirii tyhjäss' aamuyössä laidalla autiolla vanhan Rooman, miss' synkkäin, laakain talorotteloiden vain rupisammal-seinät huutoon vastaa.

Anakoreetti Martianus Mykkä on kolkon tienoon öisten kujien ainoa kulkija. Hän kiirehtää sen kivityrmän rauta-aitaa kohti, miss' Spara, kuulu velhovaimo, vartoo viimeistä tuomiotaan aamunkoissa. Hän vartijoille virkkaa: »Kristiveljet, ma vaiennut oon armon ajast'aikaa jo viisi neljättä, mut äsken Herra on kirvoittanut sanan salvan multa.

Tää siunauksess' kypsyttäkää ihme Jumalan, salpa noidan sopen avatkaa mulle, jotta kielen kanta virvonnut haastaa kuoloon kulkijalle sais armost' taivaan!» Haukottelee vahdeista toinen, toinen naurahtaa: »Kuin voikin Herran mies noin olla hölmö ja tulla turisemaan taivahasta ämmälle, jok' ei parempata pyydä kuin päästä Helvettiin ja tuota pikaa myös sinne passitetaan. Kyllä maarin sun irroitetun kieles jaaritukset ei ihmeit' tee. Sa tuosta vakuuden voit oiti saada!»

Liekehtivin silmin paaspermannolla istuu velhonainen, huojuttaa ruumistansa, vaikenee. Myös vaikeneepi Martianus Mykkä.

Saa vihdoin puheenlahjan pyhä mies:

»Et noita ole, annan autuuteni sen puolesta! Ma yksin tiedän tuon, salaisuutes... Pikemmin marttyyri ja hurskas uhri olet, oi Aspara! Mun tunnetko sa vielä?»

Spara nyökkää; suun viivaan katkeraan käy hymyn kare:

»Äl' anna autuuttasi, Martianus, mun vuoksein varsinkaan, se tuhmaa ois! Jos en lie noita, lienen pahempi. Niin, valkokyyhkyjä on luutanoidat nuo Helvettihin ratsastavat kaikki minuhun verraten. Se totta on. Mun rippi-isäni sa olit muinen elämän aamunsarasteessa kerran... Eloni sammuessa ryhtyisitkö nyt virkaan samaan? Sanon kuitenkin: paljon, ah, sulta, pater, vaaditaan rakkautta kristityn ja uskallusta lainaamaan sielus lokaviemäriksi mun mustain tihujeni, joiden riena räikeempi on kuin mitkään rippituolit on konsaan kuulleet taikka kenkään ees kuvitella voinut ihminen.»

»Enemmän syytä hartioilles lasket kuin katumus ja nöyryys kristityn velvoittaa syntist,» oikoo pyhä mies. »Mut pateriks mua ällös nimittele, se arvo muinainen on, joka sopi nuorelle silloin fariseukselle, mi kirkoss' Trasteveren pöyhkää kieltä niin käytti kuin ois kaunopuheest' tehty tuost' onsikuorisesta ristinpuu, viis neljätt' ajast'aikaa sitten... Siitä ma ast' oon vaiennut kuin veden kala pohjassa lammen.»

»Miksi, Martianus?»

»Kun käydä täytyi itse kärsimään mun ensin, vasta sitten kärsineitä muit' opastamaan, ensin tulla itse syyn, synnin tuntoon, vasta sitten toisille syntein anteeks' antamusta julistamaan. — Sinua, oi Aspara, ma tästä kiitän. Niinkuin eilispäivän ma kaikki muistan: Hyveit' enkelin ojennusnuoran ankarimman mukaan kun sulle suosittelin, kostamahan hyvällä pahan, niinkuin teki Kristus, sa lausuit: »Sun on helppo, olet pappi, ja siitä palkan saat, ett' anteeks annat rikoksia, joit' ovat toiset tehneet, puolesta outojen, joidenka tuskast' et tiedä mitään.» — Sanas iski kuin kirvelevä totuus iskee tunnon, sit' tuumimahan painuin kohtuun korven. Mut sentään, sain ma tietää, silloin noudit mun säädettäin, mi oli Jumalalle, ei ihmiselle...»

Spara hymähtää: »Niin, menin luostarihin!»

»Aivan niin. Jumalan sijaisena kunnioitit sa riitamiestäs, miehes murhaajaa ja omaa raiskaajaasi — paavia. Niin sääsin sulle, mut se liikaa oli, nyt myönnän sen, syntiä sovitit sa, jot'et ollut tehnyt, kumarsit pääs ylpeen valheen valtaruhtinaalle, naissyömmes jota käski kammomaan. Jos tästä piinapenkist', uskon ristilt' oot paennut, se inhimillist' on. Mut karannutta nunnaa raaka rahvas kierosti katsoo, siitä noidan maineen oot raukka niittänyt. Synniksi Kirkko myös kovakorvaisuutes laskee, vaikka se itse vastaas vaikeammin rikkoi. Eniten rikkonut oon sentään minä, mi kahlein liikaraskain kammitsoin sun lapsensielus viattoman silloin. Sit' anteeks anomaan oon tullut sulta ja sovittamaan, jos voi sovittaa elämäll' elämää, mi hukkaan meni. Sijastas vaikka tulikuoloon käyn mä. Pakene, lapsi, kaapu ota tää!»

Parahtaa nauruun hulluun vanha Spara:

»Erakko parka, en ma eilinen laps ole enää. Viisi neljättä sun vuotta vaietessas vanhenin myös minä hiukan, opin oudot taiat... Sen verran velhon vikaa minuss' on, ett' aina oman tieni Hornaan löydän! On hetki lyönyt, pater Martianus, mun tili tehdä kanssa elämän ja kuoleman. Mut noitaroviolla ei koskaan soviteta syytä Sparan, siit' ole varma, siitä pidän huolen ma itse. Tiedätkö sa, ukko, miksi minua nimitetään kansan kesken? Oon »Hauta-Spara.» Tulevaisuuden lukenut kirjast' olen unisumun ma kuolinhetket varmat kuoleville. Ei lemmon lentimiä siihen tarvis, omalla oveluudell' ansainnut oon taidon tään: uhrini itse tapoin hetkellä sovitulla! Mitäs sanot? Jo kauhistanko sua tarpeheksi? Nääs, toista sataa olen kuolinpurtta jo ohjaellut Styxin virtaa alas, kuink' en ma osais itseäni syöstä! Vapiset puheenparttani sa julmaa ja pakanallista tuot' et todeks usko! Et oitis älyä! Annas kun kerron: Salaisen _Pyhän Nikolauksen mannan_ ma olen keksijä. Jotakin oppii myös nunnan puvussa. Sit' uskovaiset uskonsa vahvistukseks väliin naukkaa ja pirskailee. _Aqua di Napoli_ taas toisiin tepsii? Kumma sill' on teho: se surmaa hitaasti, mut varmasti; iloisen irstauden hupelot sit' uumiensa rasitukseen ryyppää... Niin, myrkyttäpä olen. Kuink' en olis', kun oma myrkytettiin elämäni jo nuoruudessa perin juurin niin, siin' että sekos tieto hyvän, pahan, ja sappi, sisälmykset mustaks kiehui, mujuksi käärmeen. Muistatko kuink' oli tapaus julma, josta poltinmerkin pois lähtemättömän ma sain? Se sattui Veneziassa, juur' hääyönämme, kun gondoolissa Benedetton kanssa me keinuimme kuin sielut autuaat, ja ylkä morsiolleen lauloi näin:

»Jos kuolen nyt, se, armas, sun on syysi, suvulle kerro jälkeentulevalle: hän sortui onnen liikakuorman alle, kun enemmän kuin pyysi sydän sai; hän yhteen hymyilyysi uppos niin, ett' oudoks kaikin kävi maailmalle! Oi kuullos, vesi öisten kanavoiden solisee tummaan soiden lempi kuin lepohon rauentuin meit' Tuonen kehdoss' unehen tuudittaisi parmahillaan juur 'onnen tähden ollen korkeimmillaan...»

»Näin lauloi Benedetto lemmestänsä. Kuul' autuaitten kuiskeen paholainen, tuo irvinaamar' itse Kristuksen, mi kätyreineen yössä riistaa vainus ja iski, niinkuin korppikotka iskee, kyntensä ihmisonnen apajaan. Tikarin terään sortui Benedetto. Kuink' kävi mun, sen kaiken tiedät sa, sa paimen hyvä, jonka paimensauvaa ma tuskan raivoss' silloin halveksuin; lien singonnut ma monta herjan sanaa suakin vastaan...!»

»Ei, et mua vastaan,» vavahtain vastaa paimen harmaahapsi, »vaan vastaan Herraasi ja Mestaria; sa kerskuit: »Kärsin niinkuin Jeesus Kristus».

»Ja sinä siihen virkoit, hyvin muistan: »Myös voitko anteeks antaa niinkuin Kristus?» Sa haastoit, niinkuin sopi Kirkon miehen, mi häväistykselt' esivaltaansa haluaa suojata ja sieluja, karitsakatrasta tuot' taulapäistä, min pelastus niin rihmast' ohuesta kuin pyhyydestä Pyhän Isän riippuu! Ma tein kuin neuvoit, lähdin luostariin salaamaan saastaa Pyhän istuimen, veisaamaan ylistystä Kirkon päälle, sen lierolle tiara-otsaiselle, ilveelle ihanimman ihmispedon... Mut unohtaa en tainnut.... Täällä versoi rinnassa rikos, rakkaus ja viha... Elämän hylkimänä Kuoleman apuriks antauduin... Oh, ruumiita, kasoittain, röykkiöittäin kaikkialla ma nään...!»

Kangertain kieli noidan käy, suu vaahdos on, ja silmät niinkuin pätsi palavat tulta tuntemattoman yön kraatterin, viheräin huulten viiva kuin vilun haavan lehti vipajaa.

»Jumalan armo olkoon kanssasi, mun tyttärein, on syntis hirmuinen, mut edesvastuun vielä ankaramman asettaa sille, joka sielun raiskaa, taivasten Herra,» puhuu Martianus.

»Valmistu kuulemahan hirmuisinta! Tai rukoile, suit' että korvat salpais Hän, joka mykkyydellä sinut löi ajoissa estäen näin tulemasta avuksi sielun yössä harhaa van.»

»Sun yli voimain kävi raiskaajalles anteeksi antaa!» huokaa rippi-isä.