Part 9

Hän ei tiennyt, kuinka viisaaksi Thora oli tullut ja kuinka hyvin hän nyt ymmärsi maailmaa. Hän ei tiennyt, ettei Thora luottanut ainoaankaan hänen sanaansa niin, että olis kätkenyt sen sydämeensä. Oli vahinko ettei Samuel Stern käsittänyt, kuinka täysin levollinen hän olisi voinut olla, ja kuinka tarpeettomia kaikki varovaisuuskeinot olivat Thoraan nähden.

Mutta siitä huolimatta Thora kärsi — ja tätä hän ei tahtonut myöntää itselleenkään — nähdessään kuinka hänen mieltänsä kiinnitti nuo kaksi nuorta tyttöä, jotka niin ujostelematta häntä hakkailivat. Thora ei rohjennut itselleenkään tunnustaa, kuinka häntä hermostutti Samuel Sternin hilpeä, häikäisevä huikentelevaisuus.

Mutta tuolla ylhäällä — siellä voi tapahtua, että Thora unohti tuon kaiken... unohti kuluneen ajan... kaiken, mitä välillä oli ehtinyt tapahtua...

Silloin voi hänestä tuntua, ettei ollut olemassakaan muuta kuin he kaksi ja että kaikki oli kuten muinoin. Ja hänestä tuntui, kuin voisi hän istua siellä alati, antaen elämän hiljaa mennä menojansa. —

Se oli noiden nummen iltojen syy! Kun aurinko laski ja tuli tyyntä ja hiljaista, kun veripunaiset säteet virtailivat yli nummen, värittäen sen hehkullansa...

Kesäöitten syytä oli kaikki tyyni! Ne houkuttelivat esiin nuoruuden valoisat haaveet. Ne asettivat heidän eteensä ongelmoitaan arvattaviksi. Metsänhaltiatar kosketti heitä taikasauvallansa.

He olivat vähitellen alkaneet elää jonkinmoista satuelämää täällä ylhäällä, rinnan päivien koruttoman arkimaisuuden kera. Päivisin täyttivät tuhannet seikat Omar Pashan mielen, illoin nummella, luvatun maan rajalla, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Silloin oli hän hänen kaltaisensa, josta Thora kerran oli uneksinut. Oi, miksi ei hän ollut _silloin_ puhunut noita syvällisiä sanoja, jotka nyt niin omituisesti elvyttivät Thoran sielua! —

Ja kuinka hän voikaan istua ja kertoella tuhansista nummella tekemistään pikku havainnoista, sekoittaen mukaan muistoja menneiltä ajoilta ja sijoittaen ne taustalle, joka väritti kaiken!...

Nuo hetket olivat Thoralle kuin suloinen elämys, jonka iän kerran ennen oli kokenut unessa.

Ja hänen tuli sääli kaikkia ihmisiä, jotka saivat kärsiä, saamatta tulla tuonne ylös lepäämään.

Nyt hän oli ihmeissään pelosta, jota aikaisemmin oli tuntenut Samuel Sterniä kohtaan, — ja varovaisuudestaan.

Mutta kun tämä sanoi: — Tuletteko illalla auringonlaskun aikoina nummelle, minulla olisi hiukan kerrottavaa, — niin ajatteli hän kumminkin joka kerran, että olisi parempi olla menemättä, — sillä mitä se hyödytti?

Mutta hänen täytyi sittenkin mennä. Hän oli joutunut hiljaisen virran vietäväksi.

Ja päivisin oli kaikki niin omituisen pikkumaista. Hän väsyi siitä niin kovin. Väliin oli hänestä kuin ei hän olisi ollut täysin tajuissansa. Nummella hän virkistyi. Hän unohti — ja se tuotti lohtua. Ja sitäpaitsi — pianhan kaikki olisi lopussa!

Hän ei piitannut enää muusta. Todellista elämän onnea ei hän omistanut. Eikö hän siis voinut suoda itselleen näitä entisyyden haaveita, jotka haihtuivat päivänkoitteessa. Haaveet olivat sentään parasta mitä hän omisti.

Heille molemmille tuotti seurustelu toistensa kanssa erikoista huvia, — siinä kaikki.

Hehän olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka leikkivät satujansa, omituisia, viattomia satuja, elämän tuskan esiinloitsemia... Kalpeita pikku kukkasia ne olivat, jotka vain nummen valo purppuroi...

No niin — narrimaisestihan he menettelivät — sekä hän itse että Samuel Stern myöskin. Epäilemättä hän salaa sydämessään nauroi Thoralle. Ja samatenhan Thora puolestaan myöskin teki.

Hauskaa pitämäänhän tänne itse asiassa oli tultukin.

12.

Eräänä päivänä aikoivat kaikki parantolan vieraat lähteä huviretkelle metsään, eräälle tunturimajalle. Siellä saataisiin syödä marjapuuroa kerman kera ja nähdä muutamia vanhoja kaappeja.

Rouva Thammers oli luvannut ruustinnalle, että tulisi mukaan, ja kun sitten tukkukauppias Stern pyysi samaa, lupasi hän uudelleen.

Mutta sitten valtasi hänet katumus. Hänestä tuntui äkkiä aivan mahdottomalta lähteä mukaan.

Puuhattiin lähtöä. Marit Hennerud oli jo ylhäällä majassa, ottaaksensa vieraat vastaan.

Thora Thammers kohtasi rouva Iversenin pihassa

— Tahdotteko tehdä hyvin ja sanoa että olen lähtenyt matkaan edeltä, sanoi hän.

Mutta mäen juurella hän poikkesi tieltä ja haki itselleen paikan, josta voi piilossa pitää tietä silmällä. Salainen ilo täytti hänen mielensä, kun hän näki kaikkien poistuvan.

Aivan oikein, Samuel Stern ja rouva Thammar pitivät seuraa toisillensa. Ja Samuel Stern näytti olevan peräti hyvällä tuulella. Oikeastaanhan hänen olikin paljon hauskempi Thamar rouvan kuin Thoran seurassa.

Thoraa huvitti hänen pieni petoksensa. Nähtävästi ei Samuel Stern ollut huomannutkaan ettei hän ollut mukana.

Mutta samalla hän tunsi omituista tuskaa siitä, ettei enää koskaan uskaltanut ottaa osaa mihinkään.

Sillä illat tuolla ylhäällä... nuo saippuakuplat, joita he puhaltelivat toistensa huviksi, — joilla Thora huvittelitte, siksi että hänellä ei ollut mitään muuta...

Ehkä Samuel Stern nyt juuri laski leikkiä Thamar rouvan kanssa siitä, että tuo iltahuvittelu niin kiinnitti Thoran mieltä.

Hänen epäluulonsa kävi äkkiä niin voimakkaaksi, että se himmensi kaiken hohteen.

— — — Mutta nyt olisikin tuo kaikki lopussa!

Hän kysyi itseltään ivallisesti: Minne hän nyt jälleen oli joutunut? Tiesihän hän, että kaikki tuo ei ollut minkään arvoista. Miksi oli sitten elämä käynyt hänestä jälleen mielenkiintoiseksi? Tulisikohan hän koskaan järkeväksi!

Hän nojasi päänsä käsiinsä. Nyt tahtoi hän tarkastaa kaikkea oikeassa valossa.

Näin hän oli ajatellut: Kun nuo pikku sadut häntä huvittivat, miksi halveksisi hän niitä? Kernaasti olisi hän vaihtanut niihin päivän pitkän tarinan...

Sillä nuo illat olivat kuin ylösnousemus, kuin maan uumenista pulppuava virvoittava lähde!...

Kimmeltävän pimeyden täyttivät he sydäntensä haaveilla, — sanoilla, jotka olivat olleet unhoon vaipuneita, jotka toivat muistoja mukanansa! Epäröiden, arastellen ne tulivat ja ohiliitävä nummen tuuli vei ne mukanansa.

Ja niihin liittyi toisia sanoja, — sanoja, joita ei koskaan lausuttu, vaan jotka silti olivat olemassa.

Hän puolustelihe sillä ettei niitä lausuttu, mutta mitä se auttoi, kun ne sentään olivat olemassa?

Aivan hän väsähti tuota kaikkea ajatellessaan!

Hän oli väsynyt omaan itseensä! Kuinka voikaan hänen sydämensä pelastua kaikesta hädästä ja tulisesta tuskasta alati yhtenä ja samana, aina yhtä vahingoittumatonna ja eloisana, elämää isoovana ja janoovana...

Mitä olikaan hän kuullut puhuttavan vanhuuden rauhasta? Missä se oli löydettävissä?

Hyvä että hän nyt oli päättänyt, että tuosta kaikesta piti tulla loppu.

Poski käden nojassa istui hän hiljaa hymyillen — — —

Oi nuo illat tuolla ylhäällä — hän ei saanut niitä mielestänsä... Oli kuin nummen hiljaiset henget olisivat kosketelleet heidän sielunsa soittimia, sulattaen epäsoinnut sulosoinnuksi.

Ja yhä uusia, täyteläisempiä säveleitä sieltä soinnahteli... Valoisa yö kasvatteli uusia kukkia. Ja muiden keskellä oli satuhohteessa versonut esiin harvinainen kukka... nimetön nuppu!

Ah — hänen täytyi nauraa — sillä päivällä oli kaikki ollutta ja mennyttä. He olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka eivät välittäneet vähääkään toisistansa — — —

* * * * *

Hän nousi ja läksi kulkemaan rinnettä ylöspäin.

Tänään tiesi hän ainakin saavansa olla yksin — huomenna voi hän kenties kohdata Thamar rouvan ja Omar Pashan nummella.

Alkoi sataa. Hän istuutui hongan alle. Mielihyvällä kuunteli hän sateen hiljaista suhinaa, sillä koko luonto odotteli janoisena.

Lämpöisenä kohosi höyry kypsästä ruohosta, — marjakosta saapui viileä lemu...

Niin kauas kuin silmä kantoi leveni lakeus tummansinisen meren kaltaisena.

Sää kirkastui. Ilma kävi kevyeksi, taivaankansi kohosi Syvältä maan povesta oli hän kuuntelevinansa hiljaisia, vakavia ääniä, kohoavia ja laskevia — kuin olisi maa hengittänyt —

Ja kaukaa kuuli hän joen vakavan äänen. Kuuluihan se ainakin, mutta nyt se suorastaan tunki hänen korviinsa. Se kuului niin syvältä.

Ja joka suunnasta suhahteli kuiskeita. Omituinen raskasmielinen mumina täytti ilman.

Pimeni jälleen. Hän näki kuinka kaikki ikäänkuin kävi huonolle tuulelle.

Äänetönnä aaltoili järvi alhaalla. Vesi nousi ja laski, nousi ja laski... Oli kuin nuo synkät äänet olisivat kohonneet ylös nummelle saakka, huuhdellen kanervikkoa, saapuneet hänen luoksensa ja saattaneet hänen mielensä ahdistuksiin. Hänen pitäisi kaiketi lähteä kotiin, tulisi varmaankin lisää sadetta. Mutta hän ei tullut lähteneeksi. Hän istui katsoen kuinka järvi liikehti hiljaa, hitaasti, raskaasti... Silloin muistui hänelle mieleen tarina, jonka hän oli kuullut kerran maailmassa, lapsena ollessaan.

Oli kerran merimies, joka oli ollut kauan poissa ja palasi jälleen. Hän kiiruhti kotiseudulleen, nuoruutensa maahan. Ilolta ei hän saanut nukutuksi yöllä. — Hän ajatteli pientä tupaa, jonka seinämää kukat peittivät korkealti... ja äitiänsä, joka asui tuossa tuvassa, ja Dordia, mielitiettyänsä.

Niin kulki hän yötä ja päivää. Vastaantulijoilta hän tiedusteli, tunsivatko he hänen kotiseutunsa. Ja jos hän kohtasi jonkun, joka tunsi, loisti hän ilosta. Millaiselta nyt näytti hänen nuoruutensa maassa? Paistoiko aurinko kuten ennen sisään hänen äitinsä akkunasta? Kasvoiko porraskivillä vielä sammalta? Ja tuvan ympärillä kasvavat pienet kukkaset, olivatko ne vielä yhtä raikkaita ja sinisiä kuin ennen? Tulivatko ne esiin joka kesä, kuten muinoin?

Ja entä kansa siellä ylhäällä, oliko se uljasta ja voimakasta kuten muinoin, vilpille vierasta? Oliko se säilyttänyt mielensä lämpöisenä, järkkymätönnä, kuten hänen äitinsä ja Dordi?

Kukaan ei tiennyt tuohon vastata. Hänen täytyi kiiruhtaa ottamaan itse siitä selkoa. Hän kulki yötä ja päivää. Hänen jalkansa olivat pöhöttyneet, mutta hän ei huomannut sitä. Ilolta ei hän voinut pysähtyä ennenkuin sinä aamuna, jolloin saapui pienelle tunturiselänteelle, joka oli vastapäätä hänen äitinsä tupaa.

Ja aurinko nousi — mutta se ei paistanut tuvan akkunaan. Hän ei nähnyt äitinsä tupaa.

Silloin valtasi hänet äkkiä väsymys. Hänen täytyi käydä istumaan.

Kesti kauan, ennenkuin hän oli levännyt tarpeeksi jaksaakseen mennä alas laaksoon.

Mutta kun hän tuli alas, ei hän löytänyt äitinsä tupaa. Se ei ollut entisellä paikallaan, — portailla ei kasvanut sammalta, eikä niiden ympärillä kukkia.

Silloin tuli vanha mies ja otti häntä kädestä. — Näen että olet tullut takaisin! Kiltisti, että läksit tänne katsomaan!

— Missä on äidin tupa?

— Voinethan nähdä että se on palanut!

— Missä äiti on?

— Hän lepää! — Mies viittasi sinnepäin, missä kirkonhuippu kimmelsi. — Hänen on parempi tuolla vanhan koivun alla.

— Entä Dordi?

— Kohta lähdettyäsi hän läksi täältä muukalaisen miehen seurassa. — Kaiketi pistäydyt meille?

Silloin nauroi merimies.

— Kiitos kutsusta! Se olisi kyllä hauskaa, — mutta sanopa, missä on sammal, joka kasvoi portailla? Ja missä ovat kukat, joissa oli tummansininen sirkkalehti, — se minun täytyy ensin saada tietää — niitä kasvoi aina täällä oven ympärillä?

Mutta kukaan ei vastannut. Vanha mies oli mennyt pois.

Hänen täytyi istua suurelle kivelle, joka oli ollut oven edessä.

Hän siveli sitä käsillänsä. — Vai olet sinä sentään jäljellä! Sinä kaiketi vielä tunnet minut?

Auringon laskiessa istui hän siinä vielä. Ja kun se nousi, istui hän siinä yhä edelleen.

— Sinun täytyy sallia minun istua, olen niin väsynyt! Tuli ilta, ja hän näki auringon laskevan.

— Aiotko nyt jo mennä tiehesi? Pitäisihän minun mennä vanhan koivun luo äitiä tervehtimään, — mutta en pysty siihen — — —

Thora muisti, kuinka kammottavasti tuo tarina oli vaikuttanut häneen. Hän sai kuumetta ja hänet vietiin vuoteeseen. Koko yön houraili hän kivellä istuvasta merimiehestä ja itki ja rukoili että joku koettaisi saada hänet sisään — — —

Hänen täytyi ajatella tuota, kuinka paljon ihmisraukkojen täytyi kärsiä... joka minuutti, joka sekunti on maan päällä kärsimystä. — — —

Hänestä tuntui, ettei hän voinut kestää tuota ajatusta.

Tietämättään oli hän alkanut itkeä.

Koko maailma kävi kammottavaksi. Olihan vielä päivä, mutta tuli pimeä. Pimeä laskeutui kaikkialle. Kaikki ryömivät sitä piiloon, mutta se ryömi perästä.

Hän oli kuulevinaan huokailua joka suunnasta. Kaikki äänet vapisivat, — toinen pyrki verhoutumaan toiseen. — — —

Silloin täytyi hänen kysyä: — Pieni kukkanen, miksi olet niin alakuloinen? Luulen kuulevani sinun valittavan, näen lehdistäsi, että väriset. Miksi ovat lehtesi niin vaaleat ja kylmät?

— Tuo suuri taivaan tuuliko siihen on syypää? Onko se kertonut, kuinka koko avaruus, aina ylimpään pilveen saakka, on täynnä tuskaa? Sekö saattoi lehtesi noin vaalenemaan ja käymään kylmiksi?

— Ei asiat sentään ole niin huonosti kuin luulet. Minä kysyn metsältä — — —

— Miksi kuuntelet, metsä, niin synkkänä? —

Sen tiesi hän kylläkin! Syvältä maan povesta, mistä se hakee voimansa, kuulee se huokausten kohoavan...

Maa huokailee. Sille on juotettu liiaksi verta. Ihmiset eivät tunne kunnioitusta sitä kohtaan. Mutta se kostaa sen! — — —

* * * * *

Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa.

— Tänään on niin kummallista nummella. Pitääkö jonkun täällä kuolla? En kestä tätä enää. Haluan lähteä täältä pois. Ikävöin merta!

Hänessä heräsi halu puhua tuosta kaihostaan meren luo.

— Ystäväni, tiedän kyllä että olen uskoton! Mutta teidän täytyy antaa minulle anteeksi, sillä minä kärsin. Kaiho täyttää niin kokonaan mieleni. Ympärilläni vallitsee yö, joka ei koskaan valkene päiväksi! — — — — Mutta tuolla kaukana on meri...

— Sen mahtavat, kohisevat laineet suovat vilvotusta — lepoa.

— Teidän täytyy antaa minulle anteeksi — sydämeni ikävöi merta! — — —

* * * * *

Hän häpesi sanottuaan sen. Hän häpesi nummea. Sillä se kohotti äänensä ja vaati häntä tilille:

— Enkö sulkenut sinua syliini, kun tulit luokseni? Enkö suonut sinulle lepoa? Enkö vartioinut sinua levätessäsi? Eivätkö lainehtivat lehvät, eikö ruoho- ja kukkasmeri suonut sinulle hoivaa? Etkö oppinut oivaltamaan sen syviä syntysanoja? Ja kun taivaan ovet aukenivat iltaruskon kultavaljakolle, etkö silloin nähnyt vilahdukselta teitä iäisyyden maahan? Mitä merkitsee vähäpätöinen ihmiskohtalo, ettäs sitä alati harkitset? — — —

* * * * *

— Suo minulle anteeksi, suuri nummi! Te hiljaiset metsät ja kaikki kukkaset, jotka tässä seisotte, — kuulen äänenne, kuuntelen teitä! Tahdon piiloutua kanervanturviin! — — —

— Meren olen jo unohtanut! — — —

* * * * *

Illan tullessa, päivän alkaessa laskea, oli ilma jo kirkastunut.

Thora istui yhä vielä paikallaan. Hän mietiskeli kaikenmoista.

Hänen täytyi matkustaa kotiin Arvidin luo. Kuuluihan Arvid kumminkin hänelle. Olihan hän hänen miehensä.

Mutta eihän hän ollut kotona, nythän Thora muisti sen.

Niin matkustaisi hän sitten molempain lastensa luo. Hänellähän oli kaksi lasta. Pitihän heidän saada tuntea että heillä oli äiti.

Mutta eiväthän hekään tosiaan olleet kotona. »Susi» tuli ja nuolaisi hänen kättänsä. Hän säpsähti pelästyneenä.

— Mitä sinulla on täällä tekemistä, luulin sinun olevan paimenmajalla!

Kaukana näki hän Samuel Sternin tulevan. Hänen lähetessään heräsi Thoran mielessä katkeruus tuota miestä kohtaan. Hänen täytyi hillitä itseään, ettei ilmaisisi sitä äänekkäästi.

Susi ei aavistanut mitään. Kaksiviikkoisen rauhallisen seurustelun jälkeen luuli se kaiken olevan juuri kohdallaan. Se paneutui tapansa mukaan rauhallisesti maahan ja nojasi päänsä hänen polveensa.

Mutta jo aikaa ennen perilletuloaan huomasi Samuel Stern ettei ollut tervetullut. Huolestuneena tarkkasi hän Thoran väsähtänyttä ilmettä ja asentoa. Tietysti oli hän istunut siinä koko iltapäivän.

Tultuaan Thoran luo menetteli hän samaten kuin Susi — ei ollut tietääkseenkään mistään.

— Minä pujahdin tieheni samaten kuin te. Te näytätte huonoa esimerkkiä.

Thora ei vastannut mitään. Kukat, jotka hänellä oli kädessänsä, satelivat alas Suden ylitse.

— Miksi te istutte niin väsähtäneenä? Ajatuksetko teitä rasittavat?

Thora huokasi ja käänsi päänsä puoleksi poispäin. — Minä en ajattele koskaan!

— Se on oikein tehty. Siitä tavasta voi helposti päästä. Mutta miksi te ette tullut mukaan? Meillä oli oikein hauska: professori puhui realiteeteista, lehtori ylevämmästä, ylimaailmaisesta katsantokannasta, ja rouva Sahm, joka on naisten yliopistoon-pääsyn kirpeimpiä hedelmiä, käsitteli kysymystä, onko ihmistä katsottava muunnokseksi vai alkulajiksi... Olisittepa vain ollut mukana!

Thora loi häneen aran katseen.

— Minusta te olette niin luonnottoman hilpeä!

— Se on vain paha tapa. Katsotteko että minun pitäisi koettaa päästä siitä?

Thora kävi levottomaksi. Hän pahoitteli ettei ollut lähtenyt ennen Samuel Sternin tuloa.

Tämä seurasi katseillaan hänen liikkeitänsä.

Hän olisi halunnut tarttua Thoran käteen ja pitää sitä hiljaa.

— Te istutte aina melkein suorastaan muurahaispesässä, mutta muurahaiset eivät tee teille mitään. Olen kuullut että muurahaisten ja perhosten kesken vallitsee ystävyys — missä on henkivartionne? — Tarkoitan valkoisia perhosia.

Thora ei vastannut mitään.

Mutta Samuel Stern oli tullut vain saadaksensa kuulla hänen äänensä, — kuullaksensa, voiko se jälleen saada saman soinnin kuin viimein, juuri hänen lähtiessänsä.

Heidän istuessansa illoin nummella voi tuo ääni suorastaan tenhota hänet. Kun sen pehmoinen sointu kautta hämärän saapui hänen luoksensa, tuntui se hänestä olevan jotain salaperäistä, maan toisesta äärestä tulevaa. Ja väliin tuo ääni sai tuntemattoman värityksen, — sanat sulivat, muovautuivat kuin silkkikielten lempeäksi soinnahteluksi... Ja silloin pulpahti aina jotain esiin haaveitten kätketyistä maailmoista. Se voi saattaa Samuel Sternin tuntemaan vavistusta.

Hän muuttautui hiukan lähemmäksi.

— Sanokaa jotain! Puhukaa hiukan!

Thora kumartui, otti kukan ja mumisi jotain aivan hiljaa.

Samuel Stern ei voinut kuulla sitä tarkoin. Hän nojautui eteenpäin.

— Eikö teitä haluta? Kuinkas asiat nyt oikein ovatkaan? Tuuliko se taasen on syyllinen?

Hän nousi ja kävi istumaan aivan Thoran viereen.

— Kuinka ovat asiat? toisti hän. — Te tahtoisitte saada aikaan uuden järjestyksen molekylien kesken, eikö niin?... Eikö täällä ole kylmä ja kostea?... Vai onko teidän hyvä olla?

Thora hymyili välinpitämättömästi. — Oloni on vallan erinomaista. Senhän kaikki tietävät.

Samuel Stern loi tuon tuostakin katseen häneen. Thoran silmissä oli väsynyt ilme. Suuret, tummat silmäterät kuvastivat pohjatonta surua.

— En tahdo enää tulla tänne, sanoi hän äkkiä tuikeasti. — Täällä ei ole hauskaa!

— Minä säälin Arvidia! virkahti hän sitten.

— Se on luonnollista. On aina sääli miesraukkoja, jotka saavat vaimon, jota eivät käsitä. Kenen on silloin syy?

Thora kävi hämilleen ja katui sanojansa. Hän oli aikonut sanoa jotain aivan toista, mutta nyt ei hän muistanut siitä enää sanaakaan.

Samuel Stern kumartui häntä kohden.

— Rauha vallitsee nyt kaikkialla. Syntisellekin suodaan armoa. Koettakaamme rauhoittua! Eikö täällä ylhäällä ole ihanaa? Minä en koskaan turmele itseltäni ihanaa hetkeä; ei ole varmaa että se palaa toiste palaa koskaan!

Thora ei näyttänyt kuuntelevan häntä, ei tietävän että hän oli siellä.

Samuel Stern silmäili häntä huolestuneena.

— Minä luulen että on parasta varoa synkkämielisyyttä... haikeata epätoivoa... sillä muutoin joutuu jonnekin, jonne ei ole halunnut, — maahan, josta ei enää pysty palaamaan.

— Tunsin kerran miehen, jota onni ei ollut seurannut. Hän oli luotu elämään suurissa oloissa ja joutui pieniin. Pieni kaupunki kiusasi häntä, hänen työnsä kiusasi häntä. Niin tuli hän kesällä tänne muutamaksi ajaksi. Hän kartteli ihmisiä. Täällä ylhäällä hän oli iloinen. Täällä hän voi laskea leikkiä ja nauraa. Täällä voi hän käyttää suuria mittoja, sanoi hän. Hän käyskenteli täällä valkoisten huippujen keskellä, aina yksin. Päivää ennen kuin hänen oli jälleen matkustettava takaisin kouluunsa, kulki hän liian kauas — eikä palannut enää koskaan.

Thora käännähti nopeasti, kiihkeästi häneen päin.

— Minusta on sääli ihmisiä! Sekä niitä, jotka pysyvät paikallaan, että niitä, jotka menevät liian kauas... niitä, jotka tekevät pahaa, ja niitä, jotka saavat kärsiä toisten tähden. Elämä on raskasta!

— Niin erinomaisen hauskaa ei se aina ole. Mutta on ihmisiä, joiden elämä on täynnä kärsimystä, mutta jotka kumminkin ovat onnellisia. He omistavat elämisen taidon. — — — Kerran aioin minäkin lähteä tieheni... mutta minulla oli äitini. Se pelasti minut.

— Ja sitten on pidettävä korvat auki ja otettava Onnetar suopeasti vastaan, jos hän katsahtaa ovesta sisään.

Hän kumartui jälleen Thoraa kohden ja katsoi häneen nopeasti silmin, jotka piiloutuivat luomien taakse.

— Te kysyitte minulta kerran, kuinka minä olen tullut sellaiseksi, jommoinen olen — — —, ja nyt minä kysyn, miten te olette tullut tuollaiseksi. Sellainen ei saa olla! Te unohdatte, että päivä paistaa. Te muistelette vain, että on ollut yö!

— Kerron teille jotain. Olen tehnyt havainnon, että on olemassa paljon naisia — varsinkin naisia — jotka onnen ollessa tarjona eivät tule ottaneeksi sitä vastaan. He ovat nimittäin kuvitelleet, että se näyttäisi toisenlaiselta. Siksi eivät he rohkene käydä siihen käsiksi. Heidän verensä ei ole tarpeeksi kuumaa. He ovat niin valveillaan, että he varovat kaikkea, heidän kylmä epäilyksensä panee kaikki kumoon. Ja onni menee menojansa — kenties se palaa toiste — ja katoaa taas kuten ennenkin! Ja yksi kerta on viimeinen!

— Oliko tuo kertomus?

— Ei, elämänkokemus.

Thora käännähti häntä kohden hillityllä kiihkeydellä ja hänen katseessansa näkyi pilkallinen välähdys.

— Minä tunnen myöskin eräänlaisia naisia. — Tunsin kerran nuoren tytön. Hänelle sanoi joku: »Sinä olet kuin kukkanen, hennointa tässä maailmassa, valkosiipinen Iris, — se ei seiso hiljaa kuten muut kukat, vaan on kuin lennossa kohden taivasta...»

— Nuori tyttö nauroi ja sanoi: »Niin, olen valkoinen Iris. Seison uneksuen valoisaa untani, ja auringon laskiessa kohotan siipeni ja lennän kohden taivasta...»

— Sitten sanoi nuorukainen hänelle: »Olet enemmän kuin valkoinen Iris. Olet minun pyhä kukkani, olet Lotus-kukkani!»

— »Tiedän sen», sanoi tyttö nauraen. »Olen hento ja hienoinen, olen lotuskukkanen!»

— Aika kulki kulkuansa. Se tahtoi ottaa tytön mukaansa. »Ei minun sovi seurata sinua», sanoi tyttö. »Tiedät että minä olen hento ja valkoinen, ja minä odotan ystävääni!» — »Sinun täytyy seurata minua», sanoi aika, »sinne, minne tahdon viedä sinut!»

— Silloin nauroi tyttö jälleen ja sanoi: »Tuo ei ole minun tieni! Minulla on ystävä, — olen hänen pyhä valkoinen kukkansa — ja meidän polkuamme reunustavat metsäruusut!»

— Silloin nauroi aika vuoroonsa. Sillä ei hänen sydämensä ystävä saapunutkaan. Hän ei tullut koskaan! Ja aika ohjasi tytön pimeille poluille. Valkosiivet saivat tahrapilkkuja, ne eivät kantaneet häntä enää!...

— Ei koskaan hän enää uneksi valkoista untansa.

Hän katsoi Samuel Sterniin toivottomasti hymyillen.

Samuel Stern oli kätkenyt kasvot käsiinsä.

Hän kohottautui pystyyn ja katsoi Thoraan, jonka kasvoista loisti omituinen kalpea hohde.

Hän nousi seisoalleen, kulki muutaman askeleen palasi jälleen ja kävi istumaan. Vaieten istuivat he hetken.

Sitten katsahti Samuel Stern jälleen Thoraan.

— Minäkin tunsin kerran nuoren tytön...

Her voice was sweet and low. [Byron.]

— Annan hänelle nimen Sanpriel. Ei ole ketään sen nimellistä, mutta koulupoikana luin kerran, että ihanin naisista oli nimeltään Sanpriel, ja kauan uskoin niin olevan. Kuunteletteko te?

— Tietysti.

Thora oli juuri päättänyt olla kuuntelematta.

— Hänelläkin oli ystävä. He kuljeskelivat vanhassa pappilanpuutarhassa, jossa oli suuria lehmuksia. Oli ilta keskikesällä. Lehmusten pitkät oksat ulottuivat maahan saakka, ja niiden välitse katsoivat he kauas niityille. Siellä tuoksuivat kukat suurissa ryhmissä. Ja sumu laskeutui valkoisen harson kaltaisena yli maan.