Part 10
— Sanpriel kulki ja katsoi kauas niityille ja taivutti kuin kuunnellen päänsä alas. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ystävänsä, joka käyskenteli hänen rinnallansa.
— »Mitä sinä katsot?» kysyi tämä.
— »Valkoista sumua. Se kätkee meiltä kukat!»
— »Niin tuoksuvat ne sen voimakkaammin».
— Niin kulkivat he edelleen. Neidon silmät kävivät suuriksi ja tummiksi. Ne kuvastivat hänen sydämensä haaveita.
— »Sanpriel, mitä mietit?»
— »Katselen kuuta, joka nousee metsän takaa. Se on kuin kultaa.»
— Hänen ystävänsä käyskenteli hänen rinnallansa. Kaihoten hehkui hänen mielensä. Hän halusi pysäyttää ajan kulun. Hän ajatteli: hän ei rakasta minua kylläksi! Hän olisi halunnut polvistua neidon eteen, sulkea hänen kätensä omiinsa ja suudella niitä tuhansin kerroin, mutta neidon olennossa oli jotain, joka esti hänet uskaltamasta sitä tehdä.
— Hän vain katsoi häntä. Ja neitonen kulki pää taivutettuna, kuin kuunnellen.
— »Sanpriel, mitä kuulet?»
— »Tuuli suhisee nuoressa ruohossa, ja pieni sinikello soittelee kutsuen iltarukoukseen.»
— »Sanpriel, sinä olet itse kuin kukkanen, mutta sinä olet valkoinen ja kylmä! Minua palelee luonasi. Anna aurinkosi lämmittää minua!»
— Mutta Sanpriel ei vastannut, hän kulki vain kuunnellen.
— Nuorukaisen silmät kyyneltyivät.
— »Sanpriel, miksi ajattelet niin monenmoista? Sinä et rakasta minua, sinä liitelet kauas luotani... Et ole koskaan minun luonani!»
— Silloin kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja kuiskasi: »Sinuahan aina ajattelen!»
— »Mutta et ole täällä luonani!»
»Minä tulen kyllä! Etkö näe, että olen tulossa?»
— »Ei, sitä en näe — et tule, vaan _menet_!»
— Silloin käännähti hän ja hymyili: »Odota vain tyynesti!»
— Mutta nuorukainen ei voinut odottaa tyynesti. Kiihkeä luonto temmelsi hänen povessansa, elämä huumasi häntä... Odottaessaan keksi hän monenmoista järjettömyyttä...
— Silloin olisi neitosen pitänyt tulla hänen luoksensa! Mutta hän ei tullut. Hän katosi etäisyyteen!
Thora istui kiveen nojaten, kuin voittamattoman väsymyksen vallassa. Hän oli sulkenut silmänsä. Mutta suljettujen silmäluonten lävitse tunsi hän Samuel Sternin tulisen katseen.
Hän ei tosiaankaan enää kestänyt tuota katsetta. Hänen täytyi pakottaa sydämensä rauhoittumaan. Hän ei välittäisi enää ainoastakaan sanasta, minkä Samuel Stern keksisi sanoa. Nyt aikoi hän lähteä!
Hän oikaisihe ja loi häneen nopean katseen. Samuel Sternillä oli suun ympäriltä ilme, jonka hän tunsi entisajoilta, hillittömän, intohimoisen tarmon ilme. —
Thora yritti nousta lähteäksensä, mutta hän ei voinut. Samuel Sternin katse pidätti hänet.
— Minä en pidä tuollaisista kertomuksista, sanoi hän väsyneesti.
— Ei, se on niin vanha. Nyt saatte kuulla uudemman!
— Monta vuotta oli kulunut. Sanpriel oli käynyt kalpeaksi. Hänen katseensa oli raukeampi kuin muinoin. Siinä kuvastui uinaileva sielu, joka ei ollut koskaan herännyt. —
— Oli kesä. Hän käyskenteli yksin. Näytti siltä kuin hän kuulisi kaikki etäisyydestä vain.
— Niityt kutsuelivat häntä. Oli metsäkukkasten aika.
— Ja kun hän käyskenteli siellä, kokoontuivat ne kaikki hänen ympärilleen.
— Ja kesätuuli hyväili häntä viilein käsin. »Miksi et hymyile? — Kesän aikana täytyy hymyillä! Nyt vapautan sinut kaikesta vähäpätöisestä ja raskaasta, jota kuljetat mukanasi.»
— Mutta hän pudisti päätänsä ja sulkeutui huoneeseensa. — —
* * * * *
Samuel Stern keskeytti kertomuksensa. Hän katsoi noita pitkiä, hentoja sormia, jotka hermostuneesti poimiskelivat kanervaa.
Perhonen lehahti lentoon... Häntä halutti sulkea tuo käsi omaansa — tai edes koskea siihen. Mutta hän ei uskaltanut.
Thora tuijotti ilmaan, merkityksetön hymyily huulillaan. Hän oli juuri päättänyt lähteä, mutta silloin jatkoi Samuel Stern kertomustaan. Hänen äänensävyssään oli jotain, joka esti Thoraa noudattamasta omaa tahtoansa.
— Oli mies, joka oli tuntenut hänet — kauan sitten. Kun hän näki hänet jälleen sellaisena, vavahti hänen sydämensä. Hän olisi halunnut langeta hänen jalkojensa juureen.
— Mutta Sanpriel ei huomannut häntä. Hän ei tuntenut häntä enää — sillä hän ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan kuin etäisyydestä. Hän ei huomannut, kuinka tuon miehen sydän vapisi. Hän oli mennyt huoneeseensa.
— Silloin meni mies ulos niityille. Siellä oli juhla. Valkoapila oli tullut. Kaikkialla tunsi hän sen hempeän, makean tuoksun.
— Silloin sanoi hän kukkasille: »Hiipikää hänen luoksensa ja laskekaa pienet kätösenne hänen surullensa — haavalle, jonka tuska on iskenyt. Hiipikää sisään hänen luoksensa ja laskekaa ruusunpunaiset kätenne sen päälle!»
— Valkoapila on ovelin kaikista kukkasista maan päällä. Se tulee niin vilvakkaana ja tuttavallisena. Se saa aina tahtonsa täytäntöön. Sen kukkiessa ei surukaan pysy mustana. Ja se houkutteli hänet jälleen päivän valoon.
— Silloin tuli hänen luoksensa tuo mies, joka oli tuntenut hänet muinoin. Hän poimi kukkia ja tahtoi antaa ne hänelle. Mutta Sanpriel kääntyi hänestä pois.
— »Ei, ei puna-apilaa, se on niin iloinen, ja valkoapilaa en tahdo enää enempää. Niitä oli niin paljon huoneessani. Kuinka onkaan huoneeni tullut täyteen valkoapilaa?»
— Silloin vastasi mies nöyrästi: »Minä lähetin ne tuomaan tervehdystä. Mitä ne sanoivat?»
— »Ne täyttivät koko huoneen... Ne toivat mukanaan ajan, jolloin olin iloinen... Ja kun toiset tulevat, en voi ottaa niitä vastaan... Vanha ystäväni angervo on tullut luokseni. Se katsoo minuun nuhtelevasti. — — — 'Sinun täytyy suoda anteeksi', sanoin sille, 'mutta en voi tosiaankaan ottaa muita vastaan, sillä valkoapila on täällä.'
— Ja mitä sanoi valkoapila sinulle, Sanpriel?
— Silloin nauroi Sanpriel ja sanoi: »Lienen nähnyt unta, että joku oli iskenyt palohaavoja sydämeeni. Minä ajattelin: 'Syvät vedet eivät voi minua vilvoittaa, sydämen tuskaa ei mikään voi lääkitä!' — Sillä nyt sanovat kaikki että se on erehdys. Kaikkeen on olemassa hoivaa!»
— Silloin polvistui mies hänen eteensä. »Etkö tunne enää minua? _Sinä_ et ole käynyt läpi liekkien, vaan _minä_. Minulle eivät syvät vedet voi suoda vilvoitusta, vaan ainoastaan sinä!» — — —
* * * * *
— Sadun lopun voitte _te_ liittää! Miksi, _miksi_ läksitte pois? Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin teitte kun läksitte sallimatta minun sanoa sanaakaan? Ymmärrättekö nyt että teitte syntiä, kun läksitte?
— Sanpriel, sinä vapiset ja kalpenet. Sano että tiesit, että minä sinua rakastin. Unelmasi uinuu silmässäsi: herätä se! Puhu minulle!
— Näen, että arvelet minun joutuneen järjiltäni, mutta mitä se tekee, kun minä olen onnellinen, kun hetkisen aikaa kuvittelen olevani onnellinen!
Tuska kouristi Thoran sydäntä kuin jäytävä kylmyys.
— Parasta on lähteä täältä! Minusta täällä tulee pimeä kuin talvella. Varmaankin nousee myrsky!
Samuel Stern nauroi. — Pimeä? Myrsky? Etkö näe kuinka täällä on valoisaa ja herttaista ja tyyntä? Kuin talvella, sanot? Etkö näe aurinkoa ja kukkasia, jotka täällä kasvavat?
Hän vaipui ajatuksiinsa ja tuijotti kuin haltioituna Thoraan.
Thora hengitti lyhyeen ja hänen äänensä kävi kovaksi ja tuikeaksi.
— On parasta, että palaamme todellisuuteen. Samuel Stern nousi. Hänen katseensa hehkui syvänä ja tulisena kulmakarvojen takaa.
— Niin, siihen todellisuuteen, jonka me kumpikin tunnustamme, siihen, joka on köyhän elämämme ydin... jota eivät näe sokeat silmät eivätkä kylmät sydämet tunne... oman sydämemme mahtavaan, ikuiseen todellisuuteen. Sallikaa Jumalan tähden sen päästä voitolle, omistakaamme sille elämämme pyhässä pelossa ja ilossa! — — —
Thoran valtasi synkkä, säälimätön halu sanoa totuus, kylmä, kolkko totuus, joka tuotti tuskaa sekä hänelle että muille.
— Me olemme naurettavia molemmat, sanoi hän. — Etkö näe että minä olen vanha ja harmaahapsinen, etkö tiedä että minulla on mies ja lapsia!... Ja ellei se ole naurettavaa, niin on se toivotonta. Me emme luota toisiimme, sitä emme ole koskaan tehneet! Eikä kukaan muukaan luota meihin. Me emme ansaitse kenenkään luottamusta — en ainakaan minä, minusta on tullut huono ihminen... On sääli miestäni ja lapsiani!
Mutta tuo ei häirinnyt Samuel Sternin ajatuksenjuoksua.
— Ei, sanoi hän itsepintaisesti. — Silmissäsi on suloa ja puheessasi myöskin, vaikka puhutkin kovia sanoja... Olepa vain vanha ja harmaahapsinen, jos niin tahdot, mutta sinä olet ihanin tuhansista, sinä olet Sanpriel, pyhä, valkoinen kukkani! En rakasta sinua nyt samalla tavoin kuin muinoin. Kiintymykseni sinuun on nyt toi senlaatuista... Se on syvempää. Se on kuin ruumiin muuttuminen sieluksi — sillä tavoin rakastan sinua! — — — En sitä tahtonut, olen taistellut vastaan, mutta lopuksi minun täytyi. Etkö usko minua?
— Kyllä! Arvatenkin minun pitäisi iloita!
Jos Samuel Stern halusi laskea leikkiä, miksi ei hän yhtyisi siihen!
Hän meni lähemmäksi Thoraa. Hänen äänensä kävi aivan lempeäksi.
— Sanpriel, tiedätkö että lyhyt hetki voi olla koko elämän arvoinen? Tuijotat niin synkästi — mitä sinä näet?
Thora ei vastannut. Hän seisoi kalpeana, kulmat synkästi rypistettyinä.
Äkkiä valahti veri kuumana hänen poskiinsa, kasvoihin, kaulaan.
Tietämättään hän meni aivan lähelle Samuel Sterniä.
Hän alkoi puhua, mutta hänen äänensä vapisi niin ettei hän heti saanut sanoja esiin. Mutta pian se vakiintui.
— En toden totta enää kauemmin tahdo olla mukana tällaisessa. Minulla ei ole siihen oikeuttakaan! Minun on palattava kotiin omiin oloihini!
— Ne ovat käyneet sinulle vieraiksi!
— Ne eivät saa käydä!... Mutta ensiksi... miksi tulin tänne ja jäin tänne koko täksi ajaksi... se tapahtui siksi että minulla oli jotain sinulle sanottavaa... tahdoin sanoa sinulle, että läksin silloin tyköäsi siksi että en halunnut _sellaista_ rakkautta mieheltä, jota rakastin... en tahtonut odottaa ja nähdä kuinka se kuluisi loppuun... kuinka se kituisi ja kuolisi, se, jota olin luullut ikuisesti kestäväksi!... Että olit voinut unohtaa minut, vaikkapa vain hetkiseksikin, sitä en voinut sietää. — — —
— Ah, itse sinä olit syypää siihen että minun täyt mennä!... Sinun syysi oli, että jouduin sinne, minne minun ei olisi pitänyt joutua, — että jouduin liiaksi pois suunniltani! Olen vaeltanut pimeydessä. — — —
— _Sinua_ minä rakastin! Sinua, joka olet pirstonnut elämäni! Lopuksi ajattelin että kenties oli parasta että kävi kuten kävi — parasta sinulle! Ja nyt et suo minulle edes sitä lohdutusta että siitä on ollut _jotain_ hyötyä, kaikesta mitä olen kärsinyt. Älä luule, että voin koskaan toipua kaikesta siitä mitä olen kokenut, kaikesta mitä olen rikkonut. Saan tuntea sen aina, kärsiä siitä aina!
Hän seisoi kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen äänensä kuului kuin lapsen vaikeroimiselta.
— Vielä enemmän minun pitäisi sanoa sinulle, mumisi hän, — mutta minä en voi!... Jos voisin siltä piiloutua iäiseen pimeyteen! — — —
Samuel Stern oli käynyt istumaan, mutta hypähtänyt jälleen pystyyn. Hän ei voinut seista hiljaa, hän meni Thoran luota, mutta palasi jälleen. Kiihkeä kärsimättömyys valtasi hänet, hänen silmänsä säihkyivät suuttumuksesta.
— Haluaisit pitää lohdutuksesi, mutta minä en suo sitä sinulle! Kuinka paljosta pahasta te naiset voisitte pelastaa meidät, jos tahtoisitte suorittaa sen työn, jonka luonto on määrännyt teille! Missä te olette kaikkivoipia, siinä me olemme avuttomia kuin lapset... Tuota itseensä sulkeutunutta naisylpeyttä minä en ymmärrä. Siinä, missä se voisi saada jotakin aikaan, ohjata meidät paremmille teille, antaa meille puhtaamman elämänkäsityksen, siinä se verhoutuu omaan täydellisyyteensä ja menee tiehensä!
Hän pysähtyi Thoran eteen, kiihkeänä ja masentuneena.
— Ja millä tavoin rakastit _sinä_ minua? Miksi et koskaan pyrkinyt tuntemaan miestä, jota rakastit. Olit aina loitolla minusta, silloinkin kun olit läheisyydessäni! Et ollut koskaan ystäväni! Äitini oli ystäväni. Ei kukaan ole rakastanut minua niin kuin äitini!
Hän lisäsi katkerasti: — Ja millä tavoin te naiset rakastatte meitä?... Millainen tuo rakkaus on, jonka te meille omistatte? Siitä rakkaudesta, joka ottaa suurimman edesvastuun kannettavaksensa, siitä teillä ei ole käsitystäkään!
— Sinä et ollut koskaan ystäväni! Sinä pakenit, kun minä jouduin hätään. Äitini minua auttoi!
Hän vaikeni ja veti syvään henkeä. Sitten meni hän aivan Thoran eteen.
— Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin! lisäsi hän hiljaa ja lempeästi. — Läksit tiehesi, juuri kun sait enin tehtävää! Minä olin heikko, huono, mutta luonnossani oli muutakin!
Thora katsoi häntä silmiin.
— Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sanoi hän hitaasti, — että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa! Olet oikeassa! Ajattelin sinua tavalla, joka kenties oli ainoastaan oman itseni ajattelemista!... Muistan olleeni mustasukkainen äidillesi. Minusta hän aina tuntui olevan meidän välillämme. —
Samuel Stern loi häneen nuhtelevan katseen. — Sitä hän ei ollut, — ei tahtonut koskaan olla. Mutta minä en myöskään ole antanut ainoankaan naisen tulla äitini ja minun välille!
— Niin, minun olisi pitänyt suudella tomua hänen jalkojensa alla — mutta minä tahdoin että sinä ajattelisit ainoastaan minua... varmaankin ajattelin itsekin ainoastaan omaa itseäni! Olin jo silloin huono ihminen!
— Anna sinä minulle anteeksi! Minun on täytynyt tehdä sinulle kovin paljon pahaa, koska puhut itsestäsi tuolla tavoin.
— Oli hyvä, että kohtasimme toisemme jälleen... ja saimme puhua toistemme kanssa! Mutta nyt ei meidän enää pidä tulla tänne... tarkoitan että soisin etten enää koskaan saisi nähdä sinua, sitä anon Jumalalta!
— Anna minulle auringonsäde mukaan — äläkä ota sitä jälleen pois: Jos voisit... jos me voisimme... tulisitko nyt takaisin luokseni?
— Anna minulle anteeksi! Mutta en voisi enää koskaan, en koskaan luottaa sinuun. Olen käynyt niin kurjaksi, etten enää usko mihinkään!
Samuel Stern oli vaipunut istumaan, kuolonkalpeana, kuin iskun hervauttamana.
Thora tuijotti häneen. Oliko hän sanonut jotakin niin kauheata?
— Anna anteeksi! Minä en voi siihen mitään!... Minä en voi. En voi todellakaan!
Hän halusi lausua jotain lohduttavaa.
— Eihän se merkitse mitään, ei mitään. Tämähän on ollut vain hiukan ajankulua niin teille kuin minulle. — — —
Nyt katsoi Samuel Stern häneen kuin lausuen hiljaisen rukouksen.
Hän nousi, lähestyi Thoraa ja taivutti toisen polvensa hänen edessänsä.
— Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa kuin nyt huomaan tehneeni!... Mutta olet sittenkin Sanpriel!
Thora käännähti äkkiä ja kiiruhti nummea alas. Hän pysähtyi ja katsoi taaksensa tehden kiihkeän, epäävän liikkeen; hänen äänensä oli ankara ja käskevä.
Hän tahtoi kulkea yksin.
Ja hän kiiruhti eteenpäin, hapuillen, kuin peläten joka hetki kaatuvansa.
* * * * *
Thoran tullessa parantolan pihaan oli kaikkialla hiljaista. Kaikki valkeat oli sammutettu.
Hän ei mennyt huoneeseensa, vaan suureen seurusteluhuoneeseen. Oli unohdettu lukita sen ovi.
Melkein tietämättään meni hän soittokoneen luo ja pysähtyi sinne. Mitä oli tapahtunut? Mistä johtui, että hän äkkiä halusi laulaa? Hän, joka ei ollut laulanut Birgerin syntymästä saakka.
Hän seisoi tuijottaen eteensä. Hänestä tuntui että jotain syvän salaperäistä, jotain sanomattoman loistavaa oli tullut hänen luoksensa. — Oliko se hänen nuoruutensa kultainen unelma?
Hän oli yön pimeydessä näkevinänsä vilahduksen luvatun maan hohteesta...
Valtava riemu täytti hetkeksi hänen mielensä... onnentunne, jommoiseksi hän sitä muinoin oli kuvaillut.
Siis piti Samuel Stern hänestä kuitenkin... oli rakastanut häntä... rakasti häntä _yhä vielä_. —
Nopealla liikkeellä aukaisi hän soittokoneen. Hän tahtoi laulaa pienen laulunsa, saman jonka oli laulanut heidän ollessansa ensi kertaa yhdessä — ja monta kertaa myöhemmin.
Hän mietti, muistiko sen vielä.
Tässä rakennuksessa ei nukkunut ketään. Ei kukaan kuulisi häntä.
Hän soitti muutaman soinnun, hiljaa hyräillen — eihän hän tiennyt, osasiko enää laulaa. Hän hymyili.
Hänen äänensä, joka oli vuosikausia ollut unohdettu ja käyttämätön, oli jäljellä — muuttuneena, sen kuuli hän itse — mutta säilyneenä.
Täyteläisyytensä se oli menettänyt. Vienona, arkana ja värähtelevän tunteellisena täytti se ilman hiljaisella, ylevällä soinnulla.
Se oli vaatimaton altto, noita harvinaisia ääniä, jotka eivät koskaan menetä pehmeyttään, eivät koskaan kajahda kimeältä.
Haaveellisen suloisina saapuivat sävelet, lempeän soinnukkaina.
* * * * *
Tuo ääni muistutti metsien suhinaa, yön vienoa surumielisyyttä...
Puoliyö oli jo aikoja kulunut. Alkoi valjeta. Hän nousi ja sulki soittokoneen. Hän tunsi hiljaista, juhlallista riemua.
Hän aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Mutta tullessaan ovelle pysähtyi hän kuin hervaantuneena.
Tuolilla tuolla ulkona — istui kokoonvaipuneena Samuel Stern — kuunnellen, pää oveen nojattuna ja itkien.
Thora tunsi tuskaa — ja kiihkeätä riemua.
Hän tunsi horjuvansa. Hän nojautui oveen.
Ei, hän ei saanut enää koskaan antaa hetken ihanuuden houkutella itseänsä — ei saanut langeta enää toista!... Hän kiittäisi Jumalaa näiden hetkien suomasta lohdusta ja menisi sitten hiljaa tiehensä — tietäen ettei mitään jatkoa seuraisi.
Mutta hän pysähtyi ehdottomasti Samuel Sternin viereen.
Hän kurotti kätensä Thoraa kohden. Thora tarttui siihen ja laski sen otsallensa.
Ja äkkiä hän painautui häntä vastaan, kuin hakien turvaa ja pelastusta.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän tuli tajuihinsa.
Hänestähän hänen juuri piti pelastua.
Ja hän pakeni pois.
* * * * *
Hän seisoi akkunansa ääressä ja kuunteli lähenevän myrskyn kumeaa, vielä puoleksi tukahdutettua kohinaa.
Nyt se jo oli hänen päänsä yläpuolella! Synkkä tuulenpuuska, joka taivutti metsän puut. Teki hyvää sitä katsella.
Hän vaipui maahan akkunan ääreen ja nojasi päänsä akkunalautaan.
Hän näki edessään Samuel Sternin kasvot — synkät, melkein tuntemattomiksi muuttuneet kasvot, joista silmät tuijottivat häneen kolkosta pimeydestä.
Oliko hän kuullut syvän, salaisen tuskan huudon?...
Hän kohottautui ylemmäksi.
Että tuo sielunlahja, tuo voima, jonka hän tunsi täyttävän koko hänen olentonsa, osana hänen omasta itsestänsä, — osana, joka ei voinut kadota, — että se piti tukahdutettaman, tuhottaman!... Että tuon hänen sydämensä unelman, jota Arvid ja lapset eivät olleet koskaan käsittäneet, piti häipyä olemattomiin! Se oli niin tuikean armotonta... niin käsittämätöntä!...
Vaivoin hän laahasi itsensä vuoteeseensa. Oli ihmeellistä, ettei hän ollut heti paneutunut levolle. Täytyihän hänen tuntea, kuinka kuoliaaksi väsynyt hän oli. Hän kätki kasvonsa pielukseen.
Hän kohottautui jälleen istualleen, hän ei löytänyt lepoa. Liikahtamatta istui hän eteenpäin kumarassa.
Sitten hän hymyili itselleen ivallisesti.
— Ei, kuiskasi hän, — mikä on mennyttä, ei palaa koskaan!
Hänestä tuntui ettei hän voinut enää ajatella eikä tuntea mitään. Siitä hän vain oli selvillä, että hänen piti palata tyhjään, kolkkoon kotiinsa, noiden vierasten ihmisten, Arvidin ja lasten, tykö.
Oli kuin synkät, äänettömät laineet olisivat käyneet hänen ylitsensä.
Yksitellen tulivat kyyneleet ja täyttivät hänen silmänsä. Ne olivat katkeria, kylmiä kyyneleitä, sellaisia, jotka eivät koskaan tuota lohtua, — jotka valuvat hitaasti alas, karpalo karpalolta.
13.
Parantolan pihalla oli ollut harvinaisen levotonta varhaisesta aamusta saakka.
Thora Thammers meni akkunan luo, nojautui eteenpäin ja katsoi ulos — ja pakottautui jäämään puhetta kuuntelemaan.
Nyt aikoi hän nimittäin ruveta ottamaan osaa ympäristönsä elämään — sehän oli hänen velvollisuutensa!
Melkein kaikki olivat tuolla alhaalla, yksin rouva Iversenkin ja pikku tanskalainen kreivitär, joka ei muutoin koskaan näyttäytynyt ennen päivällisaikaa.
Kreivittären akkunan alta oli nimittäin löydetty pahanpäiväisesti juopunut mies.
Kreivitär oli kovin pahastunut siitä, että hän oli paneutunut juuri sinne, ja saksalainen kenraali ja lehtori olivat siitä niin kiihdyksissään, että rouva Iversen katsoi velvollisuudekseen puolustaa häntä.
— Eihän se raukka ollut vaarallinen, eihän hän liikahtanutkaan.
Ruustinna ja sanomalehtinainen Betzy Schaum tulivat myös saapuville.
Heidän mielestänsä ei asiaa käsitelty oikealta kannalta.
Kauempana aitan luona seisoivat rouva Liss ja Don Miguel. Heitä huvitti enemmän kottarainen, joka huusi pyydellen apua varista vastaan. He heittivät kiviä puuhun. Kottarainen ei liikahtanutkaan. Se tiesi niiden tarkoittavan varista.
Nyt tuli rouva von Asten ja viittoeli Thoralle. Hän aikoi tehdä insinöörin kanssa kävelyretken eräälle tunturirotkolle ja tahtoi saada rouva Thammersin mukaan.
Rouva Thammers oli niin erinomainen, hän ei huomannut koskaan mitään; hän oli hyvin sopiva joukon jatkoksi. Rouva von Asten oli viime aikoina alkanut osoittaa hänelle jonkun matkan etäisyydestä erinäistä epämääräistä hellyyttä; hän kutsui hänet iltapäiväteelle, yhdessä nuoren lihavan insinöörin kanssa, jolla oli uniset silmät ja pienet vaaleat viikset. —
Väliin oli Thora mennyt. — Hänestä se oli tyhmästi, mutta hänen oli niin vaikea vastata kieltävästi. Mutta tänään hän pystyi sen tekemään. Rouva von Asten hymyili hänelle jäähyväisiksi tavalla, jossa ei enää ilmennyt rahtuakaan hellyyttä, ja poistui Marsinsa kanssa.
Thora seurasi heitä katseillaan ja pyrki kohdistamaan ajatuksensa heihin.
— Nyt hän raapaisee minua, — muutun pahaksi enkeliksi.
Hän koetti yhä edelleen ajatella rouva von Astenia ja hänen Marsiansa, mutta se oli niin vaikeata — kaikki pyrki sulautumaan yhteen. — Ja kun ei hän enää nähnyt heitä, oli hän unohtanut että he olivat olemassakaan. Sitten pyrki hän ajattelemaan toisia läsnäolevia. Oli kuin olisi hän tuntenut olevansa silloin paremmin turvassa.
Ylioppilas Adelsson syöksähti esiin tervehtimään, katsoa tirrottaen päivänpaisteessa häneen ylös. Hänen raikkaat, lämpimät kasvonsa loistivat.
— Teidän täytyy tulla mukaan kalastamaan! Hauki nukkuu vedenpinnalla, uneksien sinitaivaasta... ja ahven uiskentelee rantaan saakka; se mietiskelee mitä kaloja nuo suuret keltaiset rentukat ovat.
Thora pudisti päätänsä.
Nyt tuli Thamar rouva ulos. Hän loi pikaisen ihmettelevän katseen ihmispaljouteen ja veti pitkät hansikkaansa käsiin.
Hän nyökkäsi Thora Thammersille.
— Tahdotteko poikkeuksen vuoksi tulla aamukävelylle niityille päin?... Ellei se teistä ole liian ikävää?
Toisesta suunnasta tuli Samuel Stern. Thora oli nähnyt hänet ja kaukaa.
— Kuinka onnellista hänelle, ettei mikään pysty häneen, ajatteli hän.
— Kas, tekö se olette, virkahti Thamar rouva, lyöden häntä olkaan pienellä komealla kävelykepillänsä. — Minun täytyy rangaista teitä, enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään... mutta minun täytyy kertoa teille että alan uskoa ettei ikävystyminen ole tappava tauti.
Tulija kohotti hymyillen hattuansa, tavalla, joka oli ominainen Samuel Sternille yksin.
— Teidän ylhäisyytenne! Miksi te pidätte ikävää? Ettekö ole jo aikoja tullut selville kanssaihmistenne keskinkertaisuudesta! Te ette ole suvaitsevainen — minä suren tähtenne!
— Mitä suvaitsette? Minähän suren teidän tähtenne. Olen tuntenut syvää surua — enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään — suokaa anteeksi, tahdon pidättää itselleni oikeuden liioitella!... Mutta nyt se on voitettua — sillä se, joka tietää surun johtuvan siitä, että kiinnittää sydämensä johonkin — se tekee kuten rhinoceros — vetäytyy yksinäisyyteen... Niin, vertailu ei ole minun, vaan erään intialaisen viisaan miehen keksimä Ettekö tule mukaan, pikku Thora rouva?... Sitten menen yksin. Omar Pasha ei saa tulla mukaani.
— Susi ja minä seuraamme kunnioittavasti jäljempänä!
Thora vetääntyi kauemmaksi huoneeseensa.
Hän ei kestänyt enempää.
Hetken kuluttua pani hän hatun päähänsä ja läksi ulos.
Hän oli joutunut polulle, joka johti alas Casa Santaan. Ja kun hän siinä käyskenteli, selveni hänelle, että sinne hän juuri oli halunnutkin.