Part 11
Pieni rakennus oli suojassa mäen juurella, ja siihen liittyi puutarha järven puolella. Siellä puuhaili nyt rouva Harder, karsien ja sitoen pystyyn. Kauempana makasi kaksi poikaa maassa, kitkien rikkaruohoa. Nähdessään Thoran tuli Adèle Harder häntä vastaan. Thora tunsi ettei ollut kulkenut harhaan — pelkkä kädenpuristus jo soi lohtua, siinä oli puoleensa vetävää hellyyttä.
Hän seisoi katsoen ympärilleen.
— En olisi luullut, että täällä olisi näin paljon, sanoi hän.
Adèle Harder nauroi. Ja nauraessa kävivät hänen kasvonsa kauniiksi. Hänen hymyilynsä näytti olevan kaikkivoipa.
Thora Thammers tunsi turvallisuutta. Mutta ensi hetkenä ei hän oikein tiennyt, mitä varten oli tullut tänne.
— En aavistanut, että täällä oli niin paljon! toisti hän.
— Niin, eikö totta! Täällä tapaatte nummelais-ystävänne ja vielä muutamia muita! Minun huveihini — ei, haaveisiini kuuluu, päästä selville luonnon rajoista ja saattaa se hiukan niitä siirtelemään. Minä kokeilen sekä kasveilla että — ihmisillä! Katsokaa tänne — ja tuonne! Hän viittasi molempiin poikiin. — Minä kitken ja kylvän — ja saan siitä iloa. — — —
— Iver ja Hans, nyt voitte mennä paimenmajalle! Käymme istumaan tänne humalamajaan. Täältä näemme järven. Olette väsynyt?
— Niin olen! — Thora nojasi päänsä vihreään säleistöön.
— Kuinka teillä on täällä ihanaa, mumisi hän. Hän istui katsellen vaieten Adèle Harderia.
Ja jälleen hän mietti, mitä varten oikein oli tullut tänne.
— Aivan niin! sanoi hän hiljaa, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.
Hän oikaisi itsensä.
— Tulen luoksenne, että te puhuisitte vähän minulle! Joku sanoi kerran että teidän silmänne voivat taltuttaa tiikerin... Katsokaa minuun! Minä tarvitsen rauhoitusta!
Adèle Harder sulki hänen kätensä molempiin käsiinsä.
— Teillähän on kuumetta! Teidän pitäisi olla hiukan varovainen. Te olette niin paljon yksin, ja se ei ole teille hyvä! Tehän olette tullut tänne käydäksenne voimakkaaksi ja iloiseksi, eikö niin?
Thora ei vastannut. Hän katsoi vaan Adèle Harderia, varjostaen kädellään silmiänsä. Silmäluomet olivat pöhöttyneet ja katse kuivan polttava.
Adèle Harder nousi paikaltaan. — Nyt teidän pitää ensiksi saada hiukan viiniä. Näen että tarvitsette sitä.
Hän meni sisään ja palasi heti jälleen. Thora seurasi häntä katseillaan hänen mennessään ja palatessaan, — tahdotonna hän söi ja joi mitä hänelle tarjottiin.
Adèle Harder istuutui töineen häntä vastapäätä ja ompeli ahkerasti.
— Tästä tulee pusero verille; huomenna on hänen syntymäpäivänsä. Nyt teidän pitää hiukan katsoa järveä. Katsokaas kuinka tyyni se on yöllisen myrskyn jälkeen.
Seurasi hetken äänettömyys.
— Onko teidän hyvä olla nyt?
— On! — Thora katsahti ylös, koettaen hymyillä. — Joku parantolassa sanoi teitä maattomaksi ruhtinattareksi, mutta tukkukauppias Stern sanoi että te hallitsette elämän parhainten voimain näkymätöntä maata ja valtakuntaa... Se on varmaankin totta, sillä täällä on niin suloista!...
Hän sulki silmänsä ja kävi hetkiseksi kuolonkalpeaksi: hän oli tuntenut riemun väreitä puhuessaan Samuel Sternistä, vavistusta pelkästä hänen nimensä mainitsemisesta.
Rouva Harder hymyili.
— Omar Pasha on niin antelias. Mutta minunhan piti puhua teille, jatkoi hän hilpeästi, — mitä minun sitten pitää kertoa teille?
— Jotakin itsestänne!
Seurasi hiljaisuus. Adèle Harder katsahti ylös työstänsä.
— Olin kerran nuori, sanoi hän hitaasti. — Se, joka silloin oli onneni, murskaantui. Silloin hain turvani muusta. Voi olla onnellinen monella tavalla... ja parasta on siirtyä pienestä suureen!
Thora katsoi hänen puhdasta, tyyntä ilmettänsä ja tunsi tänä hetkenä katkerasti, mikä välimatka heitä erotti.
— Niin, sanoi hän, — se on helppoa sille, joka on tarpeeksi hurskas siihen. Joku on nimittänyt kristinuskoa jumalalliseksi keksinnöksi — ja sitä se on, sillä se on laupias, se sulkee oven katkeralta kärsimykseltä... Jos on kristitty, pelastuu siihen vajoamasta... ei tarvitse tutustua tuliseen tuskaan. Se ei kuulu kristitylle, — hänellä on rakastavainen isä, joka johtaa kaikki parhaiten, — niin että vähäinenkin onni käy suureksi.
Rouva Harder katsoi häneen hetken. Sitten hän sanoi:
— Mutta uskonnon olentoon ei kuulu odottaa vain että kaikki järjestetään meille valmiiksi. Se velvoittaa poistamaan pahaa ja edistämään hyvää, mikäli kunkin voimat riittävät. — Ja oma onni! Ei ole kysymys omasta yksilöllisestä onnesta, joka kävisi suuremmaksi, vaan aivan muusta — onnesta voida ajatella muita.
Hän vaikeni. Sitten lisäsi hän vienosti hymyillen:
— Kärsimysten syvyydet eivät ole koskaan suljetut. Ne ovat avoinna jokaiselle, joka niihin haluaa! Useimmat eivät rohkene eivätkä voi niihin laskeutua — toiset joutuvat niihin eivätkä koskaan pelastu niistä ylös.
Hän loi tutkivan katseen Thoraan.
— Kärsimys vaikuttaa niin eri tavalla. Toisia se kohottaa, toiset se murtaa. Mutta minun uskontooni kuuluu, ettei koskaan saa murtua, — ja jos katselee hiukan ympäristöänsä, alkaa käyttää toisia mittoja — ja se auttaa.
— Minäkin olen tutustunut kärsimykseen, jatkoi hän hiljaa. — Minä en tahtonut olla heikko, pyrin kärsimyksen avulla ylöspäin, koetin vapautua... Meidän täytyy oppia käyttämään sitäkin, muuttamaan se työksi ja tarmoksi!
Thora Thammers nousi ehdottomasti paikaltaan. Veri kohosi hänelle poskiin ja hän puhui kiihkeästi.
— Mutta tuo vähäpätöinen henkilökohtainen onni, joka teistä on sellainen pikkuseikka, on kumminkin kiihotin, paras edellytys työhön. Voidakseen tehdä työtä täytyy olla onnellinen... tarkoitan että onnen omistaminen tekee voimakkaaksi. Jos sen menettää tai ei ole omistanut sitä koskaan, niin juuri tuo seikka lamauttaa voimat.
Hän ei voinut luopua tuosta käsityksestä. Hänen sydämensä kutistui kokoon ja saattoi hänet jonkinmoisella intohimolla puolustamaan maallisen onnen oikeutta tuota ankaraa, taivaallista vaatimusta vastaan. Hänen täytyi puolustautua sitä vastaan, mikä oli mahdotonta.
— Minä en voi... en tahdo, puhkesi hän jälleen puhumaan. — Yksi seikka on varma: voidakseen saada jotakin aikaan, tarvitsee maallisiakin edellytyksiä. Jos tuntee henkilökohtaista, maallista onnea, voi päästä paljoa pitemmälle, saada toimeen paljoa enemmän.
— Niin, mutta te kuvailette tuota onnea yhdessä ainoassa muodossa, ette usko että maailmassa on mitään muuta olemassa! Juuri sellaiset ihmiset tulevat onnettomiksi...
Hän sulki Thoran käden omiinsa ja veti hänet viereensä.
Thora karttoi hänen katsettansa.
— Täytyy ryhtyä johonkin, jatkoi hän hetken vaiettuaan.
— Tiedättekö, mikä on minun haaveeni? Se on se, että voisin toimittaa jotakin, vaikka kuinka vähäistä, työssä ihmisten ohjaamiseksi eteenpäin... niin että joka askel vaatisi vähemmän verta ja kauhua, vähemmän aikaa — — — Olette oikeassa, — tarvitsee uskoa, voidakseen olla mukana siinä työssä — usko on ainoa oiva, voittamaton ase, jota voi käyttää. Sillä me kerran kukistamme maailman hädän!...
— Tulkaa mukaan! Muistakaa että naiset ovat määrätyt tuomaan maailmalle pelastuksen!
— Tehkäämme työtä niin kauan kuin päivää kestää! Ja kun me teemme hyvää, niin älkäämme väsykö! Me saamme niittää aikanansa, jollemme väsy!
Thora käännähti jälleen kiihkeästi häntä kohden.
— Niin, te uskallatte ryhtyä siihen, mutta minä olen kahlehdittu maahan, minä en voi. Minusta tuo on masentava sana! Rajattoman tuskallista — kauheata koko ihmiskunnalle! Me saamme niittää, _jos_ emme väsy! Noihin sanoihin kätkeytyy iäinen iva — se on kuin pilkkanaurua meille, maan madoille. Sillä me väsymme aina, aina. Me emme saa koskaan koota hedelmää!
— Se on elämän sana, ihmeellinen sana! Se on kerran kokoova kaiken voiman yhdeksi ainoaksi mahtavaksi tahdoksi; se on tuliliekin kaltaisena leviävä sielusta sieluun, — niin että rauhantyö maan päällä ei enää edisty niin hitaasti.
Thora tuijotti häneen. Hänen kasvojensa ilme oli juhlallinen, ja elävä usko soinnahteli hänen sanoissansa.
Hän käänsi pois kasvonsa. Hän häpesi omaa itseänsä.
Sitten hän jälleen nousi kiihkeällä liikkeellä.
— Kuinka onnellinen te olettekaan — ja täynnä uskallusta!... Minä, minä pelkään elämää — — Opettakaa minua, pelastakaa minut, jos voitte, syvästä tuskastani! Minä nimitän itseäni kristityksi, mutta sitä en ole. Minusta kaikki on niin sanomattoman tyhjää. En näe mitään Jumalaa, en taivaassa enkä maan päällä!... Mutta te näette hänet. Te olette kristitty... Te liitelette siivin maan päällä ja jaksatte kohota kohden taivasta! — Mutta minä olen sidottu, maahan kahlehdittu! Vapauttakaa minut, ottakaa minut mukaanne!
Hän vaipui penkille ja tyrskähti hillittömään itkuun Hän koetti parhaansa mukaan hillitä itseänsä.
— Teidän täytyy suoda anteeksi että käyttäydyn tällä tavoin! Olen niin väsynyt.
Adèle Harder odotti hetkisen. Sitten sanoi hän hiljaa:
— Rukoilkaa kallis, pyhä Herran rukous. Se suo rauhaa!...
— Ja ettekö te pidä vanhoista virsistämme? Niillä on ihmeellinen voima. Ajatelkaa mitä ne ovat merkinneet ihmisille! Vuosisatoja ovat ne lohduttaneet ja auttaneet kärsiviä sieluja. Turvautukaa vanhoihin virsiimme; ne suovat lepoa! Ne tarjoavat rauhaa väsyneelle!
Hän nousi ja laski kätensä Thoran taivutetulle päälle.
— Antaa teille uskoani! sanoi hän surumielisesti. — Tehän tiennette, ettei koskaan saa mitään lahjaksi... Teidän täytyy itsenne ansaita se, mitä tarvitsette voidaksenne elää!
— Käykää nyt istumaan ja olkaa aivan levollinen! Täytyy kestää se, mikä ei ole korjattavissa, — sen on velkaa omalle itsellensä, eikö niin? Ja sitten on parasta hakea pelastusta siitä, mikä on suurempaa. Silloin silmät aukenevat näkemään, kuinka vähäpätöistä pienempi on.
— Ja täytyy koettaa auttaa muita, olla hyödyksi niille, jotka kärsivät. Minä en tiedä neuvoa parempaa! Ajatelkaa, jos voisi olla mukana tuottamassa hiukan taivaallista valoa harmaaseen jokapäiväisyyteen... olla mukana auttamassa rakkautta lisääntymään maan päällä! Sehän on kaiken edistyksen ehto. Täytyy totuttaa ihmiset vihaamasta toisiansa, niin kenties he joskus oppivat toisiaan rakastamaankin — — —
Thora Thammers kohotti päätänsä ja katsoi häneen surumielisesti.
— Tuo kaikkihan on mahdotonta toteuttaa! Sitä mukaa kuin elämme, kuluu meidän olennostamme kulumistaan jotakin pois — se, mikä meissä on parasta!
— Päinvastoin! Elämä rikastuttaa meitä rikastuttamistaan. Lapsuutemme ja nuoruutemme on lupausten, on nuppujen aika. Suurempaa on, kun lupaukset täyttyvät ja nuput puhkeavat kukiksi.
— Mutta sehän ei tapahdu koskaan! Sisimmässämme kaikki sammuu ja kylmenee!... Kuinka toivoisinkaan että voisin — — —
— Ei saa tyytyä pelkkään toivomiseen. Te tiedätte että kukin tavallaan itse muodostaa elämänsä! Omasta itsestämme, sielumme syvyydestä löydämme sen mitä tarvitsemme.
Thora pudisti päätänsä elottomasti hymyillen.
— Minun sisimmässäni ei ole mitään, sillä... en voi sanoin kuvata, kuinka paljon olen kärsinyt!
— Sitä ei koskaan voi!
— On olemassa niin paljon, jota ei voi pukea sanoihin, lisäsi hän hiljaa. — Kuinka vähäistä onkaan kaikki muu sen rinnalla, mitä emme voi ilmaista sanoin. Tämä ei koske ainoastaan kärsimyksiämme, vaan myöskin korkeinta onneamme, voimaamme ja toivoamme — ja uskoamme!
Hän nousi, kalpeana liikutuksesta. Uinailevat muistot olivat heränneet eloon.
— Tuntea elävänsä ei aina merkitse sitä että olisi saanut kaikki mielensä mukaan, kuten kerran toivoi. Se merkitsee että tuntee omistavansa sielun ja tietää mitä sille on velkaa! — — —
— Ja eikö meidän pidä ajatella sitä hyvää, jonka omistamme? Onhan meillä kuolematon ikävöimisemme! Se merkitsee siipiparia, jota kyllä tarvitsemme. Ja meillä on pakopaikkana oma sydämemme. Iloitkaamme että sen tiedämme ja löydämme tien sinne! Iloitkaamme _kaikesta_, sellaisena kuin se on! Ainoa, joka on arvomme mukaista, en että voimme käyttää kaikkea juuri sellaisena kuin se on — ja käyttää sitä hyvin!
Thora istui hiljaa, tuijottaen eteensä.
Adèle Harder oli jälleen käynyt tyyneksi ja lempeäksi. Hän loi Thoraan iloisen katseen ja alkoi koota tavaroitansa.
— Nyt jäätte te luokseni päivälliselle! Tulkaa, nyt menemme istumaan tuonne kauemmaksi, metsän ja metsäkukkien ja järven tuoksuun... Istun siellä joka ilta päivän laskiessa. Silloin on meillä juhla!
Thora seurasi häntä tahdotonna, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi katsomaan häneen, nähtävästi sitä huomaamattansa.
— Niin, sanoi hän vihdoin hitaasti. — Nyt kadun kaikkea mitä olen rikkonut... kaikkea pahaa, jota olen ajatellut — ja kaikkea, mitä olen laiminlyönyt. Nyt näen tuon kaiken selvästi!
Adèle Harder laski kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet mukanansa.
— Minulla on myöskin se virhe, etten ole tarpeeksi järkevä. Minulla on täysi syy halveksia itseäni — eihän koskaan toimi juuri kuten tulisi... Mutta koettakaapa nyt olla iloinen!
— Minä olenkin jo! Iloitsen siitä että tulin luoksenne ja että te tahdoitte puhua minulle! — Hän koetti hymyillä.
— On olemassa paljon muuta, josta teillä on syytä iloita. Esimerkiksi siitä, että aurinko palaa joka päivä... mitäs sanotte siihen?
Hän pysähtyi, katsoi Thoraan ja hymyili.
— Onko sitten niin vaikeata uskoa? Onhan maailma täynnä ihmeitä. Mitä kaikkea kasvattaakaan pivollinen multaa? Eikö jokainen pikku kukka ole ihme? — — —
— Ja työn ihana lahja, — tuo, että saa olla mukana laskemassa uuden, paremman ajan perustusta, olla mukana laskemassa valtatietä, joka johtaa ihmiset parempiin oloihin. Ajatelkaapa vain, että saa olla mukana siinä työssä — — —
Thora Thammers katsahti häneen ja koetti jälleen hymyillä.
— Niin kyllä! Ja vähitellen kaikki selviää ja tulee jälleen hyväksi!
Hän puhui hitaasti ja hiljaa, kuin tuottaisi se hänelle rasitusta.
— Nyt minun täytyy lähteä, en voi viipyä täällä! Minun täytyy matkustaa kotiin ja laatia kokoon tavarani!
Adèle Harder syleili häntä vaieten ja saattoi häntä veräjälle.
— Antakaapa minun pian kuulla jotain itsestänne!
Thora Thammers nyökkäsi, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja laski sen polttavalle otsallensa. Sitten hymyili hän hänelle, läksi nopeasti kulkemaan ja katosi tien käänteeseen.
Adèle Harder jäi katsomaan hänen jälkeensä, ja varjo synkisti hänen kirkkaan katseensa.
Mutta nyt palasivat pojat — mukanaan nuori tyttö, jota hän opetti.
14.
Thora Thammers oli heti alkanut laatia tavaroitansa kokoon. Hän ei mennyt päivälliselle, vaan antoi tuoda ruuan huoneeseensa. Hän valmistui niin hyvissä ajoin että olisi voinut lähteä iltajunalla, mutta hän tahtoi mieluummin odottaa: lähteä keskiyöllä ajamaan ja jatkaa aamujunalla.
Silloin voi hän päästä matkaan aivan huomaamatta. Ja sitten voi hän mennä nummelle — vielä viimeisen kerran!
Mutta sitä hän ei saanut tehdä ennenkuin siihen aikaan jolloin hänen oli tapana mennä sinne.
Koko päivän hän pysytteli huoneessansa. Oven oli hän lukinnut. Hän järjesteli hiukan vaatteitansa ja asettui sitten lukemaan.
Useat naisista kävivät tiedustelemassa hänen vointiansa. Ylioppilas Adelsson tahtoi välttämättömästi tulla sisään näyttämään muuatta kalaa. Mutta eteisessä oleva järjestäjä oli saanut määräyksen sanoa ettei rouva ottanut vastaan ketään.
Kun kaikki olivat sisällä illallisella, meni hän alas — ja sitten nummelle, sille paikalle, missä he olivat istuneet edellisenä iltana.
Hän istuutui odottamaan yhtä tyynesti kuin olisi aikonut palata seuraavana iltana ja joka päivä.
Mutta hänen huomionsa ei kiintynyt ollenkaan ympäristöön. Hän istui kumarassa, otsa käden nojassa.
Hänellä ei ollut käsitystäkään ajan kulusta. Hän ei tiennyt oliko istunut siinä neljännestunnin vai pari tuntia, kun hän äkkiä säpsähti tuntiessaan Suden-kuonon kädessään.
Hän oikaisihe. Samuel Stern tuli suoraan hänen luoksensa ja katsoi häneen lempeästi ja ihmetellen.
Hän ei liikahtanut.
Tuskan ilme kuvastui Samuel Sternin kasvoilla.
— Kuinka ovat asiat? En luullut että olisit täällä.
— Minä en viivy täällä, tulin tänne viimeisen kerran... Lähden heti, matkustan pois ensi yönä! — — Minun täytyy palata kotiin, kotiin Arvidin luo.
— Mutta minun pitää ensin sanoa sinulle jotakin, — — hän toisti sen moneen kertaan, ja hänen huulensa vaalenivat, — olen siitä niin pahoillani... mutta olette oikeassa siinä että olen aina ajatellut vain omaa itseäni!...
Samuel Stern laski lempeästi kätensä hänen käsivarrelleen ja pakotti hänet istumaan.
Oli kuin ei hän olisi kuullut mitä Thora sanoi eikä ollenkaan käsittänyt että heidän nyt piti erota.
Hän teki muutamia omituisen helliä kysymyksiä, jotka eivät ollenkaan kuuluneet asiaan.
— Et saa nyt lähteä! — Hän istuutui hänen viereensä, pelästyneenä hänen kasvojensa jäykästä tyyneydestä.
— Miksi olet niin kalpea? kuiskasi hän, — niin kuolonkalpea?
— Tuuliko siihen on syypää? Se kuulostaa niin vihaiselta... Sinähän ymmärrät tuulten kieltä, — mitä se sanoo, kun se on noin tuimana?
— Se sanoo, lausui Thora hitaasti, — että nyt on kaikki lopussa... Ja minä rukoilen Jumalaa, etten näkisi teitä enää koskaan!...
Samuel Stern teki ehdottoman liikkeen, joka sai Thoran käännähtämään.
— Mutta eihän se merkitse teille mitään, — huomenna — tai ylihuomenna — olette unhottanut minut!
— En unhota sinua enää koskaan!
— Huomenna olet unohtanut minut, sanoi Thora hiljaa, itsepintaisesti.
— En unhota sinua enää koskaan, Thora, sen lupaan. Et tiedä, kuinka rakastan nähdä kasvojasi!... Kun olit nuori, en tuntenut sinua kohtaan... enkä ketään muutakaan kohtaan... sitä mitä nyt tunnen! Etkö usko vieläkään, että nyt rakastan sinua sellaisella rakkaudella, jota sinä kaipaat?
Thora istui huojuttaen päätään käsissänsä.
Sitten hän nosti sen ja hänen silmiinsä tuli kylmä välähdys. Hän puhui aluksi kuiskaten, mutta sitten hänen äänensä kävi luonnottoman lujaksi:
— On muuan seikka, jota en ole koskaan uskaltanut ajatella!... Lopuksi olen saanut sen vaipumaan unhoon. Mutta nyt herätän sen henkiin, että saat kuulla sen! Minua haluttaisi huutaa julki kaikille ihmisille millainen minä olen! Nyt en enää tahdo että uskot minusta parempaa kuin minä ansaitsen. Nyt saat tietää millainen minä olen, niin ettet enää kunnioita minua. —
— Yhtä seikkaa olen aina tavotellut — omaa onneani, sellaisena kuin sitä kuvittelin! Kun sinä petit minut... minussa on niin paljon pahaa, josta kukaan ei tiedä... silloin olisin voinut surmata sinut! Sitten kuljin kuin harhaillen, ajattelin että jossakinhan onneni täytyi olla löydettävissä — luulin että löytäisin sen Arvidin tykönä... Mutta se ei ollut siellä... En löytänyt rauhaa. Etsin jotakin, joka voisi tehdä elämän ihmeelliseksi. Tahdoin omistaa sen, jos se oli tarjona maan päällä. Olen aina ollut vaatelias ja ajatellut ainoastaan itseäni!
— Eräänä iltana läksin salaa kotoani Arvidin ja molempain pienten lasteni luota toisen miehen luo... Tein sen monta kertaa! Olin menehtymäisilläni janoon. Ja tämä oli kuin huumaavaa juomaa. Uneksin uneni uudelleen, luulin omistavani kaiken maailman ihanuuden!... Sitten tuli heräämisen hetki ja ymmärsin käyneeni entistä köyhemmäksi... Ja nyt näin, kuinka rumaa kaikki oli! Elämän juomassa, jota olin nauttinut, oli kuolettavaa myrkkyä!
Hän kääntyi Samuel Sterniä kohden.
— Nyt olen sanonut kaikki, että te halveksisitte minua, kuten minä itse!
Samuel Stern nousi. Vaivoin hän pyrki puhumaan.
— Tuo kaikki sinun olisi nähdäkseni pitänyt ehtiä unohtaa!
Hänen äänensä kuului tyyneltä, mutta siinä oli hillittyä tuskaa.
— Muistan kaikki paremmin nyt kuin ennen!
— Siksi että olet vaivautunut vetämällä sen päivän valoon — minun tähteni. Sitä ei sinun olisi tarvinnut tehdä! Olen jo unohtanut sen!
Thora kääntyi poispäin.
— Thora, me olemme tehneet toisillemme paljon pahaa. Anna minulle anteeksi!... Mutta valkoinen on sittenkin sinun värisi! Katso, valkoiset perhoset seuraavat sinua yhä vielä!
Thora painoi molemmat kätensä povellensa.
— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!
— Thora, millaisissa oloissa sinä nyt elät? Mitä aiot nyt tehdä? Minne aiot mennä?
Thora ei vastannut. Hän tuijotti eteensä elottomin katsein.
— Sinä levität kylmää ympärillesi, Thora!
Thora kääntyi nopeasti häneen päin. Väri palasi hänen kasvoillensa.
— Siitä olen iloissani! Sittenhän olen sentään voittanut jotain!
— Ei, olet _menettänyt!_ — — Suo minulle anteeksi! Se on minun syyni.
— Ei se tee mitään, sanoi Thora väsyneesti. — Sanoohan niin usein sellaista, jolla ei tarkoita mitään.
Hänen äänessään kajahti kuin pirstoutuvan kristallin sointu.
Samuel Stern asettui hänen eteensä. Hänen silmänsä kävivät tummiksi ja säihkyviksi.
— Thora, tässä hiljaisuudessa, jossa ainoastaan yö kuulee meitä, täytyy sinun saada tietää, tahdon sanoa sinulle, kuinka sinua rakastan!... Ja sinä! Suo minulle yksi ainoa sana, jonka ääressä voin lämmitellä! Tulen tänä iltana kolkuttamaan oveasi saadakseni kuulla äänesi!
— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!
— Thora, eikö sisimmässäsi ole mitään, joka vakuuttaa, että sinä nyt voit uskoa minua?
Thora painoi kätensä otsalleen ja sulki silmänsä. Hän tunsi hurjaa halua heittäytyä hänen syliinsä ja uskoa, uskoa häntä.
Hän seisoi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi tyynesti:
— _Ei_! Se on teillekin parasta!... Ja nyt minun on hyvä olla! Sillä sellaista ei saata kärsiä uudelleen... ei kuin kerran vain!
Hän hymyili, nousi ja ojensi kätensä Samuel Sternille.
— Voikaa hyvin! Ja huvitelkaa niin kauan kuin voitte!
— Se oli vilpitön toivomus, lisäsi hän. — En tarkoittanut sillä mitään pahaa!
Samuel Sternin suupielet värähtelivät.
— Kiitoksia! Milloin tulet tänne jälleen? Thora katsoi silmänräpäyksen ajan häntä syvälle silmiin.
— Etkö käsitä vieläkään? kuiskasi hän. — En koskaan enää.
Hän kiiruhti Samuel Sternin edellä tietä alas — ja pääsi huoneeseensa ketään kohtaamatta. Nähdessään valmiit matkalaukut hän tunsi pistoksen sydämessään.
Nyt hänen täytyi — _täytyi_ matkustaa!
Hän istuutui akkunan ääreen ja katsoi alas hämärtyvään iltaan.
Aitan luona kasvavain kuusten sinertävä hohde sammui vaihtuen tummanvihreään — — Tuolla tuli rouva von Asten Marsinsa kanssa. Kuinka onnellisilta he näyttävätkään!
Silloin tuli hänelle äkkiä ajatus, että nyt ei Thora Thammersista kukaan enää pitäisi koskaan — nyt oli kaikki lopussa... Ei enää koskaan — ei koskaan!
Nyt vasta oli suuri yksinäisyys saanut hänet valtoihinsa. —
Häntä värisytti. Hänen vereensä tunki kalmankylmä, jota hän ei voinut vastustaa. — — —
Ei, näin ei saanut jatkua. Hän nousi ja meni pöydän luo, pannaksensa pois viimeiset pikkukapineensa.
Pöydällä oli sähkösanoma ja kirje. Hän otti nopeasti kirjeen käteensä. Senhän oli täytynyt tulla jo aamulla, vaikka hän ei ollut huomannut sitä. Sähkösanoma oli vielä vanhempi. Se oli kaiketi viipynyt postissa.
Sähkösanoma oli Arvidin sisarelta. Se ilmoitti, että Arvid oli hyvin sairas. Thoran piti heti palata kotiin.
Hän repäisi auki kirjeen. Se oli myöskin Arvidin sisarelta ja kirjoitettu päivää myöhemmin. Terveenä ja iloisena oli Arvid ystävinensä palannut purjehdusretkeltä. Seuraavana päivänä oli hän pitänyt heille päivälliskutsut. Yöllä oli hän saanut halvauksen ja muutamia tunteja myöhemmin oli hän kuollut — — —
Thora istui kummastellen — luki vuoroin sähkösanomaa, vuoroin kirjettä. Hän ei pystynyt sitä käsittämään. Oli mahdotonta että Arvid olisi kuollut.
Nythän hän juuri aikoi palata hänen luokseen parannusta tekemään... ja aikoi pitää hänestä ja tehdä jotain hänen hyväksensä sen lyhyen ajan kuluessa, joka heillä vielä oli yhdessä elettävänä.
Ja pitkän, kolkon yhteiselämän jälkeen ei hän nyt saanut sanoa hänelle ainoatakaan sanaa! Heidän olisi tosiaankin pitänyt saada puhella hiukan keskenänsä. Hän olisi tarvinnut Arvidilta anteeksiantoa ja Arvid hänen huolenpitoaan!... Arvid oli itse asiassa kuin lapsi... oli niin helppoa tuottaa hänelle iloa.
Kotiin Arvidin luo oli hänen lähdettävä. Mutta nyt oli siellä hiljaista — ei mitään kiihtymystä, ei naurua ja puuhaa ja touhua! — —
Hänen kävi niin sääliksi Arvidia siksi että hän oli kuollut. Hän, joka oli niin nauttinut elämästä! Olisi ollut parempi, jos tuo olisi sattunut Samuel Sternille, — ja vielä mieluummin hänelle itselleen. Taivaan Jumala, jos hän jo olisikin kuollut!... Ei, niin hyvää ei hänelle suotu. Nyt piti hänen varustautua ottamaan kaikki vastaan, kaikki, mitä hänellä oli kaduttavaa kuluneilta päiviltä ja vuosilta. Nyt kiusaisi se häntä alati, loppumattomasti.