Part 12

Hän rupesi ääneen nauramaan. Oli ihmeellistä, mitä kaikkea hän keksi ajatella. Arvid ei tietystikään ollut kuollut. Sitähän hän ei ollut koskaan Thoran tullessa kotiin. Päinvastoin oli heillä silloin aina niin hauskaa. Ja tällä kertaa tulisi parempaa kuin ennen! — — —

* * * * *

Hän odotti kokoonvaipuneena, liikkumatonna.

Hän ei odottanut ainoastaan kyytimiestä, jonka piti viedä hänet asemalle. Hänestä tuntui että hänen piti odottaa Arvidiakin. Täytyihän hänen tulla, heillähän oli puhelemista keskenään.

Kyytimiehen tullessa ei pihassa ollut ketään. Oli tullut rajuilma. Thorasta se oli ihanaa. Tuntui helpommalta, kun sade iski häntä kasvoihin ja tuuli tempoi hänen pukimiansa.

Hän antoi vaunujen mennä tyhjänä mäkeä alas.

Kun hän tuli veräjälle, oli siellä joku, joka aukaisi hänelle ja jäi seisomaan tervehtäen vaieten ja kunnioittavasti.

Hän katsahti ylös. Se oli Samuel Stern.

Thora taivutti päätänsä ja meni vaieten hänen ohitsensa.

Hän kysyi hiljaa: — Menetkö kotiin Arvidin luo?

Thora kuuli sen, mutta kulki käännähtämättä edelleen.

— Menen, menen kotiin Arvidin luo! vastasi hän hitaasti ja pontevasti.

III.

Sweet as a song that once consoled our pain but never will be sung — to us again! is thy remembrance!

Now the hour of rest hath come to thee! now the hour of rest hath come to thee! Mother dear, sleep! Sleep darling, sleep! It is best! It is best!

Longfellow.

15.

Oli kulunut muutamia vuosia.

Metsolan parantola oli tullut maineeseen paikkana, jonne kernaasti palattiin. Se oli myöskin saanut vakinaiset kesävieraansa. Aina tuli siellä talo täyteen.

Marit Hennerudin sydämelliseksi tyydytykseksi oli myöskin saksalainen kenraali ja paroni liittynyt vakinaisiin vieraisiin. Hänellä oli tapana tuoda mukanaan muutamia sukulaisia ja ystäviä, ja niin oli siellä lopulta kokonainen pieni hauska kokoelma paroneja.

Tanskalainen aines oli myöskin osoittanut levenemistaipumuksia. Tuon yhden ainoan pikku kreivinna Mohrenbergin asemesta oli nyt ehditty jo yli puolen tusinan.

Mutta niinpä olikin jo viisi vuotta kulunut siitä, kun täällä ensi kerran satuttiin yhteen.

Siitä päästiin selville eräänä päivänä istuttaessa kuistikolia. Ja oltiin yksimielisiä siitä, että oli merkillistä kuinka aika kului.

Norjalaisista oli rehtori de Roch ollut luotettavimpia.

Oli toisia, jotka yrittivät yhä edelleen kutsua häntä lehtoriksi, mutta se ei käynyt päinsä, sillä oltuaan kolme vuotta yliopettaja, oli hän nyt tullut rehtoriksi. Hänen ulkonainen arvokkaisuutensa oli lisääntynyt, — ja samaten huolenpito hänen ympäristöstänsä. Se oli käynyt jonkinmoiseksi kaitselmukseksi. Tuo vaivannäkö tuntui hänestä itsestään aivan luonnolliselta. Hänhän tiesi niin hyvin, millaiset ihmisten pitäisi olla.

Rouva Sahm kuului myöskin niihin, jotka eivät ainoanakaan kesänä olleet laiminlyöneet tulla tänne. Aika oli häntäkin kartuttanut jollakin uudella. Hän keksi nyt mitä suurimmalla helppoudella niin vaikeita kysymyksiä, etteivät ihmiset pystyneet niihin vastaamaan.

Hembin perhe oli myöskin aina muistanut tulla. Usein olivat he ensimäisiä paikalla. Neiti Hemb oli kahtena viime vuonna tullut miehensä seurassa. Hän oli ruvennut näkemään elämän valoisammassa värityksessä eikä vaikuttanut enää niin hermostuttavasti rouva Wanda Areschoon.

Tämä palasi myöskin aina uudelleen. Hänen terveytensä vaati sitä. Hän oli häikäisevä, kuten ennen. Mutta kerrottiin että hän olisi väsynyt oivalliseen mieheensä. Tämä oli alati niin väsyksissään.

Tukkukauppias Iversen liikuskeli monessa puuhassa. Hän oli ostanut suuren suon. Kerrottiin että hän oli kiusaamaisillaan hengiltä nuoren fyysikon, joka oleksi täällä ylhäällä ja mittaili taivaan syvyyttä — vaatimalla häntä harrastamaan keinolannoitusta.

Rouva Iversen ei välittänyt miehensä suosta — mutta sen sijaan kreivitär Mohrenbergistä. Siinä oli pari, joka oli löytänyt toisensa. He olivat molemmat viime vuosina varttuneet lihavuudessa ja komeudessa. Heidän omituisuutenansa olivat paksut timanttikoristeiset sormet. Epävarmaa oli, kumpi tässä voitti toisen.

Rouva Thamar Gyllenskjold ei ollut saapunut tänä kesänä. Kahtena viime vuonna oli hän ollut valtioneuvoksetar ja herättänyt huomiota monilla häikäisevillä ominaisuuksillansa. Tänä vuonna oli hän mennyt miehensä mukana Karlsbadiin. Häntä kyllä kaivattiin, mutta samalla oli olo vapaampaa.

Enemmän kaivattiin tukkukauppias Sterniä.

Hän oli varsin uskollisesti ollut täällä joka vuosi, mutta oli harvoin tullut ennenkuin kesäkauden lopulla. Tämä johtui muutetusta metsästysajasta.

Ruustinna arveli että oli epävarmaa tulisiko hän.

Ensiksikin oli tuo hänen rouvaansa ja insinööriä koskeva ikävä viimekesäinen juttu, ja toiseksi oli hänen äitinsä kuollut äskettäin.

Jatkettiin puhetta tukkukauppias Sternin rouvasta ja insinööristä, jotka olivat matkustaneet Amerikkaan ja varmaankin tuota pikaa menneet naimisiin.

Rouva Iversen ei luullut että tukkukauppias oli välittänyt siitä vähääkään. Hän oli tavannut häntä monta kertaa talven kuluessa.

Toisten mielestä oli sääli insinööriä, ja he ajattelivat ettei hänellä olisi mitään hyötyä sankarivoimistaan — enemmän kuin tuhoamiskoneestakaan, jolle hän oli ottanut patentin.

Rehtori de Roch oli tehnyt kävelyretken ja pitänyt tavallisen tarkastuksensa. Hän oli tullut johtopäätökseen, että he tänäkin kesänä tulisivat jokseenkin täysilukuisiksi. Ainoa, jota hän katsoi kokonaan menetetyksi, oli everstinrouva Thammers, joka oli pysynyt poissa kolme viime vuotta.

Mutta rouva Iversen tiesi kertoa, että juuri tänä vuonna tulisi rouva Thammers erään nuoren sukulaisensa kanssa. Rouva Iversen tiesi sen aivan varmalta taholta. Keväällä oli hän ollut Bergenissä ja oli silloin käynyt rouva Thammersin luona, joka everstin kuoltua oli jäänyt kovin yksinäiseksi. Hänen tyttärensä oli naimisissa Saksassa, ja hänen poikansa oli keskeyttänyt lukunsa ja saanut paikan jossakin kauppahuoneessa Lontoossa. Nyt oli rouva Thammers ottanut luoksensa miehensä nuoren veljentyttären. Oli oikein liikuttavaa nähdä, kuinka hän piti everstin muistoa kunniassa. Nuoresta Dyvekestä oli eversti pitänyt hyvin paljon, ja nyt ei rouva Thammers tiennyt, kuinka hemmottelisi häntä.

Rouva Iversen kertoi edelleen tuosta nuoresta tytöstä, että hän oli viehättävin ilmiö, mitä voi nähdä. Mutta lääkärit olivat huolissaan hänestä ja tahtoivat saada hänet tänne parantolaan. Hänellä oli ollut kolme sisarusta, jotka kaikki olivat saaneet keuhkotaudin kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vaiheilla ja kuolleet lyhyen ajan kuluessa. Nyt toivottiin että vuori-ilmasto pelastaisi Dyveken.

Toiset naisista alkoivat puhua rouva Harderista, joka oli ollut täällä alkukesän.

Oli oikeastaan hauskaa, että hän nyt oli matkustanut pois.

* * * * *

Pian nähtiin, että rouva Iversen tällä kertaa oli ollut oikeassa.

Kahden viikon kuluttua saatiin eräänä aamuna aamiaispöydässä kuulla että rouva Thammers oli tullut.

Ruustinna, joka oli hänen lähin naapurinsa, oli ollut sisällä häntä tervehtimässä.

Tietysti hän oli vanhentunut — kestettyään kaiken tuon surun — mutta tuossa ihmisessä oli jotain omituista — silmät olivat vielä haaveelliset ja nuoret ja iho yhä edelleen ihmeellisen valkoinen ja hieno. Ruustinna arveli kyllä että tämä oli hänenkin ansiotaan.

Mutta tuo seitsentoistavuotias Dyveke!... Jotain niin läpikuultavan valkoista ja ruusunhohteista ei ruustinna ikinä ollut voinut kuvailla. — —

Ikkunat ja ovet olivat avoinna.

Kuistiltaan voi rouva Thammers nähdä seurusteluhuoneeseen.

— Nyt ne istuvat ja puhelevat meistä! sanoi hän Dyvekelle toiseen huoneeseen.

Seuraavana hetkenä saapui Dyveke hänen luoksensa — hentona, solakkana ja joustavana. Hänen käyntinsä oli kuin leijailevaa.

Hän kumartui suutelemaan rouva Thammersia.

— Hyvää huomenta, nuori pikku äitini! Kuinka hauskaa, että ne puhelevat meistä! Kuinka hauskaa, kuudesti alleviivattuna, että olemme tulleet tänne! Minähän en ole koskaan ennen ollut matkoilla!

— Niin, mutta nyt sinun täytyy tulla voimakkaaksi!

Dyveke nauroi ääneen ja puristi kätensä nyrkkiin. — Enkö ole voimakas! Tiedätkö, pikku täti-äiti, olen päättänyt päästä kaikkein täkäläisten suosioon! Niin kyllä, ja aion huvitella oikein käsittämättömän sanomattomasti. — — —

Rouva Thammers nauroi hänen sanayhdistelmilleen. Tavalliset eivät hänestä olleet koskaan kyllin tarmokkaita, niin oli hän alkanut itse laatia uusia.

— Tulepa nyt, niin menemme aamiaiselle.

* * * * *

Näytti tosiaankin siltä, kuin Dyveke pitäisi sanansa. Ei ollut kulunut kuin pari päivää, kun hän jo oli kaikkien suosikki.

Niin joustavaa suloa ja niin viehkeätä vallattomuutta ei kukaan ollut ennen nähnyt. Hänen naurunsa oli niin hopeanheleää, ettei mikään taivaan lintu pystynyt tulkitsemaan riemuansa sillä tavoin, — kaikkien täytyi jäädä sitä kuuntelemaan. Ja kaikkien täytyi yhtyä nauruun!

Nuorison hän heti taivutti jalkojensa juureen, ja vanhemmille naisille oli hän pikkulapsi, joka pelästytti heitä uskomattomalla vilkkaudellaan, vaan jolle suotiin koko joukko vapauksia, joita ei muille myönnetty.

Ja miehet — myöskin vanhat ja viisaat —, kun he aamuisin näkivät hänen tulevan punaposkisena ja vaaleatukkaisena, silloin oli hän heistä kuin aamuruskon jumalatar, joka kohotetuin valtikoin lähestyi heitä.

Kaikkein vähimmin oli rehtori pystynyt pitämään puoliansa. Ensi päivinä oli hän pelästyksen valtaamana katsonut velvollisuudeksensa luoda häneen muutamia ankaroita silmäyksiä, mutta hänen oli pian täytynyt luopua noista yrityksistänsä. Välittämättä vähääkään hänen korkeasta arvostansa, oli Dyveke pelannut hänen kanssaan filipiniä ja ehdottanut veljenmaljaa. Ja rehtorin yritykset paremman järjestyksen aikaansaamiseksi kävivät yhä heikommiksi.

Ei myöskään auttanut nuhdella häntä hänen liiallisesta maailmallisuudestansa. Aivan turhaan selitti rehtori hänelle eräänä päivänä, että hänen »appetitus naturalis» oli liian suuri, ja että jo Tuomas Akvinolainen oli kirjoittanut varoituksen tuollaisille yltiöpäille — joita siis oli ollut olemassa jo siihenkin aikaan —, joilla oli yhdeksän aistia tavallisen viiden asemesta, sekä veri, joka lehahteli korkeuteen kuin tuli.

Haltioissaan oli Dyveke lyönyt kätensä yhteen.

— Voi sinua, hyvä rehtori, olet melkein hauskin herra, minkä turtuen. Juuri niin on minun laitani! Veri, joka lehahtelee korkeuteen! Voi maailman kaikkeus, kuinka olen iloinen — iloisempi kuin kukaan maan päällä!

Ja poissa hän oli.

Viikko ei ollut ehtinyt loppuun, kun jo kaikki nuoret miehet olivat häneen rakastuneita. Hän nautti siitä. Nuo uuden raikkaalla säälimättömyydellä laski hän heistä leikkiä. Hän näki että hänen hurjin päähänpistonsa merkitsi heille lakia. Ja hän käytti valtaansa rajulla häikäilemättömyydellä ja sai heidät väliin esiintymään naurettavina hänen tähtensä.

Aluksi oli rouva Thammers ihmeissään. Mutta sitten hän kauhistui sitä että oli ottanut hänet mukaansa tänne.

Hän turvautui varoituksiin ja kieltoihin, mutta siitä ei ollut paljon apua.

Dyvekellä oli oma tapansa riistää häneltä kaikki aseet. Hän ei tiennyt itsekään, miksi hänen sydämensä heti heltyi, kun Dyveke vain katsoi häneen ja sanoi: — Sinun täytyy antaa minun tehdä sillä tavoin, minun _täytyy_ tehdä niin!

Marit Hennerud kuului myös niihin, jotka olivat joutuneet Dyveken hirmuvallan uhriksi. Hänen oli täytynyt suoda hänelle rajaton oikeus järven veneisiin. Ja Dyveke oli alkanut harjoittaa siellä eräänlaista urheilua.

Hän irroitti veneen ja jätti sen aivan rantaan. Pieni polku johti tiheän lehtimetsän kautta ylös rannasta. Nyt harjoitteli Dyveke juoksemaan metsän kautta mäkeä alas ja loikkaamaan veneeseen, niin että se kiisi kauas järvelle.

Aluksi olivat vain muutamat harvat sattumalta nähneet sen.

Sitten kokoontui katselijoita aina enemmän. Mutta nyt tuli ankara määräys, ettei vanhemmille ihmisille saisi kertoa siitä.

Mutta nuorisoa kertyi kertymistään sitä katsomaan — oltiin ihastuneita tapaan, millä Dyveke suoritti temppunsa. Hän suhahti esiin puitten välitse — hillitönnä, häikäisevänä, pitkä vaalea tukka valloillaan, ja hyppäsi veneeseen, päästäen pienen huudon! — —

Täytyi ajatella dryadia tai Dianan neitosta.

Dyveke väitti nähneensä kerran pienenä tyttönä jotain sellaista sirkuksessa — ja aina oli hän ajatellut että olisi ihanaa, jos voisi itse koettaa tehdä tuon tempun.

Mutta hänestä ei ollut hauskaa että oli niin paljon ihmisiä katsomassa. Kaikkein hauskin hänen oli, jos voi pujahtaa sinne yksin — tai jos hänellä oli vain yksi ainoa seuralainen.

Tämä ainoa oli kenraalin sisarenpoika, nuori, kaunis tyrolilainen, vapaaherra Crone.

Hän oli niin heikko. Hän kuolisi varmaankin pian.

Ja hän istui niin hiljaisena. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan. Hän tuijotti vain Dyvekeen suurilla, melkein mustilla silmillänsä.

* * * * *

Mutta lopuksi oli kaikki tämä ja paljon lisäksi tullut rouva Thammersin korviin. Muun muassa kerrottiin eräästä nuoresta miehestä, joka oli ollut vähällä menettää henkensä Dyveken tähden.

Sitä ei saanut jatkua. Rouva Thammersin täytyi puhua vakavasti Dyveken kanssa.

Mutta silloin oli Dyveke tyrskähtänyt niin hillittömään itkuun, että rouva Thammers aivan pelästyi.

Hän oli heittäytynyt hänen povellensa ja puoleksi tukehtuneena itkusta kuiskannut hänelle: — Pikku äiti, etkö ymmärrä että minun täytyy kiiruhtaa, ehtiäkseni nähdä millaista kaikki on!

Ja hänen silmiinsä tuli ilme, joka saattoi rouva Thammersin ymmärtämään kaikki, — ilme, jota hän ei koskaan voinut unohtaa: tuo nuori olento eli salaisen, kiduttavan pelon vallassa! Lääkärien vakuutuksista huolimatta pelkäsi hän että hänen kesänsä kävisi lyhyeksi.

Oli kuin kuolema olisi liidellyt läpi huoneen, hymy katseessa ja sormi suulla.

Rouva Thammers pusersi hänet povellensa. Hän ei voinut sanoa enää sanaakaan.

16.

Rouva Thammers oli juuri palannut tavalliselta iltakävelyltään, kun Dyveke syöksähti hänen luoksensa.

— Nyt tänne on tullut eräs mies, jota kutsutaan Omar Pashaksi, ja jota kaikki ovat kauheasti odottaneet... Miksikähän hän tulee näin myöhään, kesähän on kulunut jo pitkälle!

Rouva Thammersin kasvojen väri muuttui, mutta hän sanoi aivan tyynesti: — Varmaankin hän tänä vuonna kaipaa yksinäisyyttä. Hänellä on ollut suuri suru.

— Mutta hän oli niin hilpeä. Hänellä on mukanaan kaksi koiraa. Tiedätkö, pikku äiti, tuollaiseen mieheen minä voisin helposti rakastua... Hänellä on niin ihmeelliset kasvot. Ne vaikuttavat niin valtavasti, ne tenhoavat ja kiinnittävät mieltä!

Rouva Thammersin täytyi hymyillä.

— Olet päästä sekaisin, pikku ystäväni, hänhän on vanha ihminen ja sinä olet pikku lapsi.

— Mitä se tekee, jos ihmiset ovat vanhoja, se ei merkitse mitään... Olethan sinäkin vanha, ja minä olen rakastunut sinuunkin. Sitäpaitsi et olekaan vanha, olet minun nuori pikku äitini. — Mutta en minä pidäkään hänestä — hän ei edes huomannut minua, vaikka olimme pitkän aikaa yhdessä tuolla alhaalla!... Hänen katseensa näyttää olevan suunnattu johonkin syvällisempään kuin minun olentooni!

— Pikku äiti, et saa katsoa minuun tuolla tavoin, — minä tahdon että kaikki ihmiset pitäisivät minusta. Minä olen nyt kerta kaikkiaan sellainen, että minun täytyy saada omistaa kaikkien sydämet, minun täytyy, täytyy...

Hän nauroi niin että sai kyyneleet silmiinsä.

— On niin kovin hauskaa, kun sinä kauhistut, pikku äiti!

Mutta hänellä oli paljon enemmän kerrottavaa, sekä miehestä itsestänsä että erittäinkin hänen koiristansa. Sudella oli niin hurja katse kuin aikoisi se purra häntä. Siitä hän piti; hän kyllä kesyttäisi sen.

Rouva Thammers jutteli edelleen Dyveken kanssa.

Hänelle tuotti salaista nautintoa kuulla Dyveken mainitsevan Samuel Sternin nimeä. Mutta kun tämä selveni hänelle, nousi hän äkkiä ja laski kätensä hänen päähänsä.

— On jo myöhäistä! Nyt täytyy sinun, ystäväiseni, mennä levolle!

* * * * *

Seuraavana päivänä ei Thora nähnyt tukkukauppias Sterniä. Syötiin kahdessa eri huoneessa, ja Samuel Stern oli joutunut pienempään saliin.

Thora arveli kohtaavansa hänet päivän kuluessa. Mutta hän ei nähnyt häntä koko päivänä eikä myöskään illalla nummella. Olivatko osat vaihtuneet? Kartteliko nyt Samuel Stern vuoroonsa häntä?

Hän hymyili surumielisesti. Se ei olisi ollut tarpeen!

Neljä päivää oli mennyt menojaan Thoran häntä kohtaamatta. Nyt vältteli nimittäin hänkin puolestaan kohtaamista. Hän otaksui että Samuel Stern nyt tykkänään pysytteli poissa nummelta ja se rauhoitti häntä.

Mutta eräänä päivänä kun hän seisoi puhelemassa rouva Iversenin kanssa, näki hän hänen tulevan nummelta päin.

Rouva Iversen halusi tietää, eikö hän Thoran mielestä ollut tavallisuudesta poikkeava henkilö. Voihan niin hyvin ymmärtää että hän suri erinomaista äitiänsä. Eihän häntä nähnyt paljon, mutta kumminkin hän merkitsi niin paljon heille kaikille. Kaikki mitä hän sanoi oli niin hauskaa. Hän oli oikeastaan aivan ennallaan.

Ja hänestä oli niin miellyttävää nähdä hänen tulevan käyden. Koko hänen olennossaan oli omituista viehättäväisyyttä. Siitä olivat kaikki yksimielisiä.

Rouva Thammers oli aivan yhtä mieltä hänen kanssaan.

Seuraavana päivänä näki Thora Samuel Sternin istuvan rakennuksensa kuistilla. Kenties hän panisi sille arvoa, jos Thora sanoisi hänelle muutaman sanan. Hän päätti mennä hänen luoksensa.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi hänen kulkiessaan nuo muutamat askeleet mäkeä alas. Mutta hän pakottautui tyyntymään.

Samuel Stern ei huomannut häntä. Vasta kun Thora ehti perille ja tervehti, säpsähti hän ja hänen kasvonsa, kävivät värittömiksi. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen. Hän ojensi Thoralle kätensä.

— Kas, tekö se olette!... Niin, tehän olette täällä tänä vuonna!

Hänen äänensä kajahti niin arkipäiväiseltä, kuin olisi maailman luonnollisin asia että Thora tuli hänen luoksensa.

Hämillään kävi Thora istumaan.

— Kuinka voitte nykyisin?

Samassa he katsahtivat toisiinsa.

Se oli molemmin puolin tutkiva katse — kumpikin näytti haluavan päästä selville siitä, mitä elämä oli kuluttanut ja aika vienyt mukanansa.

Thorasta ei Samuel Stern ollut muuttunut. Tukka oli tiheää ja kiharaa kuten ennen, leveä, sielukas otsa, jossa oli keskellä selvästi näkyvä suoni, oli myös ennallaan... ja täyteläinen, lujapiirteinen suu... Sen ympärillä olevat rypyt olivat kenties käyneet syvemmiksi. —

Hän katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut kohdata Samuel Sternin katsetta.

— Te olette surrut niin kovin miestänne, sanoi hän. — Se on kauniisti tehty. Surette yhä vieläkin!

Hän loi katseen Thoran pukuun.

Thora ei katsonut ylös. Tuo ääni kuului niin välinpitämättömältä.

— Niin, suren yhä vieläkin, sanoi hän hitaasti.

Hän voi tuskin pidättää kyyneleensä.

Ei heidän olisi pitänyt puhua keskenänsä tällä tavalla.

— Tulin teitä tervehtimään, sanoi hän hiljaa. — Tahdoin sanoa teille, kuinka paljon olen ajatellut teitä siitä saakka kuin te menetitte äitinne!

Samuel Stern katsoi häneen ja naurahti hiukan.

— Vai niin, vai sentähden!... Muutoin ei teidän pitäisi tulla minulle sanomaan että äitini on kuollut... Muut ihmiset sanovat minulle: »Niin, tehän olette niin onnellinen että teillä on äiti!» Ja toiset tulevat ja kysyvät: »Elääkö teidän äitinne?» Ja minä vastaan aina: »Elää, Jumalan kiitos!»... On paljon parempi niin! Minä sanon kaikille ihmisille, että olen niin onnellinen että vielä omistan äidin!

Thora pani kätensä ristiin, ja kyynelkarpalot vierivät hitaasti hänen poskiansa pitkin.

— Tiesin kyllä... kuinka te häntä surisitte!

— En minä sure ollenkaan. Minä olen niin kunnoton, etten voi edes surra!... Ettekö te näe, kuinka minä pidän hauskaa päivät päästään?

Thorasta tämä alkoi tuntua kauhealta — niin toisenlaiselta kuin mitä hän oli odottanut. Siis ei hän tahtonut puhua hänen kanssaan äidistänsä. Oliko ollut pyhätön häväisemistä, että hän oli uskaltanut mainita hänen nimensä?

Hän pakottautui puhumaan toiseen sävyyn, yhtä kevyesti ja välinpitämättömästi kuin Samuel Stern itse.

— Kuinka onnellinen te olette, kun voitte kantaa sen niin kevyesti... Kaikki iloitsevat tulostanne... sillä tehän olette aina niin hilpeä!

— Niin kyllä, se on osunut tulemaan kohtalokseni! Jos kerran on sattunut sanomaan jotain, jolle ihmisten täytyi nauraa, niin luulevat ne sitten, Jumala paratkoon, että aina sanoo jotain hauskaa... Ihmisethän nauravat eniten sille, jonka he luulevat olevan hauskaa — — —

— No, mitä te pidätte tämänvuotisesta seurakunnasta? Tuollahan pikku rehtorimme käyskentelee; ettekö luule että ritarimerkit pukevat häntä oivallisesti?

Thora ei vastannut. Häntä kiusasi että he puhuivat tähän sävyyn. Oli kuin Samuel Stern olisi kartellut hänen äänetöntä, kysyvää katsettansa.

— Eikö rouvanne ole täällä tänä kesänä?

— Rouvani? — Hän loi terävän katseen Thoraan.

— Ei, Jumala on armahtanut häntä ja antanut hänelle toisen miehen... Mutta teidän ei pidä sen takia sääliä minua! Mitä kadottaa täällä maan päällä, sen saa takaisin, kun tulee kuuhun. —

Thoran valtasi omituinen liikutus — mutta hän hillitsi mielensä.

Huomaamattaan otti hän kirjan, jota Samuel Stern juuri oli lukenut.

— Minä tutkin Dantea, kuten näette. — Surumieliset saavat rangaistuksen helvetissä, sanoo hän. Siihen syntiin emme joudu täällä Gosenin maassa. Me istumme juoden lehtimajoissamme ja panemme kokoon huonoja sukkeluuksia Egyptin lihapadoista ja sen semmoisesta. Olette kai itse sen kuullut!... Kuinka te muutoin voitte nykyisin?... En luullut että tulisitte tänne enää!

— En ollut aikonutkaan tulla tänne, vastasi Thora epävarmasti, — mutta Dyveke tahtoi...

— Vai niin, ymmärrän kyllä... Tulitte Dyveken tähden! Toivon että hyvyytenne palkitaan ja että te saatte kokea ainoastaan hauskoja asioita! —

Tuo puheensävy saattoi Thoran ymmälle.

— Niin, minä teen aina kernaasti mitä hän pyytää. Hän alkoi nyt kertoella Dyvekestä. Tuntui helpotukselta siirtyä toiseen asiaan.

— Oletteko nähnyt hänet? kysyi hän lopuksi. — Hän on nyt aivan terve, mutta pelkään niin kovin ettei hän tule säästymään.

— Kyllä, näen hänet aina tuon tuostakin — — hän on ihmeellinen kukkanen, — sellainen, jolle Jumala suo väriä ja hohdetta ja jonka tuoni taittaa... Antakaa hänen vain huvitella!

Thora nousi. Hänen mielessänsä paloi aivan muuta, mutta sitä hän ei voinut sanoa. Niinpä puhui hän edelleen Dyvekestä — ikäänkuin muu ei merkitsisi hänelle mitään.

— Hänen lapsuutensa on ollut niin surullinen — nyt vasta hän saa iloita elämästä!

— Kun vain se ilo ei olisi pian lopussa... Ihmiset saavat aina kaikki liian myöhään. Niin on minunkin käynyt, olen vasta aivan äskettäin saanut järkeä — ja samaten kävi myöskin esi-isämme Aadamin...

Siitä ei Thora ollut kuullut.

— Kun hän lepäsi kuolinvuoteellaan, lähetti hän poikansa Setin noutamaan suljetusta paratiisista hiukan öljyä viimeisen tuskan lievikkeeksi. Vahdissa oleva enkeli ei tahtonut päästää lähettiä sisään, mutta antoi hänelle oksan eräästä paratiisin puusta. Se piti hänen istuttaa Aadamin haudalle, ja kun puu kantaisi hedelmiä, olisi Aadam mahdollinen saamaan mitä oli pyytänyt.

— Mutta näen että olette lähtemäisillänne. Olette kärsimätön ja kaipaatte pikku lastanne. Hän seisoo tuolla alhaalla odottamassa. Toivon että pikku kaunokainen on minulle armollinen eikä ole suuttunut siitä että olen pidättänyt teitä!

— Tahdotteko että ottaisin hänet joskus mukaani tänne? Tulisimme niin mielellämme!

— Hyvä rouva, toivomuksillani on rajansa. 'Die Sterne, die begehrt man nicht, man freut sich ihrer Pracht!'

Thora hymyili vain vastaukseksi, taivutti päätänsä ja läksi.

Mutta kun hän tuli kartanoon johtavalle polulle, kohosi hehkuva puna hänen kasvoihinsa.

Tuon salajuonen — sillä sellainen oli hänellä todella ollut mielessä — että hän halusi Dyveken avulla löytää tien hänen luoksensa, — sen oli Samuel Stern oivaltanut ja oli vastannut kieltävästi.

Hänestä tuntui kuin ei hän voisi hengittää. Hänen sydämestään kohosi jotain, joka pyrki hänet tukehduttamaan. Hän ponnisteli voittaaksensa sen ja voidaksensa kulkea rauhallisesti.