Part 13

Äkkiä hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Samuel Stern oli sanonut että Dyveke seisoi odottamassa. Sitä ei hän suinkaan tehnyt, häntä ei näkynyt missään.

Vihdoin Thora oivalsi asian. Se oli ollut vain kylmä, kohtelias vihjaus että hän jättäisi hänet ja turvautuisi Dyvekeen. Nyt tuli hän ajatelleeksi, että se ehkä oli hänen oma syynsä. Hänhän oli sanonut että oli tullut tänne Dyveken takia — ja sitten oli hän puhunut yksistään Dyvekestä. Hän oli suorastaan kiusannut häntä Dyvekellä.

Ja tuo kaikkihan oli juuri päinvastoin kuin mitä hän oli tarkoittanut. Kuinka mielellään olisikaan hän sanonut Samuel Sternille, että jos olisi uskaltanut, niin olisi hän tullut tänne yksistään hänen tähtensä. — — —

Kuinka saisi hän nyt tilaisuuden sanoa sen hänelle?

Hän nauroi. Miksi pitäisi hänen sitten saada tietää se? Eihän hän välittänyt siitä rahtuakaan.

Hänen täytyi usein nauraa omalle itsellensä. Hänestä hänen naurahtelunsa oli käynyt niin omituisen soinnittomaksi.

Hän meni huoneeseensa ja istuutui tekemään työtä. Se oli Dyvekelle aiottu puku, joka ei ollut ehtinyt valmistua.

Hän päästi ompeluksensa. Hän itse ei myöskään tullut koskaan valmiiksi — ei koskaan!

Nyt kun kaiken tuli olla voitettua ja loppuun kärsittyä — nyt oli kaikki äkkiä muuttunut... käynyt entistä hullummaksi... Nyt oli heidän välillensä tullut jotain uutta — jotakin, jota ei ennen ollut olemassa!

Hän alkoi jälleen neuloa kuumeentapaisella kiireellä.

Hän tutki itseltänsä, mikä oli ollut katkerinta kaikesta katkerasta, jota hän oli kokenut. Ehkä tämä — varmaankin tämä — hän ei tiennyt miksi, mutta se tuntui hänestä niin tuikean raskaalta.

Hän oli alkanut itkeä, mutta pyyhki pois kyyneleensä. Dyveke joutui aina niin suunniltansa, jos huomasi hänen itkeneen.

Olihan tuo taivaan lahja, että Dyveke piti hänestä. Hänen piti olla siitä onnellinen, — ja sen piti riittää.

Dyveke tuli sisään — ja Dyveke oivalsi kaikki.

Hän painautui hellästi häntä vastaan.

— Pikku nuori äitini! Miksi et voi nähdä että taivas on sininen? Onko se minun syyni?

Rouva Thammers hymyili ja nojasi päänsä häntä vastaan.

— Pikku lapseni, sinähän olet minun lohdutukseni. Kuinka kätesi ovat suloisen viileät!

— Kuules, nyt menemme ulos katsomaan kuinka taivas on sininen! Se on aivan huikaisevan sininen!

Ja Dyveke ei hellittänyt. Kuinka omituisesti yhtyikään hänen olennossaan itku ja nauru! Häntä oli mahdoton vastustaa.

Nyt piti heidän yhdessä mennä kävelylle — pitkälle, viehättävälle kävelyretkelle!

17.

Oli ehditty elokuuhun.

Jotkut olivat jo matkustaneet pois, ja monet olivat alkaneet miettiä kotimatkaa. Näihin jälkimäisiin kuului rouva Thammers.

Häntä onniteltiin kesän tulosten johdosta, sillä Dyveke näytti nyt paljoa reippaammalta.

Tietysti hän koetti näyttää iloiselta. Mutta salaa hän toivoi että pääsisi pois. Niin tuskallisen pitkä ei ollut mikään kesä vielä ollut.

Kun Dyveke ilosta loistaen tuli kysymään: 'Eivätkö ihmiset täällä ole kilttejä, eivätkö ne ole enkeleitä kaikki tyyni?' — silloin vastasi hän myöntäen. Sillä kaikki olivat kilttejä — yksin Samuel Sternkin. Hän oli niin kiltti että siitä voi joutua epätoivoon. Hän osoitti hänelle ja Dyvekelle samaa herttaista myötätuntoa kuin ruustinnalle, vapaaherratar Cronelle, Iversen ja Mohrenberg yhtiölle ja kaikille muille.

Kaikki olivat ihastuneita häneen, eikä vähiten Dyveke.

Mutta yksin ei Thora tavannut häntä enää koskaan.

Hän oli alkanut tehdä kävelyretkiä niittyjen poikki koskelle. Silloin kohtasi hän kaikkia muita, mutta ei koskaan häntä.

Noita pieniä satunnaisuuksia, jotka ennen aina olivat saattaneet heidät yhtymään, ei ilmestynyt enää. Nyt sattui vain sellaista, joka erotti heidän tiensä.

Tapahtui pari kertaa että Thora päätti varmasti hakea hänet käsiinsä, saadaksensa puhua hänen kanssaan kahden. Mutta aina sattui jokin pieni este. Lukiko Samuel Stern hänen silmistänsä hänen aikeensa, silloin kuin hänellä oli jotain sellaista mielessä, koska hän aina osasi niin hiljaa ja huomaamatta ryhtyä varokeinoihin?

Silloin luopui Thora noista yrityksistä. He tapasivat toisensa joka päivä — muiden seurassa.

Dyveke iloitsi aina, kun he saivat jutella hetken hänen kanssaan. Hän oli saanut päähänsä, että se oli hyödyllistä hänen pikku äidillensä. Silloin hänen täytyi pakostakin vilkastua, ja väliin hän voi käydä suorastaan leikilliseksi.

Dyveke nautti siitä, sillä se oli hyödyllistä pikku äidille. Hän ponnisteli alati, saadaksensa heidät yhteen.

Dyveke oli huolestunut, sillä pikku äiti oli jälleen alkanut nukkua niin vähän.

Eräänä aamuna hän syöksähti sisään tapansa mukaisesti.

— Tänä yönä sinä olet nukkunut ja uneksinut jotain kaunista! Silmissäsi on niin syvällinen loiste! Tiedätkö että aamu-unet toteutuvat?... Olet yhä vieläkin niin suloisen uninen, minä menen tieheni — — —

Hän oli poissa. Rouva Thammers paneutui jälleen pitkäkseen ja nukkui.

Hän oli valvonut koko yön. Hän oli istunut akkunansa ääressä.

Vihdoinkin oli hän nähnyt Samuel Sternin palaavan vähän ennen auringonnousua. Thora oli piiloutunut, sillä hän kulki aivan hänen akkunansa ohitse. Hän näki hänet kumminkin selvästi. Samuel Stern oli itkenyt.

Silloin vaipui Thora polvilleen.

Hän oli rukoillut että maan päältä löytyisi ihminen, joka voisi tehdä hänelle jotain hyvää.

Sitten oli hän tyyntynyt ja mennyt levolle.

* * * * *

Eräänä iltana tuli Dyveke hänen luoksensa sanomaan hyvää yötä.

Hän ei tullut tavalliseen tapaansa, vaan aivan hiljaisesti.

Rouva Thammers kääntyi häntä kohden. — Pikku lapseni, minne ovat siipesi joutuneet?

Silloin hän näki, että Dyveke oli kalpea ja vapisi.

Hän kävi levottomaksi.

— Mitä on tapahtunut?

Dyveke heittäytyi hänen kaulaansa.

— Olen vain niin kauhean iloinen. Olen mennyt kihloihin.

Rouva Thammers irroittautui hänen syleilystään. — Et saa pelästyttää minua, sanoi hän vakavasti.

— Sitähän en tee koskaan, pikku äiti! Kerron vain, että olen kihloissa. Heinrich Crone ja minä, wir lieben uns! Nyt lähtee hän ensin metsäopistoon... hän arvelee että voimme odottaa jonkun aikaa. — — —

— Oi, kuinka minä toivon että olisin yli kaksikymmentä vuotta!

Viime sanat tulivat aivan hiljaa. Rouva Thammers ymmärsi tarkoituksen, mutta ei ollut huomaavinaan mitään.

Hän silitteli hänen vaaleata tukkaansa. — Pian se toivomuksesi täyttyy! sanoi hän tyynesti. — Aika kuluu niin nopeasti.

Sinä yönä ei rouva Thammers voinut nukkua. Varhain seuraavana aamuna hän päätti mennä vapaaherratar Cronen luo.

Mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä, sillä hetkeä myöhemmin ilmoitettiin että vapaaherratar oli tullut häntä tapaamaan.

Heinrich Cronen äiti oli hento, hieno, miellyttävä henkilö, jolla oli kalpeat, lempeät kasvot.

Rouva Thammers oli usein toivonut että saisi joskus keskustella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta siihen ei ollut koskaan ollut mitään aihetta. Nyt tuli se itsestänsä.

Rouva Crone puolestaan kertoi, että hänellä oli ollut sama toivomus rouva Thammersiin nähden, ja että hän oli iloinen siitä että hänen oli ratkaistava tämä hankala kysymys juuri yhdessä hänen kanssaan.

Hyvin liikutettuna kertoi nyt rouva Crone kyyneleitä vuodattaen, että Heinrich oli edellisenä iltana tullut hänen luoksensa ja kertonut hänelle kaikki.

Ensin ei hän ollut tahtonut sitä uskoa — ja silloin oli Heinrich suuttunut. Kun hän silloin oli huomauttanut, kuinka mieletöntä oli että hän ajatteli jotain sellaista, läksi Heinrich pois huoneeseensa. Siellä oli äiti kuullut hänen kävelevän koko yön. Nyt oli äiti ennen tuloaan rouva Thammersin luo mennyt hänen luoksensa, mutta hän oli lukinnut ovensa. Rouva Crone ei tiennyt, oliko rouva Thammers kuullut, kuinka sairaalloinen Heinrich oli. Lääkärit eivät liioin uskoneet hänen voivan parata. Hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa, hän tarvitsi lepoa ja vaihtelua — ja ennen kaikkea tuli hänen karttaa mielenliikutusta. Hänen enonsa oli ehdottanut että he koettaisivat mitä vuori-ilmasto täällä vaikuttaisi. Mutta juuri täällä oli nyt tuo mielenliikutus tullut.

Rouva Thammers rauhoitti häntä. Hän oli nähnyt hänen poikansa varhain aamulla, hänen palatessaan kävelyretkeltä. Mutta nyt oli kai hänen vuorostansa kerrottava Dyvekestä. Hänen laitansa oli yhtä huonosti.

Rouva Cronen silmät kyyneltyivät jälleen. Hän oli kyllä kuullut hiukan tuosta asiasta — mutta nythän Dyveke oli raikkaan terve... Hän voi niin hyvin käsittää Heinrichin vaalin. Itsekin hän oli rakastunut Dyvekeen.

Ja Heinrich oli reipastunut aivan käsittämättömästi täällä vuoristossa. Äiti oli kirjoittanut siitä hänen lääkärilleen, ja tämä oli tuskin tahtonut sitä uskoa. Mutta Heinrich sanoi että Dyveke oli ajanut kuolon pakosalle hänen luotaan. Ja Dyveke oli selittänyt hänelle tarmokkaasti, ettei ollut ollenkaan tarpeen uskoa lääkäreitä. — — —

Syksyllä aikoi Heinrich metsänhoito-opistoon. Sitten hän ryhtyisi hoitamaan tilaa, hänestä tulisi oikea talonpoika, hän tekisi työtä koko päivän. Niin oli Dyveke kehottanut häntä tekemään, ja nyt häntä niin halutti tehdä sillä tavoin.

Rouva Crone nousi paikaltaan. Hän tahtoi jättää koko asian rouva Thammersin ratkaistavaksi. Mutta hänen täytyi tunnustaa totuus: hän ei uskaltanut vastustaa Heinrichia. Se olisi vielä varmempi keino menettää hänet.

Rouva Thammers hymyili surunvoittoisesti. — Nähdäkseni emme voi tehdä muuta kuin antaa heidän iloita toisistansa ja luottaa kohtalon suopeuteen. Sehän on niin oikullinen.

Lempeästi hän taivutti rouva Cronen jälleen istuutumaan, sillä tämä värisi koko ruumiistansa.

Kun he näkivät toisensa ensi kerran — siitä täytyi rouva Cronen kertoa. He olivat seisoneet aivan jäykkinä ja tuijottaneet vain toisiinsa — kuten Dante ja Beatrice! Ja kuinka he molemmat olivat kauniita... Pohjola ja Etelä olivat siinä kohdanneet toisensa, — tyttö niin häikäisevän vaalea, ja mies — niin, eikös hänen Heinrichinsa myöskin ollut ihana mustine kiharatukkineen ja ihmeellisine silmineen — vihreä tyrolilaispuku yllään? — — —

Äkkiä seisoi Dyveke heidän edessänsä.

— Istutteko te nyt ja puhutte siitä että me emme saa mennä kihloihin? kysyi hän kiivaasti.

— Siksikö, että... hän vaikeni ja tuijotti heihin suurin, pelästynein silmin.

— Miksi me emme saa mennä kihloihin? Sentähdenkö... — hän kuiskasi puoleksi tukehtuneella äänellä: — Siksikö että minun tilani on toivoton? Ettekö näe, kuinka vahva minä olen!

Hän ei itkenyt, mutta hän vaipui kokoon ja kävi kuolonkalpeaksi.

Rouva Crone kiiruhti hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä.

Hän veti hänet polvellensa ja kuiskaili hänen kanssaan.

Rouva Thammers silmäili heitä levottomin katsein. — — —

Äkkiä palasi Dyveken joustavuus. Veri täytti jälleen läpikuultavan ihon alta näkyvät suonet, ruusunpuna väritti hänen kasvonsa.

Hän hypähti pystyyn. Kädet rouva Thammersin kaulassa hän kuiskasi naurun ja itkun vaiheilla: — Palaan kohta jälleen... mutta minun täytyy mennä mukaan sanomaan Heinrichille että hän avaa oven äidillensä... sain siihen luvan... kyllä me jyskytämme hänet ovelle! Ette aavistakaan kuinka vahva minä olen!

Ettei kukaan saisi tietää asiasta, se oli Dyvekestä melkein hauskinta kaikesta.

Myöhemmin päivällä oli molemmilla äideillä jälleen neuvottelu. Kylmä talvi ei ollut Dyvekelle terveellinen. Rouva Crone tahtoi siksi saada hänet mukaansa etelään. Heinrichhan aikoi metsäopistoon, niin tarvitsi rouva Crone pikku tyttärensä seuraksensa. Hän asui tilallaan Etelä-Tyrolissa, vanhassa, kauniissa linnassa, jossa oli hiljaista, päivänpaisteista ja runollista — juuri Dyveken mielen mukaista.

Päätettiin siis että rouva Thammers ja Dyveke matkustaisivat pois jo seuraavana päivänä. He aikoivat viipyä viikkokauden Kristianiassa. Dyvekenhän piti saada matkavarustuksia. Sitten tulisivat vapaaherratar ja Heinrich ottamaan hänet mukaansa.

Dyveke oli suunniltaan ilosta ja innosta — tavarat olivat laadittavat kokoon, hyvästelyt suoritettavat. Kaikista oli ihmeellistä että hän niin iloitsi siitä että jo pääsi matkustamaan pois.

Rouva Thammers oli hermostunut ja alakuloinen.

Hän ei nähnyt Samuel Sterniä koko päivänä. Hän oli mennyt paimenmajoille, eikä tiedetty milloin hän palaisi.

Illallisen jälkeen kysyi hän häntä uudelleen. Silloin oli hän tullut kotiin.

Mutta oli mahdotonta saada puhua sanaakaan hänen kanssaan kahden. Kaikki olivat kokoontuneet hänen ympärillensä.

Thoran tullessa hänen luoksensa katsahti hän häneen hämmästyneenä ja hymyili.

— Ja tehän kuulutte jo matkustavan pois! Oletteko miettinyt tarkoin, kuinka meidän muiden tulee ikävä?

Nyt täytyi rouva Thammersinkin hymyillä. — Me emme ole ollenkaan kuten tulisi olla, Dyveke ja minä. Meistä on vain mieluista, että teidän tulee ikävä meidän tähtemme!

Dyveke nyökkäsi ja nauroi. Hän seisoi Heinrichin rinnalla punoittavana ja vallattoman salaperäisenä. Hän säteili suorastaan iloa.

Nyt tulivat vaunut.

Rouva Thammers kääntyi vielä kerran Samuel Sternin puoleen ja ojensi hänelle kätensä.

— Me olemme jo useasti lausuneet toisillemme hyvästit. Tällä kertaa siitä kaiketi tulee täyttä totta!

— Ehkä kyllä! Minä en tule enää tänne. Olen myynyt metsästysalueeni. Tuon pienen huvilan olen kyllä ostanut, mutta se revitään maahan. Siinä ei kukaan enää saa asua!... Niin, ruustinna on oikeassa, — sehän on pelkkä päähänpisto! Mutta jokaisella on omat heikkoutensa... Hyvästi, arvoisa rouva!

Hän kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä.

Vihdoin täytyi Dyvekenkin nousta vaunuihin, ja sitten lähdettiin.

Kaikki seisoivat pihassa ja viittoelivat. Nuoriso teki jäähyväisiksi kunniaa.

Dyveke seisoi pystyssä vaunuissa, kääntyneenä heihin päin. Kuskin piti ajaa hitaasti.

Hän viittoeli ja hyvästeli katsein ja hymyilyin, käsivarsin ja käsin. Hän suuteli sormenpäitään ja heitteli lentomuiskuja — kerta kerralta.

Sitä kannatti katsoa.

Nuoren voitonjumalattaren kaltaisena hän siinä seisoi.

Kaikki miehet, sekä nuoret että vanhat, olivat tuosta haltioissaan.

Silloin hän äkkiä tunsi ujoutta ja piilotti kasvot käsiinsä.

Mutta vaunujen käännähtäessä suuteli hän jälleen sormiansa ja lähetteli tervehdyksiä.

Jokainen luuli, että jotain siitä oli aiottu juuri hänelle.

Mutta oli yksi, joka anasti itselleen kaikki.

Hänen siinä seistessänsä kävivät hänen silmänsä niin loistavan mustiksi.

Rouva Iversen sääli nuorta paronia. Mutta itse asiassa hän kantoi kauniisti kohtalonsa. Ja pianhan hän olisi unohtanut koko asian.

18.

Nuo muutamat päivät Kristianiassa kuluivat nopeasti suuren kiireen vallitessa. Rouva Thammersilla ei ollut aikaa ajatella että hän jälleen jäisi yksin.

Oli ilta. Hän oli palannut hotelliin saatettuaan Dyveken rautatieasemalle, missä rouva Crone oli äidin tavoin ottanut hänet huomaansa.

Thora tiesi myöskin voivansa olla aivan levollinen Dyvekeen nähden, mutta hänestä tuntui että nyt hän oli menettänyt hänet ainaiseksi.

Dyveke oli itkenyt, mutta riemuinnut vielä enemmän. Nythän hän pääsi maailmaa katselemaan.

Mutta hän oli ottanut pikku äidiltänsä lupauksen että tämä tulisi keväällä häntä noutamaan, ja rouva Crone oli sanonut että se oli ainoa keino saada hänet takaisin lyhyeksi ajaksi, sillä kenellekään muulle ei hän uskoisi häntä.

Dyveke oli jo kysynyt, eivätkö he silloin menisi jälleen Metsolaan. Heinrich tulisi tietysti mukaan. — — —

Thora istui tuijottaen raskaaseen harmaaseen ilmaan.

Keväällä! Kenties olivat nuo nuoret silloin jo molemmat haudassa! Hänestä tuntui, kuin ei hän saisi nähdä Dyvekeä enää koskaan.

Hän katsoi ympärilleen. Tuossa oli kirja, jonka Dyveke oli unohtanut ottaa mukaansa, tuossa pusero, jonka hän juuri oli riisunut yltään ja jota hän ei ollut aikonutkaan ottaa mukaan... ja muuan nenäliina oli myös unohtunut tänne.

Hän otti nuo esineet ja pusersi ne vasten poveansa. Niihin oli kuin jäänyt jotain Dyvekestä, raikas nuoruuden tuoksahdus.

Sitten pani hän ne matka-arkkuunsa ja ryhtyi järjestelemään tavaroitaan. Hänen täytyi nyt kaiketi alkaa miettiä, minne suuntaisi matkansa. Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa sitä ajatella, — hänellä oli niin paljon järjestelemistä.

Hänestä oli kuin olisi ääni kaukaa huoneesta sanonut: Tietysti sinun on matkustettava Bergeniin — minnekäs muuanne?

Mutta hän ei ollut sitä kuulevinaan — hän ei halunnut antaa vastausta.

Hänen piti kirjoittaa Dyvekelle kortti Kööpenhaminaan ja toinen, joka olisi odottamassa hänen huoneessansa, kun hän tuli Berliniin.

Sitten piti hänen mennä viemään ne kirjelaatikkoon. Samalla voi hän käydä kävelyllä.

Hän meni linnanpuistoon ja istuutui penkille.

Ihmisiä kulki ohitse. Toiset pysähtyivät häntä katsomaan.

Miksikä ne tekivät niin?

Äkkiä tunsi hän katkerasti kuinka yksin hän oli — yksin koko maailmassa!

Tietysti hän hankkisi itselleen jotain työtä. — Sehän ei olisi vaikeata. Tehtäväähän oli maailmassa yllin kyllin. Hänen pitäisi matkustaa rouva Harderin luo. Tämä kyllä auttaisi häntä — — —

Hän katseli ympärilleen. Täällä oli hän leikkinyt lapsena. Aivan täällä lähellä oli hänen lapsuudenkotinsa, mutta hän ei tahtonut nähdä sitä. Oli niin tyhjää kaikkialla. Ne, jotka olivat pitäneet hänestä, olivat poissa.

Hän nousi ja kulki edelleen.

Tuolla penkillä oli hän kerran istunut Samuel Sternin kanssa... kun he vielä olivat onnellisia. Olikohan penkki vielä sama?

Hän teki kierroksen ettei hänen tarvitsisi kulkea sen ohi.

Ja tuossa käytävässä oli hän kulkenut sinä iltana... jolloin ei enää ollut onnellinen. Silloin kun palasi hänen luotansa... kun kaikki oli rikkoontuneena...

Ja varhain seuraavana aamuna oli hän matkustanut Bergeniin... kuinka kiihkeästi hän oli halunnut pois! Itse hän oli syypää kaikkeen, — oli itse luonut kohtalonsa!

Kaikki tuon illan ja nykyhetken väliset kokemukset paneutuivat raskaana taakkana häntä vaivaamaan.

Olo kävi niin raskaaksi ja tukalaksi. Nyt palaisi hän hotelliin. Huomispäivänä laatisi hän tavaransa kokoon. Tänne ei hän voinut jäädä kauemmaksi. Hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa. — — —

Kääntyessään nurkkauksessa heräsi hän ajatuksistaan kuullessaan rouva Iversenin äänen. Tämä oli juuri kohdannut ruustinnan.

— No, mutta kuinka hauskaa! Niin, nyt me olemme jo poissa kaikki tyyni. Marit Hennerudhan vielä viipyy Metsolassa jonkun aikaa karjan takia, kuten tiedätte. Ja sitten on myöskin tukkukauppias Stern vielä siellä, hänhän taitaa olla niin innokas metsästäjä. Sääli noita kilttejä eläimiä! Ja sitten on siellä muuan englantilainen perhe, lady Hammond lordeinensa, lapsineen ja palvelijoineen. Ne kalastavat kaikki kuin maksusta, ei, paljoa uhemmin vielä — — —

Rouva Thammers veti harson kasvoilleen ja kiiruhti ohitse.

Hänen palatessaan hotelliin oli jo myöhäistä.

Hän meni huoneeseensa. Siellä oli niin sietämättömän yksinäistä, — hän halusi päästä nopeasti levolle. Häntä ei haluttanut ajatella minne hän matkustaisi. Ehtihän hän päättää sen huomenna. —

Jälleen tuntui muuan ääni arvelevan, että hänen piti palata Bergeniin. Siellähän hänen kotinsa oli. Tietenkin hän siellä keksisi itselleen jotain tehtävää.

Hän ei ollut kuulevinansa — johan hän oli sanonut ettei tahtonut vielä sitä ajatella. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. Se oli oivallista, silloinhan hän saisi heti unta — — —

Hän tuli-ajatelleeksi Samuel Sternin äitiä...se tapahtui nykyisin varsin usein. Vaikka Thora ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hän aina ollut ikäänkuin mukana hänen elämänsä taustana.

Kuinka hän nyt toivoikaan että olisi saanut nähdä hänet... että olisi mennyt hänen luoksensa sen sijaan että pakeni — kuinka toisin kaikki silloin olisi voinut olla — — —

Hän yritti nukkua, mutta ajatukset temmelsivät yhä. Hän haki Samuel Sternin äitiä, voimatta löytää häntä.

Mutta kun Thora todella vaipui uneen, tuli hän hänen luoksensa. Hänen kasvonsa olivat ystävälliset ja ääni lempeä. Hän sanoi ainoastaan nämä sanat: »Minä sinut lähetän!»

Herätessään seuraavana aamuna tiesi Thora minne matkustaisi. Outo rauhan tunne täytti hänen mielensä. Hän pukeutui aivan hitaasti. Hänestä tuntui että hänen piti tehdä kaikki hyvin hitaasti, voidaksensa paremmin koota ajatuksensa.

Hän aikoi viipyä vielä päivän Kristianiassa. Eihän ollut mitään kiirettä. Hänen päätöksensä puhua Samuel Sternin kanssa vakiintuisi vain päivä päivältä.

Hän meni jälleen kävelylle puistoon.

Hän kulki kaikkia noita entisiä teitä. Tänään voi hän tehdä sen.

Taivas oli pilvessä, mutta aurinko pilkisti väliin esiin.

Mikä siunaus, että tuli jälleen vähän päivänpaistetta! Hän alkoi tavotella säteitä, saadaksensa ne paistamaan itseensä.

Äkkiä hän pysähtyi. Hän tuli ajatelleeksi että mitäpä muuta hän olikaan tehnyt koko elämänsä aikana? — — —

Hän seisoi nojaten puuhun.

Hiljainen rauha laskeutui hänen mieleensä. Nyt ei hän enää tekisi niin! Hän ei ollut voittanut mitään... Ja hänen elämänsä päivä oli jo kulunut pitkälle. Hän tahtoi olla kiitollinen, jos hänelle oli jäljellä yksikin ainoa säde vielä. — —

Hän päätti odottaa vielä muutamia päiviä ennenkuin läksisi matkaan.

* * * * *

Marit Hennerudista oli ylen hauskaa että rouva Thammers palasi takaisin Metsolaan.

Oli kirkas syysilta. Ei näkynyt ketään — ainoastaan Sjurin peräti tyytyväiset kasvot.

Englantilainen perhe oli lähtenyt paimenmajalle kalastusretkelle. He aikoivat viipyä siellä viikon päivät. Tukkukauppias Stern oli tuntureilla metsästysretkellä. Häntä ei myöskään voitu aivan pian odottaa takaisin.

Marit Hennerud ei tiennyt millä huvittaisi vierastansa.

Rouva Thammers hymyili hänelle. — Olkaa vain levollinen ja jättäkää minut omiin hoteisiini!

Hänestä oli hauskaa että kaikki olivat poissa. Siitähän hän aina oli pitänyt eniten.

Ensi päivänä meni hän nummelle Sjurin luo. Hänellä oli tuomisiksi hänelle kirjoja ja kuvia.

Sjurin silmät kyyneltyivät ilosta. Riemu säteili hänen pienestä kesakkonaamastansa.

— Sinä olet hyvä rouva! En ikinä olisi uskonut että sinulla olisi niin elävä omatunto ja niin ihmeellinen muisti, että muistaisit sellaista kuin minä! Ja niin kaunista ja hienoa kuin kaikki vielä lisäksi on!

Rouva Thammers jäi koko aamupäiväksi nummelle.

Hänen täytyi katsella kaikkia kuvia Sjurin kanssa yhdessä ja tutustuttaa hänet noihin uusiin viisaudenlähteisiin.

Tyynet, lämpöiset, kirkkaat syyspäivät kuluivat niin nopeasti ja rauhallisesti tuolla ylhäällä. Thora ei käynyt kärsimättömäksi, odottaminen oli hänelle vain hyödyksi. Hänestä tuntui että ne loivat hänestä uuden ihmisen ja vahvistivat hänet kestämään sen, mikä hänen ehkä vielä oli kestettävä.

Eräänä aamuna oli Thuri tuodessaan aamiaista hyvin salaperäisen näköinen.

No niin, nyt ei rouvan tarvinnut enää olla niin yksin. Nyt olivat englantilaiset vihdoinkin palanneet, ja tukkukauppias Stern oli tullut heidän mukanansa.

Rouva Thammers kiitti häntä hymyillen tuosta hyvästä uutisesta.

Hänen akkunansa edessä kasvoi vanha saarni, josta lehdet jo olivat alkaneet varista. Oksien lomitse voi hän nähdä Samuel Sternin pienen punaisen huvilan.

Thurin mentyä meni hän akkunan luo ja aukaisi sen.

Hän näki hänen istuvan aamiaisella kuistissa.

Sitten hän tuli ulos poltellen ja kirja mukanansa ja kävi istumaan rouva Thamarin penkille.

Tunnin kuluttua meni Thora sinne.

Hän ei hämmästynyt Thoran tulosta. Siis tiesi hän jo edeltäkäsin että hän oli palannut.

— Aivan oikein tehty, sanoi hän hymyillen, — syksy on parasta kaikesta!

Thora katsoi avoimesti häntä silmiin.

— Samuel Stern, en voi mitään siihen että palaan tänne. En voinut tehdä toisin! Ja minä tulen teidän luoksenne... Minä tiedän että te ette ole onnellinen! Nyt ei teidän enää tarvitse käyskennellä täällä yksin, saatte jonkun, jonka kanssa voitte puhella... Nyt en enää suostu väistymään! Minulla on oikeus olla täällä, — äitinne on antanut minulle luvan siihen!

Samuel Stern näytti hämmästyvän tuosta uudesta puheensävystä. Sitten rupesi hän nauramaan.

— Sanotte etten ole onnellinen. Minua ilahduttaa, jos olette oikeassa. En tahdokaan että olisi toisin.

— Kun teidän vain ei tulisi ikävä täällä! Englantilaiset kalastavat kuin autuutensa kaupalla — — kun sataa, on teille tarjona huvi nähdä myladyn vaeltelevan suuret guttaperkahousut yllään.

— Ja toiste voitte saada harvinaisen huvin nähdä minut itseni, takaapäin tai sivulta, kun käyskentelen täällä vapaudessani.

Hän katsahti Thoraan. Hänen katseensa oli synkkä.