Part 14

— Minusta olisi parempi, jos te menisitte pois. Minä en tahdo että joku katsoo minuun, kun olen sellaisella tuulella kuin tänään.

Thora hymyili surunvoittoisesti.

— Teidän ei pitäisi aivan kartella puhua minun kanssani. En ole enää sama kuin ennen... Kuljin niin kauan suruani kannellen, kunnes se johti minut sinne, missä jokainen ihminen löytää jotain hänelle varattua, jotain uutta, jonka voi omistaa itsellensä... Nyt olen oppinut ymmärtämään teitä paremmin.

— Ehkä voitte sitten selittää minulle, miksi ei voi nauttia mistään hyvästä ennenkuin sen on kadottanut eikä voi siitä enää nauttia... Kun sen omistaa, ei siitä nauti, siksi että omistaa sen. Oikeastaan ei omista mitään ennenkuin sen on menettänyt. Ja jos sen saa jälleen, kadottaa sen taas... Eikö se ole surullisen hullunkurista, mitä? Eiköhän siinä juuri toteudu tuo kirous, joka aikoinaan kohtasi ihmiskuntaa, — tuossa, ettei koskaan todella omista sitä, minkä omistaa!

Thora yritti vastata jotain, mutta ei voinut. He istuivat molemmat vaieten.

Äkkiä kääntyi Samuel Stern jälleen hänen puoleensa.

— Älkää olko huolissanne minun tähteni. Oikeastaan tunnen nyt mieleni varsin kevyeksi. Nyt ei minulle näet enää voi tapahtua mitään. Nyt, kun kaikki pahin on tapahtunut, vieköön lempo minun puolestani kaiken muun!

Hän nousi, pudisti tuhkan sikaristansa ja pani sen pois.

— Olen aivan iloinen ja tyytyväinen nyt, kun minulla ei ole enää mitään toivottavaa!... Tuo ainainen loppumaton, synkkä ikävöiminen ei myöskään juuri tuota mitään nautintoa — eivätkä myöskään tunnontuskat siitä ettei koskaan toimi kuten tahtoisi. Nyt, kun kaikki on mennyttä, on tuokin tuska poissa.

Thora Thammers nousi myöskin.

— Tahdotteko tulla pienelle kävelyretkelle?

— Miksikä sitten? Ettäkö te minua lohduttaisitte? Olenhan jo tunnustanut teille, etten ole sen tarpeessa. Minä olen vain sellainen ihmeellinen post-festum-luonne. Minua vain vaivaa, että on niin paljon, jota en ole tullut sanoneeksi oikeaan aikaan. — — — Minne te sitten aioitte lähteä?

Hän meni sisään ja palasi jälleen. — Minä en sure, siksi että en usko sitä todeksi. Minua vaivaa, kun ihmiset puhuvat minulle surustani. — Minne te aioitte?

— Emmekö voi mennä koskelle? Nythän siellä ei ole ketään.

— Minä olen aina pitänyt kosken katselemisesta, jatkoi Thora — hänestä tuntui parhaalta vaihtaa puheenainetta. — Minusta tuntee jonkinmoista tyydytystä nähdessään veden syöksyvän pois ja katoavan, — on kuin se veisi mukanaan osan siitä mikä rasittaa ja ahdistaa mieltämme.

— Hyi, ei, älkäämme menkö koskelle. Kaikki tuollainen, joka katoaa eikä koskaan palaa, on sietämätöntä. Minä tahdon että kaikki palaisi. Tahdon että äitini palaa, kuten aina ennen, kun hän joskus oli matkoilla. No, lähdemmekö me nyt?

Hän otti hattunsa. — Te pidätte koskesta, menkäämme siis kaikella muotoa koskelle!

He menivät tietä alas. Samuel Stern alkoi jutella kaikenmoisesta, hän laski leikkiä Metsolan englantilaisistakin, mutta välillä tuli aina esiin jotakin siitä, mikä täytti hänen mielensä.

Hän pysähtyi.

— Nyt hän on alkanut tulla luokseni!... Kun olen sillä tuulella että menen käyskentelemään keskiyöllä, silloin tulee joku ja kulkee rinnallani. Ennen muinoin se minusta oli eräs toinen, joka tuli niin ystävällisesti minua tervehtimään ja sanoi: nyt palaan luoksesi!... Mutta nyt, kun äitini on poissa, on se hän. Kun on aivan hiljaista eikä ainoatakaan ihmistä ole läheisyydessä, tulee hän ja kutsuu minua sydämellisellä unohtumattomalla äänellänsä. Ja sitten hän kulkee hiljaa minun rinnallani!

Hän kääntyi Thoran puoleen.

— Tiedän aivan hyvin mitä te ajattelette. Teidän silmänne ovat aivan sennäköiset, kuin te tahtoisitte sanoa: Teidän äitinnehän oli vanha, täytyihän teidän odottaa niin käyvän! — Jotain sellaista sanoi Marit neiti äskettäin. 'Niin kyllä', minä vastasin, 'sitähän minä vain juuri odottamistani odottelin!'...

Tuo puhe loukkasi Thoraa. He jatkoivat edelleen kulkuansa.

Thora vaikeni yhä. Hän ajatteli että oli parempi ettei hän keskeyttänyt Samuel Sternin puhelua.

— En pidä tyhjyydestä, joka vallitsee kotona huoneissamme, — minunkin huoneissani, vaikka hän niin harvoin kävi niissä. Minusta on kuin olisi äitini matkoilla. Mutta nyt en kestä sitä enää kauemmin, nyt täytyy hänen tosiaankin jo palata. Oli aina yhtä varmaa kuin että yötä seuraa päivä, että kun tulin kotiin äitini luo, istui hän siellä tuolissansa. Sain mennä hänen luoksensa hakemaan tukea.

— Minä sanon aina: »Äitini arvelee niin» ja »niin äitinikin sanoo». Puhun kuin eläisi hän vielä, — en voi tehdä toisin — — —

— Ennen kyllä sattui että tein sellaista, josta tiesin ettei hän siitä pitänyt. Nyt, kun hän on poissa, on minulla polttava halu tehdä kaikki hänen mielensä mukaan.

Hän käännähti nyt Thoran puoleen ja sanoi ivallisesti: — Mitä te ajattelette tuollaisista asioista?

— Ja sitten minua kiusaa se, etten minä ollut hänen luonansa. Eihän ole ajateltavissakaan, että _hän_ ei olisi tullut, jos _minä_ olisin ollut sairaana!

— Olin silloin ulkomailla. Ajattelin vain: tietysti äiti paranee... Sitten koetin ajatella muuta, sillä en sietänyt ajatusta että äiti oli sairas. On kauheata, että voi olla sellainen — — —

— Olen ollut aivan järjetön. Muistan ihmetelleeni, kuinka äiti voisi koskaan kuolla. Tietenkin hänen täytyi kuolla joskus — mutta kuinka se tapahtuisi, sitä en voinut käsittää, sillä hän oli voimakkaampi kuin kukaan, jonka tunsin. Hän rohkeni käydä käsiksi kaikkeen, jota me muut pelkäsimme ja karttelimme. Emme käsittäneet että se johtui siitä, että hänellä oli niin ihmeellinen, rohkea tahto kantaa kaikki kuormat. Huonosti minä häntä oivalsin. Vasta kun hän vaipui maahan, ymmärsin minä kuinka väsynyt hän oli pitkän elämänsä jälkeen, jonka oli uhrannut muille.

— Olin niin tottunut turvautumaan äitiini, kun tuska ahdisti pahimmin. Hän antoi minulle voimaa jatkaa elämää. Olin niin tottunut siihen, että aina voin kääntyä hänen puoleensa. Luulen kuvitelleeni, että kun kuolema saapuisi luokseni, olisi hän ottamassa vastaan iskun — — —

— Nyt minua kiusaa se, etten huomannut kuinka väsynyt hän oli, vaikka hän oli minulle niin läheinen... etten ymmärtänyt illan lähestyvän... ja että hän tarvitsisi lepoa...

Thora Thammers kääntyi hänen puoleensa.

— Mitä te haette? kysyi hän hiljaa.

— Muutamia kukkasia vain, joita tavallisesti on tässä paikassa, mutta niitä ei ole nyt.

— Eihän nyt ole se aika, sanoi Thora lempeästi.

— Ei, ei kaiketi — lehdet varisevat.

He kulkivat edelleen ja katsoivat lehtiä, jotka irtaantuivat, liitelivät alas ja laskeutuivat maahan heidän ympärillään.

— _Ei koskaan enää! Lopussa!_ Noissa sanoissa on jotain ihmissydämeltä ikuisesti salattua, jotain käsittämätöntä! Ja _suru_ ja _kuolema!_ — Voi luulla tietävänsä, mitä ne merkitsevät, mutta sitä ei tiedä, ennenkuin kokee — — —

— Minusta on hyvä, ettei ole ketään, joka surisi minua... ettei minulla ole ketään omaista. Kun on kokenut surua ja tietää, kuinka se palaa joka aamu auringon mukana uutena ja tuoreena — eikä pakene päivän laskiessa... kun tietää, kuinka se kysyy hermoja, niin säästää siltä kernaasti muita — — —

Hän kumartui maahan.

— Näettekö, löysin sentään yhden... Se on äitini lempikukka! Se kukkii uudelleen varisevien lehtien keskellä! Se johtuu siitä, että olemme saaneet muutamia auringonpaisteisia päiviä — — —

Thora hymyili hänelle. — Muistakaa vain käyttää niitä hyväksenne!

— Minulle muistuu mieleen muuan poutapäivä. Se oli alkukesällä, ensi lapsuuteni aikoina. Silloin oli isoäitini hautajaiset. Kellot soivat ja näin paljon valkoisia liljoja. Mieleni kävi niin oudoksi raskaasta kellonsoitosta ja valkoisten liljojen raskaasta tuoksusta.

— En käsittänyt mitään. En ollut ennen nähnyt kuolemaa, en tiennyt siitä mitään. Mutta ilma, kukat, surunvoittoinen kellonsointi ja nuo monet vakavat, mustapukuiset ihmiset herättivät mielessäni ankeutta — — —

— Minulle annettiin leivoksia syödä. Ne olivat makroneja. Syödessäni oli minulla tunne että oli tapahtunut jotain kauheata, salaperäistä — — —

— Sitten tietysti unohdin tuon kaiken, en ajatellut sitä enää. En koskaan ajatellut kuolemaa muutoin kuin jonain vieraana seikkana, joka ei koskenut minua, pelkkänä merkityksettömänä käsitteenä.

* * * * *

— Viime yönä näin unta äidistä. Uneksin olevani pieni lapsi ja hain häntä huudellen. Ja hän kuuli sen ja tuli luokseni ja sanoi lempeästi: 'Etkö voi nyt antaa minun levätä, lapsukaiseni, pieni silkkikaritsani — niin nimitti hän minua aina pienenä ollessani. Ja minä vastasin kuten minulla oli tapana lapsena: Tiedän kyllä että olen silkkikaritsasi, mutta sinä olet myöskin minun pieni karitsani!'

— Sitten syleilin minä häntä kiihkeästi enkä tahtonut päästää häntä... Hän sanoi minulle: 'Nyt tulen luoksesi melkein joka yö! Olimme ennen niin vähän yhdessä, kuten muistat. Oli niin paha, että minun täytyi lähettää sinut luotani niin varhain! Mutta nyt voin tulla luoksesi. Kun olet suurimmassa tuskassa, silloin tiedät että minä tulen luoksesi!' — — —

— On miellyttävää harhailla tuollaisissa unelmissa... Katsokaapa tuota sudenkorentoa, joka istuu liikkumatonna päivänpaisteessa... sen siivet vain väräjävät ilosta. Siltä voisi oppia käyttämään auringonsäteitä paremmin!

— Voisi tosiaankin! — Thora katsoi kelloansa. — On jo myöhäisempi kuin luulin. On parasta kääntyä takaisin. Mutta näettekö, kuinka tuolla on kaunista! Tuolla kaukana kanervikon takana!

Samuel Stern nauroi. — Älkää kiinnittäkö liiaksi sydäntänne siihen, mikä on kaunista. Ei se ole mitään — kangastus vain!

— Niinkö? — Thora tuskin voi sitä uskoa. Hän huokasi hiljaa, painoi päänsä alas ja pysähtyi. — Ei, nyt meidän täytyy lähteä! Lady Hammond istuu varmaankin jo shakkilautansa ääressä ja odottaa, — lisäsi hän hilpeästi. — Hänen on ikävä lordinsa seurassa, ja te lupasitte eilen pitää hänelle seuraa.

— Olette oikeassa. Jokaisella on omat velvollisuutensa. Ja entä te! Te käyskentelette täällä ja surette miestänne ja ikävöitte pikku lastanne, ja nyt te olette alkanut hakea kadotettua poikaa. Älkää vain rasittautuko liiaksi!

Nyt puhui hän jälleen omituisen kylmähköön tapaansa. Thora katsoi häneen vaieten.

Mitään puhumatta jatkoivat he matkaansa.

Thora ajatteli kaikkea tuota, mitä Samuel Stern oli sanonut. Kuinka olikaan tuo äiti rakastanut häntä, päättäen niistä syvistä jäljistä, jotka hän oli jättänyt hänen mieleensä!

Ei koskaan vielä hän ollut niin nöyrästi kuin nyt tunnustanut eroa tuollaisen äidin hiljaisen, uhrautuvan rakkauden ja sen rakkauden välillä, jota hän kerran oli itse tuntenut Samuel Sterniä kohtaan.

19.

Kului muutamia päiviä.

Lady Hammond oli vallan ihastunut naapureihinsa. Nyt siellä oli käynyt oikein hauskaksi. Yhtä seikkaa vain hän heissä paheksui: norjalainen lady ja norjalainen lordi eivät kumpikaan suostuneet lähtemään kalastusretkille.

Eräänä iltapäivänä oli koko perhe päässyt onnellisesti matkaan joelle. Ilma oli jälleen käynyt kauniiksi, ja Thora Thammers meni nummelle. Hän käyskenteli siellä tuntikauden. Silloin tuli hänelle mieleen mennä sille paikalle, jossa Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.

Hän kiersi suuren kalliolohkareen ympäri, joka oli edessä, — ja näki edessänsä Samuel Sternin. Hänen kasvonsa olivat kirkkaammat kuin tavallisesti niinä päivinä jolloin hän istui yksin.

Thora aikoi poistua, mutta hän hymyili hänelle.

— Miksi ette tahdo tulla tänne istumaan? Enhän ole nähnyt teitä juuri vilahdukseltakaan pitkiin aikoihin.

Thora meni lähemmäksi.

He alkoivat nyt puhua Metsolan pikkutapahtumista.

Samuel Stern kertoeli englantilaisista ja Marit Hennerudista, joka ei tahtonut mennä kihloihin. Muuan noista onnettomista, jotka odottivat hänen ratkaisuaan, oli äskettäin käynyt Metsolassa. Mies oli koko seudun paras tarjokas. Mutta Marit ei ottanut kernaasti häntä kädestä, joten hänen onnistumisentoiveensa eivät liene olleet kovin suuret.

Thora kävi oikein hilpeäksi. — Ei, hän ei voi koskaan uskoa että tarjokki on se »oikea», joka on hänelle aiottu. Siitä eivät hänen omaisensa ole hyvillään.

Mutta äkkiä ei heillä ollut enää mitään sanottavaa.

Kanerva tuoksusi voimakkaasti sateen jälkeen, ja vaivaiskoivun pienet lehdet levittivät raikasta, kirpeätä lemua. Vähän kauempaa tuli suomyrtin mieto, metsäinen tuoksu. Ja ilma oli lempeä, avaruus siinteli.

He katsoivat molemmat valkoisille tuntureille päin.

Sitten kääntyi Samuel suoraan Thoraan päin.

— Minä uneksin niin paljon viime yönä!

— Kertokaa siitä! pyysi Thora hiljaa.

— Minusta oli, kuin olisin sittenkin tullut kotiin. Istuin äitini vuoteen ääressä ja luin hänelle Mooseksesta ja luvatusta maasta. Silloin tuli Herra itse hänen luoksensa ja sanoi: »Katso, nyt annan sinulle tämän maan, se on sinun! Puen sinut ihanuudella, ja sinun pitää hallita kaikkea mitä sydämesi halajaa!» Ja minusta hän hymyili minulle. Kohtasin hänen murtuvan katseensa — —

— Unennäköä jatkui — nukuin niin sikeästi. Kuljin häntä hakien enkä voinut ymmärtää, minne hän oli joutunut. Silloin tuli enkeli luokseni, ja minä kysyin häneltä: »Sano sinä, jonka tie kulkee tuolla ylhäällä, oletko nähnyt äitiäni? Sano, etkö ole nähnyt häntä tuolla ylhäällä hänen omassa maassansa kirkkauden ympäröimänä? Poista mielestäni katkeruus, jota tunnen siksi ettei häntä ole enää olemassa — ei täällä eikä muualla... siksi etten saa nähdä häntä enää koskaan!»...

Enkeli otti minua kädestä, ja silloin löysin äitini. Hän istui omassa tuolissansa. Ja niin leppoisa ja iloinen hän oli. Olimme niin onnelliset. Oli niin suloista saada vihdoinkin kerran sanoa hänelle, kuinka paljon minä pidin hänestä.

— Ja minä sain puhua oikein sydämeni kyllyydestä hänelle: »Rakas vanha äiti, kuinka hyvä oli että vihdoinkin löysin sinut! Sano, etkö tiedä kuinka kuljeskelin sinua hakien? Et aavista kuinka täällä oli koleata ja kylmää ja kuinka paljon kovaa sain kokea poissaollessasi! Tunnetko kuinka otsani on märkä? Nyt olen löytänyt levon luonasi!» —

— Ja minä suljin hänen molemmat kätensä omiini: »Sinä herttainen äitini, tiesinhän että palaisit! Sinulla on niin paljon tekemistä, sinun täytyy pitää huolta meistä kaikista ja rakastaa meitä — sitä ei voi kukaan tehdä kuten sinä. On niin ihanaa, kun sinä tulet tällä tavoin luokseni. Sinun täytyy tulla usein!» — Sitten kysyin häneltä neuvoa. Minulla on aina niin paljon kyselemistä, kun hän tulee — — —

— Hän katsoi minuun niin lempeästi — — »Mutta, lapseni, nyt minun täytyy lähteä, tiedäthän että elämäni on loppunut!» Koetin pidättää häntä. »Äiti, et saa mennä! Näethän etten saa unta tuskallisten ajatusteni tähden! Ethän ennen mennyt pois, kun tulin luoksesi! Minä noudan sinulle paremman tuolin, paraimman, minkä löydän. Äiti, et usko, kuinka minua kiusaa, ettei se päivä tullut koskaan, jolloin olisin voinut tehdä jotakin hyväksesi!» — — —

— Mutta sitten huomasin että hän katosi kauas pimeyteen, minun hakiessani parempaa tuolia...

— Yöllä saa niin ihmeellisiä ajatuksia!

Thora istui puolittain kääntyneenä hänestä poispäin.

— Ei se vielä ollut lopussa! sanoi hän hiljaa. — Kertokaa kaikki!

Samuel Stern ei kuullut hänen sanojansa. Hän istui pää kätten nojassa.

— Sitten olin heräävinäni ja nousin levolta. Oli vielä hämärä. Tulin tänne nummelle. Silloin näin hänet kaukana. »Äiti», sanoin minä, »miksi menet niin kauas luotani! Tule tänne puhelemaan hiukan kanssani! Et voi uskoa, kuinka kadun etten ollut luonasi, kun sinä olit sairas. Se kiusaa minua niin, etten voi maata vuoteessani yöllä.» — »Tiedän sen kyllä», sanoi hän, »tiedän sen, — mutta nyt ei sinun enää pidä ajatella sitä. Lupaa minulle, ettet enää ajattele sitä!» Ja hän kulki minun rinnallani. Minä polvistuin hänen eteensä: »Nyt täytyy minun vihdoinkin saada sanoa sinulle jotain. On kolme asiaa, jotka olen unohtanut sanoa sinulle. Sinä sanoit että surumme haihtuisi pian, kun joskus menettäisimme sinut, — nyt voit nähdä, ettei niin ole. Ja sinun oli tapanasi sanoa, että aika kaikki parantaa — kaikki haavat — mutta sehän ei ole totta. Sillä minulle tuottaa sellaista tuskaa, etten voi sitä koskaan unohtaa, tuo, että kun näin sinut viimeisen kerran, otin sinua vain nopeasti kädestä ja katsoin sinua silmiin, tietämättä etten tapaisi sinua seuraavana päivänä — en enää koskaan!»

— »Niin, mutta lapseni», sanoi hän, »et saa alati miettiä tuota yhtä ja samaa.»

— Sitten olin tekevinäni hänelle jonkun pienen palveluksen ja hän kiitti minua siitä. Hän oli aina niin kiitollinen jokaisesta vähäpätöisimmästäkin asiasta. Se vaivasi minua, sillä minä tein aina liian vähän hänen hyväksensä. Enkä ollut koskaan saanut oikein sanotuksi mitä tunsin häntä kohtaan. Mutta viime yönä voin vihdoinkin tehdä sen: »Äiti, et saa koskaan kiittää minua, minulle tuottaa tuskaa, kun teet sen. Se on kuin taakka povellani. Sillä minähän olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa — eikä päinvastoin! Sinä tiedät etten voinut koskaan tehdä mitään hyväksesi, enkä edes kiittänyt siitä mitä sinä teit minulle!»... Olin niin iloinen kun vihdoinkin sain sanoa sen! — — —

* * * * *

— Eikö teistä käy ikäväksi istua tätä kaikkea kuuntelemassa?

Thora ei vastannut, katsoi vain häneen.

Kun Samuel Stern ei enää jatkanut, kysyi Thora: — Eikö ollut vielä muutakin?

— Sitten oli kuin kävisi kaikki jälleen pimeäksi ja raskaaksi. Minä kyselin äitiäni kaikkialla. Joku sanoi minulle että hän oli poissa. Minusta se kuului naurettavalta. Vihdoin hän tuli. »Rakas äiti, kuinka en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan? Oli hyvä että tulit, sillä minun täytyy kertoa sinulle tuhansista seikoista! Mutta miksi tulet niin hiljaa? Kuinka on laitasi? Nukutko nyt paremmin? Muistatko että sanoit viimeisenä yönä: 'On niin vaikeata, — en saa hetkeksikään unta, en päivällä enkä yöllä!' Onko sinun nyt parempi olla? Onko parempi, kun pitkä, hiljainen yö on tullut? Onko totta tuo, että kuolleitten uni on sikeä, matala heidän multapieluksensa!?» — — —

* * * * *

— »Äiti, olen niin iloinen, kun saan kuulla äänesi on niin tyhjää, kun et enää ole täällä — on niin tyhjää, kun en tiedä palaatko sinä pian jälleen!» Sitten oli kuin olisin käynyt hänen haudallansa, ja hän saattoi minua kotiin. »Älä sure», sanoi hän. »Etkö tunne, että minä olen luonasi?» — — —

— Silloin vavahteli sydämeni. »Et saa enää koskaan mennä luotani!»

— Kun tulimme vanhan kotimme portille, pelästyin minä, sillä näin että hänellä oli siivet. »Tulethan sinäkin sisään!» sanoin hänelle. Silloin hän hymyili hiljaa. »Rakas lapseni, etkö tiedä että minä olen taistellut taisteluni loppuun?» Ja hän kääntyi minun puoleeni ja toivotti minulle siunaten rauhaa — — —

— Kurotin käteni hänen jälkeensä — mutta silloin heräsin. — — —

* * * * *

— Nyt kun hän on poissa, olen ruvennut uskomaan että täytyy vielä olla jotakin haudan tuolla puolen — — —

— Olisin niin kernaasti tahtonut pitää hänet luonani, että olisin voinut pitää hänestä parempaa huolta hänen vanhoilla päivillänsä kuin ajattelemattomuudessani olin tähän saakka pitänyt. Hän oli luvannut tulla luokseni tänä kesänä — — —

— Kuinka hän ajatteli minua kuolemaansa saakka! Hän tahtoi säästää minua. Ei kukaan saanut sanoa, kuinka hänen laitansa oli. Äidin rakkaus on ainoa, jota ei mikään — ei edes oma huonoutemme — voi meiltä riistää! — —

— No niin, — ja nytkö sitten on lähdettävä kotiin pelaamaan shakkia ladyn kanssa?

— Eipä suinkaan! Olisi parempi että menisitte kotiin lepäämään. Olette väsyksissänne!

— Äiti sanoi aina: »Ei saa väsyä!» Hän ei väsynyt koskaan. Sillä hän vei meidät harhaan, meidät ajattelemattomat ja heikot olennot — siinä määrin, että me luulimme hänen olevan jotain hyvää, joka ei koskaan loppuisi. Niin, hän petti minut siinä määrin, että minä sydämeni sanomattomassa yksinkertaisuudessa luulin, että hän oli kuolematon... Kuuluu uskomattomalta, mutta kun muut vanhat ihmiset kuolivat, niin minusta se oli paikallaan — mutta äitiin ei kuoleman ollut kajoominen, se ei saanut lähestyä häntä.— — —

* * * * *

— Muistatteko vielä — ei, ettehän te nähnyt häntä koskaan!... Hän kuunteli mielellään sotilassoittoa ulkona vapaan, sinisen taivaan alla. Se näytti päästävän sidottuja voimia hänessä valloilleen, hänen silmiinsä tuli loistetta. Hänen mielessänsä asui kaiho ylös avaruuteen, mutta hän oli kahlehdittu. Niin laski hän siipensä kokoon. Hänellä oli paljon voimaa ja tuollaista hiljaista, järkkymätöntä rohkeutta, jota ei mikään murra. Hän taipui kuormiensa alle ja kantoi ne. Hän oli voittamaton — kaikki hän kantoi ja vei voittoon. Siksi olikin Napoleon hänen sankarinsa. — — —

* * * * *

— Kun tulin suuremmaksi ja sain hieman ymmärrystä, aloin tuntea nöyrää kunnioitusta katsoessani hänen kasvoihinsa. Kaikki mitä tiesin kärsimyksistä, jokapäiväisestä surusta ja huolesta, kävi kuin mitättömäksi noiden rohkeiden, tyynten silmien katseesta, noiden siunattujen sinisilmien katseesta, jotka tiesivät niin paljon. —

— Hänen kaunis, soinnukas äänensä merkitsi niin paljon meille lapsille. Se toi mieleemme sellaisen turvallisuuden tunteen. Ja kun hän lauloi tai luki meille, oli se meille juhlahetki.

— Hänen äänensä ei käynyt koskaan vanhaksi kuten muiden ihmisten. Se säilytti aina lempeän, kirkkaan sointinsa. — — —

— On väärin, etten voi suoda hänelle lepoa. Kuolemahan on kuninkaallinen palkka. Se on elämän kruunu. Pitäisihän minun suoda se hänelle.

Thora Thammers katsoi häntä liikutettuna rukoilevin katsein. — Niin, niin kyllä! kuiskasi hän.

— Minun on niin vaikea olla! Eräs seikka, joka minua vaivaa pahemmin päivällä kuin yöllä, on se, etten ollut hänen luonansa hänen kuollessansa — etten ollut pyyhkimässä tuskanhikeä hänen otsastansa ja nostanut häntä pystyyn vuoteessa ja hoidellut häntä. Hän arveli itse että olisi parempi minulle etten näkisi hänen kärsivän. Mutta nyt saan kokea seuraukset. Näen kaikki alati edessäni; kärsin hänen tuskansa — — — Minä olen aina ollut noin huono ja heikko. Minua on aina vaivannut jonkinmoinen liiallinen tunteellisuus... Sentähden minä puren hampaani yhteen ja lyön kaikki leikiksi. Mutta en nyt enää — nyt kärsin kärsittäväni!

Hänen kasvoillensa laskeutui tuskan ilme. Hän nousi ja telki muutaman askeleen, mutta palasi jälleen ja kävi istumaan.

— On vielä toinenkin asia, joka on alkanut minua vaivata — — —

Thora Thammers nousi ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.

— Nyt menemme kotiin! Onhan äitinne sanonut, että te ette saa ajatella tuota kaikkea! Te tiedätte varsin hyvin, ettei hän ikinä olisi tahtonut että te kiusaisitte itseänne noilla ajatuksilla... Mutta luulen että on parempi, että olette niistä puhunut. Teidän on varmaankin nyt helpompi vapautua niistä.

Samuel Stern katsahti ylös, hämmästyneenä hänen varmasta äänensävystänsä.

Hän nousi, ja he alkoivat kulkea tietä alas.

— Minä olen raukka — enkös olekin? Mutta kyllä minun tulee helpompi olla. Te tiedätte että tulee helpompi, kun ensi viikolla ryhdyn kirjeitä vastaamaan ja kun sitten tulen työhön konttoriin — — —

He näkivät mäen alla lady Hammondin, tulossa heitä vastaan. Samuel Sternin kasvot kävivät yrmeiksi.

— Näettekö, kuinka hän on iloinen ja tyytyväinen! Hän ihmettelee kuollaksensa sitä etteivät kaikki ihmiset ole tyytyväisiä oloonsa. Yksi paha on tosin olemassa, sen hän myöntää, — se että väliin voi pitkästyä aikaansa.

— Entä lordi! Oletteko kuullut, että hän aikoo kirjoittaa kirjan Norjasta?

— Aikooko hän kirjoittaa? No, kenties se käy paremmin; kaikki, mitä hän puhuu, on kyllä takaperoista!

Nyt tuli lady Hammond heitä vastaan, viittoillen, loistaen innosta. Hän oli odottanut Samuel Sterniä shakkilaudan ääressä... Nyt tuumiskeli hän, kuinka kostaisi hänelle!

20.

Metsolaan oli tullut vielä muutamia vieraita. Nyt alkoi Marit Hennerudin kolmas tämänkesäinen toimikausi.

Tulokkaat olivat metsästäjiä ja kalastajia. Ja alhaalta kylästä oli tullut muutamia Maritin ystävättäriä, jotka nyt olivat saaneet hiukan lomaa.

Niiden joukossa oli pari nuorta hauskaa talonpoikaisemäntää, joiden kanssa Thora seurusteli mielellänsä. Heidän luonteva, vaatimaton hienotunteisuutensa, henkevyytensä ja rehellisyytensä vaikutti virkistävästi ja vahvistavasti kuin vuori-ilma.