Part 15

Thora Thammers tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin moneen vuoteen. Oli kuin voisi hän vasta nyt levätä — ja tehdä työtä. Rouva Harder oli kerran sanonut, että sen, joka tahtoo saada toimeen jotakin, on alettava omasta itsestänsä. Siihen tapaan oli Thora nyt alkanut melkein tietämättänsä. Hänestä tuntui ettei hän oikeastaan itse tehnyt mitään — mutta hänen sisimmissään oli työ käynnissä... hänen katkeruutensa suli pois ja katosi olemattomiin, hänen näköpiirinsä laajeni.

Hänen täytyi melkein nauraa. Vasta nyt hän näet eräänä päivänä huomasi, ettei Sjurilla ollut juuri mitään vaatteita.

Nyt ei hänellä enää ollut aikaa pitkiin kävelyretkiin. Hän alkoi kutoa sukkia ja neuloa paitoja. Hän huomasi että sekin oli hyödyksi hänelle itsellensä.

Päivät menivät menojansa. Samuel Sterniä ei hän nähnyt kuin harvoin. Hänelle oli lähetetty paljon konttorityötä. Sen lisäksi teki hän metsästysretkiä. Voi kulua päivämääriä, ilman että Thora näki häntä.

Thora ei enää hakenut hänen seuraansa muulloin kuin huomatessaan ettei hänen pitäisi olla yksin. Sen havaitsi hän hänen kasvoistansa.

Eräänä päivänä, kun Thora istui ulkona töineen, tuli Samuel Stern hänen luoksensa.

— Missä te nykyisin oleksitte päivät päästänsä? Näen teitä vain ani harvoin!... Te olette langennut kaikenmoisiin hyveisiin!

Thora katsahti häneen hymyillen.

— Ja te puolestanne laiskuuteen! Olette nyt istuskellut liian kauan kuistillanne aivan joutilaana... Katsokaas, tässä on muuan kirja, jonka olin aikonut tuoda teille. Se teidän pitää lukea. Alkakaa jo nyt heti!

Samuel Stern katsoi häneen ihmeissään, mutta otti kirjan ja läksi pois.

Pian ei hän enää hämmästynyt mistään. Asiat alkoivat olla sillä kannalla, että hän aina teki kuten Thora käski. Vähitellen, kummankaan huomaamatta, oli Thora saanut häneen nähden vaikutusvallan, jommoista hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.

Thorasta oli, kuin jäisi Omar Pashasta aina vähemmän jäljelle, kuin tulisi hänen tilalleen se Samuel Stern, jonka hän kerran oli tuntenut.

Heidän oli tullut tavaksi mennä joka päivä yhdessä kävelemään, jos Samuel Stern oli kotosalla. Väliin oli myöskin lady Hammond tai joku toinen mukana.

Ensi kerralla tuntui Thorasta tosin hiukan oudolta että joku muu oli mukana. Mutta pian hän tottui siihen. Heistä molemmista alkoi se jo tuntua aivan luonnolliselta.

Mutta puhuivathan he sentään tuttavallisemmin keskenään ollessaan kahden.

Thora kertoeli lapsistansa ja Dyvekestä. Ja kun Dyvekeltä tuli kirjeitä, luki hän ne aina Samuel Sternille. Se virkisti häntä. Tuo raikas, pulppuava nuoruudenilo vaikutti heihin kuin leivon liverrys.

Ja kun he näkivät postin saapuvan mäen juurelle, oli Samuel Stern yhtä innokas kuin Thora saamaan nuo kirjeet.

Hän oli myöskin alkanut puhua Thoran kanssa kauppa-asioistaan heidän ollessaan kahden — ja sitten tuli aina lisäksi jotain hänen äidistänsä, ikäänkuin hänen mainitsemisensa olisi tuottanut hänelle tyydytystä. Ja joskaan hän ei häntä maininnut, huomasi Thora hänen katseestansa ja äänensävystänsä, milloin äiti oli hänen ajatuksissansa. Oli kuin hän aina olisi ollut heidän luonansa — kun he olivat kahden.

Thora Thammers iloitsi siitä. Hän voi kumminkin tuottaa hänelle lohdutusta. Hänestä tuntui kuin ansaitsemattomalta onnelta, että Samuel Stern tahtoi puhua hänen kanssaan äidistänsä.

Mutta naisen tarkalla havaintokyvyllä hän huomasi että kaikki heidän entisyyttään koskeva oli kuin kulunut pois hänen sydämestänsä.

Mikä tavaton, armelias kyky unhottaa!

Hän iloitsi siitäkin, sillä se oli oikeudenmukaista. Hänestä oli, kuin varttuisi hänkin tuon tietoisuuden nojassa.

Hän varoisi kyllä herättämästä enää mitään entistä henkiin.

Nyt oli kai Samuel Stern täydelleen antanut hänelle anteeksi. Hän turvautui lohdullisena tuohon ajatukseen. Lady Hammondkin muiden muassa oli huomannut että lordi Stern, kuten hän häntä nimitti, oli käynyt suopeammaksi muille eikä ollut enää niin ärtyisä kuin ennen.

Eräänä päivänä saattoi hän lady Hammondin ihastuksiin, lupaamalla lähteä mukaan kalastusretkelle. Lady Hammond arveli että tuosta hauskasta muutoksesta sai kiittää shakkipeliä, sillä hän oli jo aikoja huomannut sen vaikuttavan jalostavasti. Mutta omaa lordiansa ei hänen ollut koskaan onnistunut saada sitä koettamaan.

Tuo kalastusretki kävi pitemmäksi kuin oli ajateltu — ja vielä romantillisemmaksi kuin Ldy Hammond oli kuvitellut.

He olivat eksyneet metsässä ja heidän oli täytynyt viettää kaksi yötä tunturipaimenten risumajasissa.

Lady Hammond oli haltioissaan. Lordi merkitsi muistiinpanoja kirjaansa varten — Samuel Stern väsyi koko seikkailuun ja halusi kotiin.

Sinä iltana, jolloin he vihdoinkin saapuivat Metsolaan, märkinä, saaliilla kuormitettuina, olivat he olleet poissa melkein viikkokauden.

Lordi Stern oli huonolla tuulella, väitti lady Hammond.

Mutta sitä ei Marit Hennerud voinut huomata. Hän piti hänestä niin hellää huolta, kuin olisi ollut hänen äitinsä, ja juhlallisemmin ei liesi ollut loimunnut vielä koskaan.

Vihdoin tuli rouva Thammerskin seurusteluhuoneeseen ja lausui heidät tervetulleiksi. Hän oli kuullut että he olivat palanneet, mutta hänen oli ensin pitänyt lopettaa jokin työ.

Syötiin oivallista kalaa, lepäiltiin ja lämmiteltiin sekä pidettiin hauskaa, sillä lady Hammond kertoeli ihmeellisellä norjalais-englantilaisella sekamelskallaan kaikista retken seikkailuista.

Samuel Stern istui hiljaa tuijottaen valkeaan pää kätten varassa.

Niin kiintynyt ei lady Hammond ollut aineeseensa, ettei olisi samalla tarkannut kuinka miellyttävästi tuo kaunismuotoinen pää kiharatukkineen kuvastui valkeata vastaan.

Hänen oma lordinsa oli aivan kaljupäinen.

Samuel Stern loi tuon tuostakin ihmettelevän katseen Thora Thammersiin. Hänestä tuntui että hän oli muuttunut varsin huomattavasti. Tai kenties hän vasta nyt, oltuansa poissa, huomasi tuon muutoksen — — —

Vihdoin sanoi hän siitä jotain Thoralle.

Tämä kääntyi hänen puoleensa.

— Joku on sanonut: »Sorrow has its reward. It never leaves us, where it found us.»... [Kärsimyksellä on palkkansa mukanaan. Se ei jätä meitä koskaan sille asteelle, missä kohtasi meidät.] Toivon niin olevan. Olihan muutos kylläkin tarpeen — — —

Sitten hän lisäsi hiljaa: Luulen että opin hiukan joka päivä — teidän äidistänne!

Hän kääntyi pois — hänen silmänsä kimmelsivät kuin kyynelissä.

* * * * *

Päivät tulivat ja menivät hiljalleen — loistavan kirkkaina ja tyyninä.

Kullanhohtoisina ympäröivät lehtipuut pihaa. Saatiin nauttia tuollaisesta jälkikesästä, jommoisen syyskuu väliin lahjoittaa lopettajaisikseen.

Tänä vuonna sitä kesti harvinaisen kauan.

Lady Hammond ei tahtonut lähteä Metsolasta, kun siellä vielä oli niin kaunista, ja hän oli saanut Marit Hennerudin lupaamaan että hän viipyisi siellä vielä jonkun aikaa. Hän oli jo vuokrannut itselleen yhden Metsolan huviloista seuraavaksi kesäksi, ja hän koetti houkutella rouva Thammersia lupaamaan että hänkin tulisi sinne silloin.

Mutta rouva Thammers oli pudistanut päätänsä, hymyillen taipumatonna.

Oikeastaan sai Thora aina hetkisen kuluttua kyllänsä lady Hammondin seurasta. Siksi käytti hän aina ensi tilaisuutta päästäkseen pakoon, — hänestä oli melkein väärin istua sisällä juttelemassa tuollaisen ihanan sään vallitessa kuin nyt viime päivinä.

Hän meni nummelle sille paikalle missä Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.

Hän meni sinne nykyisin usein — sillä näköala sieltä oli ihmeellinen nyt kuulakassa syysvalaistuksessa — ja myöskin siksi että tuo paikka muistoineen liittyi hänen hiljaiseen sielunelämäänsä.

Kuinka aurinko paistoikaan korkealla, kirkkaalla taivaalla! Oli kuin koko nummi olisi ollut tulessa, kuin olisi kaikkialla sinkoillut säkeniä ilmaan.

Thora kävi istumaan kivellensä, keskelle tulvivaa päivänpaistetta. Ja auringonsäteet tulivat tuttavallisina ja lempeinä tuomaan säästöön jäänyttä kesän suloutta.

Thora nautti suurten, tyynten tunturien katselemisesta. Hänestä ne soivat hänelle sisäistä voimaa ja hivenen omaa ikuista rauhaansa.

Rauhan saavuttaminen oli nyt oleva hänen pyrkimyksenänsä. _Aina enemmän rauhaa!_ [Geerge Sand.] Se oli nyt oleva hänenkin mielilauseensa.

Puut näyttivät kulkevan häntä kohden noilta pitkiltä rinteiltä, rauhallisina iloiten päivänpaisteesta... Ne olivat hänen ystäviänsä, — hänen tuli kiittää niitä, sillä nekin olivat auttaneet häntä.

Punertavana seisoi pieni vaivaiskoivu hänen rinnallansa ja vieressä muutamia vaalean kullanhohteen värittämää haapoja. Vieno tuulenhenkäys pudotteli niiden lehtiä. Yksitellen ne liitelivät maahan hänen ympärillään, synnyttäen hiljaista sipinää.

Äkkiä tuli tuulahdus, tuoden mukanaan kosken kohinaa, niin että kuulosti kuin olisi se ollut aivan lähellä.

Tuo ei ollut hänelle mieleen. Tuo ääni ei soveltunut tänne, missä tunsi olevansa niin valmis elämään nähden. Hänkin oli nyt alkanut tuntea olevansa valmis — — —

Mieluummin hän kuunteli joen ääntä! Sillä oli luja tahtonsa, mutta se ei ollut enää niin kiihkeä. Mitä se keväällä oli sanonut hillittömyydessään, sen oli se jo unohtanut — — —

— Mitä sanot, joki, ohirientäessäsi? Onko kaikki lopuksi kääntyvä hyväksi?

Ja joki suhisi hitaasti ja tyynesti: — Ei hätää! Päämääräänsä saapuu kukin aikanansa!

— Niin, niin kyllä! vastasi Thora omiin ajatuksiinsa.

— Senhän tiedämme niin hyvin!

Mutta hän istui kumminkin paikallaan sitä kuunnellen. Hänestä se lausui myönnyttelynsä niin varmasti ja vakuuttavasti, koko tuon tyynen, tuntureita kohden kohoavan nummen kuultavaksi. — Niin, niin kyllä! toisteli se vitkalleen ja varmasti.

21.

Thora ei tiennyt kuinka pitkälle iltapäivä oli kulunut. Hän otaksui että oli myöhäistä ja aikoi juuri lähteä nummelta, kun näki Samuel Sternin saapuvan sinne ja suuntaavan matkansa suoraan häntä kohden.

Oli niin harvinaista, että he nykyisin kohtasivat toisensa nummella. Siksi jäi Thora paikoilleen.

Samuel Stern kävi istumaan tavalliselle paikallensa.

— No, milläs mielellä te nykyisin olette? Olen huomannut teidän käyttävän shakkipeliä ja minua tekosyinä, päästäksenne pakoon.

Hymyillen myönsi Thora hänen olevan oikeassa.

— Kuinka kauan te vielä viivytte Metsolassa?

— Ladymme on houkutellut minut lupaamaan että olen täällä vielä jonkun aikaa, niin kauan kuin parantola on auki...

— Se on oikein, — te näytätte paljoa terveemmältä! — — — Ja sittenhän teillä on täällä niin paljon tehtävää.

— Tarkoitatte että luen Sjurin kanssa... Niin, onhan siinäkin syytä viipyä täällä, luulen että hänellä on siitä hyötyä.

— Ja sittenhän hän käy hienona kuin sulhaspuvussa joka päivä... Meidän on kiittäminen teitä paljosta, sekä Sjurin että minun... Mutta minä olen mustasukkainen Sjurille... Paidat ja sukat saa hän pitää kernaasti minun puolestani, mutta miksi te ette ole lukenut minunkin kanssani?

— Te olette tänään hyvällä tuulella.

— Oikeastaan on asianlaita aivan päinvastoin! Minun täytyy lähteä pois tänä iltana — jo ennen illallista. Olen jo lausunut kiitokset ja hyvästit tuolla alhaalla — ja jättänyt tervehdyksen teille!... Mutta olipa onni, että tapasin teidät täällä!

Thora hymyili hiukan väkinäisesti. — Sehän oli merkityksetön sattuma, kun te kerran olitte jättänyt tervehdyksen!

— Kuten tahdotte! Mutta minulle se oli onnellinen sattuma... Saan kiittää teitä kaikesta, mitä te olette ollut Sjurille ja minulle!

— Minusta te olette niin leikkisällä päällä, sanoi Thora lyhyesti.

— Niin, tavallisesti on ollut toisin... Mutta vakavasti puhuen, oli hauskaa että vielä tapasimme toisemme — eikö niin?

Thora ei vastannut mitään. Häntä loukkasi että hyvästijättö oli ollut vain sattuman varassa. Sitä ei hän katsonut ansainneensa.

Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa. Kääntyessään Samuel Sternin puoleen oli hän jälleen aivan tyyni.

— Kyllä, olen iloinen että sain tavata teitä ennen lähtöänne... kiitollinen siitä että saan sanoa teille hyvästit!

— Mutta sallikaa minun nyt vielä sanoa muutama sana! Haluaisin kernaasti tietää erään seikan... Meidän välillemme ei saa jäädä mitään katkeruutta!

Hän oli käynyt hiukan kalpeammaksi kuin tavallisesti. Mutta hän istui rauhallisena, kädet ristissä polven ympärillä. Hän vältti Samuel Sternin katsetta.

Tämä oli käännähtänyt häntä kohden, ja hänen silmistänsä tuikahti nopea katse Thoraan. Hän teki liikkeen kuin lähteäksensä — mutta jäi sitten paikoilleen katsoen vaieten Thoraan.

Thora taisteli hetken, tyyntyäksensä täysin.

Sitten hän jatkoi: — Halusin sanoa teille jotain. Nyt luulen voivani tehdä sen. Mehän olemme ystävät — eikö niin?

Samuel Stern nyökkäsi, ja Thora jatkoi hiukan epäröiden:

— Eräänä päivänä, kun puhuitte äidistänne ja mikä onni on omistaa jonkun ihmisen rakkaus... sanoitte te, että on aina oikeutettu saamaan tietää sen, jos on voittanut jonkun rakkauden... että tietoisuus siitä voisi olla hyödyksi ja tukena elämässä — ja että kenelläkään ei ollut oikeutta salata sellaista tunnetta. Teistä tuntui raskaalta, ettette ollut koskaan saanut sanoa sitä äidillenne! — — —

— Silloin ajattelin: »Tuo on aivan totta!» Sentähden tahdon nyt sanoa sanottavani: Aina, sekä silloin kun luulin rakastavani Arvidia että myöhemmin... aina pidin ainoastaan teistä... teihin oli sydämeni kiintynyt, te olitte haaveitteni esineenä! En sano tätä puolustuksena itselleni... ja voihan tämä myöskin kuulua ihmeelliseltä. Mutta ehkä tämä saattaa teidät käsittämään kaiken sen, mikä olennossani on ollut katkeraa! —

— Nythän voin sanoa tämän kaiken, nyt, kun kaikki on unohdettua! Mutta nyt teidänkin puolestanne täytyy sanoa, että olette täysin antanut minulle anteeksi!

Samuel Stern teki torjuvan kädenliikkeen.

Thora jatkoi: — Ja näettehän te, etten minä ole enää onneton. Olen oppinut paljon... edistynyt entisestäni... Olen tyytyväinen olooni — kun te vain sanotte, että olette antanut minulle anteeksi!

Samuel Stern pudisti päätänsä.

— Teidänhän on annettava minulle anteeksi! Te tahdotte olla ystäväni... Mutta se ei riitä minulle... Katsokaa, nyt olen jälleen alkanut pitää teistä, mutta taaskin toisella tavalla kuin ennen... Rauhoittukaa, ei teidän tarvitse pelästyä — en kiusaa teitä enää koskaan! —

— Mutta tämä sinun täytyy saada tietää: noina pitkinä vuosina, jolloin käyskentelin yksin, loin usein katseeni ovelle, kohotin päätäni ja odotin etkö tulisi — käännähdin huoneessani katsomaan, etkö hiipisi luokseni minua yllättämään — — —

— Pitkän taipaleen olen saanut kulkea elämäni tietä, ehtiäkseni niin pitkälle, että nyt tyydyn siihen, että tiedän sinun olevan olemassa... on ihanaa ajatella sitä — niin ei ainakaan ole yksin!

— Oli aika, jolloin olisin tahtonut vihata sinua. Nyt olen ehtinyt edemmäksi — olen onnellinen siitä, että rakkauteni on niin suuri. En sano: »Jää luokseni, sillä päivä ehtii ehtooseen, jää luokseni, valokseni, kun suuri pimeys tulee.» Ei, minä sanon: »Mene! Mene luotani! Tahdon rukoilla että jotain hyvää tulee osaksesi!»

— Tuo, että on nähnyt sydämensä tunteen kasvavan suureksi ja ihanaksi... tietoisuus, että on ehtinyt siihen, ettei enää toivo mitään itselleen, vaan ainoastaan toiselle, se saattaa aavistamaan sielujen salaista yhteenkuuluvaisuutta, — saattaa uskomaan, että meissä on jotain kunnioitusta ansaitsevaa, jotain siitä Jumalan kirkkaudesta, joka on kuluttava tuli — — —

— Te tiedätte, että kansan piti pestä vaatteensa, ennenkuin Herra tuli alas Sinain vuorelle. Ja asetettiin raja, ettei kukaan kävisi liian lähelle pyhää — ja hukkuisi. Ja kansa vapisi ja seisoi loitompana — — —

— Monet meistä ihmisistä ovat hukkuneet — siksi että ovat saastuttaen koskeneet pyhään! — — —

Hänen äänensä sointi oli käynyt lempeäksi. Thorasta oli, kuin olisi vuolas virta hellyyttä tulvehtinut häntä vastaan.

— Sano ainoastaan, rakkaani, minne menet, niin että tiedän missä elät ja hengität! Et aavistakaan mitä minulle merkitsee tieto, että sinä olet olemassa!... Miksi kalpenet? Onhan kaikki, mitä välillämme on ollut, vaihtunut rauhaan! — — Löytäköön jalkasi tien sinne, missä sinun on hyvä olla!

Thora oli istunut pää alas painuneena. Nyt loi hän katseensa ylös, ja se kuvasti tuskaa, hänen puhuessaan värähtelevin äänin:

— Suuntasin askeleeni tänne, siksi että arvelin että jos voisin tehdä jotain sinun hyväksesi, niin olisi se parasta minulle! — — —

— Nyt en minä lähde sinun luotasi, vaan sinä minun luotani! On sittenkin niin, että aika kaikki parantaa! Ja kun kammiosi ei enää ole tyhjä, vaan siinä asuu kaksi onnellista, nuorta ihmistä — silloin on tapahtunut se, mikä minulle on parasta. Silloin tiedän, että sinä olet antanut minulle anteeksi!

He istuivat molemmat hiljaa.

Sitten nousi Samuel Stern ja ojensi molemmat kätensä Thoralle.

— Sano, että nyt ainakin uskot minua! Etkö usko minua vieläkään? Tahdon, että teet sen!

Hän kävi kiivaaksi.

Thora sulki silmänsä ja nojautui tukea hakien tuohon suureen kiveen.

— Miksi en uskoisi sinua! Sinä sanoit täällä kerran, että olet unohtanut kaikki tyyni, ja minä uskon sen! Olenhan ehtinyt kesän kuluessa tulla siitä vakuutetuksi, olen nähnyt ja oivaltanut sen sydämelläni ja sielullani ja kaikilla aistimillani — niin että sen kyllä uskon täydelleen! — — —

Hiljaa lisäsi hän:

— Sinun täytyy antaa anteeksi kaikki mitä minä silloin sanoin!... Nyt en enää ajattele sillä tavoin. Nyt ajattelen ainoastaan, kuinka onnellinen olisin, jos sinun olisi hyvä olla!

Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän koetti turhaan sitä vastustaa.

Samuel Stern istui hänen viereensä.

— Sano nyt minulle kautta tosimman totuuden, etkö uskonut minua silloinkin, kun sanoit ettet voisi tehdä sitä koskaan... ja oliko totta että olit unohtanut minut?

Thora kävi kuolonkalpeaksi.

— Se ei ollut totta! Mutta minä pelkäsin omaa itseäni. En luottanut itseeni. Siksi täytyi minun pelastautua pakoon.

Samuel Stern nousi ja kulki muutaman askeleen. Mieli järkytettynä katsoi Thora hänen jälkeensä.

Hän palasi, kumartui Thoraa kohden ja katsoi hänen hermostuneesti vavahteleviin kasvoihinsa.

— Enkö minä voisi päästä Suden paikalle? Sehän ei ole täällä!

Ja hän anasti Suden paikan, laskien päänsä Thoran polvelle.

Saiko hän tehdä niin? Hän kysyi vielä kerran nöyrästi ja kaihoisasti.

Thora ei voinut vastata. Hänen mieltänsä vavahdutti hiljainen riemuntunne, joka purkaantui kyyneliin.

Samuel Stern ei puhunut enää mitään.

Silloin kumartui Thora häntä kohden. Hän halusi nähdä hänen kasvonsa.

Samuel Stern itki.

Thora laski poskensa hänen kutreillensa sulkien silmänsä. Hiljainen onnen, autuaallisuuden hohde kirkasti koko hänen olentonsa...

Oliko tämä totta? Vai uneksiko hän jälleen? —

* * * * *

— Vai aioit sinä toimittaa minulle nuoren vaimon, kuiskasi hän.

Thora nauroi, mutta hänen naurussansa soinnahteli kiihkeä hellyys.

— Sinähän olit lakannut ajattelemasta minua... et minua enää nähnyt, et kuullut — senhän kyllä huomasin!

— Ja kumminkin keskittyi kaikki sinuun... olit käynyt muistoksi... Enhän voinut käsittää muuta kuin että olit hylännyt minut ainiaaksi. Silloin kun sinä sanoit, ettet voisi enää koskaan luottaa minuun, silloin tunsin kadottaneeni sinut kokonaan. Tunsin mielessäni kuin kalman kylmää.

— Anna minulle anteeksi! — Hän sulkeutui hänen syliinsä.

— Ja nyt minä tulen, kuiskasi Samuel Stern, — anomaan sinulta lämpöä ja suojaa — suotko niitä minulle?

— Ei, minähän tulen sinun luoksesi, pyytäen että päästäisit minut sisään, — sinne, missä äitisikin on. Tahdon istua hänen jalkojensa juuressa ja oppia hänestä! Itse olen saanut kärsiä enin siitä etten tullut ennen!

— Tiedätkö, kuiskasi hän hetkisen kuluttua, — jos en olisi ollut niin varmasti vakuutettu, että sinä olit unohtanut minut, niin en tiedä olisinko voinut sanoa sinulle sen mitä sanoin.

— Sittenhän minulla on syytä iloita arvokkaasta käytöksestäni. Mutta älkäämme enää ajatelko sitä asiaa. En nyt jälkeenpäin yhtään käsitä, kuinka kaikki oikein tapahtui.

Mutta äkkiä tunsi Thora mielensä masentuvan. Hän irroittihe Samuel Sternin syleilystä.

— Mutta kaikki johtui siis ainoastaan pelkästä sattumasta?

— Mitä sinä tarkoitat? Älä puhu halveksivasti niinsanotuista sattumista. Ne ne juuri muovailevat meidän kohtalomme! — — Ethän toki aikone jälleen lähteä tiehesi?

Hän pusersi Thoran kiihkeästi povellensa ja painoi päänsä hänen olallensa.

— Et voi uskoa kuinka köyhän, palelevan miehen on ihanaa saada tulla sisään!

Mutta Thora ei voinut vapautua ajatuksistansa.

— Mutta muutoin sinä olisit matkustanut pois!... Olisit lähtenyt minun luotani?

Samuel Stern katsoi häneen lempeän nuhtelevasti.

— Enhän tiennyt muutakaan neuvoa, rakkaani! Muista, että olit itse saattanut asiat sille kannalle! Laupiaana enkelinä esiintymisesi oli aivan eri asia. — Mutta kenties olisin sittenkin palannut katsomaan, olitko sinä vielä täällä.

— Mutta minua pahoittaa tosiaankin, ettet sinä saanut nuorta, hilpeätä ja raikasta pikku vaimoa...

Samuel Stern laski kätensä hänen suullensa. Hän tarttui siihen ja suuteli sitä.

— Niin, nähnethän sinä, että minä olen tullut vanhaksi, niin vanhaksi, että minun pitäisi olla aivan harmaa.

— Pikku lapsi, sinä et käsitä ollenkaan mitä rakkaus on!... Jos sinä olisit niin vanha, ettei sinulla olisi enää elettävänä kuin yksi ainoa päivä, niin iloitsisin, jos ehtisin luoksesi, niin että saisimme elää sen päivän yhdessä. Ja jos meillä ei olisi muuta kuin tämä lyhyt hetkinen, niin en vaihtaisi sitä pitkään elämään nuoren vaimon seurassa!

Hän nauroi, sulki Thoran molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä.

— Arvaan että haluaisit olla seitsentoistavuotias kuten muinoin. Mutta onneksi ei ole niin!... Tahdon uskoa sinulle muutaman seikan: sitä onnea, jonka tänään olen voittanut, en vaihda, en seitsemääntoista vuoteen, en mihinkään vähempiarvoiseen... Etkö tunne kuinka paljon arvokkaammaksi se on muuttunut, — se on kallisarvoisen viinin kaltainen, joka säästössä yhä paranee, se tulee pysymään muuttumatonna kuin raskas, punainen kulta. — — —

— Sanot että on myöhäistä! Siunaus ei tule koskaan liian myöhään. Mihin aikaan elämästä se tulleekin, on se parasta mitä voi tulla osaksemme. Mutta mitä nyt?

Thoran katse oli käynyt surulliseksi. Siinä oli jäljellä jotain hänen kärsimyksistänsä, hänen kyynelistään, — kuin vienoa kaihoa.

— Mitä ajattelet? kysyi Samuel Stern hiljaa.

— Minua vaivaa omatuntoni. Oletko antanut anteeksi, että elämämme on mennyt hukkaan?

Samuel Stern sulki hänet lempeästi syliinsä. — Oletko _sinä_ antanut anteeksi minulle? »Vuosikausia olen ihmetellyt, kuinka voin tehdä sillä tavoin... Ja elämämme ei ole mennyt hukkaan, se hymyilee meille sinun hymyilyssäsi. Kun suljen sinut syliini, on elämä luonamme.

Thora katsoi häneen, peläten antautuvansa ennen aikojaan onnen valtaan.

— Ah, Samuel, tahtoisin että näkisit kaikki oikeassa valaistuksessa. Sitä et sinä tee.

Samuel Stern katsoi syvälle hänen silmiinsä.

— Sano vain että tunnet olevasi turvassa minun tykönäni! pyysi hän. — Sano se!...

— Katsos, nyt on nuoruutemme palannut jälleen. Mutta totta on, että olen odottanut sinua. Miksi viivyit niin kauan? — — Ja muistatko, kuinka puro lirisi ja kohisi kuusten alla... Täällä suhisee vielä tuo vanha kuusi ja puro lirisee ja kohisee ja kuiskii... Muistatko vielä?

— Niin, me toivoimme että ajan kulku pysähtyisi!

— Niin, nyt on tuo aika palannut!

— Niin kyllä! kuiskasi Thora, mutta hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän kääntyi poispäin, ettei Samuel Stern huomaisi sitä.

Voiko olla totta, että he vihdoinkin olivat löytäneet toisensa? Että Samuel Stern oli hänen luonansa ja etteivät he eroaisi enää koskaan?

Kuinka onnellinen Thora olikaan kuullessaan hänen äänensä ja hänen hiljaisen hengityksensä! Hän oli saanut takaisin hymyilynsä ja tuon lempeän suunilmeen.

— Thora! Tiedätkö millainen nimi sinulla on? Se on tummansininen ja salaperäinen kuin tuo kaukainen tunturi... ja siitä säteilee salattua päivänpaistetta — kuten sinusta itsestäsi.

Hän kumartui Thoraa kohden. — Thora, mitä sinä mietit?

— Ajatukseni ovat pysähtyneet, en mieti mitään.

— Se johtuu siitä että kesä yhä jatkuu!... Täällä sataa ruusuja ja päivä paistaa... ja _sinä_ olet täällä! Et ole sittenkään seitsemäätoista vanhempi. Minä kiitän Jumalaa sinusta!

— Ah, Samuel, näet väärin!