Part 16

— Ei, minä näen että sinä olet palannut luokseni — — ja siitä tahdon kiittää polvillani joka päivä... et aavastakaan kuinka usein olen kaihonnut saada edes koskea käteesi! Miksi suljet silmäsi?

— Niitä häikäisee... Minua häikäisee valovirran tavoin se että olen luonasi!... Jos olet onnellinen, on kaikki autuaallista! Sinun tykönäsi on lämpöä ja kaikkea hyvää. Minä olen palelluksissani, olen vihdoin löytänyt kotiin! Sano vielä kerran, Samuel, että pidät minusta, vielä kerran! Janoan niitä sanoja, tiedän että puhut totta! — — —

Hiljaisuus ympäröi heitä. Ainoastaan järveltä kuului airojen loisketta yksinäiseltä veneeltä.

Oli kuin korkea kirkko olisi kaartunut heidän ylitsensä pyhässä hiljaisuudessa...

Thora istui hymyhuulin. Riemu valtasi hänen mielensä — syvä, vavahteleva riemu.

Heistä oli molemmista niin ihanaa vain istua yhdessä, tietäen etteivät he enää eroaisi.

Vain silloin tällöin täytyi Samuel Sternin sanoa joku sana. Sitten vallitsi jälleen hiljaisuus.

Sitten täytyi taas Thoran sanoa jotain, tullaksensa vakuutetuksi ettei tuo kaikki ollut unta vain.

Hänen siinä istuessansa olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Synkät piirteet olivat kirkastuneet. Niihin oli tullut uusi, onnellinen ilme. —

— Samuel, minun täytyy uudelleen kysyä sinulta jotakin. Pidätkö sinä todellakin minusta?... Minusta se on niin ihmeellistä, — minun täytyy kysyä sitä yhä uudelleen! —

Samuel Stern ei vastannut. Hän teki vain puolestansa myöskin muutamia typeriä pikku kysymyksiä, joissa ei ollut rahtuakaan järkeä, vaan jotka syvästi liikuttivat Thoraa.

— Sinä unohdat kaikki nuo vuodet, jotka ovat menneet menojaan, Samuel!

— Minun nimeni kuuluu niin toisenlaiselta, kun sinä lausut sen! Siitä tulee uusi nimi. Se kajahtaa niin vienolta ja syvälliseltä, niin pehmoiselta ja onnekkaalta! Sano se vielä uudelleen! Ennen et lausunut sitä sillä tavoin — et sellaisella äänensävyllä! — — —

— Ja entä valkoinen puku, joka sinulla oli ylläsi, kun läksit luotani — minne se on joutunut? Juuri sellainen puku pitää sinulla olla, kun tulet omakseni — niin että minä tiedän sinun palanneen!

— Mutta Samuel, silloinhan kaikki ihmiset nauravat minulle!

— Mitä se meitä haittaa, jos he nauravatkin! Voitko sanoa?

Sitä ei Thora voinut.

— Mutta sanopa sinä vuorostasi muuan seikka, jota olen aivan unohtanut kysyä: voitko _sinä_ rakastaa minua? Voitko ainaiseksi sulkea minut sydämeesi? Muistatko satuja, joita täällä kerroimme toisillemme? Tämä on paras niistä kaikista!

— Ja tässä on meillä kukkasia yltympäri! Tässä on akanhammas ja päivännouto ja silmäruoho. Katsos, kuinka ne ovat hienosti puetut. Oletko kutsunut ne tänään juhlaan?

— Ja täällähän sinikellosikin ovat. Kuuletko niiden äänen?

Thora nauroi: — Aioin juuri kysyä, kuulitko sinä sen!

— Kuinka sinun naurusi on vienoa ja kaunista! Et tiedä itse, kuinka kaunista se on ja kuinka se nuorentaa pikku kasvojasi! Mitä sinä sanot?

— En yhtään mitään. En saa esiin mitään — minulla on niin paljon sanottavaa!

— Kuuletko, kuinka hongat suhisevat tuolla kankaalla? En koskaan ole kuullut metsän suhisevan sillä tavoin kuin tänään!... Ja tässä tulee veljemme tuulonen. Yhtykäämme ylistyslauluun tuulen ja pauhun, myrskyn ja tyvenen, siskomme kuun ja kaikkein valkoisten pikku tähtösten kunniaksi! — Ylistäkäämme elämää!

Samuel Stern kävi rauhattomaksi, sillä Thora oli niin kalpea. Hän veti varovasti pienen vaipan hänen ympärilleen.

— Olet väsynyt. Sinun pitää istua aivan hiljaa.

Thora hymyili. — Tahdon ajatella sinua!

Hän painautui Samuel Sternin povelle.

— Sano jotain! On niin ihanaa kuulla sinun puhuvan!

Samuel Stern istui kuiskaillen hänen kanssaan, mutta hiukan vain, että hän lepäisi paremmin.

Thora vastasi joka kerran hymyilyllä.

Äkkiä hän kohottautui suoremmaksi.

— Samuel, minun pitää vielä kysyä sinulta jotakin.

Samuel Stern veti hänet povellensa.

— Olethan Sanpriel! kuiskasi hän.

Thora ei kysellyt enää.

Nyt tuli Susi heidän luoksensa. Se heristi korviansa ja katsoi heitä tarkkaavasti kesyttömillä ruskeilla silmillänsä. Sitten se paneutui maahan häntäänsä liehutellen, vakuutettuna että kaikki oli juuri kohdallaan.

— Nyt lankeaa kaste maahan. Nyt soivat iltakellot, kehottaen kaikkia yhtymään iltaruskon kiitoslauluun!

— Kuulen sen! sanoi Thora, sulkien kätensä hänen käteensä.

Hopeansininen sumu laskeutui harjanteille. Se leveni yli järven ja tunturien. Metsät painuivat pimeään.

He katsoivat, kuinka aurinko vaipui nummen hämärään.

Hiljaa ja huomaamatta oli kuu ilmaantunut taivaalle. Se oli alhaalla taivaanrannassa ja loi vaaleata hopeanhohdetta. Säteet väreilivät — kuin soittimen kielet soittoniekan niitä käytellessä.

Tuuli oli viileän puhdas, kuin tulisi se iäisyyden mailta.

— Mitä kuiskivat kaikki nuo kukkaset?

Thora vastasi hymyillen:

— Enkeli käy yli kaiken maan ja tuo meille tervehdyksensä.

Hänen katseeseensa tuli juhlallinen ilme. Autuaallisuus täytti hänen mielensä.

Hänestä tuntui, kuin ei hänen sydämensä kestäisi — kuin täytyisi hänen menehtyä onneen!...

Taivas oli hehkunut kultaisin liekein, jotka leijailivat ja sammuivat.

Ja sitten tulvahti esiin punertava valomeri säteillen tummimmasta purppurasta hennoimpaan valkohohteeseen.

Ikuinen lumi hehkui tulessa, nummi peittyi veripunaan.

Mutta tunturien ja harjojen yläpuolella vallitsi häikäisevä kirkkaus.

Heistä oli kuin olisivat he saaneet ohi tähtien luoda katseen loppumattomaan iäisyyteen.

Ja siellä liiteli ihmeellisiä, hienoja kukkasia, joiden väreille ei kukaan ole keksinyt nimeä. Oli kuin näkisivät he valkosiipien välkkeen... lähetin kirkkauden mailta!...

Vavahdus kävi läpi Thoran olennon. Ihanan haaveen vallassa hän kuiskasi:

— Samuel! Äitisi on avannut meille tien luvattuun maahan!