Part 8

Nuori rouva istui leikiskellen kiltin valkoisen kissanpojan kanssa, jolla oli mustia pilkkuja otsassa, pienet mustat käpälät ja aivan ruusunpunaiset korvat.

— Pikku Tulla, kuinka oletkaan suloinen! Ei, mutta, neiti Hemb, kuinka voittekaan sanoa uskovanne ihmisten synnynnäiseen pahuuteen, minun mielestäni ihmiset ovat oikein hyviä, ainakin sivistyneissä piireissä!

Kuinka hän näyttikään herttaiselta ja hurskaalta tämän sanoessaan, pitkäin silmäripsien luomat pehmeät varjot poskillaan!

Tuo vaikutti kenraaliin valtavasti. — — —

Hyviä kirjojako?

Liss rouva käännähti rouva Sahmin puoleen, jonka oli niin vaikea tietää, mitä hänen pitäisi lukea. — Hyvä Jumala, sehän ei ole lainkaan vaikeata. Kun sanomalehdet eivät hyväksy jotain kirjaa, niin en ikinä koske siihen! — Ja rouva Liss kääntyi jälleen kenraalin puoleen ja vakuutti ettei hänellä ollut aavistustakaan pohjoisesta ja etelästä, hänellä ei ollut hitustakaan paikallisaistia, hän voi täälläkin kuljeksia ja hakea, löytämättä edes omaan huoneeseensa. Kenraalista se oli kerrassaan viehättävää. Niin, mutta ylioppilas Adelsson oli ollut kyllin röyhkeä sanoaksensa, että asuntoonsahan toki löysi jokainen hyönteinenkin. Hän tarkoitti siis, ettei hänellä ollut senkään vertaa ymmärrystä kuin hyönteisellä! — — —

Ylioppilas puhui juuri politiikkaa muutamain nuorten kanssa. Kuultiin hänen lujalla äänellä lausuvan toivomuksen että Ranskalla olisi toki sen verran järkeä, ettei se alkaisi jälleen kokeilla Bourbon’eilla.

Kenraali loi häneen murhaavan katseen — ei juuri Bourbon’ein takia, mutta koko hänen esiintymisensä oli niin ärsyttävän häikäilemätöntä. Ja hän vakuutti rouva Arescholle, että Saksassa ei tuollaisten ihmisten sallittu olla vapaalla jalalla.

Vähän kauempana kulkivat professori Maurus ja lehtori, keskustellen yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Heihin liittyi muitakin herroja — — lopuksi myöskin tukkukauppias Stern. Aluksi hän vain sanoi vastaan noudattaakseen tavallista tapaansa, harmistui sitten hiukan ja löi lopuksi koko asian leikiksi.

Tuo ei miellyttänyt enemmän professoria kuin lehtoriakaan. Professori ei halunnut kernaasti tulla sekoitetuksi tukkukauppias Sternin pilapuheisiin, — ne miellyttivät häntä ainoastaan kohdistuessaan muihin. Lehtorin hymyily kävi empivän epävarmaksi. Kuin apua hakien loi hän lakkaamatta katseita ympärilleen.

Heidän edessään loikoi Susi. Se kuunteli tarkkaavasti kaikkea — ja haukotteli.

Jostakin rakennuksesta takapihalta päin kuului Donnan ulvonta.

Neiti Hemb oli mennyt antamaan sille leipää, mutta kun ei voinut päästä sen luokse, oli hän jonkinmoisen typerän hyväntahtoisuuden valtaamana pistänyt avaimenreiän leipää täyteen. Tuntiessaan hienon kahvileivän tuoksun oli Donna joutunut aivan suunniltaan.

Thora Thammers nousi, meni apuun, otti pois leivän ja pysähtyi keskustelemaan neiti Hembin kanssa.

Nyt nousi rouva Thamarkin paikaltaan.

Hän oli istunut lepäämässä omalla penkillänsä. Hän loi pikaisen katseen innokkaasti keskusteleviin herroihin.

Tukkukauppias Stern tuli hänen luoksensa.

— Ja he taistelivat filistealaisia vastaan ja David väsyi. Nyt teidän täytyy levätä. Suvaitsen armossa käskeä teidät mukaani pienelle kävelyretkelle... Enkö ole sanonut, että teidän pitää jättää lehtori rauhaan? Te teette itsenne alinomaa syypääksi lainrikkomisiin!

Tukkukauppias Stern nauroi. — Kun rikkominen on käynyt tavaksi, ei enää huomaakaan että rikkoo. Ette ole suvainnut olla oikein tarkkanäköinen, arvoisa rouva, Lienettehän kuullut, kuinka hilpeätä keskustelumme oli me ylistimme elämäniloa, — yksin professorikin yli-inhimillisellä tavallaan. Ja se on aivan oikein. Ei pidä halveksia niitä pieniä ilonaiheita, jotka meille tarjoutuvat. Suvaitsetteko huomata, että minullakin on oma uskontoni!

He menivät alas niityille päin. Tukkukauppias Stern käännähti ja vihelsi.

Susi kohottautui seisoalleen, oikoi itseään, meni rouva Thammersin tykö ja liehutti häntäänsä. Tuo oli ystävällinen kutsu että hän tulisi mukaan, mutta kutsua ei noudatettu.

Rouva Thammers oli pysähtynyt hetkiseksi keskustelemaan neiti Hembin kanssa ja katsonut poistuvien jälkeen. Hän oli kuullut heidän puheensa. Olipa tuokin keino kiusata häntä!

Oliko hän mustasukkainen Thamar rouvalle ja noille nuorille tytöille? Hänen täytyi tosiaankin nauraa itsellensä!

Hän meni huoneeseensa, otti käsipeliin ja katsoi siitä kuvaansa. Se voi olla hyväksi.

Niin, nuo kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä. Ja entä silmät — oliko hänellä jo kauankin ollut tuollaiset omituisen surulliset silmät?

Hänelle tuli mieleen muuan yö jonkun aikaa Birgerin syntymän jälkeen. Hän oli silloin herättänyt Arvidin nyyhkytyksillään. Sinä yönä hänen silmänsä olivat saaneet tuon ilmeensä. Siitä oli jo kauan! — — —

Mitä voisikaan hänelle sanoa tuo mies, joka ylisteli elämäniloa, joka ei halveksinut ainoatakaan sen tarjoamista pienistä ilonaiheista?

Kerran oli hän pyytänyt Thoraa vastaamaan johonkin kysymykseen. Mutta nyt oli hän jo unohtanut koko asian. Hän oli viisas mies — — —

Thora seisoi yhä edelleen peili kädessä — seisoi tarkastaen kuinka tuo katkera piirre suun kohdalla uurtui yhä syvemmäksi.

Hän alkoi jälleen tehdä tavallisia kävelyretkiänsä ja oli enemmän toisten seurassa.

Väliin käveli hän ylioppilas Adelssonin kanssa.

Toisten mielestä hän oli käynyt vilkkaammaksi ja näytti terveemmältä. Ruustinna arveli sitä lämpimän veden ansioksi.

Hän ei myöskään enää välittänyt kartella Samuel Sterniä. Sattuessaan yhteen he keskustelivat välinpitämättömästi, hilpeästi turhanpäiväisistä asioista.

Ruokapöydässä oli Thora joutunut istumaan rouva Iversenin rinnalla. Heillä oli tukkukauppias Stern läheisyydessään, ja tätä katsoi rouva Iversen suureksi onneksi.

Juteltiin ruuasta, koirista, puhuttiin puita, heinää. Rouva Iversen ei ollut koskaan tätä ennen tiennyt, että voi olla niin hauskaa puhua puita heinää.

11.

Thora seisoi eräänä iltana katsoen ulos akkunastaan.

Ulkona oli tyyntä ja hiljaista. Kuu kohosi veripunaisena esiin nummen takaa. Thora seurasi katseillaan pitkiä, vaihtelevia varjoja. Silloin valtasi hänet halu päästä tuonne ylös, katselemaan kukkasia ja kaikkea muuta. Viikon päivät oli hän ollut sieltä poissa.

Hän meni alas. Piha oli tyhjä. Suuressa salissa oli ruvettu karkeloimaan.

Mutta kun hän tuli nummelle, oli siellä niin omituisen hiljaista. Oli kuin ei hän voisi tavata ketään. Kaikki olivat käyneet levolle.

Hänen täytyi kulkea kuulumattomin askelin, sillä hän näki tiensä varrella hentoja, taivutettuja kukkaskupukoita ja kokoonkäärittyjä lehtiä.

Hän käyskenteli pimeässä maassa, jossa oli tuhansia suljettuja pikku taloja.

Omituinen tunnelma valtasi hänet. Hän istuutui ja nojasi päänsä kantoon.

Hän loi katseensa kauas valkoisiin tuntureihin, ylös taivaalle, missä iltarusko oli sammumaisillaan.

Hänestä oli kuin olisi joku tullut.

Hän istui kuunnellen — ja vaipui haaveisiin.

— — — Yö saapui hänen luoksensa, ikuisen lumen hohde otsallaan, valkoisista säteistä kudottu puku yllään. Taivas oli laskeutunut alas häntä tuomaan, ja hänen ihmeellinen loisteensa täytti kaiken maan...

Kaukaa harjulta päin saapui pitkiä kuiskailevia ilmalaineita.

Ja korkealta päänsä yläpuolelta, kaukaa, kaukaa kuuli Thora ääniä toisesta maailmasta, — maailmasta, jonne hän muinoin oli kaihonnut, mutta ei ollut voinut päästä. Hän istui ihmeellisessä valaistuksessa, haaveiden, unelmien valossa.

Tuolla, tuolla kaukana oli hänen lapsuutensa kultainen maa!... Hän halusi tiedustella tietä sinne. Hän tahtoi kysyä mahtavilta tuntureilta, jotka näkivät kaiken maan ja ylös taivaisiin, missä tie kävi hänen maahansa. Hän halusi ylös valtaville lakeuksille nähdäksensä minne tie veisi — — —

Nyt saapui joku jälleen hiljaa käyden... Metsänhaltiatar lähestyi häntä, hän, joka vallitsi nummella... Sjurin kertomuksista tunsi hän hänet. Hän kantoi kädessään vihreätä oksaa. Se oli taikasauva. Jokainen, joka saa hänet nähdä, joutuu hänen valtaansa.

Vavahtaen tunsi Thora nyt joutuneensa metsänhaltiattaren valtaan.

Tulija saapui aivan hänen eteensä.

Silloin täytyi Thoran kumartua syvälle alas.

— Näethän että olen omasi, sinun täytyy auttaa minua, sanoi hän hiljaa.

— Mitä tahdot minulta?

Silloin tunsi Thora sydämen hehkuvan povessansa.

— Tunnen kaihoa!

Metsänhaltiatar katsoi häneen, ja hänen silmänsä olivat tummat ja täynnä voimaa.

— Mitä sinä kaihoat?

Thora kurotti kätensä häntä kohden.

— Sitä, jota en voi saavuttaa!... Sitä, joka on ikuista!

Silloin kosketti metsänhaltiatar häntä taikasauvallaan, ja hänen katseensa oli käynyt lempeäksi.

— Nouse ja käy, — muutoin et ehdi perille! sanoi hän, kulkien edelleen.

Thora katsoi hänen jälkeensä, hänen käydessään yli nummen, poistuessaan pitkien kanervalaineiden keskitse. Missä hänen jalkansa oli koskettanut maata, siinä hohtivat värit, jommoisia Thora ei ollut koskaan nähnyt, ja siinä kohdassa, missä hän oli kadonnut näkyvistä, leimusi liekki mätästen yläpuolella. —

Silloin tuli vieläkin joku hänen luoksensa ja puhutteli häntä — nyt ihminen.

Thora ei ollut huomannut hänen tuloansa; nyt näki hän hänen istuvan vieressänsä. Mutta hän ei hämmästynyt; hän ei olisi voinut hämmästyä mistään, istuessaan siinä nyt voimatta vapautua tuosta haavetilasta, johon oli joutunut. Hän ei sitä koettanutkaan. Miksi olisi hän sen tehnyt?

— Mitä sinä täällä teet? kysyi tulija.

Ääni oli lämmin ja lempeä ja se tunki hänen sydämeensä.

Hän tiesi että tulija oli Samuel Stern. Hän näki hänen kauniin suunsa, jolla oli sama lempeä ilme kuin muinoin nuoruuden päivinä.

Hän ei ollut siitä ihmeissään, eikä siitäkään että Samuel Stern sanoi häntä sinuksi. Hän istui tuijottaen suoraan eteensä.

— Mitä sinä teet täällä? kysyi hän uudelleen.

— Kuuntelen tuulia, vastasi Thora hiljaa.

Samuel Stern muuttautui hiukan eteenpäin. — Mitä ne sanovat?

— Surullisia asioita ne kertoelevat.

— Olet kuullut väärin! vastasi Samuel. Hänen äänensä kuului hiljaiselta ja vavahtelevalta.

— Ei, sanoi Thora, — merituuli tietää kaikki — ja tuo pikku tuulonen, joka tulee laaksosta, sieppaa mukaansa kaikki unettomain öiden huokaukset ja kuljettaa ne mukanansa tänne.

Samuel kumartui häntä kohden.

— Tiesin, että tulisitte tänne, sanoi hän.

Hän katsoi hiukan ihmeissään Thoraan, sillä hän huomasi ettei hän ollenkaan tarkannut mitä hän sanoi.

— Metsänhaltiatar on ollut täällä! äännähti hän kuin unessa ja nyökkäsi vakuuttavasti.

— Ja hän on koskenut teihin taikasauvallansa. Niin, tämähän on hänen valtakuntaansa!

Samuel Sternin ääni kajahti siltä, kuin olisi hän ilahtunut jostakin. Thoran tunnelma valtasi hänetkin. Hänestä oli äkkiä kuin nuoruuden päivinä, kun he vaeltelivat yhdessä ja hän yhtyi Thoran haaveisiin. Tämä oli rauhoitettua aluetta, jossa he voivat kohdata toisensa... melkoisen matkan päässä arkielämästä.

— Huomaan kyllä, toisti Samuel Stern nauraen, että metsänhaltiattaren taikasauva on koskenut teihin. Teistä säteilee pimeyttä!

— Mutta täällä kaikki muuttuu, lisäsi hän, — kaikki näyttää toisenlaiselta.

Hiljaa hymyillen katsahti Thora ylös ja pudisti päätänsä.

— Täällä käyvät ilmi tunteet ja haaveet, koko sisimmän olennon kaikupohja. Täällä täytyy olla rehellinen toisiansa kohtaan.

Thora katsoi häntä hiljaisella ihmettelyllä. Hän oivalsi vain puolittain hänen puheensa.

— Katso, tuolla alhaalla on pimeätä ja ummehtunutta. Mutta täällä metsänneidon kodissa on portti avoinna meille. Täällä vallitsee tyyni, täällä olemme suojassa luoteistuulelta. Täällä voimme vaeltaa vanhoja, tuttuja polkuja. Voimme kertoa toisillemme kaikenmoista — pitentää sillä elämämme, kuten tuo kuolemaan tuomittu, joka kertoeli sulttaanille! — — —

— Mitä sinä ajattelet?... Tiedätkö jotain, jota on ihana ajatella, kun yö on pitkä?... Miksi tulit tänne jälleen?

Thoran kasvot vavahtivat, hänen silmänsä kävivät suuriksi ja väsyneiksi.

— Hain jotakin, sanoi hän hitaasti. — Mitäkö se oli? Sitä en tiedä! Ei, en luule tietäväni sitä — ajattelin että ehkä voisin saavuttaa sen täällä, sillä muualla en sitä löydä.

Hän tuijotti eteensä. — Nyt sen tiedän. Tahdoin saavuttaa rauhan.

— Sinun pitää kertoa minulle jotain muuta, — onnesta, jonka olet saavuttanut!

Thora säpsähti arasti, ja levottomuus näytti valtaavan hänet.

— Onnesta? En tiedä millaista se on. Olen unohtanut millaiseksi sitä kuvailin.

Hän laski kätensä kasvoillensa.

— Mitä tahdot minulta? Sinä kiusaat minua! sanoi hän hiljaa.

— Päivänpaisteinen unelmasi, jonka uneksit kerran, millainen oli se?

Nyt kääntyi Thora häntä kohden ja nauroi.

— Ei pidä uneksia — se käy niin kalliiksi. Unelmat riistävät pois kaiken sen mitä omistaa... ja haihtuvat itse olemattomiin.

— Mitä olet kokenut elämän ihanuudesta?

— Elämän ihanuudesta? kuiskasi Thora, katsoi häneen ja peräytyi vavahtaen. — Niin, se saapui pimeyden täyttäessä mieleni — ja poistui jättäen epätoivon. Siksi olen unohtanut senkin!

Hiljaisuus seurasi.

Samuel Stern katsoi Thoraa. Näytti siltä kuin tämä olisi unohtanut hänen läsnäolonsakin.

Thoran miellyttävä asento liikutti häntä. Kuinka hän voikaan näyttää noin lapselliselta? Kuinka hän oli tullut totuttautuneeksi tuollaiseen päänasentoon? Se saattoi hänet ajattelemaan kukkaa.

— Kerro joku toinen pikku satu, pyysi hän lempeästi.

— Muista, että täällä on toisenlaista kuin tuolla alhaalla. Täällä sulkeutuu se ovi, joka vie sinne, ja aukenee se, joka johtaa salattujen ajatusten ja haaveitten tykö!... Hohtavin valkoisin siivin liitelevät kevätunelmasi ympärilläsi!... Täällä ei tiedetä ajasta, joka kiitää tiehensä, täällä ei mikään ole ohitse!

Thora kävi jälleen levottomaksi. Hän nousi äkkiä — mutta istuutui jälleen. Samuel Sternin ilme vaikutti häneen omituisen vastustamattomasti.

— Tiedäthän, jatkoi tämä, — että se, johon tuo vihreä taikasauva on koskenut, näkee salatunkin, — näkee toiset ihmiset oikeassa valossa... Sano, mitä näet nyt!?

Thora istui hetken, punniten mitä sanoisi.

— Minun täytyy tosiaankin nauraa! Tiedän erään henkilön, joka on niin iloinen, ettei edes näe kyynel- ja veripisaroita... Se johtuu siitä, ettei hän koskaan ole lahjoittanut sydäntänsä kokonaan.

— Kerrot aivan väärin!

— Ei, olen oikeassa. En ole mies, niin että voisin unohtaa — — —

— Olet unohtanut tuon vanhan laulun:

»Tuskan tuikeen riemun ääniin Kätken, poika poloinen!»

Et tiedä, että on olemassa mies, joka on taistellut, kunnes päivä kävi helteiseksi, ja yhtä monta kertaa kuin meren rannalla on hietajyväsiä, ja joka sanoo itsellensä: »Tuota, mitä tänään olen tehnyt, olen ajatellut, en tee enää koskaan, se oli viimeinen kerta!»... Mutta hän tekee sen yhä uudelleen. Viimeinen kerta ei tule koskaan. Se tekee hänen mielensä niin raskaaksi. Kerro nyt jotain muuta, jonka tunnet paremmin... Missä olet ollut koko tuon pitkän ajan?

— Missäkö? Olen käyskennellyt hakien... olin kadottanut jotain... en löytänyt koskaan rauhaa. Yöllä minusta oli kuin en olisi levännyt vuoteessani, vaan kuljeskellut pimeässä. — — — Joku tahtoi auttaa minua, mutta ei kukaan voinut sitä tehdä. »Antakaa minun mennä», pyysin minä, »rukoilen teitä, antakaa minun mennä! Tahdon mennä sinne, jossa ei ole ketään... tahdon kuihtuneiden lehtien tykö, kaiken tykö, joka on kerran kukoistanut, mutta lakannut olemasta.» —

— Ja minä tulin suureen erämaahan... Silloin saapui yö luokseni. Se sulki raskaat silmäluomeni. Ja minä pyysin, ettei kukaan häiritsisi minua.

— Silloin sanoi minulle joku: »Miksi suret sitä että ruoho lakastuu ja laulu vaikenee ja kynttilä palaa loppuun. Sellaista on elämä!» —

— Mutta käyskentelin vain tuolla ulkona. En löytänyt missään rauhaa... Silloin tuli luokseni joku pimeässä ja sanoi: »Mitä haet sinä täältä? On parempi että seuraat minua, niin löydät kenties jotakin, jota voit käyttää!»... Suru otti minut siten huostaansa ja vei minut omaan maahansa. Siellä on niin monta kuilua, ja tie vie aina alemmas.

— Niin olin siis siellä... Siksi tulin tänne viime kesänä, että olin ollut siellä, — minun täytyi levätä hiukan. —

Samuel Stern aikoi sanoa jotakin, mutta Thora esti sen. Hän laski kätensä hänen käsivarrellensa.

Sitten kohotti hän jälleen kätensä ja painoi ne vasten otsaansa.

— Väsyin niin kovin! En löytänyt mitään, jota olisin voinut käyttää, — silmäni eivät nähneet mitään!

Hän pudisti päätänsä. — Ja nyt en enää tahdo hakeakaan!

Hän oli puhunut soinnuttomasti ja epäselvästi, ikäänkuin sanat olisivat väkisin pyrkineet esiin, — ja kun hän ehti viime sanaan, katkesi ääni, päättyen epäsointuun.

Hän nousi. — Tahdon nyt lähteä, kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.

— Ei! — Samuel Stern sai hänet jälleen istuutumaan. — Nyt kerron minä vuorostani, ja jotakin, joka on oikein totta.

— Oli muuan ilta täällä nummella. Eräs mies tuli tänne tervehtimään ja kiittämään viimeisestä. Ja hänet lausuttiin tervetulleeksi ja hänelle kerrottiin, että joku toinenkin oli tullut tänne. Hän oli aavistanutkin, että tuo toinen tulisi. Ja mies käyskenteli täällä ihanan luonnon yksinäisyydessä. Hän tarkkasi kuunnellen nukkuvia lintuja ja kukkasia. Hänestä tuntui että niiden täytyisi kaikkien uneksia tuosta olennosta, joka täytti hänen mielensä. — — —

— Tuo mies oli elänyt hyvin hurjasti. Hän ei uskaltanut pysähtyä tuon naisen kasvojen eteen. Sillä nainen tahtoi kostaa, tahtoi yllättää hänet hänen ollessaan väsynyt ja voimaton — ja saattaa hänet kauhun valtaan. Mies käyskenteli myöskin synkkiä polkuja, — tuskan tiet ovat monenlaiset. Ja hänkin haki. Hän oli kadottanut jonkun ja tutkisteli vaellusretkellään: »Minne jouduitkaan?» Mutta ei kukaan vastannut milloinkaan! —

Thora oli istunut liikkumatonna, eteenpäin kumartuneena, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Nyt nousi hän hitaasti.

— Sinun täytyy antaa minun mennä. En tahdo kuulla enempää! — Kaikki käy niin kummalliseksi! —

Samuel Stern nousi myöskin.

— Osaan toisen kertomuksen, joka on paljon hauskempi! Sen kerron sinulle huomenna, kun päivä sammuu. Muista, että sinun pitää tulla tänne minun kertomukseni takia, — ja siksi että sen, joka on metsänhaltiattaren vallassa, täytyy tehdä niin!

Thora ei vastannut. He eivät enää puhuneet kumpikaan. Samuel Stern saattoi Thoran aivan hänen ovellensa saakka.

Sitten pyysi hän vain että Thora nukkuisi, sillä niinhän oli tapana tehdä tähän vuorokauden aikaan.

Tultuaan ylös huoneeseensa, seisoi Thora hetkisen aivan hiljaa.

Sitten meni hän akkunan luo ja aukaisi sen katsoaksensa ulos.

Pikemminkin oli hänen huolehdittava siitä että heräisi, hänen pitäisi pelastukseksensa takertua johonkin luotettavaan ja todelliseen — — —

Syvänteistä kohoova sumu verhosi tunturit ja piilotti nummen. Pehmoisena ja valkeana se kiertyi talojenkin ympärille. Sitä, mikä oli suurta, ei Thora enää voinut nähdä, mutta kaikki vähäpätöinen — talot, veräjä, pikku puut — kasvoi kasvamistaan tuon valkoisen hulmuavan hunnun keskellä ja kävi kammottavaksi.

Oli kuin koko todellisuus olisi muodostunut joksikin sanattomaksi, unelmaksi, joka liikkui sielun syvyydessä. Hän ei päässyt siitä selville.

— Mitä minun tarvitsee siitä välittää, ajatteli hän lopuksi, päästyään vihdoinkin vuoteeseen. — Vieras ihminenhän hän vain on!

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Thora Thammersilla niin tummat varjot silmien alla, että ruustinna vaati hänet tilille lämpimän veden käytöstä.

Ruustinna muistutti hiukan rouva von Astenia siinä, että huolehti niistä, joille soi hyvää, erinomaisen rasittavalla, itsevaltaisella tavalla.

Hänen onnistuikin saada rouva Thammers käsittämään, mikä hänelle olisi hyödyllistä, vieläpä käsittämään että hänen siveellinen velvollisuutensa oli olla saapuvilla illalla vietettävässä juhlassa. Basaarin jälkeen aiottiin vielä tanssia.

Illan tultua oli Thora tosiaankin toisten mukana. Hän istui katsoen heidän huvitteluansa. Hänen mielensä kävi aina niin alakuloiseksi, kun hän kuuli tanssimusiikkia ja näki ihmisten tanssivan. Hän voi saada kyyneleet silmiinsä. Hulluahan se tietysti oli.

Samuel Stern tanssi rouva Iversenin kanssa ja näytti huvittelevan oivallisesti. Sitten tuli hän Thoran tykö.

— Mitä te istutte ja mietitte? Teidän pitäisi tanssia ja tehdä hyvää!

Thora vastasi heikolla hymyilyllä. — Täällä ovat kaikki niin hilpeitä. Mutta minusta olisi niin rasittavaa nauraa ja jutella tuolla tavoin — eiväthän kaikki nuo ihmiset sentään voi olla niin iloisia.

Tätä sanoessaan ei Thora kylläkään tarkoittanut toisia, vaan ainoastaan Samuel Sterniä.

Tämä nauroi. — Kyllähän me olemme iloisia, vaikkemme silti ole sitoutuneet tuntemaan samaa iloa tunnin kuluttua — tuskin viiden minuutin kuluttuakaan! —

— Te pudistatte hiukan halveksivasti päätänne, näyttää minusta, — arvelette että sellainen on rehellisyyden puutetta. Te erehdytte, — kaikki riippuu vain mielemme hetkellisestä virityksestä. Se on näyttämöllistä koristelua meidän elämässämme. Kauan ei sitä kestä, mutta tämä riippuu varojemme niukkuudesta — ihmisethän ovat aina köyhiä tavalla tai toisella. Täytyy käytellä järkevästi sitä, mitä on tarjona. Katsokaapa tuota ylioppilasta, joka saa tanssia Thamar rouvan kanssa, — hän on ylen onnellinen. Ja noiden toisten pyörivien parien joukossa on varmaan muutamia, jotka ovat melkein onnellisia. Hyvä Jumala, jospa kerrankin pääsisi niin pitkälle!

Thora nauroi. Tuo nauru sopeutui niin hyvin hänen matalaan hillittyyn ääneensä, jolla oli niin tummahko, pehmoinen sointu.

— Olette oikeassa, sanoi hän, — tunnelma vaikuttaa perin juhlalliselta!

— Nyt soittaa Don Miguel sietämätöntä valssiansa. Sitä te tietenkään ette halua tanssia! Olen myöskin luvannut näyttää rouva Iversenille pari taulua, jotka minulla on tuolla alhaalla asunnossani. Tuletteko mukaan?

Samassa tuli rouva Iversen, ja he menivät alas pieneen taloon tauluja katsomaan.

Toinen niistä oli Crivellin madonnankuva. Se esitti hentoa, hiukan kumaraa vartta, kalpeita, surumielisiä kasvoja. Mutta tuossa olennossa oli salaperäistä viehätystä, ja puolittain maahan suunnattu katse oli täynnä suloutta.

— Kaunis ei hän tosiaankaan ole! virkahti rouva Iversen. — Anteeksi, mutta minusta hän muistuttar rouva Thammersia.

— Niin minustakin. Ja tämä tässä on pyhä Fransisko. Tarun mukaan hän tulee käymään luostarissa, jossa viljellään orjantappuroita itsekidutusta varten. Hän muuttaa ne ruusuiksi! —

— Se oli kiltisti. Minä olen myöskin sitä mieltä että on ennen kaikkea pyrittävä tekemään elämää miellyttäväksi. Ja on oikein hauskaa että joku keksii maalata jotain tällaista noiden ainaisten madonnojen asemesta. Mies sentään aina koristaa paikkansa!

Tukkukauppias Stern meni rouva Thammersin tykö, joka seisoi yhä vielä madonnan edessä.

— Te näytätte siltä, kuin ette aikoisi tulla tänä iltana. Muistakaa että olette taian kahleissa!

— Kertomuksenne haluan kyllä kuulla, sanoi Thora tyynesti. — Se varmaankin huvittaa minua. Minunkin on ennen kaikkea pyrittävä tekemään elämäni mahdollisimman miellyttäväksi.

* * * * *

Mutta tämä ilta ei jäänyt ainoaksi. Satu ei ehtinyt päähän saakka. Eikä vielä toisenakaan iltana. Aina siitä jäi jotain jäljelle vielä seuraavaksi.

Kaksi viikkoa oli kulunut — ja vieläkään ei Thora Thammers ollut saanut sanottavaansa lausutuksi.

Mutta nyt tuosta täytyi tulla loppu. Sen oli Thora aikonut sanoa jo toisena iltana. Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa.

Muutoin — miksi ei hän oikeastaan olisi tätä jatkanut? Häntä huvitti tarkata Samuel Sterniä, verrata hänen olentoansa päivisin täällä alhaalla ja illoin ylhäällä nummella. Täällä — kuinka arasti hän salasikaan, että mikään voi järkyttää hänen tunteitansa! Kaiken vakavan hän lykkäsi luotansa, jutteli tyhjiin!

Ja sitten — kun alkoi melkein näyttää siltä kuin he kiintyisivät toisiinsa tavallisina hyvinä ystävinä — tuli aina äkillinen, käsittämätön käänne. Samuel Stern perääntyi arkaillen, ikäänkuin olisi alkanut häntä pelätä. Hetkisen tuntui Thorasta, kuin pelkäisi hän Thoran käsittävän hänen sanansa liian merkitseviksi, luulisi hänen ehkä arvelevan, että Samuel Stern voisi rakastua häneen uudelleen.