Part 7

Mutta tuo listatuuma ei ainakaan häntä miellyttänyt Jos piti johonkin ryhtyä, niin oli basaari sopivinta. Siitä pääsisi helpoimmalla hinnalla, Hänen lahjoihinsa nähden oli rahallinen puoli sangen tärkeä asia. Kun hän osti itsellensä, tuli kaikki niin kalliiksi, että hänen oli pakko säästää, kun oli puhe muista. Ja nythän hän voisi päästä asiasta jollakin turhanpäiväisellä romulla, kun se vain näyttäisi hiukan sievältä.

Ja rouva Liss äänesti basaaria, vaikka hän todellakin oli ajatellut pääsevänsä täällä kaikesta tuollaisesta... Sitäpaitsi olivat tuollaiset ihmiset aina niin kiittämättömiä!

Adèle Harder oli seisonut ja kuunnellut ja katsonut häneen hieman hymyillen.

Sitten hän lausui: — Useimmat ihmiset eivät osaa antaa oikealla tavalla, — antaa varovaisesti, niin ettei riistä autettavalta enemmän kuin hänelle antaa, — ei tee köyhyyden taakkaa yhä raskaammaksi kantaa. Vahvistaahan tulisi ja suoda hoivaa!... Ja useimmat eivät myöskään osaa ottaa vastaan oikealla tavalla! Heillä ei ole tarpeeksi itsetuntoa. He antavat nöyryyttää itseään. Sitä ei tule tehdä. Pitää ymmärtää, että jos on saanut elämän rasitukset monenkertaisina kannettavaksensa, niin on soturin kaltainen, joka on asetettu vaaralliselle paikalle. Olemme velkaa kunnioitusta niille, jotka suoriutuvat tuosta kaikesta, — sekä niille, jotka tukevat heitä... Jos voimme auttaa jotakin, niin on meillä auttajilla enin syytä kiitollisuuteen! Antamisen ilo on suurin kaikesta... Niin, siksi tulee sen, joka antaa, olla kiitollinen sille, joka ottaa vastaan. — Tämän vain halusin sanoa.

Don Miguel oli ottanut vadin ja kierteli herrojen keskellä, jotka kaikki osoittivat uhrautuvaisuutta.

Tuo harmitti rouva Lissiä. Sehän teki tyhjäksi hänen basaarinsa.

Don Miguelin palatessa Adèle Harderin tykö, katsoi tämä häntä hämmästyneenä ja anteeksianovasti, ikäänkuin olisi tuntenut arvostelleensa häntä väärin. Ja Don Miguel tuli katsoneeksi hänen silmiinsä. Ne olivat kuin sammuneet. Ne olivat silmät, jotka olivat vuodattaneet paljon kyyneleitä — muinoin.

Hetkellinen heikkous saattoi ne Don Miguelista tuntumaan kauniimmilta kuin rouva Areschon silmät.

Adèle Harderin lähdettyä alettiin harmitella hänen ihmeellisiä oppejansa sekä tuota, että oli tultu ryhtyneeksi johonkin.

Lehtorin posket olivat käyneet hiukan punaisemmiksi kuin tavallisesti. Hän oli loukkaantunut. Hän piti itseänsä kaikessa hiljaisuudessa erinomaisen jalona henkilönä. Väliin vain hänen mielessänsä heräsi epäilyksiä, etteivät kaikki tienneet sitä. Niinpä esimerkiksi nyt. Millä tavoin olikaan tuo nainen katsonut häneen!

Ja hän alkoi esittää omaa katsantokantaansa.

Mutta väliin voi käydä niin, että lehtori ei enää tiennyt puheensa alkua eikä loppua, ja nytkään ei hän itse eivätkä naiset tienneet, kuinka hän oli tullut puhuneeksi — analogia-todistuksista ja sitten lopettaneeksi puheensa herttaisella myönnytyksellä, että henkisesti voimakkaat naiset kohoavat ympäristönsä yläpuolelle.

Eikö jokin kirjailija ollut lausunut niin?

Hän kääntyi lähellä seisovan ylioppilas Adelssonin puoleen — pitihän tälle osoittaa hiukan ystävällisyyttä.

Nuori mies sukaisi tukkaansa kädellään. Hän ei tiennyt, oliko joku niin lausunut, mutta tuollainen väite oli kumottava, sillä sehän oli aivan väärä. Kukin saavutti suurimman täydellisyytensä juuri pysymällä omassa lajissansa, — lajin rajoja täytyi olla valmis siirtämään.

Lehtorin vastustaminen tuotti hänelle todellista tyydytystä.

Noustiin paikoilta. Liikuskelu tuntui olevan tarpeen. Rouva Liss kääntyi innokkaasti Don Miguelin puoleen.

— No totta tosiaan! Rouva Harder on todellakin aivan kuin... eikö teistäkin?

— On kyllä.

Ensi kerran loi nyt Don Miguel rouva Lissiin katseen, joka ei ollut ehdottomasti ihaileva.

Rouva Thammers oli noussut ja kulki heidän ohitsensa.

— Ja rouva Thammers, sanoi Don Miguel hymyillen, — eikö hänkin ole aivan kuin — — —?

Rouva Liss katsoi hänen jälkeensä.

— Ollaksensa niin vanha ihminen, on hän suunnattoman norea, sanoi hän, käyden oikein miettiväiseksi.

Juuri tuo suunnaton noreus häntä harmitti, ja hieman huoahtaen hän loi katseen omaan täyteläiseen vartaloonsa. Hän oli päättänyt, ettei tahtonut tulla lihavaksi. Hänen täytyi täyttä totta käydä käsiksi tuohon asiaan. Voimistelullako? Hyvä Jumala, siihen tarvittiin niin paljon tarmoa!

Useimmat vieraista jaloittelivat pihassa.

Kuinka sää olikaan äkkiä käynyt päivänpaisteiseksi ja hohtoisaksi! Toinen kertoi sitä väsymättömästi toiselleen, samalla kuin myöskin käsiteltiin basaarikysymystä.

Lehtorille kerrottiin siitä myöskin.

— Hyvät naiset, sanoi hän ystävällisesti, — ja mikä on syy? Nähkääs, se on vain luonnonlakien seurauksia. Jos teillä, arvoisat naiset, olisi tarpeelliset fyysismatemaattiset tiedot, niin olisitte voineet etukäteen laskea että niin kävisi. Eikö totta, herra professori?

Professori Maurus kulki juuri ohitse vatsa ulospäin ja kädet selässä.

Hän hymyili alentuvaisesti, mutta ei sanonut mitään.

Eihän tuollaista sopinut sanoa naisille, ei edes leikilläkään.

Mieliala kävi yhä hilpeämmäksi. Basaarikysymystä pohdittiin innokkaasti.

Juuri rouva Thammersin ikkunan alla oli muutamia raikasmielisiä nuoria leikkimässä:

»Rosvo, rosvo olit sä, Kun varastit mun ystävän'! Mutt' on mulla sulotoivo, Että löydän ystävän! Luulen, rallalaa, luulen, lallalaa! Luulen rallala, ralla lallallaa!»

Rouva Thammers kuunteli heitä alakuloinen ilme kasvoillaan.

Hiukan kauempana kudottiin sarkaa.

Sitä oli sateesta huolimatta jatkunut koko aamupäivän, ja nyt olivat he jälleen alkaneet väsymättömällä innolla.

»Näin vedämme verkaa, näin kudomme sarkaa. Vedä verkaa, kudo sarkaa, Anna kaiteitten käydä! Näin vedämme verkaa — — —»

Ja he toistivat tuota samaa viheliäistä säveltä — uudelleen ja aina uudelleen.

Thora Thammers istui heitä katsellen, kunnes hänestä alkoi tuntua että hän itse liukui mukaan tuohon loppumattomaan sarankudontaan — hiljaiseen, harmaaseen iankaikkisuuteen.

Mutta seurusteluhuoneesta kajahtivat Racoczy-marssin säveleet, tummina, säkenöivinä, pehmoisina — — — houkuttelevan hurjina.

Tuo pohjolan poika siellä soitteli.

9.

Tuolla ylhäällä leviää nummi.

Sinne ei tunge mikään melu.

Se hohtelee alkukesän tuoreudessa. Se on kuin ihme.

Ylempänä vielä kimmeltää jäätikkö. Sakea, tuoksuva metsä kiertelee sen juurta.

On kuin uhkuisi maasta esiin voitonriemua. Elon lähteet pulpahtelevat, salaperäiset voimat ovat hereillä — ne virtailevat alhaalta maan uumenista, ylhäältä taivaan avaruudesta.

Joki tästä kertoelee, kohottaen mahtavan äänensä kiitäessään ohitse. Purot kuiskivat siitä, ja sen tietää myös järvi, jonka pinta kimmeltää ja karehtii pienin iloisin aalloin.

Ja metsä, täynnänsä voimaa ja elämänrohkeutta ja ylvyyttä, tuoreine paisuvine vesoineen ja ruusunpunaisine kukkineen — se tietää sen myöskin. Se käsittää sen.

Mutta ken tietää sanoa, mikä tämän autuaallisuuden on saanut hereille?

Kysy sitä auringolta, kun se tulee haihduttamaan pimeyden synkät unelmat! Kysy, tietääkö se, miksi käki ei voi olla kukkumatta, ja miksi on niin tyyntä ja ihanaa tummanvehreässä metsänsiimeksessä, missä kyyhkynen alati kuhertelee.

Kysy siltä, sillä se on kaikkialla toiminnassa. Ulkona järvellä se kirjoittelee kultakirjaimin. Kysy, mitä se merkitsee!

Se täyttää kaiken tilan taivaan alla. Leivo pysyttelee tuolla ylhäällä siintävässä korkeudessa. Mitä se sanoo, se sulaa auringonsäteiden vilinään — ei kukaan tiedä, kuinka se tapahtuu. Se on kesän salaisuuksia.

* * * * *

Nummi kohoaa, katoaa siintävään etäisyyteen. Kaikki on nuorta ja hentoa, pehmoista ja vienoa.

Vaivaiskoivu, kataja ja kanerva tuoksuvat. Ja nyt, kun linnut ovat tulleet ja kaikki nuo tuhannet hyönteiset ryömineet esiin piilopaikoistaan, nyt on työtä ja touhua.

Ilma on täynnä nuoria, siroja pääskysiä, joiden on opittava itse huolehtimaan itsestänsä. Ja alhaalla maassa hypiskelevät pienet pupuset tai istuskelevat katsoen eteensä suurin, viattomin silmin — tämä kaikki on heille uutta!

— — — Mättäissä rapisee. Kuuluu onnellista, hiljaista kuisketta ja sipinää.

Ja valkoiset perhot, valkoiset ja siniset — ne kohoavat ja laskeutuvat ja kohoavat jälleen. Ne eivät tiedä, minne oikein ovatkaan matkalla. Ne eivät raski laskeutua alas maahan, ilma on niin suloisaa ja lenseätä.

Ja kukat — hiljaiset pikku kukkaset, jotka ovat nummen koriste, ne ovat jo melkein kaikki saapuvilla. Toiset jo levittävät suloista metsätuoksuansa.

Sinikellot seisovat ryhmissä. Ne naureskelevat ja soittelevat vienon, hillittömän ilon vallassa: »Nyt on juhla — on juhla!»

Ja kaikki toiset kuulevat sen ja kiiruhtavat saapuville: tuossa on tulipunainen kärsämö, tuossa sauramo, tuolla leinikkö, ja tuolla kaukana, siellä on Maarian kämmekkä. Se on löytänyt kodin ja suojan hienoisessa maassa siellä täällä mätästen keskellä. Se tuntee itsensä hiukan vieraaksi toisten keskellä. Sen sydämessä asustelee haave, viimekesäinen unelma — synkkiä pikku muistelmia, joista se kertoelee omalla viehkeällä kielellänsä.

Ja jäniksenkäpälät ja kissankäpälät käydä tassuttelevat kevein askelin. Ei kukaan kuule niiden liikkeitä. Valkoisina, vaaleanpunaisina ne kiitävät karkeloiden yli kedon. Koko nummi on niiden kotia.

* * * * *

... Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan — kaikki tyyni. Suhina virtaa läpi ilman. Se taivuttaa niiden päät ja liikuttelee niiden lehtiä.

Nyt saapuvat tuulet läheltä ja kaukaa.

Tulee tuulenlehahdus, joka ajelee hopeansinisiä varjoja yli maan. Se tuo viestejä tummanvihreältä silkkiruoholta ja kullanpunaisilta akanhampailta. Se kiertelee mättäältä toiselle, kiitellen viimeisestä.

Tulee tuuli pitkiltä harjuilta, missä metsätähdet hohtelevat. Se tuo terveisiä ja tietoja orjanruusulta.

Ja lopuksi saapuu mahtava tuuli tuolta kaukaa, missä meri hyrskyää ja vaahtoilee, — ja yhä kauempaakin, meren toiselta puolen, laajoilta lakeuksilta ja metsistä.

Se tulee aina tervehtimään nummea.

Se tyyntyy. Se paneutuu levolle kanervikkoon.

Mutta eräässä paikassa se näkee pienten mätästen keskellä kukan, josta se hämmästyy, vieraan kukan, jota ei koskaan ennen ole siinä ollut.

Tuo suuri tuuli on matkustellut laajalti ja tietää paljon. Se tietää hyvin, missä tuollaisten kukkasten kotipaikka on.

— Tunnen sinut. Kuinka olet joutunut tänne? Tuolla etelässä olet puettuna etelän purppuraan, mutta siihen ei sinulla täällä ole varaa! Kuinkas voitkaan? Minusta sinä olet käynyt hiukan kalvakaksi!

Muukalainen kukka pudistelee hienoa kupukkaansa, josta virtailee ihmeellistä, vienoa tuoksua. Sen on varsin hyvä olla. Sen lehtiin on uurrettu kirjoitelmia hienoin piirroin.

Hehkuva purppura — unelma suuresta auringosta — on muuttunut sieluksi.

Mutta kanerva ja sauramo ja metsätähdet ahmivat täysin siemauksin tuota tuntematonta tuoksua.

* * * * *

Tuuli liitää edelleen.

Joki kiiruhtaa jälkeen. Sillä on viestejä merelle ikuiselta jäätiköltä.

Värähdellen käyvät laineet maanpinnalla, ylhäällä avaruudessa.

Valo häivehtii, vipajaa — kutoo kaavun sinertävästä autereesta, punoo kruunun säteistä.

Tulee vuolas virta hiljaisia ääniä.

Se on lähtöisin eläimistä, kukista, joka lehdykästä Se on kuin kullahtava valovirta.

Se kohoaa, — se yhtyy yhdeksi ainoaksi säveleksi.

Se yhtyy lauluksi nummen ihanuudesta.

10.

Thora Thammersilla oli tällä kertaa ollut onni saada huone, josta oli näköala nummelle.

Nythän hänellä oli se alati edessänsä, ikäänkuin itsellensä varattuna.

Pieni kuisti hänellä myöskin oli, jonka sai pitää melkein yksin. Noista kahdesta muusta huoneesta, joista myöskin oli ovi sinne, asui toisessa eräs vuoteen omana oleva nainen ja toisessa ylioppilas Adelsson, jota sanottiin Omar Pashan sijaiseksi. Häntä ei Thora nähnyt useinkaan.

Omituista kuinka nopeasti aika kului! Viikon päivät oli hän jo ollut täällä.

Tällä kertaa oli hän tullut tänne yksin ja melkein vastoin tahtoansa.

Arvid oli lähtenyt kuukaudeksi purjehdusretkelle erään ystävänsä kanssa, Gertrud ja Birger olivat kumpikin omalla tahollaan — ja kaikki olivat he olleet sitä mieltä että hänen oli tultava tänne.

Itse asiassahan olikin aivan yhdentekevää missä hän oli.

Hänestä oli tuntunut helpotukselta, että tukkukauppias Stern ei ollut täällä, vaikka tosin sekin oikeastaan oli jokseenkin yhdentekevää.

Naiset olivat jälleen alkaneet pitää hänestä hyvää huolta. Ruustinnalla oli uusi varasto hyviä neuvoja, jotka epäilemättä olisivat perin tehokkaita. Itsestään tuntui Thorasta, että hän oli käynyt järkevämmäksi, — niinpä hän esimerkiksi oli sitten viime kesän tullut oikein vanhaksi, — niin vanhaksi, kuin ei hänen elämänkirjassansa olisi enää kuin yksi ainoa lehti jäljellä.

Se tuotti helpotusta sekin.

— — — Eräänä iltana hän istui kuistillaan. Rouva Thamar Gyllenskjold kulki ohitse, nyökkäsi hänelle ja pysähtyi juttelemaan.

— — — Hän oli tänään tosiaankin alakuloisella mielellä. Hänen miehensä oli matkustanut pois.

Thora Thammers katsoi velvollisuudekseen lausua muutamia lohdutuksen sanoja, mutta ne kuuluivat hänen omissa korvissansa niin kömpelöiltä ja saamattomilta. Varmaankin rouva Gyllenskjold luuli häntä peräti typeräksi.

Thamar rouva hymyili lempeän anteeksiantavasti ja katsoi häneen.

— Minusta te olette reipastunut entisestänne!... Nähkääs, täytyy olla järkevä... ei saa aina vain ajatella yhtä ja samaa asiaa, — sitä ei saa tehdä — eikä surra mitään liian kauan. Se vahingoittaa ihoa!

Thora Thammers kiitti hymyillen noista hyvistä neuvoista — sillä ne olivat tietysti aiotut hänelle. Rouva Thamar Gyllenskjold ei nimittäin ollut lainkaan typerä.

Hän jäi katsomaan hänen jälkeensä, kun Thamar rouva nyt asteli niityille päin.

Hänen käyntinsä oli todellakin kaunista katsella.

Nyt tuli ylioppilas Adelsson.

Hän oli seisonut ovellansa tirkistellen, mutta halusi nähdä vähän paremmin. Hän pyysi saada käydä istumaan. Hänen mielensä paloi halusta päästä tuonne niityille päin, mutta hän ei uskaltanut mennä.

Viime päivinä oli rouva Thammers väliin keskustellut hiukan hänen kanssaan.

Thoraa huvitti tuo mielenterveydestä todistava kauhistus, jota maailman olosuhteet herättivät nuorukaisen mielessä, samaten myöskin ihailu, jonka hän omisti Thamar rouvalle, ja hänen pyrkimyksensä saattaa ihmiset kunnioittamaan hänen nuorekasta miehevyyttään. Hän pyrki rehellisesti väärentämään hyvän luontonsa, rypisteli usein kulmakarvojansa ja näytti niin läpitunkemattomalta, että rouva Thammers kerran hiljaisen leikillisellä tavallansa pyysi saada nähdä hänen ystävällisen hymyilynsä ja selitti että miehekkyyteen sisältyy myöskin lempeitä tunteita, ja mahdollisimman runsaissa määrin.

Nuorukainen oli ensin katsonut häneen kylmähkösti — mutta sitten tuli hymyily esiin.

Rouva Thammersilla oli nyt etuoikeus sanoa hänelle mitä tahansa. Tuon huomautuksen jälkeen miellytti hän nuorukaista entistä enemmän.

Usein tiedusteli tämä, eikö saisi lainata hänelle kirjoja tai haluaisiko rouva Thammers jotain muuta. Väliin antoi hän hänelle kukkia. Hän näytti hänestä niin kalpealta, istuskellessaan yksin kuistillaan.

* * * * *

Nyt käännähti hän äkkiä rouva Thammersiir päin.

Saisiko hän jutella hiukan hänen kanssaan? Miksi hän oli niin vähän muun hienoston seurassa? Täällähän oli paljon hienoa väkeä, sekä herroja että naisia, sanoi neiti Hennerud. Joku päivä sitten olivat nuo molemmat tanskalaiset paronittaret tulleet ja saksalainen kenraali ja vapaaherra, joilla oli norjalainen rouva ja joka pelkästä hienoudesta tuli päivällispöytään varpaillaan tanssien... olisikohan tuo ehkä jätteitä oleskelusta hovissa? — ehkäpä keisarillisissa vierashuoneissa? Eikö ollut ihmeellistä kuinka vähällä hienoudella monet noista hienoista ihmisistä katsoivat voivansa tulla toimeen?... Väliin ne hänestä vain olivat iloiseen tapaan epäkohteliaita — ja ylpeitä, samalla lailla kuin niiden palvelusväki...

Eikö rouva Thammers tahtoisi vastata hänelle jotain? Eikö siihenkään kysymykseen, miksi hän oli niin vähän toisten seurassa?

Rouva Thammersilla oli tapana vain istua ja kuunnella kun ihmiset puhuivat, vastaamatta mitään. Nyt hymyili hän nuorukaiselle.

— Kyllä, vastaan kyllä... niin, voi kyllä olla niinkin, että hienous on pelkkää pinnalla olevaa kiillettä, joka voi murtua, eikä kauttaaltaan luontoa.

— Niin, eikö totta! Ja minä kuulen alinomaa sen murtuvan!

Vilkastuen muuttautui hän lähemmäksi.

— Teille voin sanoa jotain, ilman että te nauratte. En ole kernaasti ihmisten seurassa, jotka eivät ole hienoja... ja nuo hienot ihmiset eivät mielestäni ole koskaan tarpeeksi hienoja. Mieltäni alkaa etoa, oltuani hetkisen heidän seurassansa. Tiedättekö, välistä minusta on kuin olisin roskaväen seurassa... ylhäisen roskaväen parissa... eikö totta? Niin, saatte kernaasti nauraa — sillä mikä minä itse sitten olen?

— Niin, minä nauran! Tehän tunnutte olevan perin kokenut mies!

— Niinkö arvelette? Mutta minähän olen aivan unohtanut kertoa noista molemmista paronittarista ja rouva Iversenistä. — Ensi päivinä he kohtelivat minua erinomaisella kunnioituksella — he luulivat minua nuoreksi aatelisherraksi... Nyt kun he ovat saaneet selville että isäni on _ainoastaan_ maakauppias, eivät he enää tunne rahtuakaan kunnioitusta minua kohtaan. Luulen melkein että kerron heille että Karl Johan kerran on ostanut nuuskaa isältäni!

— Miksikä ei Ludvig Neljästoista, sehän olisi vielä hienompaa!

Nuorukainen ihastui. — Luuletteko, että se onnistuisi?

Rouva Thammers nauroi pudistaen päätänsä — nousi paikaltaan ja otti kirjansa. Näytti siltä kuin hänen hyvä tuulensa äkkiä olisi häipynyt.

Ylioppilas koetti pidättää häntä. — Niin, mutta en sittenkään saanut tietää, miksi te istutte niin paljon yksin. Te käytte siitä niin kalpeaksi. — — —

Rouva Thammers nyökkäsi hänelle ystävällisesti. — Tuolla tulee Thamar rouva! Kiiruhtakaa häntä vastaan, niin saatte avata hänelle veräjän. Sitähän varmaankin olettekin odottanut, eikö niin?

Kun Thora hiukan myöhemmin tuli alas pihalle lähteäksensä iltakävelylleen, kohtasi hän siellä tukkukauppias Sternin, jolla oli muassaan toinen koiristansa. Hän tervehti Thoraa hymyillen, kuin olisi tämä ollut esimerkiksi rouva Iversen tai kuin hän olisi tykkänään unohtanut hänet, kunnes nyt sattumalta kohtasi hänet. Donna näytti muistavan hänet paremmin.

Thoran mieli oli tuosta käynyt hiukan omituiseksi, ja hän oli palannut jälleen sisään.

Hän ei mennytkään nummelle. Ja seuraavana päivänä hän pysytteli sisällä, kirjoitellen kirjeitä. Arvidille hän kirjoitti, lapsilleen, omille sukulaisilleen ja Arvidin sisarelle ja hänen vanhalle tädilleen, jolle ei tätä ennen ollut vielä ikinä ajatellutkaan kirjoittaa.

Neiti Hemb tuli ylös lainaamaan kirjaa. Hän oli hyvin pahoilla mielin.

Rouva von Asten oli nimittäin joutunut epäsopuun miehensä kanssa ja ollut niin kauhea, että sisäkkö ei ollut uskaltanut mennä viemään aamiaista sisään.

Rouva Thammers oli vastaukseksi vain hymyillyt epäilevästi.

Mutta hän ymmärsi sitten liiankin hyvin, että tuon täytyi olla totta, kun hän tullessaan alas näki rouva von Astenin istuvan kirjailemassa, mitä hurskain ilme kasvoillaan, ja tiedustelevan liikuttavalla osanotolla rouva Iversenin pienten lasten vointia.

Oli tunnettu asia, ettei hän koskaan tehnyt niin ahkeraan työtä ja ollut niin herttainen seurustelussaan ihmisten kanssa, kuin juuri tuollaisen vihanpurkauksen jälkeen.

Yksin hänen miehensäkin hyötyi siitä.

— Samuel, en tiedä, ymmärrätkö mitä tarkoitan, Samuel, mutta en luule että on hyvä sinulle että asut noissa vanhoissa huoneissa yksin koirinesi... Olen vakuutettu että neiti Hennerud voisi järjestää niin, että saisit tuon suuren kulmahuoneen minun vieressäni... En luule todellakaan että on hyvä että asut tuolla, hankit vain itsellesi luuvaloa. Ja sittenhän se olisi niin paljon hauskempaa — — —

— On peräti ystävällistä, Anni, että ajattelet kaikkea, myöskin tuota luuvaloa, jota minulla ei lainkaan ole! — Tietysti kävisi olomme siten hauskemmaksi — ja eloisammaksi! Niin, mietin kyllä tuota asiaa.

Hän poistui hymyillen.

Oli helppo aavistaa, että tukkukauppias Stern ottaisi nuoren ylioppilas Adelssonin siipiensä suojaan.

Ja sen hän teki. Oli melkein kuin hän olisi pyrkinyt itse väistymään syrjään, suodakseen tilaa toiselle.

Hän soi hänelle tilaisuutta jutella kaikenmoista ja suojasi häntä niin tarmokkaasti, että lehtorin oli mahdotonta ryhtyä tarpeellisiin rankaisutoimenpiteisiin tai rehtori Mauruksen osoittaa hänelle halveksimistaan kyllin selvästi.

Korvaukseksi osoitti ylioppilas hänelle sokeaa jumaloimista.

Eräänä päivänä oli hän sanonut nuorille naisille, että tukkukauppias Stern hänen mielestänsä oli päätä pitempi muuta kansaa.

Se oli harmittanut heitä. Heidän mielestänsä tuo oli hiukan loukkaavaa heille. He valittivat siitä Thamar rouvalle.

Tämä nauroi.

— C’est son tigre de Nubie — il n'est pas mort!

Ja ylioppilas Adelsson oli saanut nimensä.

Omar Pashan tulo oli sentään vilkastuttanut kaikkia. Thamar rouva oli käynyt eloisammaksi ja muut naiset myöskin.

Toisten mielestä oli tukkukauppias Stern vieläkin miellyttävämpi kuin edellisenä kesänä. Hän ei enää tehnyt niin paljon kiusaa — sen jätti hän nuoren ystävänsä tehtäväksi.

Ja hänen hilpeyteensä oli tullut jotain uutta — jotain salaperäisen lämpöisää.

Tiedettiin että Thamar rouva siihen oli syynä. Tuo kävi oikein jännittäväksi. Alettiin sääliä tirehtööriä, joka oli näyttänyt niin luottavaiselta ja tyytyväiseltä.

Tukkukauppias oli ollut Metsolassa muutamia päiviä ja oli siellä jälleen kuin kotonansa.

Hän laski leikkiä neitosten kanssa, käveli rouva Thamarin kanssa ja sai hyviä neuvoja ruustinnalta.

Thora Thammers tapasi häntä usein aamuisin aamiaispöydässä, kuistilla kahvia juotaessa sekä iltaisin.

Oli kuin eivät he olisi konsanaan vaihtaneet synkkää sanaa. Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä kuten sen, joka ajattelee vain sitä mitä puhuu ja vain yhtä asiaa kerrallaan, — Thora voi kuulla, kuinka hänen oma äänensä kuvasti menneisyyden varjoja.

Tietysti oli vika hänessä, joka ei voinut olla muiden ihmisten kaltainen.

Tekemättä itsellensä selkoa syistä, oli Thora näinä päivinä pysytellyt poissa nummelta.

Nyt tutki hän itseltään, mistä se johtui. Sehän oli aivan turhaa varovaisuutta. Eivätkö heidän tilinsä olleet suoritetut loppuun? Ja eivätkö he pian olleet suoriutuneet elämästä?

Mitä hän oikeastaan halusi? Päästä salaa selville Samuel Sternistä? Tutkia hänen sielunsa syvyyttä? Eikö tuo mies ollut juuri sellainen, kuin hänen olla tuli? Tahtoiko Thora nyt jälleen alkaa alusta? Tai halusiko hän kostaa hänelle? Ei, sitä ei hän halunnut — mutta viimeinen sana oli sittenkin vielä lausumatta. Oli jäänyt jäljelle kärki, joka kirveli, piikki, joka pisti.

* * * * *

Thoran täytyi melkein nauraa, kuullessaan Samuel Sternin eräänä päivänä todistelevan neiti Hembille, että ihmisellä ei ollut oikeutta olla alakuloinen. Ensiksikin se oli sopimatonta arvostelua Luojaan nähden ja toiseksi se rasitti hermoja.

Rouva Iversen yhtyi keskusteluun. Hän oli aivan yhtä mieltä tukkukauppias Sternin kanssa. Hän ei koskaan joutunut liiaksi suunniltaan mistään. Hän nimitti sitä mielenmaltiksi.

Rouva Thammers nousi ja läksi tiehensä.

Kuinka hyvä että Samuel Sternillä oli rouva Iversen seurana. Heidänhän kävisi hyvin pitäminen hauskaa yhdessä!

Myöhemmin päivällä kävi ilma hyvin lämpimäksi. Iltapäiväkahvi juotiin ulkona pihassa.

Naiset istuivat suuren pöydän ääressä, herrat joivat kahvinsa jalkeiltaan.

Puhuttiin uskonnosta, puvuista, muutamasta papista, jolla oli niin ihmeellinen taito sanan selittämisessä, että ihka tavallisetkin ihmiset pystyivät luomaan katseen ihmissielun syvyyksiin.

Rouva Iversen tunnusti että hän pyrki rehellisesti kiinnittämään katseensa näkymättömään maailmaan, mutta vaikeata se oli; ihmiselämähän oli, kuten tunnettua, mitä ihmeellisin arvoitus... Rouva von Astenissa oli kaunista tuo, että hän oli niin varmasti vakuutettu kaikista noista asioista, joita ei voi nähdä.

Rouva Liss istui täysin varustettuna lumoamaan niiden miesten silmät, jotka näkivät hänet.

Kenraali seisoi lähellä. Hän oli kuin kasvanut kiinni siihen paikkaan rouva Lissin takia.