Part 6

— Toivokaamme että hän niistä vielä toipuu! sanoi Thora.

Ja hän nauroi jälleen. Hän oli tullut niin hyvälle päälle.

Hän istui katsoen muutamia muurahaisia, jotka kantaa kontustelivat jotakin... Oikeastaan se huvitti häntä enemmän... Oli oikein surkeata, että hänellä oli niin vähän harrastuksia, — — — häntä ei liikuttanut vähääkään kuulla kaikista noista naisista, jotka olivat pelastaneet henkensä, sekä tuosta, joka oli tuomittu sen menettämään. Kernaimmin hän oli kuulematta lisää — — —

— Onko vielä muitakin, jotka ovat matkustaneet? kysyi hän kumminkin. — Minä luulen... ei, ei se ollut mitään. — Hän pudisti hymyillen päätänsä.

— On kyllä, lehtori. Hänen heikkoja yrityksiänsä olla sukkela tullaan varmaankin kaipaamaan. Ja huomenna lähtee kaksi meidän kauneista ja mitä häikäilemättömimmistä nuorista naisista tiehensä.

— Ei, nyt täytyy teidän lopettaa... sekä rouva Thamar että nuo nuoret neidit??... Minä luulen — — —

— Oletteko te aina niin luulevainen? Tarkoitan että onko teillä tapana yhtä mittaa käyttää tuota tekosanaa?

Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä.

— Älkää näyttäkö niin pelästyneeltä! Sanokaa nyt vihdoinkin, _mitä_ te luulette!

— Senhän kyllä voin tehdä. Eivätkö ne ole teille jokseenkin tarpeellisia, kaikki nuo naiset?... Eikö teillä täydy aina olla joitakuita, jotka teitä jumaloivat, samalla kuin te itse pysytte täysin tyynenä? Suokaa anteeksi, — minä aina pelkään sanoa jotakin, sillä jos sen teen, niin sanon samalla liiaksi. Sitä ei pitäisi tehdä, mutta minä luulen, — niin minä luulen, että naiset ovat pilanneet teidät!

Hän kumartui alas silittämään Donnan kaulaa, aivan pelästyksissään siitä mitä oli sanonut. Hän kuuli ivan Samuel Sternin äänessä hänen nauraessaan.

— Te osoitatte minulle aivan liian suurta kunniaa, hyvä rouva!... Vai niin, vai sen huomion te olette tehnyt! Niin, minä olen kyllä perin katala olento. — Naiset ovat kaikki tyyni huolissaan minun autuudestani. Mutta mitä ne voittavat arvosteluillaan? Ken pystyy minua pidättämään luonansa? Mitä he saavat saaliiksensa? jotain, joka oli eilen olemassa ja on tänään kadonnut olemattomiin, jotain, joka on minuuteni uloimmalta pinnalla, — — — mitä äärimmäisimmässä etäisyydessä sisimmästä olennostani!... Ihminen on monimutkainen koneisto, hyvä rouva! — — —

— Ja se, jolla on äiti sellainen kuin minulla, hän ei anna kenenkään naisen pilata itseänsä — — sillä minä en päästä niitä sisään, noita naisia... Kutsun heidät esikartanoon pitoihin — — — temppeliin eivät he pääse konsanaan, — sinne missä palvelen äitiäni. Hän kävi istumaan paremmin.

— Minua haluttaisi kertoa teille jotain äidistäni. Tahdotteko te kuulla?

Thora nyökkäsi.

— Hän on aina ymmärtänyt minua. Hän on minun toverini, paras ystäväni, turvani erämaassa — hän on Mooses, joka johdattaa minua kohden luvattua maata. Mutta hän ei väsy, kuten Mooses. Hän ei väsy koskaan — siksi en minäkään voi joutua hukkaan. — — — Minun täytyi lähteä kotoa liian nuorena. Silloin sanoi hän minulle: »On paha sinulle, poikani, että olen pakotettu lähettämään sinut luotani. Mutta sinun täytyy nyt itsesi taistella taistelusi ja katsoa että pääset voitolle!» — — — Kävi kuten äitini pelkäsi. Taistelu kävi minulle; liian kovaksi. Mutta kaikki syntini minä vein hänen eteensä, — kaikki mitä olin tehnyt ja katunut ja kärsinyt, sen toin hänen nähtäväksensä! — — —

— Hän ei kääntynyt minusta pois. Hän tiesi mitä luonnossani oli, — tiesi kaikki, — huonot perinnölliset taipumukseni, oman heikkouteni, — mutta hän ei menettänyt rohkeuttansa. Hän ei jättänyt minua makaamaan maahan lyötynä... Tuollaisen rakkauden hiljainen anteeksianto, lempeä sääli — se on turva, joka pelastaa meidät. Koti ottaa meidät siten suojaten huomaansa.

Hän puhui lempeästi ja hitaasti. Hänen silmäluomensa olivat vaipuneet niin syvälle alas, ettei Thora voinut nähdä hänen katsettansa.

Äkkiä käännähti hän Thoraan päin.

— Mitä te sanoittekaan?

— En mitään — ei, en minä sanonut mitään!

— Minä uskon teille jotain. Oli kerran nuori nainen — hänelle minä olisin avannut temppelin oven. Siellä oli paikka varattuna hänelle äitini tykönä. Äiti odotti siellä sisällä. Olin sanonut että hän tulisi — — — Ja hän kulki esikartanon ylitse — valkoiset perhoset seurasivat häntä — — — Mutta laskettuaan jalkansa portaille hän käännähti ja meni pois. Hän ei käsittänyt, että hän kumminkin oli seisonut pyhällä paikalla! — — —

Silloin sanoin äidilleni: »Kaikki on mennyltä, valkoiset perhoset eivät tule enää tänne!» Ja hän sanoi minulle: »Nyt täytyy sinun pyrkiä tulemaan täysikasvuiseksi, niin että voit itse huolehtia itsestäsi.» — — —

— — — Oli jälleen toinen kerta, jolloin minä luulin että kaikki oli mennyttä. Silloin hymyili äiti: »Ei mikään ole hukassa!»... Hänellä on sydämessään ymmärtämisen lahja. Ei kukaan omista sellaista ymmärtämyksen taitoa, kuin nainen, jolla on tämä taito. Ei kukaan muu voi nähdä niin syvälle sieluun. Siksi minä jumaloin äitiäni. Hän on ainoa nainen, jota jumaloin!... Kaikkia muita kohtaan olen oppinut uskottomaksi hänestä, joka läksi luotani... Häntä minä katson suurimmaksi kanssarikollisekseni kaikessa mitä olen rikkonut.

Thora Thammers oli hypähtänyt kiveltä, jolla hän oli istunut. Hänen huulensa olivat valkoiset, kuin kuihtuneet. Hän oli huomannut että jotain oli tulossa — oli huomannut sen äänestä, joka muuttui muuntumistaan, kunnes hän ei sitä enää tuntenut.

Hän katsahti ylös.

Samuel Stern seisoi hänen edessään muuttuneena — — — voimakkaana, mahtavana, tumma säihky katseessa — — —

Nyt vasta tunsi hän hänet samaksi, joka hän oli ollut muinoin. Oli kuin hän olisi astunut hänen eteensä muuttumatonna pitkäin, menneitten aikojen takaa — Thora katsoi häneen sanatonna kauhusta.

Oliko se _hänen_ syynsä! — — — Oliko hän syypää Samuel Sternin rikokseen?

Samuel Stern nauroi.

— Ja entä te? Onko kehityksenne tuottanut teille iloa?... Eikö ollut perin herttaista, että te valitsitte tulla tuollaisten lasten äidiksi? Eiköhän olisi paikoillaan nimittää juuri sellaisia lapsia äpäröiksi?

Thora Thammers kävi äkkiä aivan tyyneksi ja levolliseksi. Hänestä tuntui kuin hänen verensä jähmettyisi, ja hän tunsi sen helpotuksena.

Hän painoi päänsä alas ja seisoi hiljaa.

He olivat vaiti molemmat. Samuel Stern hengitti raskaasti, kuin ruumiillisen ponnistuksen jälkeen.

— Minun _täytyi_ sanoa se, sanoi hän vihdoin hiljaa, — se oli kerran sanottava!

— Niin... niin, niin! sanoi Thora epävarmasti.

Sitten hän hymyili ja kohotti päänsä — kaula suoristui, veri pääsi liikkeelle, ja hänen silmissänsä säteili jotakin.

— Ei se tee mitään! sanoi hän ja nauroi. — Muutoin olettekin aivan oikeassa!

Hän käänsi kasvonsa Samuel Sterniä kohden. He katsoivat hetkisen toisiinsa.

— Thora, sanoi Samuel surumielisesti, — saanko vielä kerran sanoa sen nimen yhtä hiljaa ja suljetusti kuin te itse.

Thora hymyili katkerasti. — Mitä se hyödyttää?

Mitä te ajattelette?

— Jotain, jonka kerran olen lukenut koptilaisessa raamatussa, sanoi Thora hitaasti: »Mutta Herra sanoi opetuslapsillensa: Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule kuinka se huutaa ja vaikeroi? Mutta opetuslapset vastasivat: Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan...» Sellaista elämä on!... me emme kuule toisiamme!

— Puolustautukaa! pyysi Samuel. — Vastatkaa minulle! Sanokaa jotain lisää.

— Sen minä teen — joskus — myöhemmin!

— Huomennako?

Thora ei vastannut. Hän läksi.

Samuel jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän näki tuon solakan, hiukan kumarassa kulkevan olennon kuvastuvan valoisaa ilmaa vastaan — ja ikäänkuin häipyvän nummelle.

Hän ei voinut enää nähdä Thoraa — vaan hän kuuli kaikkialla hänen viime sanansa: nummi oli omaksunut sen — se täytti koko nummen... Huomennako? Tulisiko hän huomenna?

Mutta varhain seuraavana aamuna oli rouva Thammers matkustanut pois.

Sanottiin että hän oli saanut sähkösanoman mieheltänsä.

Itse asiassa alettiin jo vähitellen väsyä täälläoloon ja matkustaa kotiin.

Ja ikäänkuin kesävieraat olisivat kaikessa hiljaisuudessa sopineet keskenään, etteivät enää jaksaneet sietää toisiansa, kävi pysyväksi keskusteluaineeksi, ken ensi kerralla läksisi tiehensä.

Ei enää välitetty niistä, jotka tulivat. Kaikkien huomio oli kiintynyt niihin, jotka läksivät.

Vanhemmat punnitsivat kysymystä pitäisikö mennä saattamaan vai ei — nuoremmat sitä, kuinka monta tavanmukaista jäähyväiskyyneltä asianomainen oli ansainnut.

* * * * *

Oli myöskin muutamia, joiden mielestä oli kaikkein hauskinta nyt kesäkauden lopulla, kun ei enää ollut niin paljon ihmisiä.

Näihin kuului Marit Hennerud, parantolan nuori emäntä. Nyt oli hänellä enemmän aikaa olla mukana sisällä. Juuri näin kesäkauden lopulla hänellä tavallisesti oli pienet rakkausjuttunsa. Varhain kesällä oli siellä ollut eräs nuori mies, joka oli ollut oikein onneton hänen tähtensä — mutta eihän hän voinut siihen mitään, kun hänellä oli niin paljon tehtävää.

Nyt hän sensijaan voi olla mukana sekä tunturiretkillä että varsinkin illalla, kun mentiin soutelemaan järvelle.

Jos sitten sattui että sen, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, täytyi matkustaa liian pian, voi hän itkeä vuolaita kyyneliä — oli kuin kuolema olisi ollut lähellä.

Mutta muutaman päivän perästä häntä pyrki naurattamaan sitä muistellessa.

Olihan jonkun kerran tapahtunut, että asia alkoi näyttää vakavammalta. Silloin oli hän aina ajatellut että nyt teki oikea rakkaus tuloansa, ja hänen oli täytynyt uskoa kaikki vanhalle tädillensä.

Ja vanhus kehotti häntä joka kerran olemaan uskollinen ja kestäväinen, niin että asiasta voisi tulla jotain valmista. Sillä perheen mielipahaksi oli Marit Hennerudilla päähänpisto antaa aina rukkaset. Ei hän voinut siihen mitään että rakkaus katosi, kun ehdittiin niin pitkälle. Hänelle soveltuivat parhaiten vähäiset kesähakkailut.

Ja päivät menivät menojansa — kunnes viimeinen tuli, ja viimeinen vieras matkusti tiehensä kuullen jälkeensä ystävällisen kehotuksen: — Tervetuloa toistekin! — — — ja sitten vielä aivan viimeisen hilpeän huudon, joka kajahteli mäkiä alas: — Sillä tuleehan toistekin kesä!

Sitten parantola suljettiin ja telkittiin kiinni.

Ja Maritin täytyi palata kylään, missä hylättyjen kosijain tuli kuuma olla, joka kerran kun kohtasivat hänet.

Se oli hänen silmiensä syy. Ne katsoivat liian lempeästi ja haaveellisesti heitä kaikkia. Mutta hän ei itse tiennyt siitä mitään, niin sitä ei käynyt hevillä korjaaminen.

II.

Metsäruusun kukkiessa.

8.

Niin oli siis kukin jälleen saapunut kotiin.

Tuli talvi.

Monesta kävi aika pitkäksi. Tuli kylmä, päivät kävivät lyhyiksi.

Ulkona metsissä ja kedoilla oli niin autiota. Tyhjää oli kaikkialla ja tiet ummessa, kuin ei ketään olisi kotona.

Puut nukkuivat tajuttomina, valkoisiin kaapuihin verhottuina. Kaikki vaikenivat, paitsi tuuli, joka kävi saalistamassa.

Lumi kimmelsi ja hohti, kokosi kultaa, hopeata ja timantteja ja rakenteli muhkeita taloja. Mutta kylmä henki vastaan noista valkeista, hiljaisista saleista, joissa kuolon enkeli tuntui käyskentelevän uneksivana.

Paljon oli sellaisia, jotka koko pitkän talven kestäessä vain odottelivat että se läksisi tiehensä.

Vihdoin tuli sanoma, että kesä teki tuloa.

Kaikki muuttui. Ihmisiin ja eläimiin tuli levotonta eloa. Metsissä ja lehdoissa kohosivat mehut maasta, kuohuvina kuin nuori viini. Kullahtavana ja sinisenä pulpahti kevään kaiho esiin lumen alta jokaisella mäenrinteellä.

Kun niityt alkoivat hohtaa vihreinä valkoisten jäätiköitten alapuolella, silloin ei Marit Hennerud enää voinut viihtyä kylässä.

Ja kun tuulet kävivät lämpimiksi ja yöt valoisiksi, silloin oli Metsolan parantola jo valmiina ottamaan vastaan viimekesäiset vieraat.

Vähitellen saapuivat ne kaikki tyyni.

Hienoisena ja punaposkisena, lempeästi hymyilevänä kuten ennenkin, mutta vielä kaunopuheisempana käyskenteli siellä lehtori, väenlaskua pitäen.

Kaikki olivat saapuneet — paitsi tukkukauppias Stern ja hänen molemmat koiransa.

Lehtori ei kaivannut heitä. Mutta Marit Hennerud ja monet muut olivat siitä huolissansa.

Rouva von Astenilta ei saatu mitään lohtua. Häntä huvitti enemmän puhua nuoresta insinööristä, joka oli puuhassa keksiä uuden hävitysvälineen.

Oli tullut useita uusiakin vieraita ja sitäpaitsi muutamia aviomiehiä, jotka olivat saattaneet vaimonsa tänne ja aikoivat viipyä muutaman päivän.

Kesä lupaili käydä oikein hauskaksi. Kaikki olivat hyvillä mielin. Oli jo alettu maalata koskea.

Oli ehditty ensi päiviin, jolloin oli niin lämmin, että voi täyttä totta istuskella ulkona.

Istuttiin suuressa kuistissa, keskustellen pienissä ryhmissä.

Rouva Thamar Gyllenskjold puheli miehensä kanssa ja omisti hänelle kaiken huomionsa.

Rouva Thamarin mies oli komea katsella. Hänen avoimet tyynet kasvonsa älykkäine ilmeineen muodostivat omituisen vastakohdan hänen vaimonsa kasvoille. Tosinhan niilläkin kuvastui jonkinmoinen tyyneys, mutta ne kertoelivat myöskin salaisista teistä, missä ajatukset hiiviskelivät, — siellä vilahti välistä esiin jotakin, joka katosi samassa kuin se oli havaittu. — Ja silmiin voi tulla itsetietoinen valtijanilme, joka jälleen häipyi hänen rauhalliseen, aurinkoiseen hymyynsä.

Thamar rouva oli varsin viehättävä, kun hän nyt istui kysellen mieheltänsä kaikenmoisia pikkuseikkoja. Hänellä oli erityinen kyky keksiä tuontapaisia kysymyksiä — eikä kenenkään olisi tarvinnut niitä arkailla, sillä hän ei koskaan tarkannut vastausta.

Mutta erästä seikkaa ei tirehtööri ollut koskaan oivaltanut. Hänelle oli niin mieleen tuo, että hänen oli aina päätettävä kaikesta ja että hänen vaimonsa oli niin tyytyväinen kaikkiin hänen järjestelyihinsä.

Hiukan kauempana istui rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oivan, erinomaisen miehensä kanssa.

Tämä kuului myöskin niihin onnellisiin aviomiehiin, jotka olivat voineet saattaa pikku vaimonsa tänne ja tulla vakuutetuiksi että hänen olisi täällä oikein hyvä olla.

Rouva Liss oli kukoistava kuten ennenkin. Hänen lempivärinsä tänä kesänä oli hiedanväri. Se puki häntä oivallisesti, — yleensä puki häntä melkein mikä tahansa.

Hän istui jutellen ja piti pienoisia sormiansa innokkaasti liikkeessä.

Aivan läheisyydessä istui Don Miguel, ulkoasu yhtä huolellisesti hoidettuna kuin edellisenäkin kesänä ja viikset pyöräytettyinä, jos mahdollista, vieläkin uljaammin ylöspäin.

Konttoripäällikkö Arescho ei saanut silmiänsä käännetyiksi pikku vaimostansa. Sitä ei kukaan voinut paheksua, — pitihän hänen matkustaa pois seuraavana päivänä.

Jotkut arvelivat että hän juuri olisi tarvinnut lepoa täällä vuoristossa, niin rasittuneelta kuin hän näytti.

Rouva Liss myönsi niin olevan, mutta se ei käynyt päinsä. Fredrikin _täytyi_ tehdä työtä. Eikä hän voinut kuvaillakaan Fredrikiä muutoin kuin täydessä työssä. Ja Fredrik oli niin tottunut siihen, että rouva arveli ettei se häntä ollenkaan rasittanut. Mutta olihan ikävää että hän alati näytti niin huonolta. Se oli hänestä oikein ikävää.

Mies ei sanonut mitään, — hymyili vain.

Niiden mielestä, jotka olivat tunteneet herra Areschon muinoin, hän oli muuttunut paljon.

Naimattomana ollessaan oli hän asunut yhdessä äitinsä ja tätinsä kanssa. Siihen aikaan ei hän ollut osoittanut tuollaista hienoa kunnioitusta naista kohtaan, joka voi tehdä sentapaiset suhteet niin kauniiksi. Rakkautta oli hän silti saanut osaksensa. Niin oli hänen itsekkäisyytensä ja mukavuuden rakkautensa tehnyt hänet välinpitämättömäksi ja opettanut hänet ottamaan vastaan, vaivautumatta antamalla jälleen.

Tiesiväthän hänen omaisensa niin hyvin, että hän piti heistä.

Nyt oli kaikki toisin. Nyt oli hänen huolehdittava kaikesta, vaikkei hän vielä ollut täysin ehtinyt sitä huomata, ollen tuollaisen rakkauden pauloissa, joka häikäisee ja orjuuttaa, niin kauan kuin se kestää. Joskus hän sentään tuli ajatelleeksi, kuinka välttämättömiltä hänestä nyt tuntuivat kaikki nuo vähäiset huolenpidon ilmaukset, joita hän ei ennen tullut koskaan osoittaneeksi, ja hänen mielessänsä heräsi kuin hämmästelevä tunne, että hän oli laiminlyönyt jotain, jota ei voinut enää koskaan hyvittää.

Nyt juuri oli hän tuollaisen mielentilan vallassa ja oli tullut näyttäneeksi hiukan miettiväiseltä, eikä siis ollut ihme, jos rouva Liss hetkiseksi unohti hänen läsnäolonsa, — varsinkin kun Don Miguel alkoi kertoella kiehtovalla tenoriäänellänsä ilkeitä juttuja.

Kaikki muutkin läsnäolevat alkoivat vilkastua.

Rouva Sahm oli saanut nuoren, oppineen tohtorin suljetuksi nurkkaan. Hän halusi nyt tietää, oliko rakkaus tunnettu jo sekundäärikaudella ja oliko ihmistä katsottava lajin muunnokseksi vai alkulajiksi.

Ärsyttääkseen lehtoria tarjoutui muuan nuori nainen pitämään esitelmää aineesta, jota ei vielä ollut käsitelty tarpeeksi: miehen heikkouksista.

Muutamat toiset nuoret olivat piirittäneet ylioppilas Adelssonin, tummatukkaisen pohjan pojan, jolla oli mitä rohkeimmat sinisilmät. Hänessä oli jotain yleiseurooppalaiselta vaikuttavaa. Hän oli ollut pari vuotta matkoilla ja oli tullut tänne suoraa päätä Nizzasta. Hän kiinnitti naisten mieltä. Hän kertoeli niin rohkeasti ja häikäilemättömästi. Hän oli suorastaan vielä kauheampi kuin Omar Pasha.

Hän kuohui vihasta ajatellessaan että Ranska voi rajojensa sisällä sietää sellaista pelipankkia kuin Monte Carloa. Ranskan keisari oli antanut suostumuksensa sen perustamiseen. Tasavallan tulisi sulkea se. Sen olemassaolo oli rikos ihmiskuntaa kohtaan.— — —

Tästä johtui puhe vanhoihin ruhtinassukuihin, sellaisina kuin historia ne meille esittää — rappeutuneina, mitä kauheimpaan mädännäisyyteen vajonneina... Tuollaisten sukujen jäsenten näytti olevan vaikea kehittyä tavallisiksi kunnon ihmisiksi, — vielä vaikeampi kuin muiden saavuttaa todellista ihmisarvoa. —

Hänestä pyrittiin laskettelemaan sukkeluuksia, sanoen että hänen pääparkansa ilmeisesti oli parantolahoidon tarpeessa.

Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt loppuun, vaan jatkoi yhä.

— — Tuolla etelässä hän oli tutustunut uuteen lajiin ihmisiä. Ne olivat hänestä köyhälistöä, kurjempaa kuin aineellista puutetta kärsivä. Ne luulivat, että Kaitselmus oli suonut heille rahaa sitä varten että he huvittelisivat — eivätkä ne pystyneet siihen. Voi hyvä Jumala, kuinka niiden oli ikävä! Hän näki ne edessään haukottelevina, kaiken maailman ihanuuden keskellä. —

Nuoret naiset halusivat kernaammin puhua jostakin muusta. Ne pyysivät häntä kertomaan näkemistään hienon maailman puvuista.

Hän nauroi. Sehän kuului juuri samaan asiaan! Niin, hänen oli ollut mahdoton olla niitä näkemättä — ja huomaamatta että nykyajan naiset pyrkivät ratkaisemaan saman tehtävän kuin muinoin kuningatar Kraaka, mutta vastakkaiseen suuntaan: olla puettu ja kumminkin alaston. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka kunnialliset naiset kilvan jäljittelivät kuoseja, jotka olivat siveettömäin naisten keksintöjä tai heitä varten keksittyjä. Erikoisen älykkäältä ei se hänestä vaikuttanut, mutta kaiketi onkin älykkäisyys jo vanhentunut ominaisuus... Ennenmuinoinhan poltettiin viisaita naisia!... Erääseen toiseenkin seikkaan oli hänen huomionsa kiintynyt, nimittäin tuohon erinomaisen kauhistuttavaan tapaan, millä he kantoivat helmojansa. Minne olikaan joutunut sulottarien perintö?

Naiset menivät tiehensä. Joko oli tuo mies maankiertäjä tai sosialisti, taikka myöskin yli-ihminen.

Lehtori seisoi juuri esittämässä rovasti Hembille, että pappien tehtävä oli tutustuttaa ihmiset ylempään ilmapiiriin, mutta samalla hän myöskin tarkkasi nuorison puheita.

Nyt hän tuli esiin ja huomautti nuorukaista että hänen käytöksensä oli sopimatonta.

Tämä nauroi ja lupasi olla vaiti. Hän asettui oveen silmäilemään Thamar rouvaa.

Lähtiessään oli hän niin silmittömästi rakastunut, että tämä seikka jäi kahden viikon ajaksi suosituimmaksi keskusteluaineeksi.

Rovasti käytti hyväkseen vapauttaan hakeakseen käsiinsä tukkukauppias Iversenin. Tämä oli viisas mies. Hänen kanssaan voi puhua mistä tahansa, ja hyväksi aluksi ryhtyi rovasti nyt puhumaan fosforihappoisista lannoitusaineista.

Iversen oli juuri aikeissa ostaa maatilan, jossa oli oivallista suomaata. Mutta tuuma ei miellyttänyt Ninaa. — — —

— Jospa voisit mainita minulle syysi, Nina-muoriseni! — — —

Rouva Iversen istui miehensä rinnalla, kirjaillen hienolla ruusunpunaisella silkillä, ja tuo työ vaati kaikki hänen ajatuksensa.

Mutta kun mies ei hellittänyt, harmistui hän lopuksi hiukan.

— Anna minun olla rauhassa, Iversen! Syyt — tuo on ilkeimpiä sanoja mitä on olemassa. Mutta hyvä Jumala, tuollahan tulee rouva Harder, tietysti mustassa puvussaan. —

— Niin, sanoi eräs naisista, — ihmiset sanovat että hän suree aivan ujostelematta miestä, joka ei ollenkaan ollut hänen miehensä... Jos vain tiedettäisiin, ken hän oli, mutta ikävintä on, että sitä ei tiedetä. —

Kaikki vaikenivat. Oli niin harvinaista että rouva Harder ilmestyi tänne.

Yksin Don Miguelkin kääntyi, vaikka oli juuri ehtinyt kertomuksensa jännittävimpään kohtaan. Pyörähyttäen viiksiänsä jäi hän katsomaan rouva Harderiin.

Tuossa ihmisessä oli jotakin... ei hienostunutta... jotain enemmän — — — Hän oli kuin »syntynyt prinsessaksi», yksi niitä harvoja sekä prinsessojen että muiden joukossa, jotka todella vastaavat sitä, mitä tuolla puhetavalla tarkoitetaan. — — —

Hän seurasi rouva Harderia katseellaan, tämän tullessa portaita ylös: Ei, hänessä oli jotain tuollaista, jota on totuttu nimittämään kuninkaalliseksi, kuninkaallista viehättäväisyyttä.

Don Miguelilta ei myöskään jäänyt huomaamatta että rouva Harderin olennossa ilmeni tuollaista hienoa naisellista viehkeyttä, jonka vanhemmat naimattomat naiset tavallisesti säilyttävät, jos ovat sitä konsanaan omistaneet, ja jonka naimisissa olevat, jos sitä omistavat, tavallisesti menettävät, melkein heti.

Ja hän, joka muutoin aina tiesi kuinka naiset olivat i puetut, ei kiinnittänyt huomiota yksinkertaiseen mustaan pukuun, joka oli herättänyt niin paljon pahennusta. Hänestä tuo nainen vain oli erilainen joka kerran kun hän näki hänet, ja niin erilainen kuin nuo muut kunnon ihmiset, joihin väsyi niin pian.

Se oli todellakin ihmeellistä, sillä rouva Harder oli kalpea ja riutunut, oli vailla kauneutta ja näytti vanhalta. Mutta — kauneutta hänessä sittenkin oli! Sitä oli hänen päänsä asennossa ja tyynessä, valoisassa katseessa, joka kuvasti pyhää haaveilua.

Ei ainoakaan nainen ollut tätä ennen saattanut Don Miguelia tekemään tuollaisia havaintoja.

Monen muun valtasi samantapainen tunne, kun rouva Harder tervehtäen hymyili heille.

Don Miguel nouti tuolin vierashuoneesta. Rouva Harder kiitti, mutta jäi seisomaan, käsi laskettuna korkealle selkänojalle.

— Tahdoin vain tulla sanomaan jotain... Tuolla alhaalla kylässä asuu köyhä papinleski. Hänellä on kuusi pientä lasta... Nyt on heillä ollut tulipalo. Hän on menettänyt pienen talonsa ja kaiken muun omaisuutensa. Se ei ollut vakuutettua... Ettekö kaikki haluaisi olla mukana häntä auttamassa?

Toiset alkoivat tuumia että pantaisiin lista kiertämään.

— Kuinka kauhean surullista! sanoi rouva Liss äkkiä. Ja hänen suuret siniset silmänsä kyyneltyivät melkein. — Mutta, lisäsi hän, pannen pienet kätösensä ristiin, — lesket selviävät sentään aina jollakin tavoin! Hyvä Jumala, senhän näkee niin usein, kuinka uskomattoman hyvin ne selviävät — — — niin että kenties ei olisi tarpeenkaan — arvelen melkein — — —

Hän jätti lauseensa kesken. Hän tuli ajatelleeksi jotakin, jonka oli kuullut kerran rouva Thamarilta: että jos ei kenenkään olisi vaikea olla, niin eihän tietäisikään kuinka hyviä päiviä itse viettää. — Ja mistä runoilijat sitten kirjoittaisivat? Kaikki ihmiset menehtyisivät ikävään. — — — Tuota sieti todellakin miettiä!... Ja kun nyt kerran maailman meno oli järjestetty sillä tavoin... Tietysti oli Luoja asettanut kaikki sillä tavoin kuin tahtoi sen olevan. —

Tuo ajatus näytti tuottavan hänelle helpotusta.