Part 5

Silloin tuli Don Miguel, joka kuului niihin harvoihin joita Sjurin jutut eivät huvittaneet.

Ja Sjurin täytyi lähteä saamatta korvausta, — sillä Don Miguel punoi pitkien viiksiensä päitä ja vaati jyrkästi että saisi viedä rouva Lissin koskelle. Olihan tämä luvannut eräälle maalareista olla mukana hänen taulussansa.

Parantola jäi melkein tyhjäksi — ei edes vanhoja naisiakaan ollut näkyvissä.

Kun Thora Thammers tuli ulos, pysähtyi hän ihmeissään ja tuli iloiselle mielelle.

Aurinko paistoi ja kaikkialla näytti niin hauskalta, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä — vaan ainoastaan västäräkkejä katolla ja nuo kaksi kesyä varista, jotka oleksivat keittiön käytävässä saadaksensa ruokaa.

Hän läksi kulkemaan tunturia kohden.

Hän oli alkanut tavallaan urheilla pyrkimällä löytämään paikkoja, jonne ei tullut kukaan muu kuin Sjur ja pikkuelukat.

Väliin auttoi Sjurin pilli häntä tässä suhteessa.

Häntä huvitti keskustella tuon viisaan poikasen kanssa ja kuunnella, kun hän soitteli katajapillillään, koettaen esittää lauluja ja sävelmiä, — toiset niistä oli hän oppinut parantolassa, toiset vuorenhaltialta tai metsänväeltä — toiset oli hänelle opettanut hänen oma nuorekas kaihonsa, jonka nummen yksinäisyys herätti.

Thora Thammersista oli miellyttävää kuulla noita vienoja, surunvoittoisia säveleitä, joissa ilmeni hiljainen ymmärtämys ympäristöön nähden, mutta samalla halu avaraan maailmaan.

Häntä huvitti katsella vuohia. Kuullessaan pillin äänen ne käänsivät päätään ja tulivat lähemmäksi. Sjur väitti niiden pitävän eniten kantosävelmästä, juuri samasta, jonka hänkin mieluimmiten halusi kuulla.

Nyt meni hän pojan luokse ja pyysi häntä soittamaansen..

— Onko totta, että olet oppinut sen vuorenhaltialta?

Sjur katsoi häneen mitä rehellisimmällä katseella, kertoessaan vuorenhaltiasta, joka asui täällä nummella, ja kuinka hän itse aivan selvästi oli nähnyt hänen istuvan kannolla ja puhaltavan koko sävelmän. Vasta kun hän tuli aivan lähelle, katosi vuorenhaltia — — —

Sitten meni Sjur kotiin ja opetteli puhaltamaan sen omalla pillillään. —

— — — Oli myöskin aivan varmaa, että kerran oli Thor Andrastsæter yllättänyt tuollaisen vuorenhaltian, kun tämä oli varastamassa häneltä heiniä. Mutta Thor, joka oli ymmärtäväinen ja käytännöllinen mies, ajatteli: »Tästä täytyy tulla loppu!» Ja niin otti hän häneltä heinät pois. Mutta noustessaan levolta seuraavana aamuna ontui hän niin pahoin että tuskin voi käydä. Vuoren haltia oli kostanut hänelle. — — —

Ja jos ken käyskenteli nummella auringonlaskun jälkeen, oli helppo erottaa vuoresta laulua, — tai jos ken rohkeni mennä sinne keskiyön jälkeen, silloin kohosi vuoresta liekkejä, ja vihreitä valopilkkuja näkyi jokaisen kannon yläpuolella, jossa sellaista väkeä asui. —

Mutta nyt tahtoi Sjur puolestansa kuulla jotain buurisodasta ja kuinka kauan Herra oli määrännyt että sen piti kestää.

Sitten hän tahtoi tietää, miksi kuninkaita ja presidenttejä murhattiin, ja mitä tiede oli, ja voisivatko ihmiset koskaan päästä kuuhun, ja miksi kukaan ei enää elänyt 900 vuoden vanhaksi, kuten Metusalemin aikoina. Monta muutakin seikkaa olisi Sjur halunnut tietää — ja vuohet, jotka ovat uteliaimpia kaikista eläimistä, tulivat myöskin lähemmäksi, mutta toiset elukat kävivät rauhallisesti kauempana laitumella.

Mutta Sjur poikanen ei voinut saada oikein tarkkoja tietoja. Hän tuli yhä lujemmin vakuutetuksi siitä, että kaupunkilaisilla ei ollut paljon järkeä.

Oli oikeastaan eduksi rouva Thammersille, kun eläimet vetääntyivät kauemmaksi, ja Sjurin täytyi seurata. Hän jäi paikoilleen. Millainen lepo olikaan tuo, kun ei tarvinnut ajatella kerrassaan mitään!

Katsella vain kaikkia hyönteisiä, jotka ryömiskelivät maassa, — ja kaikkia kukkia ja lehtiä; kullakin oli omat tehtävänsä, kaikilla oli eläminen työnä.

Niinpä hänelläkin. Hänestä oli, kuin olisi hän vasta täällä nummella alkanut sitä tehdä.

Hän ihmetteli että ihmiset voivat niin kiusata itseänsä kuin hän oli tehnyt. Paistoihan Luojan päivä!

Ja täällä... mikä rauha! Se virtaili hiljaa yli pitkäin hiljaisten harjojen, ilman vienojen aaltojen tuomana, hienoin, kultaisin sätein. — — —

Hän ei käsittänyt, minne aika meni... nyt punoitti taivaanranta, ja vuoren harja vaipui jo illan pimeään. —

Kuului vienoa, pitkäveteistä suhinaa. Metsän hiljaisuus ympäröi häntä.

Syvällinen, synkkä, pyhä tunnelma vallitsi... Saiko hän salaista apua, sisäistä voimaa tuolta hiljaiselta Jumalalta, joka käyskenteli täällä puiden keskitse... vai pulppusiko se esiin hänen oman sielunsa syvyydestä! —

— — — Hän muisti jotain, jonka kerran oli lukenut. Pyhästä Fransiskosta se oli. Kun hän kylmänä talviyönä oli ulkona parannusta tekemässä ja taisteli synnillistä alakuloisuuttaan vastaan, pyrkien voittamaan kielletyn ikävänsä maailmaan... silloin putkahti ruusuja esiin orjantappuroista, joilla hän ruoski itseänsä. Ja hänen vaatteensa muuttuivat ja kävivät hohtaviksi kuin ympäröivä lumi. — — —

— — — Pyhä Fransisko, kun tulit taivaaseesi, etkö silloin saanut tietää, että oli erehdys tuo, ettei maailma kuulunut sinulle?

— — — Kuinka taitavia ihmiset olivatkaan pettämään itsensä!... suurimmat kuten heikoimmat ja pienimmätkin.

Tulisiko elämäntaistelu aina pysymään yhtä vaikeana?

Muutoin ei hän nyt välittänyt huolehtia kenenkään puolesta. Eläväin ihmisten hätä ei koskenut häntä enemmän kuin pyhän Fransiskon väärinkäsitys. Hän tunsi itsensä kylmäksi ja kovaksi. Se teki hänelle hyvää. Hänestä oli kuin olisi hän ollut kauan sairaana ja nyt vihdoinkin saanut terveytensä takaisin.

Nyt piti hänen vain varoa, ettei sairastuisi uudelleen.

* * * * *

Hän näki Samuel Sternin tulevan.

Hän oli tuskin nähnyt häntä viimeisenä kahdeksana päivänä ja hän oli siitä kiitollinen. Hän oli aina kiitollisin niille, joita vähiten näki.

Hän tervehti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta ei tehnyt sitä kumminkaan.

Samuel Sternissä oli jotain, joka saattoi ihmiset ehdottomasti noudattamaan hänen tahtoansa, ilman että hän sanoi sanaakaan. Ja nyt hän tahtoi, että Thora Thammers ei lähtisi.

Hän istuutui kivelle Thoraa vastapäätä.

Thora ajatteli: — Samapa se! Minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle. En antaudu keskusteluun.

— Te istutte täällä keskellä nummen ihanuutta, sanoi Samuel Stern hymyillen. — Te kuulutte muuttolintuihin. Teitä ei koskaan tapaa samassa paikassa, missä teidät on nähnyt edellisellä kerralla!

Thora muutti istumaan hiukan kauemmaksi. Tuossa sointuisassa äänessä oli jotain, joka haavoitti häntä kuin miekka, — mutta se johtui tietysti vain siitä että hänellä oli niin perin herkkä tunne ääniin nähden, eikä mistään muusta.

Samuel Stern hymyili jälleen. — Anteeksi, en kuullut mitä sanoitte... Niin, kun te istutte noin äänetönnä, on aivan kuin te sanoisitte jotain. Ja itse asiassa onkin niin... oikeastaan te silloin sanotte enemmän kuin puhuessanne!

— Niin, tiedän kyllä että olen ikävä ihminen.

— Joka tapauksessa teitä kaivataan tuolla alhaalla... Tiedättehän että ihmiset panevat enin arvoa sille, jota heillä ei ole... Kun olette siellä, niin he tosin kyllä katsovat, että te olette ikävä. Mutta kun te ette ole siellä, niin teitä kysellään... Teidät huomaa parhaiten, kun te ette ole saapuvilla, — se on maailman viisautta.

Thora Thammers ei vastannut. Miksikähän tuo kevyt, leikillinen seurustelutapa oli hänelle niin perin vastenmielinen? Eikös ollut hyvä, että ihmiset olivat iloisia?

— — — Samuel Stern muuttautui hiukan lähemmäksi. Hänen äänensä sai uuden, syvemmän soinnun.

— Viime kesänä oli äitini täällä. — — — Hän ei myöskään puhunut monen kanssa... minun tähteni. Minä en suonut sitä kenellekään!

Thora Thammers kumartui maahan ja otti muutamia ruohonkorsia.

Hän tunsi joutuvansa liikutuksen valtaan.

— Äitinnekö? sanoi hän hiljaa.

— Niin, minulla on äiti!

Thora katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut puhua hänen kanssaan hänen äidistänsä — — — ei, heidän täytyi puhua jostakin muusta.

Ja sitten hän ei keksinyt mitään muuta, vaan kysyi Samuel Sterniltä miksi hän käyskenteli niin paljon nummella. Hän ajatteli ettei se olisi hänen makunsa mukaista.

Samuel Stern nauroi hiukan. — Miksikä minä käyskentelen omalla nummellani? Minä olen nummen herra, ja kaikki sen ihanuudet kuuluvat minulle — varsinkin öiseen aikaan. Silloin niinä kummittelen täällä... nimittäin minun muinoinen »minäni». Oikeastaan kokoontuvat tänne kaikki minun kuolleet minuuteni.

Hänen äänensä oli jälleen muuttunut. Thora loi häneen katseen.

— Niin, minusta on käytännöllisintä osoittaa kunnioitusta olentonsa kaikille eri puolille... Päivällä minä käyskentelen tuolla alhaalla Egyptin höyryävien lihapatojen keskellä, otan eteeni joka lajia ja olen kokonaan oma itseni. Yöllä tulen tänne vetelehtimään, olen aivan toisenlainen, mutta silloinkin oma itseni.

Thoran kasvot kuvastivat jälleen liikutusta.

— Tekö sitten aina tulette — — —

— Niin, juuri minä tulen aina kävellen päivänkoitteessa... olen muutamia kertoja nähnyt teidän seisovan akkunassa... minä kuljen täällä kulkemistani ja katson luvattuun maahan.

— Luvattuun maahan! toisti Thora hiljaa. — Siitä minä olen kerran uneksinut.

— Mutta minä olen _nähnyt_ sen — sillä, katsokaas, niin minä nimitän näköalaa täältä itsekseni kaikessa hiljaisuudessa. Ja uskon sen vain teille näin kahden kesken. Älkää kertoko siitä!

Hänen täytyi katsoa Thoraan, joka istui katkera tuskan piirre suun ympärillä ja suurissa, hiljaisissa silmissä.

Sitten hän jatkoi: — Niin olen sitä nimittänyt viime kesästä saakka, jolloin äitini oli täällä... Eräänä iltana hän istui katsoen tuota näköalaa. Hänen oli vaikea käydä, mutta kerran hän oli tullut tänne ylös... Se oli suuri voitto meidän kummankin mielestä... Silloin hän kääntyi minua kohden, ja minä näin hänen katseessansa valtavan ikävöimisen, jonka olin nähnyt siinä muutamia kertoja ennen.

— »Se on kaunista!» sanoi hän. »Ei teille muille, vaan minulle tuo loistava, saavuttamaton maa tuolla ylhäällä on kuin kuva kaikesta mitä olen ikävöinyt! Se on kuin luvattu maa, johon minun ei koskaan pitänyt tulla.» —

— »Mutta olen saanut nähdä sen», sanoi hän hymyillen. »Ja olen nähnyt muiden menevän sinne, ja olen uneksinut että _monet_ saavuttaisivat sen! Siinä olen löytänyt onneni.» — — —

— Ja hän katsoi minuun. »Toivon sinulle, poikani, että sinä sen saavutat. Muista, että sinun tulee päästä kauemmaksi kuin minä.»

— Silloin polvistuin hänen eteensä. Niin, laskeuduin polvilleni rakkaan äitini eteen ja katsoin hänen loistaviin, sinisiin silmiinsä, joiden katse oli niin kaihoisa, mutta samalla niin uljas ja valtava. Ja minä kysyin: »Voitko sanoa, äiti, miksi Herra ei ottanut Moosesta ja kantanut häntä kotkan siivin luvattuun maahan... Kotkan tavoin olisi hän levittänyt siipensä ja kantanut hänet selässänsä... Sillä raamatussa sanotaan että Mooses oli suuri Herran edessä ja hyvin lempeä, lempeämpi kuin muut ihmiset maan päällä. Ja voitko sanoa, äiti, miksi hän ei avannut sitä maata sinulle? Sillä sinä olet myöskin suuri kuten Mooses ja lempeämpi kuin kukaan, jonka tunnen.»

— Silloin äitini nauroi minulle. Hän nauraa aina, kun sanon jotain sellaista, mutta minä tiedän, että se on totta!

— Tänä vuonna hän ei tule tänne. Mutta olen antanut tuolle pienelle talolle, jossa me asuimme ja jossa minä asun yksin tänä vuonna, nimen, joka muistuttaa hänen olostansa täällä. Nimitän sitä Abarrimin vuoreksi, vuoreksi, joka on itäänpäin. — Sieltä voin nähdä luvattuun maahan!

— — — Toiset menevät sinne. Mutta minä en enää sitä tee. Minusta on parempi vain katsoa sinne. — — —

— Katsokaa, nyt olen kertonut teille hiukan äidistäni. En kenellekään muulle kerro sellaista.

Äkkiä hän jatkoi leikillisesti: — Niin, tehän tiedätte että teitä pidetään jalona ihmisenä!

Thora Thammers oli istunut kuunnellen, — nyt valahti kalpeus hänen kasvoillensa.

Tuollaisena, kuin tuo mies nyt seisoi hänen edessänsä, — — — ääni tuolla tavoin soinnahtelevana... Hän sulki silmänsä — tuo oli kuin muisto siitä, joka oli kuollutta ja unohdettua! — — —

Hänen muuttunut äänensä teki Thoraan tuskallisen vaikutuksen. Hän ei voinut seurata hänen mielialojensa vaihtelua; hän hermostui, kuin olisi ottanut hänen pilansa todeksi:

— Sitä älköön kukaan luulko minusta. Mitä syytä olisi luulla minua jaloksi?

Samuel Stern nauroi. — Niin, olen aivan yhtä mieltä kanssanne että teillä on laillinen oikeus päästä vapaaksi tuosta syytöksestä. — — — Tunnetteko te minun vaimoni? Hänen mielestänsä ihmisillä aina on niin paljon virheitä.

Thora ei vastannut heti. Hänestä tuntui joka tapauksessa rauhoittavalta, että hän voi näin tyynesti istua ja keskustella tuon miehen kanssa. Oli, kuin olisi hän oppinut tuntemaan hänet uudelleen. Ja vaimostansa hän halusi — keskustella? Miksikä ei!

Melkein uteliaasti hän kääntyi jälleen hänen puoleensa.

— Sehän on hauskaa, että teillä on rouvanne mukana täällä.

— Niin, on kyllä — — — Hän huolehtii hartaasti minun virheistäni ja harhaluuloistani. Sehän on ihmiselle hyödyksi. Mutta itse puolestani käsitän asian tyynemmin, — sillä mikä onkaan ihminen, että hän voisi syyttää itseänsä, sanoo tuo oiva mies Goethe, — — — ja että avioliitto voi olla hiukan epämukavaa, se on keksitty ennen meidän aikaamme!

— — — Me olemme muutoin varsin järkevä aviopari. Me emme puhele paljon keskenämme. Meillä on nimittäin se ominaisuus, että puheet loitontavat meidät toisistamme. Vaimoni ei koskaan vastaa siihen mitä minä sanon, vaan siihen mitä hän luulee minun sanovan. Ja hän lähtee kernaasti siitä edellytyksestä, että ihmiset puhuvat hullutuksia.

Thora Thammers katsoi häneen pitkään.

Miksi kertoi tuo mies hänelle tätä kaikkea? Hänhän oli yhä vielä kyllin typerä käsittääksensä kaikki vakavalta kannalta. Itse ei Samuel Stern nähtävästi välittänyt siitä vähääkään, — se oli hänestä vain hullunkurista. Mutta kumminkin tämä puhe saattoi Thoran hämilleen.

— Minusta teidän rouvanne on hyvin miellyttävän näköinen, sanoi hän, sanoaksensa jotakin.

— Onpa tietenkin. Hänellä on tuollaiset silmät, jotka loistavat pimeässä, ja sitten hänellä on samettiset kädet ja jotain, jota minun on tapanani nimittää hänen »samettivihaksensa». Teille tuottaisi huvia tutustua häneen.

— Varmaankaan te ette koskaan laske mitään sydämellenne.

— Mitä se hyödyttäisi? Mehän olemme saaneet kaikkein korkeimman käskyn antaa jokaisen päivän tyytyä omaan vaivaansa.

Thora käännähti äkkiä häneen päin.

» — Ja kuinka te menettelette kaiken muun suhteen?

— Minkä muun?

— Kaiken entisen suhteen!

— Niin, tuo siunattu entisyys, jota ihmiset kasaavat varastoihin. Erittäinkin naiset — he ovat vallan kauheita pyrkiessään kuljettamaan mukanansa enemmän kuin jaksavat kantaa! — — — Mitä hyödyttää kaikki tuo ikävä painolasti? — — — Ennen muinoin oli virta, johon kaikki tuollainen heitettiin, — voineehan vielä nytkin — tehdä niin!

Hän silmäili Thoraa sivulta omituisella katseella.

Thora nousi.

— Minä lähden kotiin. En minä ymmärrä, mitä te tarkoitatte!

— Kiitän teitä, hyvä rouva, teidän enkelimäisestä kärsivällisyydestänne. Te olette mielestäni varsin järkevä. Älkäämme puhuko toistemme kanssa liian usein ja liian kauan. Pysykäämme ystävinä!

— Pysykäämme, te sanoitte?

— Niin, ettekö te tiedä että hyvien ystävien voi käydä niinkin, etteivät he enää voi sietää toisiansa. Se tapahtuu siksi että he ovat liiaksi kuluttaneet toisiansa, ovat kuluttaneet pois toisistansa kiillon ja koristeet, niin että ainoastaan kulmikkaisuudet ovat jäljellä, ja ne voivat helposti loukata.

Thora loittoni muutaman askeleen. Sitten hän kääntyi takaisin.

— Olla _teidän_ ystävänne? Sellaiseen uhkayritykseen älköön ryhtykö kukaan, jolla on taipumusta koota painolastia!

Samuel Stern meni häntä lähemmäksi ja pysähtyi.

— Kuinka teidän laitanne on? Teidän olennossanne on jotain valkoista... kuin olisitte te unohtanut jotain — — kaiken sen ajan, jonka olette elänyt... Tiedättäkö mitä tuo vanha pappi sanoi ensi iltana, kun te tulitte sisään? Keskeyttäen tupakanpolttonsa hän jäi katsomaan teihin huolestuneena. »Du armes Kind, was hat man dir gethan?» hän lausui. Sitten poltteli hän rauhallisesti edelleen. Silloin katsoin minäkin teihin — kaikki katsoivat teihin.

Thora katsoi häneen hetkisen hämillään, ihmetellen.

Oliko kaikki, kaikki unohdettua? Tai eikö ollut koskaan ollutkaan mitään? Oliko kaikki vain pahaa unta, jota hän kerran oli uneksinut?

Hän nauroi.

— Ihmeellinen pappi — eikö totta?... Minne te nyt menette? Täällä on vielä auringon hehku jäljellä, mutta tuonne kauas on yö jo tullut! Aiotteko sinne?

— Kyllä, siellä saan kuulla suuren Panin nukkuvan

— — — Kun kaikki kristitty kansa on mennyt levolle, silloin tulee täällä niin hauskaa — — — jos onni on suotuisa, voin kuulla vuorenhaltiattaren ja hänen neitostensa »wandeln und singen und tanzen einen Traum» — — — Ikävät ihmiset tosin väittävät että se on vain vesi, joka tipahtelee tuolla vuoressa.

Hän otti sauramonkukan napinlävestänsä.

— Te saatte minun valkoisen kukkani! Se on valkoisin kukka maan päällä — ensimäinen, joka lupasi ettei tekisi Balderille mitään pahaa.

— Ei, ei! sanoi Thora nopeasti. — Älkää antako minulle valkoista kukkaa, ei se sovi minulle. Valkoinen ei ole minun värini. — Hyvää yötä!

Hän nyökkäsi ja läksi nopeasti kulkemaan kotiin päin.

Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseänsä niin kömpelöksi ja typeräksi. Hänellä oli nyt sama tunne kuin niin usein Arvidiin ja järkeviin lapsiinsa nähden. Kuinka kevyesti ihmiset kestivätkään kaiken!

Ei, hänen ei tarvinnut pelätä puhella tämän miehen kanssa.

Hän itsehän oli vanha ihminen!

Ja entä Samuel Stern? Kenties ei hän ollut koskaan tarkoittanutkaan millään mitään.

Ensi kerran tuli nyt tämä ajatus hänen mieleensä.

Oli vaikea oppia elämää ymmärtämään.

Nyt koettaisi hänkin ottaa sen kevyeltä kannalta, kuten Arvid ja kaikki muut — ja kuten tuo mies, jolla oli ihana lahja voida unohtaa toisesta päivästä toiseen.

8.

Oli loistavan kirkas päivä.

Heti aamiaisen jälkeen oli Thora Thammers mennyt nummelle töineen ja kirjoineen.

Oli ehditty elokuuhun. Muutaman päivän jälkeen oli hänen matkustettava kotiin. Hän karttoi ajatella sitä.

Olihan hänellä käytettävänään kokonainen pitkä auringonpaisteinen päivä.

Kuinka aurinko paistoikaan! Sen säteet muodostivat kuin kultavirran. Hänestä oli kuin kuulisi hän niiden tulevan hiljaa suhisten kultaloisteessaan — ja joka suunnalla ympäröi häntä nummi vienoine äänineen ja viehkeine väreineen. Eikö tuuli saapunutkaan tänään? Hän oli tottunut istumaan kuunnellen eikö se tulisi — tai tapahtuisiko jotain muuta.

Alhaalla seurusteluhuoneessa istui hän usein niin hajamielisenä, ettei voinut kuulla mitä siellä puhuttiin. Täällä ylhäällä oli hän oppinut erottamaan kaikki nuo hiljaiset äänet, joita tuskin voi kuulla.

Nyt tuli suhahdus järveltä ja joen uneksiva kuiskaus — — —

Ja nyt — nyt tuli tuuli kumminkin lopuksi tänäänkin. Hän kuuli sen syvän, aaltoilevan hengityksen. Nyt se oli täällä!

Sen kohina oli kuin mahtavan, monikielisen soittimen laulua. Oli kuin se olisi tuonut mukanansa säveleitä koko maailmasta — — —

Kylmä, kostea kuono kosketti hänen korvaansa — sillä he kaksi olivat ystävykset.

Se oli nimittäin Donna, Samuel Sternin nuori jäniskoira. Se pani sileän päänsä aivan hänen päänsä viereen ja katsoi häneen. Silmien lempeässä katseessa oli jotain itsetiedotonta, vielä uinailevaa.

Tuolla tuli myöskin Samuel Stern — sen tiesi hän entuudestaan. Thora ei ollut puhunut hänen kanssaan muutamaan päivään. Oli sattunut niin, vaikka Thora ei enää vältellyt häntä. Hän tuli heti Thoran luo ja kävi istumaan.

— Kuinka voitte? kysyi Thora hymyillen.

— Taivas kuvastuu sielussani kuin rakastetun tytön olento.

— Te ette ole mikään Goethen jumaloija, sen kuulee teidän sitaateistanne.

— On viehättävä ilma! — sellainen päivä, jonka Jumala luo pyhillensä, vaan josta syntiset nauttivat!

— Syytetäänkö meitä syntisraukkoja nyt päivänpaisteenkin varastamisesta!

— Niin, te vietätte liian paljon aikaa täällä nummella, hyvä rouva!... Teillä on todellinen taito istua aivan hiljaa, — te näytätte sibyllalta, joka istuu tarkaten maailman suonentykintää ja kirjoittaa viisautensa lehdille — tuulen vietäväksi! — — — Ja te olette täysin vieras kaikelle, mikä koskee meitä muita. Miksi te ette tullut eilen jäähyväisiltamaan?

Thora nauroi. — Kun olin pieni ja kotona odotettiin vieraita, olin minä kovin kärsimätön. Muistan että kerran seisoin jossakin nurkassa ja rukoilin Jumalaa, että vieraat tulisivat. — Nyt minä mieluummin kartan ihmisiä.

Hän nauroi jälleen. Hän oli hyvällä tuulella. Hänen naurunsa oli vienoa, hiljaista ja pehmoista, — se ikäänkuin häipyi kukkasten sekaan.

— Onko tapahtunut jotain uutta? kysyi hän sitten.

— On paljonkin! Virallisen tiedonannon mukaan on lehtori tullut Pohjantähden ritariksi, palkaksi ansiotöistä, joita on tehnyt kuninkaalle, isänmaalle — ja ihmiskunnalle, ikäänkuin se olisi jotain aivan muuta... Edelleen on hänen ylhäisyytensä rouva Thamar matkustanut pois.

Thora hymyili, hän istui ja hyväili Donnan hienoa päätä, Samuel Sternin katsoessa hänen kauniita, hiukan liian hermostuneita käsiänsä.

Samuel Stern jatkoi:

— Hän tapaa kertoa minulle, että hänen miehensä panee leiman kaikenmoiseen koko kaupungissa, mutta en minä usko häntä. Hänen miehellänsä on nimittäin vain tavallinen hyvä miehenymmärrys. Mitä se merkitsisi hänen rinnallansa? Mitä suurimmalla helppoudella hallitsee hän sekä hänet että kaupungin muut vaikutusvaltaiset henkilöt — ilman että kukaan heistä sitä aavistaakaan, — niin syvältä salaneuvostostaan hän sen tekee.

— Puhutteko te nyt naisesta, jolle olette omistanut sydämenne?

— Rouva Thamar on nainen, joka on miellyttävä katsella, — hänen sandaalinsa viehättävät miesten sydäntä, ja ikävä hän ei ole! Mutta sydäntä ei hänelle pidä uskoa.

— Kaikkein ihmisten pitäisi pelätä teitä. Miksi teitä nimitetään Omar Pashaksi?

— Se on rouva Thamarin keksintö. Hän kai huomasi jotain yhdenkaltaisuutta... Tarun mukaan rakasti jumala häntä, mutta ei tahtonut koskaan sallia hänen suorittaa mitään.

Thora katsahti häneen. Hänen silmänsä — ne voivat väliin aivan piiloutua luomien taakse — ja hehkua siellä piilossaan.

Thora muutti hiukan paikkaa, otti muutamia kukkia ja sitoi ne yhteen heinänkorrella.

— Tiedättekö vielä jotain muuta uutta?... Olen varma että _te_ tiedätte sen... sillä minä luulen... ei, ei se oikeastaan ollut mitään. — — —

— Neiti Schaum on myöskin lähtenyt. Hän ei voinut täällä tehdä työtä... Hänen piti toimittaa hengiltä jokin kirjailijatar, joka ei ollut kirjoittanut oikealla tavalla... Toivokaamme että hän tekee sen äkkiä. Ei edes naistakaan pidä kiusata liiaksi... Tiedättekö, että tuo leppeä pieni neito on kyky, joka on sukua kuudennentoista vuosisadan kauheille pedagoogeille!... Hän jättää miehet rauhaan. Naisia hän rakastaa ja kurittaa. Liian tyhmänrohkeitahan ne ovatkin nuo naiset, jotka eivät kirjoita niin kuin heidän tulisi. —

Thora nauroi. — Kuinka se sitten olisi?

Samuel Stern jatkoi: — Eiväthän he ole tekemisissä ainoastaan tuon kiltin neiti Schaumin kanssa... Kun nyt meidän sivistyksemme ei kerran ole ehtinyt sen pitemmälle — tai, jos niin tahdotte, niin kauan kuin meidän järkemme ei ole sen terävämpi kuin että me ehdottomasti katsomme jotakin kirjaa paremmaksi, jos se on miehen kirjoittama, — miksi eivät naiset Herran nimessä voi kutsua itseänsä Pekaksi tai Paavoksi tai Matiksi? Täytyyhän ihmisellä olla hiukan ymmärrystä!

— Mutta juuri sitähän naisilla teidän mielestänne ei ole.

— On kyllä — joillakuilla. George Sand ja George Eliot olivat kyllin viisaita pystyttääksensä kuuluisuutensa miehen nimen turvissa. Ihmiset pettyivät luulemaan George Eliot'ia vanhaksi papiksi, — ja se tuli hänen pelastukseksensa. Rosa Bonheur kävi kehityksensä tärkeimpänä kautena miesten vaatteissa. Muutoin hänet olisi syöty elävältä — — — Ja mehän olemme kaikki ihastuneita kaikkeen siihen naistyöhön, joka piiloutuu Goethen nimen suojiin, niin että jos se äkkiä karsittaisiin pois, me saisimme halvauksen, — — — sillä hänen runoutensa paras kukkeus olisi poissa — — —

— — — Mutta tuo puheenalainen ajattelematon olento saa pitää hyvänänsä varomattomuutensa seuraukset!