Part 4

— Ei, minä en tunne teitä!

— Oivallista! Ihailen aina ihmisiä, joilla on taito unohtaa. Sehän onkin aivan luonnollista... johan siitä on hiukan aikaa... seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotta! Tiedän että olen muuttunut suuresti — — —

Hänen äänensä kuului ystävälliseltä, luontevan iloiselta.

— Saanko mainita, että nimeni on Samuel Stern, olen tukkukauppias, joka suhteessa keskinkertainen ihminen. Ja jos sallitte, niin haluaisin nyt tutustua teihin!

Thora kääntyi poispäin. Hiljainen vavistus kävi läpi hänen olentonsa. Hän ei olisi halunnut olla huomaavinaankaan, mitä tuo kaikki tarkoitti. Hän aikoi tyynesti lähteä tiehensä.

Mutta hänen täytyi jälleen käydä istumaan — hän ei voinut lähteä.

Lauhkeasti ja tyynesti puheli toinen:

— Onpa tämä todellakin lystikästä! Te tulette Bergenistä, minä Kristianiasta, — niin, tässä maailmassa tapahtuu todellakin kummallisia sattumia — — — Tuleeko herra eversti tänne?

— Ei! — Nyt näki Thora Adèle Harderin ilmaantuvan tien käänteeseen ja menevän pieneen taloon, — hänen täytyi puhua jostakin muusta.

— Ken tuo oli? Asuuko hän tuolla?

— Asuu, se on hänen pieni tupasensa. Me nimitämme sitä Casa Santaksi, ja hän itse on meidän Alma Mater, meidän pyhimyksemme. Hän muistuttaa Donna Velataa, te tiedätte, sikstiiniläisen madonnan mallia.

Hänenkin mielestänsä oli oiva keksintö puhua jostakin muusta, ja hän jatkoi:

— Hän tulee tänne kesäisin lepäämään, mutta ne joilla on kärsimyksiä, eivät anna hänen olla rauhassa. Hänellä on maatila. Sen hän on muodostanut kodittomain lasten kodiksi. Hän opettaa heidät istuttamaan metsää ja viljelemään maata — ja oppimaan luonnosta, tullaksensa ihmisiksi. — — — Hienosto täällä arvelee parhaaksi varoa osoittamasta hänelle liian suurta kunnioitusta. Luullaan näet että hän on köyhä ja naimaton eikä edes hienoa syntyperät. Mutta hän ei huomaakaan heidän epähienouttaan. Hänen hienoiset sormensa eivät koskaan joudu kosketuksiin heidän raakamaisuuksiensa kanssa — välimatka on liian suuri... Hänen lähestyessään tunnen halua polvistua — — —

— Oletteko nähnyt, millaiset suuret, vaaleansiniset silmät hänellä on. Ne muistuttavat niittyorvokkia. Mutta niissä on innostusta ja haaveita, suurenmoisempia kuin niittyorvokin. Ne haaveilevat, että maailman kurjuus on voitettavissa... Oletteko puhellut hänen kanssaan?

— En!

— Ei, hän ei puhele paljon — eniten vain niiden kanssa jotka kärsivät... Puheletteko te noiden toisten naisten kanssa?

Thora istui puolittain toisaanne kääntyneenä. Hänen katseensa oli arka.

Äkkiä hän loi Samuel Sterniin pitkän, raskasmielisen katseen.

Tämä käännähti poispäin ja vihelsi kouraansa. Sitten hän tervehti hymyillen: — Te tahdotte että minä läksisin!

Hän läksi, mutta palasi kuljettuaan muutaman askeleen. — Älkää viipykö täällä kovin kauan! lausui hän. — Yöllä on täällä hiukan omituista — nummi on raskasmielinen!

6.

Thora Thammers oli jäänyt istumaan paikalleen — aivan levollisena. Hän ei ajatellut enää mitään.

Vielä näkyivät tunturit vaalean sumun takaa. Mutta pian alkoi aavikko pienentyä.

Olo kävi ahtaaksi — jotain raskasta läheni — musta vihuri kävi yli järven. Ja äkkiä tuli kylmä.

Häntä alkoi palella.

Nousisiko hän ja läksisi kulkemaan — kulkisi eksyksiin vuoristossa, kenties — — —

— — — Vai menisikö hän sisään ja paneutuisi vuoteeseensa kuin tavallinen vanha rouva, joka tietää, mitä on velkaa lapsillensa.

Hän nousi: niin hän tietysti tekisi! Varsinkin kun hän aikoi pysyä päätöksessään ettei koskaan kiusaisi itseään millään.

Kuten nyt taivas, niin oli muukin näköpiiri häneen nähden sulkeutunut aina ahtaammaksi. Nyt oli hänellä jäljellä enää vain siekale kaikesta siitä suurenmoisesta, joka hänelle kerran oli kuvastunut. Nyt tahtoi hän vetääntyä omaan itseensä ja elää hiljaista elämäänsä rauhassa.

Hän kulki hitaasti parantolaan takaisin. Hän antoi tuoda kupin teetä huoneesensa, joi sen hajamielisesti, riisuuntui ja meni vuoteeseen.

Kauan loikoi hän kuullen kellon lyövän tunnin tunnin jälkeen.

Sitten hänestä oli kuin hän nukkuisi, mutta kaiketi hän lienee ollut hereillä, sillä hän kuuli käytävän heilurikellon hiljaisen naksutuksen.

Mutta mistään muusta ei hän ollut tietoinen — hän tunsi vain nopeiden, äänettömäin lentimien kuljettavan hänet kautta hänen valoisan nuoruutensa kevään ihanuuteen: — — —

* * * * *

— — — Hän oli lapsi ja kuljeskeli niityillä. Ympäröivä metsä oli niin tiheä ja vaaleanvihreä. Pitkin, tummenevin lainein aaltoili silkinhieno ruoho hänen ympärillään. Ja käki kukkui, ja kaukaa kuuli hän metsäkyyhkysen kuhertelua — — — ja pääskyt suhahtelivat hänen ohitsensa...

Oli metsäkukkasten kukoistuskausi — laakso oli täynnä niiden tuoksua.

Ja kaikki täytti hänen mielensä riemulla.

Ja hän kuljeskeli ajatellen ihmeellisiä, uusia ajatuksia! Ja ilma kävi kuin kullahtavaksi... hän käyskenteli kultaisessa ilmassa. — Silloin lähestyi häntä elämän unelma. Hänen mielensä kävi niin riemukkaaksi ja omituisen liikutetuksi. Nyt tiesi hän millaista olisi, kun hän tuli suureksi!...

Hän istui ruohoon ja itki — kaikki oli niin juhlallista. Aurinko laski; kaikki maa muuttui kuin kultalinnaksi!

* * * * *

Sitten kuvastui hänelle vanha puutarha. He istuivat jasmiinikatoksen alla. Suuria, valkoisia kukkalehtiä liiteli alas kautta ilman, lumihiutaleiden kaltaisina. Ilma kävi raskaaksi ja suloiseksi tuosta valkoisesta lumesta.

Siinä he istuivat. Oli niin valkoista ja hiljaista, ettei kumpikaan voinut puhua. Nuorukainen alkoi uurtaa neitosen nimeä vanhaan puuhun.

— Tule, kuiskasi hän sitten, — menemme tuonne lehmusten tuoksuun, korkeitten kukkaskaarten alle, illan hehkuun... kaikki kuuluu meille!...

Tyttönen näki hänen hellän, valoisan hymyilynsä, hänen hienon suunsa, joka värähteli silmän tummuessa. Ja nuorukainen kysyi: — Miksi lemmit minua? — Sitä ei tyttönen tiennyt — — —

* * * * *

Kuten sinä vuonna ei käkönen ollut koskaan kukahdellut. —

Oli satanut. He kulkivat yli höyryäväin ketojen.

Usman valkoisen vaipan alla huojuivat kukkaset — ne näyttivät käyvän juhlakulkueessa yli kedon!

He pysähtyivät sitä katsomaan — Heidän täytyi nauraa! — Puna-apila oli vallaton, mutta se oli valkoapilaan syy; se tuoksusi niin voimakkaasti, että se pani toiset kukat päästä pyörälle.

* * * * *

Varhainen sunnuntaiaamu!... He kulkivat kauas, kauas. He eivät voineet kääntyä.

Kypsä vilja suhisi. Ilma oli täynnä lintujen riemahtelua.

He pysähtyivät ja katsoivat ylös häikäisevään sineen, jossa leivot liitelivät, ilma hohti ja riemu raikahteli.

Heidän täytyi nauraa, sillä he olivat niin onnellisia.

Ja kun he tulivat kotiin, soivat kellot.

Ne tuntuivat kuin vahvistavan heidän liittonsa!

Kotona sanoivat kaikki: Katsopa häntä tarkoin! Voinethan nähdä, ettei hän ole sinua varten!

Ja he puhuivat siitä, milloin hän tuli ja milloin meni ja kuinka hän käytti aikaansa.

Mutta neitonen ei ymmärtänyt heitä, - ei enemmin kuin olisi ymmärtänyt tuulta, jos se olisi sanonut jotain ohiliitäessään.

Sillä kun nuorukainen oli hänen luonansa ja hän katsoi häneen, silloin ei hän tiennyt minnäköinen hän oli. Eikä hän voinut tietää kuinka hän käytti aikaansa — sillä hänen tullessaan pysähtyi ajan kulku!

Sen hän vain tiesi, että hänen omassa sisimmässään asui sanaton ihanuus... Hänen ylitsensä sateli kukkasia, tuoksuvia... valkoisia, valkoisia!

Hänen täytyi istua hiljaa ja vain ottaa vastaan.

Hän ei toivonut mitään — ei edes että nuorukainen tulisi, sillä olihan hän aina hänen luonansa!

Hän ei ymmärtänyt mitä toiset puhuivat. Sen hän vain ymmärsi että tämä oli elämä, jommoinen sen täytyi olla hänelle! Tämä oli se unelma, jonka hän oli uneksinut kerran kauan sitten, ilman kullahtaessa. — — —

* * * * *

Oli talvi. Häntä paleli. Hän oli unohtanut ottaa vaatteita yllensä; hänen sydämensä oli tuskaa täynnä. Hän tahtoi itse mennä katsomaan, oliko se totta, — oliko totta, että kun nuorukainen läksi hänen luotansa, niin meni hän nuoren näyttelijättären tykö, joka oli siellä vierailunäytäntöjä antamassa. Hänen veljensä oli lohduttanut häntä ja sanonut, että kun tuo toinen läksisi, niin siihenhän se päättyisi — vierailunäytännöstähän vain oli kysymys. Kotona koettivat kiusata häntä vielä lisäksi.

Ja hän _oli_ siellä! Vai niin, he istuivat aterioimassa? Mutta hänen piti tulla ulos, hän halusi puhua pari sanaa hänen kanssansa...

Hän tuli ulos ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi.

— Tahdoin vain sanoa sinulle jäähyväiset, sanoi morsian. Sulhanen yritti häntä seurata. — Ei, sanoi neitonen, — veljeni on mukanani.

Ja hän läksi.

Kotona olivat kaikki iloissaan. Hän saisi matkustaa Bergeniin tätinsä luo, varhain seuraavana aamuna. Kaikki noudattivat nyt hänen mieltänsä!

* * * * *

Silloin alkoi hänen erämaanvaelluksensa.

Mutta hän ei saanut koskaan vettä kalliosta. Häntä vaivasi niin omituinen jano. Se oli tunkenut läpi koko hänen olentonsa, käsiin ja jalkoihin, sydämeen ja sieluun! Sisäinen, tyydyttämätön jano se oli, joka kestäisi kautta iankaikkisuuden. Hänen mielensä täytti kiduttava pelko elämää kohtaan, kiihkeä kaiho siihen elämään, jota hän ei ollut saanut elää — — —

Hän nukkui sikeästi. Aamuaurinko, joka paistoi hänen kasvoihinsa, ei pystynyt häntä herättämään, ei myöskään portailta kuuluva melu.

Gertrud oli lähettänyt järjestäjän sisään pari kertaa. Äiti oli nimittäin luvannut auttaa häntä laatimaan uudelleen erään puvun illaksi, jolloin aiottiin tanssia.

* * * * *

Nyt tuli Gertrud itse, hieman harmistuneena.

— Sinä olet kai sairas, äiti! Ja minä kun olen luottanut sinuun niin varmasti. Nyt on tuolla ulkona joku minua odottamassa, — meidän piti lähteä aamukävelylle!

— Rakas lapsi, voit olla levollinen!

Rouva Thammers kohottautui vuoteessaan ja pyyhkäisi tarmokkaasti kasvojansa.

— Näin vain unta... en muistanutkaan että sinä olet olemassa.

Gertrud huomasi omituisen hymyilyn, joka vilkahti hänen äitinsä kasvoilla, ja hän tunsi närkästystä.

— Sen uskon varsin hyvin, mutta pahinta se oli tuon puvun takia — — —

— No, menehän nyt, ystäväiseni, kyllähän minä — Gertrud oli jo portaitten alapäässä, ja hänen äänensä kajahti melkein hellältä.

— Sepä on kiltisti, äiti, — niin, ne odottavat tuolla alhaalla!

Rouva Thammers pyyhkäisi hiukset ohimoiltaan.

— Kuinka vihaan tuota kaikkea! kuiskasi hän kiivaasti.

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, kuin kiihkeässä ruumiillisessa tuskassa.

Kello löi. Hän säpsähti, nousi ja pukeutui. Hän pysähtyi hetkiseksi katsomaan peiliin ja nyökkäsi jäykästi hymyillen kuvallensa.

Sitten meni hän alas syömään aamiaista, ja senjälkeen piti hänen käydä käsiksi Gertrudin pukuun.

Hän istuutui töineen kuistille, joka kiersi taloa.

Tukkukauppias Stern tuli käyden rouvansa kanssa.

— Hyvää huomenta, everstinna, sallikaa minun esitellä rakas vaimoni, rouva von Asten — — — ja tässä tulee todellinen tukkukauppiatar Iversen!

Rouva Iversen löi häntä käsivarteen työlaukullaan.

— Te olette... en tosiaankaan tiedä mikä! Mutta onneksi on Iversen niin todellinen, kuin kukaan ikinä voi olla, ja siitä olen tosiaankin iloinen!... Mutta te olette ultramontaani.

Mitä rouva Iversen tarkoitti ultramontaanilaisuudella, sitä ei hän olisi osannut lähemmin selittää, mutta ei kukaan vaatinutkaan sitä häneltä. Katse suopean armollisena jatkoi hän matkaansa kuistiin.

— Niin, nyt tahdon todellakin istua hetkisen täällä teidän tykönänne juttelemassa!

Ja hän otti työnsä esiin.

— Täällä on tosiaankin niin... niin, eikö teistäkin, everstinna, tämä näköala... kuinkas se olikaan, kun Iversen sanoi siitä eilen, se oli niin sattuvasti... Iversen, tulepa tänne! Kuinka sinä sanoit eilen tästä näköalasta.

Mutta Iversen ei kuullut. Nähtiin vain kookkaan, vaaleapukuisen olennon katoavan mäen taakse.

Tukkukauppias Stern katosi myöskin. Herrat aikoivat uimaan.

— Näin että everstinna oli ulkona eilen illalla... mitä te pidätte auringonlaskusta ja muusta sellaisesta? Iversenin mielestä siinä on jotain niin sopusointuista ja kirkasta, ja sehän on todellakin aivan totta.

Rouva von Asten oli myöskin käynyt istumaan ja avasi kirjaillun käsityölaukkunsa.

Hän istui toisella puolen rouva Thammersia, joka oli saanut punaisen täplän kumpaankin poskeensa ja neuloi ahkerasti.

Rouva von Astenin pieni sievä pää kiiltävine silmineen oli ainaisessa liikkeessä. Hän alkoi keskustella. Mutta hän rajoittui pelkkiin pieniin kysymyksiin.

Hän kirjaili ahkerasti kahviliinaa. — Hänen kätensä olivat suuret, valkoiset ja pehmeät. Hänen kauneissa kasvoissaan kuvastui jonkinmoinen hienostunut häikäilemättömyys ja kiihkeys, joka saattoi aavistamaan että hänen läheisyydessään voi syntyä tuhoava hirmumyrsky.

Ja hänen silmiinsä tuli väliin omituinen salatun kiihtymyksen ilme, yksin nytkin, kun hän oli niin rauhallisessa toiminnassa.

Rouva Thammersin kävi kuten muidenkin. Hänestä tuntui tuon tuostakin kuin häntä olisi raapaistu.

Oikeassa hän olikin. Rouva von Asten ei voinut luopua vanhasta tavastaan, vaikka hän nyt istui mitä herttaisimmasti hymyillen ja vaikka rouva Thammers hänestä tuntui aika miellyttävältä.

Rouva von Astenia huvitti aina uusien tulokasten ominaisuudet. Sillä hän tarkoitti heidän virheitänsä. Hänelle ei koskaan pälkähtänyt päähän, että hänellä itsellään voisi olla »ominaisuuksia». — Hänellä oli paljon harrastuksia, muun muassa kiinnittivät salaiset tieteet hänen mieltänsä. Oli erittäin helppoa uskotella hänelle mitä mahdottomimpia asioita.

Nyt halusi hän tietää, tiesikö rouva Thammers jotakin astraalitasosta tai oliko hän kuullut puhuttavan henkien välittömästä vaikutuksesta... Ei, ei hän mitenkään tarkoittanut spiritismiä — — —

Rouva Thammers oli varmaankin varsin vähäpätöinen olento. Alemmat henget juuri eivät pystyneet erottamaan noita kahta asiaa — — —

Järjestyksenrakkautta ei rouva Thammersilla myöskään näyttänyt olevan. Rouva von Asten harrasti itse kovin järjestystä, mutta sillä tavoin ettei hän koskaan saavuttanut tavoteltua päämäärää. Hän luuli aina että syy oli muiden huolimattomuudessa. Nyt oli hän ollut kyllin varomaton pannaksensa kirjaussilkkinsä rouva Thammersin neulomatarpeiden sekaan, ja nyt se oli aivan sekaisin, niin että oli oikein ja kohtuullista, että rouva Thammers tarjoutui selvittämään sen. Rouva Iversen näytti myöskin hiukan harmistuneelta. Rouva Thammers ei tuntenut tarpeeksi mielenkiintoa kirjailuihin. Häntä olisi toisiaankin haluttanut tietää, millaista hänen kotonansa mahtoi olla. Tuollaisiin naisiin tuli helposti jokin epänaisellinen piirre. — — —

Thora Thammers nousi paikaltaan. Hänestä alkoi siellä tuntua liian lämpimältä. Rouva Iversen nousi myöskin.

— Hyvä Jumala, Iversen, olen aivan unohtanut Iversenin...

He huomasivat kaikki kolme tulleensa istuneeksi liian kauan.

Rouva Thammers meni huoneeseensa ja ryhtyi jälleen työhönsä, tuntien ehdottomasti kiitollisuutta siitä, että hänellä oli oikeus olla siellä yksin.

* * * * *

Puku valmistui. Sinä päivänä oli Gertrud ihastunut äitiinsä.

— Tietysti sinäkin tulet tänä iltana mukaan katsomaan, kun me tanssimme! Tiedätkö, usein minusta on kaikkein hauskinta istua katsomassa — sillä ainahan näkee jotain, jolle voi nauraa itsensä kuoliaaksi.

Rouva Thammers katsahti tyttäreensä hieman hymyillen.

— Sinä et ole muuttunut paljoa! Siihen aikaan kun olit kahdeksan vuoden vanha, sanoit jokseenkin samaa. Sinulla oli ensi kertaa vieraita luonasi. Seisoit ja katsoit ivallisesti niitä kaikkia, ja kun kysyin mitä ajattelit, nauroit sinä ja sanoit: »Haen vain sellaista, joka on hullua, sillä se on hauskinta kaikesta.»

Hän huokasi ehdottomasti, sillä hän muisti vieläkin kuinka tuskallisesti häneen oli vaikuttanut noiden raikasten, kirkkaiden lapsensilmäin ilme.

Gertrud loi häneen nopean katseen.

— No niin, sehän osoittaa että minulla jo siihenkin aikaan oli hiukan ihmistuntemusta! Niin, sinä kai tulet sitten myöhemmin, äiti?... Birgerkö? Niin, Birger kai pukeutuu paraikaa... Etkö ole nähnyt häntä koko päivänä? Ei, Birgerillä on niin paljon puuhaa... aamuisin on sitä melkein eniten, ja illalla meillä on Nuorten klubi, näetkös... ja hänkin kuuluu niihin, jotka väittävät että loma-aikoina täytyy olla itsekäs... Ei, nyt minun täytyy lähteä pukeutumaan!

Rouva Thammers katsoi tyttärensä jälkeen ja alkoi poimia kokoon neulomatarpeitaan. Mutta hän pysähtyi, antaen kätensä vaipua alas.

Mikä kurja ihminen hän olikaan! Mitä oli hän oikeastaan saanut aikaan maailmassa? Lapsiansa ei hän ollut osannut kasvattaa... Sama rikkaruoho, joka oli versonut pienokaisissa, rehotti nyt täysikasvuisissa kehittyneinä, vahvoina taimina — — —

Ei mitään hän ollut saanut aikaan — ei mitään!

Oikeastaan hän tunsi osanottoa miestänsä kohtaan. Oli sääli että tämä oli tullut hänen mieheksensä.

Hän tunsi omituisen pistoksen sydämessään. Hän oli vilpittömästi tehnyt parastansa, vuosikaudet — mutta mitään kotia ei hän ollut voinut luoda, ei muodostaa elämää tuollaiseksi hiljaiseksi juhlaksi, joka syntyy sydämen hellyydestä, mielten sisimmästä sopusoinnusta. Harmaita päiviä siitä vain oli sukeutunut.

Neljän viikon jälkeen matkustaisi hän jälleen kotiin. Ja Arvid lausuisi hänet tervetulleeksi, suutelisi häntä ja olisi perin tyytyväinen — — —

Ja entä hän itse? Häntä puistatti tuota ajatellessa. Hän ei pystynyt oivaltamaan tuota, ettei hän enää voinut sietää Arvidia, että hänen kykynsä seurustella hänen kanssaan oli kerrassaan kulunut loppuun! — — —

— — — Ja Arvid kertoisi hänelle kaikenmoista klubilta... ja millaista ruoka oli ollut, — — — Karenin pihveistä, jotka olivat niin oivallisia. — — — Arvidin oli usein vaikea löytää sattuvia sanoja, ja silloin hän naurahteli vain... ja niin oli hänkin totuttautunut naurahtelemaan. Hänestä oli kiusallista ajatella, kuinka he voivat istua ja naureskella.

Ja sitten tulisivat tädit ja kaikki muut tervehtimään... Juuri miehensä sukulaisten kanssa ollessaan hän aina paraiten tunsi virheensä ja näki selvimmin, kuinka kaikki oli mennyt pirstaleiksi... Se hermostutti häntä, oli kuin hänen ihonsa olisi syyhynyt... Nuo ihmiset toivat mukanansa omituisen, ristiriitaisen, sydämettömän tunnelman, joka saattoi jokaisen tuntemaan virheensä ja heikkoutensa. —

Ja hän oli käynyt niin yksinäiseksi! — Hänestä oli tuntunut siltä kuin ei hän enää voisi kestää tuota yksinäisyyttä omaistensa keskuudessa. Mutta kukaan ei ollut häntä ymmärtänyt. He olivat koettaneet parantaa hänet tuollaisesta tyhmästä hermostuneisuudesta...

— Sinä, jolla on niin paljon elämisen arvoista, sanoivat he, — onhan sinulla miehesi.

— Niin, totta kyllä, onhan minulla mieheni.

— Ja sinulla on herttaiset lapsukaisesi!

— Niin, sehän on totta, onhan minulla lapseni!

Ja hän oli hävennyt, kuin rikoksesta kiinnijoutunut pahantekijä. — — —

* * * * *

Mitä varten hän oikeastaan eläisi? Eihän hänellä ollut ketään, ei ainoatakaan ihmistä. Arvid, lapset, kaikki olivat hänelle vieraita. Hän tunsi jälleen omituisen pistoksen.

Musiikki tunki sisään sekä nauru ja melu.

Hän kuuli Gertrudin äänen ja Birgerin remakkaa naurua. Ehdottomasti hänestä tuntui että se oli Arvid.

— — — Mikä hänen oli, koska hänestä nyt tuntui, ettei voinut kestää kauempaa?

Tietysti hän voi. Olihan monella muulla ollut vaikeampia seikkoja kestettävinä — miksi ei hän sitten kestäisi?

Kello löi yksi. Alhaalla ruvettiin tekemään lähtöä.

Piha tuli täyteen iloisia, kovaäänisiä ihmisiä.

Hän tarkkasi Birgerin ääntä: oliko hän nyt jälleen juonut liiaksi?

Hän kuuli Samuel Sternin naurun. Se läheni. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Tietysti hänen piti saattaa naiset kotiin. — — —

Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän kuuli että hän oli noin iloinen.

Mutta miksi ei Samuel Stern saisi olla iloinen kuten toisetkin?

Asianlaita oli vain niin, että hän itse oli käynyt niin kurjan heikoksi.

Gertrud syöksähti sisään.

— Sinähän et ole sammuttanut valkeata, äiti! Arvelinkin juuri, että olisit unohtanut tehdä sen! — — —

— Enkö ole todellakaan sitä tehnyt? Minusta on kuin olisin koko ajan tuijottanut pimeään. — Onko sinulla ollut hauska?

— Kovin hauska! Olisitpa nähnyt, kuinka oivallisella tuulella Omar Pasha oli... hän on saanut kaikki nuoret tytöt rakastumaan itseensä... kaikki tyyni! Ja se oli hyvä saavutus, sillä onhan hänellä muitakin rautoja tulessa... Rouva Gyllenskjold — hänhän on saanut hänet ansoihinsa. Älä näytä niin halveksivalta, äiti; sillä hän on tosiaankin ihmeellinen, ja on oikein huvittavaa katsella, kuinka hän saa naiset itseään hakkailemaan. —

— Luulen, ystäväni, että sinä käsität väärin tukkukauppias Sternin!

— Ei, äiti, vaan minä luulen että sinä et ymmärrä tätä tällaista. Tuosta kiihkeän romantillisesta rakkaudesta, joka lienee ollut muodissa sinun aikoinasi, me Jumalan kiitos olemme päässeet, — me huvittelemme ja säilytämme sydämemme murtumattomina. Isä sanoo myöskin aina, että niin juuri on oleva. Mutta nyt minun täytyy mennä, tulen nukkumaan suloisesti. — — —

Birgerkö? Niin, hän meni klubille. Terveisiä vain — — — ei, ei hän käskenyt sanomaan, — tiedäthän, kuinka hänellä on paljon puuhaa yhäti ja aina. Nyt sammutan valkean!

Rouva Thammers paneutui pitkäkseen. Nyt piti hänen nukkua. —

Mutta hänen täytyi ajatella Birgeriä, jolla aina oli niin kiiru, ja jonka oli pakko olla itsekäs, eikä ainoastaan loma-aikoina. — — —

Ja mitä se häneen koski, jos Samuel Stern oli iloinen ja onnellinen.

Hänellä ei syvässä alentumistilassaan ollut oikeutta halveksia ketään ihmistä. — Mutta hän tunsi kiihkeätä halua halveksia häntä, — häntä yksin!— — —

Pitäisikö nyt tämä hänet valveilla? Ken tahtoo rukoilla puolestani, että saisin nukkua? kuiskasi häh.

Hän muisti pienen runon, jonka viehkeät säkeet usein olivat suoneet hänelle lohtua. Nyt ne saapuivat jälleen, tuoden vilpeyttä — — — Ja itse runon enkeli tuli, — — —

»Hän aatoksen tuuti Ja kuiski: Jo uinu!»

[»Tog Tanken og hvisked: Hav Fred, mens du sover!»]

(Björnstjerne Björnson.)

7.

Kahdeksan päivää oli kulunut, tuoden osittain sadetta mukanaan.

Sitten tuli loistavan kirkas päivä ja sekä ihmiset että eläimet iloitsivat ja tekivät tästä syystä ihmeellisiä asioita.

Valko, vanha, säyseä työhevonen, oli mennyt eteiseen ja huvitellut repimällä koristeet naisten hatuista. Ja rouva Liss, joka istui kuistillaan, antoi kissoille valeriaanaa.

Haltioissaan ilosta ne seisoivat ja nuolivat nuolemistaan vatia, ja niiden elämänhalu kävi niin valtavaksi että rouva Liss alkoi pelätä ja huusi Sjuria, joka käyskenteli ruohopengermällä pikkuelukkain kanssa.

Ja Sjur tuli ja kaikki elukat perässä.

— Purre, Purre, hiljaa, hiljaa, niin, tule tänne, kultaseni.

Se oli pieni, valkoinen kellokasuuhi. Rouva Liss otti sitä kaulanauhasta.

— Etkö häpeä! — Nyt tuli näet pukki ja yritti puskea häntä. Rouva Liss huusi. Silloin tuli Sjur avuksi suojelevan näköisenä.

— Ei sinun tarvitse pelätä. Leikillään se vain puskee! —

Ja nyt tulivat vasikat, Tähdikki ja Kultakruunu.

— Älä pelkää, sanoi Sjur jälleen, — eivät ne tee sinusta loppua!

Hän katsoi hieman ivallisesti hienoon kaupunkilaisnaiseen, — tuollaisilla ihmisillä oli sentään aika vähän järkeä!

Sjur oli punatukkainen, kesakkonaamainen poika, niin ruma että se melkein vaikutti hullunkuriselta, mutta hänen ilmeensä oli lempeä ja älykäs ja katseessa kuvastui hiljainen kaipaus. Hän oli ainoa paimenista, jota rouva Liss voi osapuilleen ymmärtää. Hän olikin melkein oppinut kaupunkilaiskieltä.

Parantolan vierailla oli tapana koettaa saada hänet kertomaan jotakin. Sjur antautuikin varsin kernaasti puheisiin kaupunkilaisten kanssa. Hänen nuorekas, kyllästymätön uteliaisuutensa muun maailman oloihin nähden teki hänet erittäin myöntyväiseksi.

Ja saadakseen rouva Lissin myöskin puolestaan kertomaan jotakin, alkoi hän jälleen kertoa sitä juttua, jonka tämä aina halusi kuulla yhä seikkaperäisemmin: se oli Ruusukista, jonka olisi pitänyt pysytellä kotosalla, koska sen piti saada vasikka, vaan joka läksi salaa käyskentelemään tuntureille Rusokin tykö, joka oli sen paras ystävä — — —