Part 3

— Niin minunkin mielestäni, arvoisa rouva! Ja kaikkein ihmeellisintä on varmaankin juuri se, että aikamme hienosto empimättä hyväksyy sen, mikä on raakamaisen entisajan jäte. Eikö se ole todiste siitä, kuinka pintapuolista kaikki sivistyksemme on? Niinsanotun hyvän tavan turvissa voi tehdä aika arveluttavia tekoja — — —.

Rouva Liss loi silmät levällään häneen katseen.

— No, jopa jotakin, herra Iivana Julma!... Nyt meidän tulee oikein hauska. Olemme kaikki ihastuksissamme! Niin, on oikein hauskaa, kun herrat ovat tuollaisella tuulella... minusta se on hauskaa, sillä on niin kauheata kuulla heidän puhuvan semmoista. Minä ja joukko ystävättäriäni olemme siitä samaa mieltä... Mutta hyvä, kiltti Omar Pasha, tarkoitatteko siis täyttä totta, että kaikki tuollainen, jota me katsomme hienoksi, on aivan yksinkertaisesti eläimellistä?

— En, sillä silloin tekisin vääryyttä toisille eläimille, sillä ne eivät ole koskaan alentuneet siinä määrin!... Mutta lienee varmaankin parasta että nyt luikin tieheni!

Nyt ryhtyi hänen vaimonsa, rouva von Asten, avustamaan toisia.

— Samuel, en voi käsittää mitä tarkoitat, Samuel!

Tukkukauppias Stern ei näyttänyt hämmästyneeltä. Noilla sanoin tapasi rouva von Asten aina alkaa puhuessaan miehensä kanssa. Se oli tullut hänelle tavaksi.

Hän kohotti pientä, sievää päätänsä, ja nuo loistavat silmät, jotka aluksi näyttivät aivan lempeiltä, välkähtivät äkkiä vihasta.

— — — Luulen että pidät itseäsi yli-ihmisenä! keksi hän sitten sopivaksi loppulauseeksi.

— Anni hyvä, sellaista sinun ei pidä sanoa kenellekään, ellet halua loukata. Se on nykyisin meidän muodikkain haukkumasanamme, — — — niin kylläkin, hyvät naiset. Me pyrimme rehellisesti muovailemaan yli-ihmistä, mutta tulos oli uusi laji alhaisoa — — —

Thamar rouva kohotti jälleen varoittavasti sormeansa.

— Emmekö julistaisi käräjärauhaa?

Hän katsoi hymyillen ympärilleen.

— Eiköhän liene helpompi hallita taivaan tuulia kuin saada mies takaisin mahdollisuuksien rajoihin, kun hän on murtautunut niiden ulkopuolelle? Luullakseni hänkin kuuluu niihin luonnonvoimiin, jotka ovat taltutettavat. Ihminen ei ole vielä täysin saanut maata valtansa alaiseksi, ennenkuin mies on saatu oikealle paikalleen, — nykyisinhän hän lähinnä kuuluu petoeläimiin!

— Aivan oikein, rouvaseni, edellisten ajanjaksojen vaistot ovat vielä veressä — — — mutta olen tehnyt havainnon, että sade on lakannut. — Ya Allah, ya Allah, Jumala on suuri! Luulen melkein että lähden ulos!

* * * * *

Ulkona oli heleä, kirkas päivänpaiste. Thora Thammers nousi, sulki albumin ja meni myös ulos.

Hänen tyttärensä seurasi häntä portaille.

— Minne aiot, äiti? Minusta on niin ikävää, kun sinä et välitä tutustua toisiin, vaan kuljeskelet aina niin yksin. Birgerin mielestä olisi myös paljon hauskempaa meille, jos sinä istuisit enemmän sisällä ja huvittelisit vanhojen kanssa. Olen vakuutettu että kaikki täällä katsovat sitä kummalliseksi; luulen että sinä ihmisten mielestä olet hyvin omituinen, ja se on niin ikävää Birgerille ja minulle. Niin, tiedänhän että sinä katsot ettei meidän pidä välittää sellaisesta — se on oikein päähänpisto sinussa — mutta Birgerin ja minun on pian pakko sanoa toisille nuorille että me emme voi — — —

Rouva Thammers katsoi vaieten tyttäreensä.

— Tahtoisitteko te kieltää minua menemästä ulos? kysyi hän sitten aivan tyynesti.

— Äiti, sinä olet niin vanhanaikaisen romantillinen ja hempeämielinen, niin sanoo Birger myöskin. Vanhat eivät ymmärrä nuorten tunteita... Me ymmärrämme kyllä että sinä katsot että me seurustelemme liiaksi toisten nuorten kanssa — mutta emme tosiaankaan ole ainoat, jotka tekevät niin, — kuuluu maailman kehityskulkuun, että nuorten täytyy saada elää omaa elämäänsä. Neiti Carn — hän oli paras tämänvuotisista ylioppilaista — sanoo aina: »Minulla täytyy olla oikeus loma-aikana olla muista välittämättä»... Hän on niin perin reipas, vapaa luonne. Nyt hänen äitinsä on saanut luunsärkyä ja siitä on hän nyt iloissaan, — niin, ei tietysti muun takia kuin siksi että äidin nyt täytyy istua hiljaa, ja ennen hän aina tahtoi olla mukana kaikkialla, ja se oli niin ikävää! Neiti Carn sanoo: »Äiti voi kernaasti tehdä uhrauksia lastensa takia, mutta lapset eivät oikeastaan ole mitään velkaa vanhemmilleen. Vanhemmille kuuluvat velvollisuudet! Kantakoot he seuraukset siitä että ovat toimittaneet meidät maailmaan. Sitten tulee meidän vuoromme, kun me saamme lapsia.» — — —

Hän vaikeni. Hän tuli katsahtaneeksi äitiinsä. Hän punehtui sen johdosta mitä oli tullut sanoneeksi, ja hänen täytyi katsoa maahan.

Äiti seisoi nimittäin hänen edessään aivan suoraksi ojentuneena, vastoin tapaansa.

Hän seisoi hetkisen hiljaa, katsoen tyttäreensä.

Ja Gertrudin täytyi jälleen luoda katseensa maahan, sillä kun äiti alkoi puhua, ei hän puhunut tavalliseen tapaansa.

— Tiedän varsin hyvin, sanoi hän hitaasti — että sinä ja tätisi luulette että minä alan käydä heikkomieliseksi — — — ei sanaakaan enempää! Huvitelkaa te vain, Birger ja sinä, mielenne mukaan — — — mutta suonette anteeksi etten minä pysyttele sisällä siksi että te pidätte sitä suotavana.

— Äiti, sinä käsität meidät niin tykkänään väärin. Salli minun nyt tulla mukaasi! —

Rouva Thammers hymyili surumielisesti. Juuri sitä hän ei voinut saada tehdä.

Hänen äänessään oli jotain, joka huomautti tytärtä siitä, mikä heitä erotti, ja jota tytär ei tätä ennen ollut huomannut.

Hän jäi katsomaan äitinsä jälkeen.

Todellakin olivat täti ja hän ja Birger ajatelleet... ja hän oli varma että kaikki täällä salaa ajattelivat samaa... sillä eihän äiti ollut samanlainen kuin muut. Olipa ikävää että hän oli sen huomannut! Mutta eihän hänellä oikeastaan ollut oikeutta siitä loukkaantua... Kuinka äiti sentään voi näyttää ylväältä kun tahtoi! Setä oli nähnyt sen muutaman kerran, ja hän sanoikin aina, että hänessä oli syntyperäistä hienoutta — — —

Neiti Carn tuli ulos muutamain herrojen seurassa. He halusivat saada neiti Gertrudin mukaansa kävelyretkelle.

5.

Rouva Thammers meni sisään ja otti yllensä hiukan päällysvaatteita. Sitten hän jälleen tuli ulos ja läksi kulkemaan nummelle päin.

Hänestä tuntui helpotukselta päästä kuulemasta ihmisten lörpöttelyä. Tuolla alhaalla oli koko ilma sillä kyllästytettyä ja täynnä turhanpäiväisiä, tuskastuttavia ajatuksia ja mitätöntä lorua.

Vasta täällä ulkona hän voi hengittää vapaasti. Ja sitäpaitsi oli muuan asia, josta hänen nyt piti tehdä selkoa omalle itsellensä. Hänellä oli jo kauan ollut tunne, että tulisi päivä, jolloin hän sanoisi itsellensä: »Nyt tahdon ottaa selkoa siitä, mitä oikein olen tehnyt», — ja juuri tänään oli hänen mielessänsä herännyt jonkinmoinen veltto halu saada hiukan selvyyttä noihin seikkoihin nähden.

Häntä melkein halutti kertoa kaikesta nummen eläimille ja kukille — niin saisivat ne tuomita häntä.

Ihmisille ei hänellä ollut mitään sanottavaa.

Hetkiseksi kiintyivät hänen ajatuksensa mieheen, joka oli puhellut niin paljon tuolla sisällä — — — Jo ensi iltana oli hänen äänensä jollakin erityisellä tavalla vaikuttanut häneen, hän ei tiennyt miksi, — mutta se muistutti jostakin aikoja sitten olleesta ja menneestä, jostakin, jonka hän oli kärsinyt loppuun ja joka nyt oli takanapäin — — — jota hän ei enää halunnut kokea uudelleen — — —

Hän kulki hitaasti.

Tuolla istui jänis ja katsoi häneen tyynin, viattomin silmin, hänen jalkansa melkein kosketti sitä, ennenkuin se loikkasi tiehensä.

— Ei sinun tarvitse pelätä minua, sanoi hän hiljaa, hieman hymyillen. — Mutta paikkasi minä anastan!

Hän kävi istumaan, — tässähän kaikki olivat koolla hänen ympärillään: vaivaiskoivut ja katajat, kanerva ja hopeanvalkoiset raidat. Kuinka ne kimmelsivätkään päivänpaisteessa!

Nyt kertoisi hän kaikki. Näille voi hän uskoa mitä tahansa — ihmiset arvelisivat sen osoittavan että hän oli päästä sekaisin — oikein hänen täytyi nauraa — sehän juuri osoitti että hän oli viisas!

Häntä halutti kiittää Jumalaa siitä, että noilla hienoilla ihmisillä ei mielestänsä ollut mitään tekemistä täällä, vaan että hän sai olla täällä rauhassa yksin eläinten kanssa.

Kuinka siellä tänään oli kuulakkaa ja hiljaista! Tuuli vain liiteli eteenpäin pitkin, hiljaisin siivin, kuin olisi se aivan yksin taivaan alla...

Hän kuuli sen kuiskeen, — se tiesi kaikki mitä täällä tuhansien mättäiden keskellä tapahtui... Se hiipii läpi kanervikon, piiloutuu ja uinahtaa — herää jälleen, pujahtaa pikku kukkasten sydämeen ja saa ne vapisemaan. — — —

— Sinulle voin sen sanoa, mumisi hän puoliääneen, — sillä sinä et ole muiden kaltainen!

Hän paneutui alas kanervikkoon. Hän oli aivan kuoliaaksi kiusaantunut.

Hän painoi kädet kasvoillensa. — — — Ei, ei sitä, joka hänestä nyt tuntui kuin kaamealta sadulta, jonka joku oli hänelle joskus kertonut. Nyt hän oli unohtanut sen, tai Jumala oli vapahtanut hänet siitä — — — Häntä vain halutti vähän ajatella entisiä, siinä kaikki.

Hän kohottautui puoleksi istualleen ja nojasi pään käteensä.

— — — Kuinka olikaan ollut mahdollista, että hänestä oli tullut tuon miehen vaimo? Hän näki hänet edessään, — eversti Arvid Thammersin: itsekylläisenä, lihavana, kaljupäisenä — — —

Hän silmäili häntä kylmästi, ihmetellen. Oliko tuo hän itse? Oliko yhdyselämä hänen kanssaan tehnyt tuon miehen tuollaiseksi?

Häntä puistatti sitä ajatellessa — — —

Hän sulki silmänsä. Nyt seisoi tuo mies hänen edessänsä sellaisena, jommoinen hän kerran oli ollut: kauneimpana miehenä, minkä hän ikinä oli nähnyt. Pehmoisella trubaduurinäänellänsä valtasi hän neitosen mielen, hänen tummat, rakastuneet silmänsä tenhosivat tämän mielikuvituksen. Niihin näytti sisältyvän niin paljon.

Ja täti sanoi, että aina kävi niin, että neidonunelmat jäivät toteutumatta; ei hänen pitänyt luulla olevansa ainoa, joka oli sen kokenut!... Aikaa myöten voittaisi hän pettymyksensä. Ja sitten piti käydä käsiksi todellisuuteen, siinä löytäisi onnen.

Itse oli hän myöskin ajatellut että hänen onnensa olisi Arvid Thammers — onni oli kai sitten sellaista!... Ja myöhemmin tulisi kaikki se, mitä hän odotti, — olihan kaikki hyvin, kun oli vielä niin paljon hyvää odotettavissa! Niin oli aina, niin sanoivat kaikki. Ja muuthan tiesivät sen paremmin kuin hän. Itse oli hän ajatellut, että oli parasta pyrkiä turvaan, — hän oli tuntenut itsensä niin turvattomaksi. Hänestä oli kuin olisi hän pudonnut jyrkkää kalliota alas, mutta pelastunut ihmeellisellä tavalla... Eikä hän tahtonut kärsiä... Miksi olisi hän sitä tehnyt! Hän oli kahdeksantoistavuotias. Hän tahtoi osalliseksi elämän ihanuudesta! — — —

Hän ei enää kestänyt noita ajatuksia. Hän paneutui jälleen kanervikkoon.

Hän pelkäsi koskettavansa liian läheltä sielunsa arkoja kohtia!... Hän tiesi että hänen sisimmässään asui syvälle piiloutuneena kalpea kauhu — tuon oven takana, joka johti heikkomielisyyden synkkään maahan... Hän oli seisonut ovella odottamassa, tulisiko kutsu sinne... Oli ollut aikoja, jolloin hän ei koskaan löytänyt lepoa, jolloin hänestä ei mikään hänen elämyksensä tuntunut todelliselta: ei tuo, että Arvid Thammers oli hänen miehensä ja että hän oli noiden kahden lapsen äiti, jotka eivät lainkaan olleet hänen lapsiansa... jotka eivät nähneet mitään äitinsä silmillä, eivät kuulleet hänen korvillansa — — —

Hän laski kädet kasvoillensa, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: vuosikausiin ei hän ollut muistanut, että hän koskaan oli pitänyt miehestänsä, — mutta sen oli hän tehnyt, sitä ei käynyt kieltäminen!...

Ja hän oli ensi aikoina odottanut jännitettynä. Hänen sydämessään oli kätkettynä aarrelinna — ja se oli tarjona hänen miehellensä! Mutta hänen piti itsensä hakea se esiin, piti voittaa se!

Mutta Arvid ei koskaan löytänyt tietä sinne. Hän luuli omistavansa kaikki — luuli, ettei sen enempää ollutkaan.

Silloin telkittiin ovi kiinni.

Sitäkään ei Arvid huomannut.

— — — Silloin oli hänen vaimonsa luullut, että kerran tulisi tilinteon päivä — ja sitten tulisi parempaa.

Mutta Arvid ei näkynyt haluavan kokea mitään myrskyisää kohtausta. Hän ymmärsi kyllä, että hänen vaimonsa kernaasti olisi tahtonut hänet toisenlaiseksi kuin hän oli, mutta hän ei ollut sitä huomaavinansa. Ja hän oli aina hyvällä tuulella, nauroi melkein aina ja näytteli kiiltäviä, vahvoja hampaitansa. Surulliset asiat eivät koskaan tehonneet häneen.

— — — Mutta mitä hyödytti ajatella tuota kaikkea?

Thora tuijotti eteensä ilmaan. Hänen mieltänsä alkoi taas ahdistaa niin tuikeasti. Hänen täytyi puhella jonkun kanssa — — —

— Kuules, kanervankukka, pieni kellonen, sanon sen teille, että tietäisitte millainen minä olen... ettette ajattele minusta liian hyvää... ja että olette hiukan ystävällisiä minulle, kun tulen tänne nummelle!

Hän kävi niin omituisen hermostuneeksi, — täytyihän hänen sanoa se, eihän hän voinut sitä salata — — —

Epäröiden, tuskallisesti hymyillen mumisi hän itsekseen:

— Sillä minä olin nuori — — — ja tunsin runtelevaa tuskaa, ettei koskaan tulisi parempaa! Aloin haikeasti kaivata toisenlaista elämää kuin mitä elin — — — Aloin haaveilla... minusta haaveilu tuntui todellisemmalta kuin elämä. — — — Silloin menin eräänä iltana Arvidin luo ja sanoin että olin alkanut unohtaa hänet... ja että se teki minut levottomaksi — — —

— Mutta Arvid nauroi: »Minulle on yhdentekevää, mitä haaveilet.»

— »Entä jos se ei jäisi pelkäksi haaveeksi... jos kävisi totuudeksi, etten enää välittäisi sinusta?»

— Arvid nauroi: »Olethan sinä minun — — — ja sitäpaitsi minä en pidä kenestäkään niin paljoa, etten voisi tulla toimeen ilman häntä.»

— Silloin kävi sydämeni jääkylmäksi. Sellaisena se pysyikin. En enää itkenyt niin paljoa. Aloin ihmetellä, mitä siitä lopuksi tulisi — — —

Hän kohottautui jälleen. Hän ei voinut olla hiljaa. Valittaen hän kuiskasi: — Ei, nyt ei minulla enää ole mitään sanottavaa; mitä se hyödyttäisi, kun se niin kysyy voimiani...

Mutta hän ei voinut vapautua ajatuksistansa. Hänen täytyi ajatella Arvidia, joka oli yhtä iloinen kuin ennenkin, — ja kuinka hän oli alkanut katsoa häntä toisin silmin kuin ennen. Tuo trubaduurimaisuus, joka oli niin pukenut häntä, ja jonka morsian oli luullut viittaavan johonkin syvempään, se oli karissut pois kuin repaleiksi kulunut puku. Ja ne harrastukset, jotka alkuaan olivat heitä yhdistäneet, olivat hukkuneet aineellisuuteen, joka Arvidissa kehittyi kehittymistään. Hän alkoi yhä enemmän rakastaa mukavuutta ja hyvää ruokaa ja alkoi tehdä ostoksia taloutta varten — — — Ja toiset sanoivat hänelle: »Kuinka onnellinen sinä olet, kun olet saanut miehen, joka huolehtii talostansa niin väsymättömästi!» — — —

Mutta sitä ei Thora oivaltanut, hän oivalsi vain että he olivat alkaneet käydä eri teitä. Ja hänestä tuntui kuin ei hän itse koskaan vanhenisi, kuin olisi juurtunut kiinni nuoruuteen. Muut hänen ympäristössänsä kävivät täysi-ikäisiksi ja kehittyneiksi ihmisiksi, mutta hän ei koskaan päässyt sen pitemmälle.

Ja nuoret rouvat sanoivat hänelle: »Sinä et ollut luotu avioliittoa varten... Ethän ollenkaan käsitä, kuinka hyvät päivät sinulla on!»

Heillä piti usein olla vieraita, musiikkia ja tanssia. Arvid kaipasi sitä.— — —

Thora makasi kanervikossa, tuijottaen suoraan eteensä ilmaan.

— — — Sitten tulivat nuo molemmat pienet lapset.

— Ne vaikuttivat niin vierailta — melkein heti. — Kostiko luonto täten hänelle?

Ne kasvoivat suuriksi ja täysi-ikäisiksi, ne tulivat isäänsä ja isänsä sukuun... niillä oli samanlaiset suuret, vahvat hampaat, jotka nauroivat kaikelle, ja sama rakkaus ruokaan!

Tänäkin hetkenä hän melkein hämmästeli ajatellessaan että tuo nuori tyttö, jolla oli niin kirkkaat, häikäilemättömät silmät ja kylmähkö, ivallinen ilme raikkailla huulillansa, todellakin oli hänen tyttärensä — ja entä Birger, joka oli niin isänsä kaltainen, jolla oli sama runsas varasto merkityksettömiä puhetapoja... sama rakkaus mukavuuteen, sama tyyneys ja taipumus käydä varhain lihavaksi — — — Siinäkin olivat lapset isänsä kaltaiset, että kun halusivat häneltä jotain, voivat osoittaa samaa hillitöntä hellyyttä — se tuotti suorastaan kipua sydämeen!

Hän hengitti syvään ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan.

Mitä hyödyttikään maata täällä ja ajatella tuota kaikkea! Ehkä oli aina sellaista! Olikohan kenenkään ihmisen koskaan hauskaa elää?

— — — Mutta tuo, että hänen täytyi kantaa sitä taakkaa ettei koskaan muistanut että hänen tuli olla vanha ja ymmärtäväinen ihminen — se tietysti juuri oli hänen mielisairautensa.

Hänen lapsensa, jotka molemmat olivat niin ymmärtäväisiä, katsoivat että hän oli vanha nainen, jonka oli pysytteleminen sisällä! — — —

Jospa tulisi laine, joka huuhtaisisi pois koko hänen elämänsä ja hänet itsensä jäljettömiin... jos myrsky ottaisi hänet mukaansa ja hävittäisi hänen muistonsakin!

* * * * *

Hän nousi. Mitä hyödytti täällä loikominen — — — Nyt oli hän voittanut kaikki, — oli käynyt tyyneksi!

Hän tunsi olevansa kuin valmis elämään nähden. Mikä voi murtua, se oli murtunut... se mikä oli loistanut, se oli sammunut ja menehtynyt!

Hän muisti nuo ajat, jolloin elämä oli häntä koetellut, jolloin hänelle oli karttunut kokemuksia — noita unohtumattomia, muistoon syöpyneitä päiviä — päiviä, jotka eivät enää voineet palata, sillä hänellä ei ollut voimaa kestää niitä kahdesti.

Tuossa ajatuksessa oli jotain lohdullista. Jumalan kiitos, että hän oli päässyt niin pitkälle! Nyt hän vasta oli onnellinen...

Mutta väristys kävi hänen lävitsensä. Silmät olivat kyynelissä.

* * * * *

Ilta lähestyi.

Hän loikoi yhä vielä, tuijottaen ylös ilmaan.

Taivaalla näkyi sateenkaari; se himmeni ja häipyi hajalle. Siitä tuli kimppu taivaallisia kukkia, jotka satoivat alas häntä kohden, vaalenivat ja katosivat. — — — Ja yhä jatkui suhina, joka tuli tunturilaitumelta — — —

Aina tuo kaukainen metsä suhisi tuolla tavoin.

Vai tuuliko se oli tai joki? Vai ilman hengetkö sulattivat yhteen kaikki nuo heikot äänet, jotka olivat kuin laineiden loppumatonta loisketta!... kuin hänen oma ainainen, hiljainen kaipauksensa, joka ei voinut tyyntyä! — — — Kaislikosta saapui hiljainen suhahdus.

Hän katsoi vedelle päin. Se kimmelsi punertavana. Kaksi kuikkaa uiskenteli, jättäen veden kalvoon pitkät viirut jälkeensä. Niiden valkoiset rinnat hohtivat päivänpaisteessa, kun ne kohottautuivat ylös pinnasta, räpähdyttäen siipiänsä.

Ja taivas — mitä kaikkea se keksikään! Kukat olivat nyt poissa, mutta siellä näkyi nyt kaikenmoisia eläimiä, kaikki ruusuilla kukitettuina! Äänettöminä ja hiljaa vaelsivat ne siellä tietänsä edelleen — eikä missään näkynyt ihmisiä — vallitsi täydellinen hiljaisuus. Se oli parasta kaikesta!

Hän lepäsi yhä kanervikossa, ilmaan tuijottaen.

Eläimet poistuivat vähitellen, vaalea iltarusko vain oli jäljellä.

Hänen katseensa kiintyi taivaanrantaan.

Tunturien mahtavat ääriviivat kuvastuivat taivaalle. Kaukana näkyivät suuret, kiveenveistetyt kasvot, — sankari oli siinä käynyt levolle, mahtava pää nojattuna vihreätä, sametinpehmoista tunturia vasten. — Kuinka tästä hiljaisuudesta kävi nauttiminen — — —

Miksikä piti nyt tuon kulkijan tuolla saapua? Mitä oli ihmisillä täällä tekemistä?

Rouva Harder se oli. Hän tuli sairaan miehen luota.

Hän kulki Thora Thammersin ohi, mutta käännähti sitten, katsoi häneen ja hymyili.

Tuossa katseessa oli jotain, joka ikäänkuin kosketti häneen ja sanoi:

»Nouse ja käy! Tule jälleen reippaaksi ja terveeksi!»

Thora Thammers painoi päänsä alas.

Sitten hän kohotti jälleen kasvonsa, seurasi poistuvaa katseillaan, niin kauan kuin voi, ja kuunteli.

Mutta tiesihän hän, että ohikulkija ei ollut sanonut mitään, oli vain katsonut häneen.

— Niin, sanoi hän lopuksi, — teen sen! — — —

Nyt tuli jälleen joku. Koira syöksähti Thoran luo.

Hän katsahti ylös ja kohtasi sen vauhkon, synkän katseen.

— No, rauhoitu, sanoi hän hiljaa, — minähän olen ystäväsi!

Se nuuskiskeli, äyhkäisi, läksi jälleen juoksuun ja palasi isäntinensä.

Thora Thammers näki että tulija oli parantolan vieraita, — tuo, jolla oli niin ihmeellinen ääni ja niin sietämättömän iloinen seurustelutapa. Hän tunsi ehdottomasti vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka nauroivat paljon, ja häntä oli vaivannut keveä tapa, millä hän käsitteli kaikkia asioita.

Tulija pysähtyi hänen eteensä tervehtien:

— Ken retkeilee täällä minun nummellani? Vai niin, vai täällä te piileksitte! — — — Niin, täällä on päivänpaisteista ja ilmavaa!

Thora vastasi vienolla, hajamielisellä hymyllä ja odotti että tulija jatkaisi matkaansa.

Mutta tämä jäi seisomaan.

— Susi, tule tänne! Saanko esitellä erään ystäväni. Hän on hienoa sukua. Nimensä on hän perinyt isoisältään, joka oli susi. Voitteko nähdä, kuinka hän ilmaisee sukuperänsä, — hän ei koskaan kulje suorassa suunnassa eteenpäin. Ihmeellistä, että olette voittanut hänen suosionsa; hän ei yleensä pidä naisista.

Hän kävi istumaan.

— Toivottavasti te sallitte!

Thora ei vastannut mitään. Hän aikoi nousta lähteäksensä. Mutta tulija ei katsonut häneen.

Niin jäi hän istumaan.

— Se on oikein, hyvä rouva, että te tulette tänne, sillä täällä on niin hauskaa. Tännehän ei juuri koskaan tule ketään. Ne menevät joko vuorille laskemaan vuorenhuippuja ja kirkontorneja, taikka myöskin koskelle. Kosken maalaaminen on täällä käynyt oikein kulkutaudiksi. Siellä istuu kaksikymmentä naista, miehiä ja lapsia lukematta!

Hymyillen kääntyi puhuja Thoraan.

— Te ette puhu paljoa, hyvä rouva, mutta te teette havaintoja! Olen väliin tarkannut teitä seurusteluhuoneessa. Ja te katsoitte minuun tavalla sellaisella, että te voisitte varsin hyvin olla vartijattarena eläintarhassa. Tiedänhän kyllä, että eläimiä ei saa ärsyttää!

Thora ei vieläkään sanonut mitään, vaan ajatteli vain että läksisi kernaimmin tiehensä.

Toinen jatkoi iloisesti: — Kenties te kaikessa hiljaisuudessa täällä tutkitte eläinkuntaa?

— Minä en ole tuttava kenenkään kanssa.

Thora Thammersin ääni oli tyly. Hän katui ettei ollut lähtenyt heti alussa.

— Minulle tuottaa huvia tutustuttaa teitä heihin. Täällä on oivallisia mallikappaleita!... Katsokaa nuorisoa! Oletteko tarkannut noita nuoria, joilla nykyaika on meitä onnellistuttanut?... Noita ihmeellisiä olentoja, jotka käydä hoilottelevat ja sanovat »nimittäin» ja »aivan yksinkertaisesti» tavalla sellaisella, kuin riippuisi kaikki tyyni maailmassa yksinomaan heistä. Ettekö ole huomannut, kuinka huvittavia he ovat häikäilemättömyydessään ja parantumattomassa puolinaisessa tai täydellisessä sivistymättömyydessään? Otsillaan niillä on merkki että kuuluvat Jumalan armosta henkiseen alhaisoon, ja siitä ne näyttävät ylvästelevän. Hän käännähti jälleen ja katsoi Thoraan. — Ennen oli täälläkin ylhäällä asiat paremmin. Nythän täällä on parvittain nuoria naisia, jotka tekevät vuoripolut epävarmoiksi ja oleskelun parantoloissa rasittavaksi... Tulee haaveilleeksi entisajoista, jolloin näki useammin hienoja nuoria naisia kuin nykyisin. — — —

Thora loi häneen nopean katseen ja kävi tulipunaiseksi.

Olivatkohan Gertrud ja Birger tehneet jotain? Miksi tuo muukalainen sanoi kaiken tämän hänelle?

— Minä... minä en tiedä mistään, mumisi hän. Tuon muukalaisen esiintymisessä oli jotain, joka teki hänet levottomaksi.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Tehän ette voi tietää kuinka kauhea minä olen puhumaan puita, heiniä.

Hän nousi paikaltaan ja meni lähemmäksi.

— Te olette likinäköinen, rouva Thora Thammers, perin likinäköinen! Ja te unhotatte myös helposti. Epäluuloton te myöskin olette. Olette tyytynyt minun pashanimitykseeni. Ette ole välittänyt edes tiedustella ken minä olen. Tunnetteko minut nyt!

Thora Thammers hypähti kiveltä, jolla oli istunut. Hän tuijotti puhujaan.

Ja katsoessaan häneen hän kävi harmahtavan kalpeaksi. Hänen huulensa värähtelivät valtavasta mielenliikutuksesta.

Tuo mies, jolla oli niin ihmeellinen ääni, — olisihan hänen pitänyt tietää että se oli _hän!_ Hän näki syvät uurteet hienopiirteisen suun ympärillä... tuon valtavan katseen... nyt vasta tunsi hän hänet.

Alkaisiko se nyt jälleen alusta?

Hänen mielessään heräsi hehkuva, kiihkeä tuska.

Kaikki tuo, jonka hän oli taistelulla voittanut... ei, sitä hän ei antaisi riistää itseltään!

Hänen kasvoillensa tuli kylmä, jäykkä ilme. Ja pehmoinen, tummahko ääni muuttui.