Part 2

Se oli juuri ihmeellistä Gertrudissa, että hänellä aina oli varmat, valmiit mielipiteet kaikenmoisesta.

Äiti katsoi häneen ja kohtasi hänen kirkkaan, avoimen katseensa, tuollaisen katseen, joka hakee kaikkea vähäpätöistä, saadaksensa parjaamisen aihetta.

Gertrud ja Birger olivat anastaneet itselleen parin paraista paikoista valkean ääressä ja näyttivät jo täysin kotiutuneilta.

Äitiin tuo vaikutti omituisesti, sillä itse puolestaan hän istui paikallaan arkana kuin koulutyttö, sydän käsittämättömän tuskan ahdistamana.

Vihdoinkin alkoi rouva Liss laulaa. Hän esitti nuoren lyyrikon, lupaavan säveltäjän uusia lauluja.

Hänellä oli miellyttävä, vaatimaton ääni. Hänellä sanottiin olevan paljon mielikuvitusta. Hän voi tyhjästä luoda jotakin. Mitä syvällisimmällä salaperäisyydellä, kuin aikoisi uskoa toisille salajuonen, tai tulisen kaihoisasti viserteli hän esiin mitä jokapäiväisimmät sanat.

Tänään oli hän hyvissä äänivaroissa, ja nuo kirkkaat sävelet soinnahtelivat viehättävän tunteellisina.

Kuullos, Jos uskallusta, Jos uskallusta Sull' lie!

Ja äkkiä, intohimoisesti seurasi:

Oi, jospa silkkiliivit Valkoiset mulla ois!

Joka laulun jälkeen puhkesi nuorison ihastus myrskyäviin suosionosoituksiin.

Thamar rouva loi nopean, ihmettelevän katseen Thora Thammersiin.

Tämä istui välinpitämättömänä, nähtävästi täysin tietämätönnä siitä, mikä merkitys oli rouva Thamar Gyllenskjoldin hänelle osoittamalla huomaavaisuudella.

Nyt tuli rovastinrouva Hemb istumaan hänen rinnallensa.

Sensijaan kuin rovasti kernaimmin puhui suoviljelyksestä, ja omistaen itse oivan terveyden ei voinut käsittää kuinka kukaan voi olla sairas, otti hänen vaimonsa aina keskustelun lähtökohdaksi ihmisluonnon raihnaisuuden.

Hänellä oli varma, aina uudistuva keskusteluaine. Hän katsoi velvollisuudekseen antaa ihmisille hyviä neuvoja, eikä hänen varastonsa koskaan loppunut.

Hänen mielestänsä everstinrouva oli liian kalpea.

— Teidän pitää juoda lämmintä vettä! sanoi hän. — Se virkistää koko ruumista. Ja teidän iällänne on se erittäin terveellistä... En tiedä, ymmärrättekö, mitä tarkoitan — — —.

Ja hän alkoi innokkaasti selittää, mitä tarkoitti.

Nyt lähestyi rovastin sisar. Hän halusi myöskin osoittaa rouva Thammersille ystävällisyyttä.

Hän oli pieni, laiha ja huolestunut. Monivuotinen kokemus elämän vastahakoisuuksista piti hänessä aina hereillä tunteen, että jotain oli hullusti. Hänen puheensa päättyi aina mielipahan ilmaukseen siitä, ettei hän pystynyt sitä korjaamaan.

Nyt olisi hänen mielestänsä ollut parempi rouva Thammersille, jos luonto täällä ylhäällä olisi ollut toisenlainen, — jos täällä olisi voinut kasvaa ruusuja, esimerkiksi tuollaisia suuria, monenkertaisia, kullankellerviä...

Hän katsoi rouva Thammersia silmiin katseella, kuin olisi valmis menemään tuleen hänen tähtensä.

Thora Thammers nousi äkkiä paikaltansa.

Hänen kasvonsa olivat värittömät, katse oli raukea, kuin ei hän näkisi mitään.

— Nyt minun täytyy lähteä! sanoi hän. — Hyvää yötä!

Thamar rouva nyökkäsi lempeästi. Hän katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi jälleen, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.

Rovastinrouvan täytyi — kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta — katsoa rouva Thammersia hiukan kiittämättömäksi.

3.

Rouva Thora Thammers pysähtyi hetkeksi portaille.

Hänen takkavalkean häikäisemissä silmissänsä näytti ympäristö aluksi aivan pimeältä.

Mutta sitten kävi pimeästä esiin hämärä kesäilta, tunturin luomine varjoineen. Hän näki nummen kuvastuvan kohden taivaanrantaa niin houkuttelevan pimeänä ja hiljaisena — — —

Hän löysi pienen polun, joka pihasta johti hakaan. Yli kivien ja kantojen, joihin hän loukkasi itseään puolipimeässä, kulki hänen tiensä kohden nummea.

Hän ajatteli: kunpa vain sitten löydän takaisin.

Sitten hän ajatteli välinpitämättömästi: sama, vaikka en löytäisikään.

Hän kulki kulkemistaan, kunnes ei enää jaksanut. Sitten hän kävi istumaan kanervikkoon.

Hän tiesi, että tässä hän oli oikealla paikallaan, — paikalla, johon voi piiloutua.

Hän istui ja katsoi ympärilleen — — loivasti ylenevää nummea, joka vähitellen piiloutui pimeään — lienteästi ja hiljaa kuin uinuva meri.

Taivas sen yläpuolella oli täynnä suuria joutsensiipiä. Ja kauimpana pohjoisessa uiskenteli kullanhohtava pilvenhattara.

Se katosi hänen sitä silmäillessään.

Kaikki pimeni, vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Tuuli, koko luonto nukkui.

Hän istui liikkumatonna. Hän tuli ajatelleeksi opetuslasta, joka polvistuneena kirkastusvuorelle pyysi saada rakentaa sinne majansa kirkkauteen. — — Hän puolestaan olisi halunnut rukoilla että saisi olla täällä pimeässä... vuodattaa sielunsa viimeiseen hengenvetoon... antaa sen liidellä yli aavan nummen, tyynesti nukkuvain kukkasten keskellä... löytääksensä levon.

Hän istui hiljaa, kuin ei olisi halunnut ikinä lähteä sieltä.

Kuului hiljaista suhinaa. Tuuli heräsi kaukana metsässä.

Se kuiskaili lehvikossa, alkoi kertoella ihmeellisiä asioita.

Hän värähti. Oliko hänen kylmä? Olihan ilma lämmin ja lenseä, oli tyyntä, — tuo hiljainen tuulenhenkäys vain kävi yli nummen.

Mutta hän oli kuulevinaan kaikkialla liikettä, — kuisketta joka suunnasta. Se täytti ilman, oksat keinuivat, hiljaiset pienet kanervankukat avautuivat ja kävivät suuriksi. Ne hengittivät! Ne alkoivat nauraa — hänelle!

Tuska valtasi hänet, hän hengitti kuultavasti.

Hän nousi, hänen täytyi kaiketi mennä jälleen alas.

Ei hän tiennyt, polkuako pitkin kulki, ja jos se oli polku, minne se johti.

Hänestä oli, kuin vaivaiskoivut olisivat kasvaneet ja käyneet suuriksi ja suhisseet. Pensaikosta kuului liikettä ja huokailua, — tummat, pelokkaat silmät tuijottivat häneen...

Hän pakeni nopeasti, taakseen katsomatta.

Oli yö, vuorilta ja kukkuloilta tulvi pimeys vuolaana virtana. Joku oli herännyt... hiiviskeli hänen jälkeensä... kaikkialla aavikolla oli liikettä — — —

Hän pyrki nopeasti eteenpäin. Mutta ne olivat hänen kintereillään kuin vaaniskelevat verikoirat. Hän kuuli niiden läähätyksen takanansa — — —

Hän pysähtyi.

Hän huomasi seisovansa samalla paikalla, missä oli istunut, ennenkuin nousi lähteäksensä kotiin.

Itsekö hän todella tässä seisoi? Niinpä kyllä, mutta hän pelkäsi pimeätä ja oli suunniltaan ja mieletön pelästyksestä.

Kuinka hänen lapsensa nauraisivatkaan hänelle, — hänen järkevä, ymmärtäväinen tyttärensä... Kaikista olisi hullunkurista että hän, vanha ihminen, käyskenteli täällä pelästyneenä. Mitä hän sitten pelkäsi? Tuultako, kanervikkoa?

Hän kävi istumaan tyyntyäksensä. Hän näki valopilkun syttyvän pienessä tuvassa, jonka voi erottaa etäisyydestä. Tuska poistui. Hän tunsi vain sanomatonta halveksimista itseänsä kohtaan.

Tuolta alhaalta kuului virrenveisuuta. Sävel häipyi tuulenhengähdykseen, mutta kuului sitten taas. Naisääni kohosi kautta hiljaisuuden kyyhkysen kaltaisena korkeuteen, yhtyen syvään ja voimakkaaseen miesääneen, joka pysyi maahan kahlehdittuna. Se oli vanha, tuttu virsi:

»Kaikissa mun menoissani Hallitse, o Jumalani!»

Uskollisena, samalla ankarana ja lempeänä, tinkimättä vaatimuksiaan, ryhtyi se häntä tutkistelemaan.

Eikö se ollut seurannut häntä lapsuudesta saakka kautta vuosien, kantanut häntä voimakkailla käsivarsilla, tehnyt häntä rikkaaksi toivossa!

Nyt palasi se jälleen hänen luoksensa, tyynin, varmoin askelin, katsoi syvälle hänen sieluunsa ja kysyi: Mitä olet tehnyt itsestäsi, koska minä en enää voi suoda sinulle rauhaa? Missä olet? Olihan aika, jolloin kannoin sinua käsivarsillani! — — —

Entisaika kulki hänen ohitsensa, — lapsuuden vieno kaipaus, ensi nuoruuden hempeä, utuinen unelma.

Hän tunsi nöyrtymystä — masentavaa nöyrtymystä ajatellessaan millainen hän oli silloin — ja mitä hänestä sitten oli tullut.

Hän nyyhkytti hiljaa.

Hän säpsähti, — joku tuli.

Hän katsahti ylös, hämillään siitä että tulija tällä kertaa todellakin oli ihminen. Joku oli pysähtynyt hänen eteensä.

Tulija oli nainen, pieni kasvultaan, — mutta kun hän jälleen katsahti häneen, vaikutti hän kookkaalta: hänessä oli jotain ihmeellisen ylevää, kuin ei hän olisi kuulunut maapallon asujamiin, vaan olisi tullut jostakin kaukaa — — —

Ja nuo silmät katsoivat niin sanomattoman lempeästi hänen silmiinsä. Ne ymmärsivät häntä.

Thora Thammers nousi ja tarttui hänelle ojennettuun käteen. Sen lujassa, pehmoisessa puristuksessa oli jotain miellyttävän rauhoittavaa, ja tuo ääni tuntui kuin kohottavan hänessä pystyyn sen, mikä oli luuhistunut kokoon.

Hän seurasi muukalaista polkua alas, tunteen vallassa että olisi tahtonut seurata häntä maailman ääreen ja vielä kauemmaksi — kaukaiseen taivasten maahan — — —

Talon sisään käytävällä he pysähtyivät ja lausuivat hellästi hyvää yötä.

Thora Thammers piti seuralaistansa kädestä, toivoen että hän vielä lausuisi sanasen.

Seurusteluhuoneesta tuli hohde takkavalkeasta. Muukalainen seisoi kuin sädekehän ympäröimänä.

Thora Thammers näki miellyttävän olennon, jonka puku oli peräti yksinkertainen, kasvot kalpeat, laihat, ilmeikkäät.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, voimatta päästää muukalaisen kättä.

Hän katsoi häntä silmiin. Tuntematon maailma kohtasi häntä tuossa katseessa.

Hän olisi halunnut huutaa: Älä jätä minua! Ota minut mukaasi!

Hän tunsi olevansa kuin avuton lapsi. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta hän hillitsi itseään tahdonponnistuksella, taivutti nöyrästi päätänsä ja kuiskasi: — Kiitos!

Portaissa kohtasi häntä sisäkkö Barbro, joka aivan pelästyi nähdessään rouvan olleen niin myöhään ulkona.

Hän sai Barbron kertoelemaan vieraasta naisesta. Häntä kutsuttiin rouva Harderiksi. Hän asui tuolla alhaalla yksin palvelijattarensa kanssa pienessä talossa sanatorion lähellä. Nummen tupasessa asui sairas mies. Hänen luoksensa oli tullut joitakin maallikkosaarnaajia, jotka olivat suorastaan pelästyttäneet hänet järjiltään, eikä kukaan ollut tainnut heille mitään. Silloin oli rouva Harder mennyt sinne, ja senjälkeen eivät he olleet uskaltaneet näyttäytyä, sillä hän kävi siellä joka päivä. Mies oli saanut järkensä takaisin. Tohtori arveli että näytti siltä kuin hän paranisi täydellisesti.

Kun Thora Thammers myöhään yöllä vaipui uneen, näki hän lempeän, kirkassilmäisen olennon tulevan luoksensa, ja rauha täytti huoneen.

4.

Muutamana päivänä, vähän myöhemmin, vallitsi seurusteluhuoneessa päivällisen jälkeen vilkas elämä. Kaikki parantolan vieraat jäivät sinne, sillä satoi. Useimmat tunsivat halua jutella jonkun kanssa.

Oven viereisessä nurkassa istui muutamia nuoria naisia, puhellen kilvan.

He olivat istuutuneet sinne, sillä he eivät halunneet istua liian lähellä rouva Thamar Gyllenskjoldia. He eivät pitäneet tuikeasta katseesta, jonka hän väliin kiinnitti heihin.

Useimmat heistä olivat jyrkässä omintakeisuudessaan kehitelleet itselleen erinäisen kielen omine puhetapoineen. He eivät kernaasti tyytyneet noihin kuluneisiin sanontatapoihin, joita edellisen sukupolven vanha, ikävä sivistyneistö käytti.

Siinä oli ylioppilaita, jotka »lukivat edelleen», ja muutamia pikkulasten opettajattaria, joilla oli taipumusta katsella maailmaa kuin olisi se lastentarha, jota heidän oli pidettävä silmällä.

Muutamat hyvin nuoret neitoset olivat joutuneet erään pikku asianajajan läheisyyteen.

He halusivat tietää, miten herrojen oli tapana Moldessa viettää sunnuntait, — niin, erittäinkin sunnuntait. He olivat ihastuksissaan tavatessaan jonkun, joka oli Moldesta.

Tuo pikku asianajaja ei lainkaan ollut Moldesta. Mutta hän unohti sanoa sen.

Hiukan kauempana istui näet rouva Liss, pompaduuripunaiseen puettuna.

Asianajaja katseli hänen käsiänsä — noita pieniä, lyhyitä kissankäpäliä, joiden iho oli niin mantelinvalkoinen, niin pehmeä ja hieno, kuin olisivat ne olleet luodut juuri nyt ja koskisivat ensi kertaa johonkin. Nyt ne paraikaa repostelivat rikki hänen antamaansa kukkavihkoa, joka oli sidottu harvinaiseen lajiin kuuluvista pyroloista.

Nuoren miehen ei olisi tarvinnut joutua siitä niin pahoilleen, sillä rouva Liss noudatti vain tavallista tapaansa, viatonta hävittämishaluansa. — Väliin hän suorastaan tunsi tarvetta repiä rikki jotain ja tallata sen jalkoihinsa. Ja kun hän oli sen tehnyt, katsahti hän ylös hurmaavilla silmillänsä: — Hyvä Jumala, nyt minä kadun, mutta minun _täytyi_.

Tällä haavaa hän oli harmistunut, ja se puki häntä oivallisesti. Hänen kasvonsa saivat sielukkaan ilmeen. Ääni kävi täyteläiseksi ja sai värähtelevän soinnun, joka suuresti auttoi häntä pääsemään voitolle.

Neiti Hemb häntä nyt vastusti. Tämä oli sitä mieltä, että puutteita oli olemassa ja että oli sääli niitä ihmisiä, jotka kärsivät hätää.

Rouva Liss oli vakuutettu että kaikki maailmassa oli parhain päin, ja mitä hätään ja kurjuuteen tulee, niin siitä kyllä joku huolehti, siitä hän oli varma!

Kapteeni Spohr oli samaa mieltä.

Hän katsoi rouva Lissiin hänen puhuessaan, ja hänestä oli hänen suunsa muodostama aamorinjousi vaarallisin ase, mikä häntä koskaan oli uhannut.

Kapteeni ei myöskään kernaasti kuullut puhuttavan onnettomuudesta ja maailman pahuudesta. Hänen mielestänsä eivät ihmiset olleet lainkaan niin pahoja.

Rouva Liss katsoi hieman halveksivasti neiti Hembiin.

— Tuolla tavoinhan ei olemassaoloon tulisi mitään kokonaisuutta, sillä — — —

Ja hän kääntyi kapteenin puoleen, ja tämä oli hetipaikalla valmis puolustamaan ihmisiä neiti Hembiä vastaan, jonka pienet, huolestuneet kasvot eivät olleet minkään näköiset.

* * * * *

Jalat jakkaralla, jonka tukkukauppias Stern oli peittänyt pampaskissan nahalla, istui rouva Thamar Gyllenskjold.

Hänen lempeät gasellinsilmänsä hymyilivät ja hän näytti peräti suopealta. Hän oli hiukan viluissaan ja katseli ihaillen kaunista hopeanharmaata, ruosteenpunaisella viiruteltua taljaa.

Hänen täytyi tänään katsoa hieman Omar Pashaakin. Tämä istui hänen jalkojensa juuressa uuninreunalla ja oli oivallisella tuulella; ei konsanaan vielä Thamar rouva ollut nähnyt häntä niin hyvätuulisena. Hän katsoi hänen hienopiirteistä, parratonta suutansa — sen ympärillä olevat syvät uurteet antoivat kasvoille tunteellisemman ilmeen kuin hän oli nähnyt kenelläkään muulla miehellä. Mutta silmät puhuivat toista kieltä. Ne olivat niin syvällä tiheiden kulmakarvojen ja suurten, omituisen raskasten luomien varjossa, jotka ulkonivat hieman liiaksi. Katseessa oli kuin koleaa hehkua — — —

Tänään oli Omar Pasha vallan kauhea! Hän kuuli kaikki mitä sanottiin ja singahutteli pieniä huomautuksia joka suuntaan. Ei kukaan ollut niiltä turvassa. Naiset tunsivat jonkinmoista pelkoa häntä kohtaan, mutta kun hän oli poissa, oli kaipaus sentään suurempi kuin pelko hänen ollessaan läsnä.

Thora Thammers istui erillään muista kaukaisimmassa nurkassa ja katseli muutamia vaskipiirroksia.

Parantolassa oli kaksi henkilöä, joita Thamar rouva ei halunnut tutustuttaa toisiinsa. Toinen näistä oli rouva Thammers.

Hänellä oli erinäisiä epäluuloja häneen nähden. Kernaasti hän oli hyvä kaikille ihmisille, mutta ne eivät saaneet olla hänen tiellänsä. Hän halusi liikkua vapaasti ja pitää muut tarpeellisen matkan etäisyydessä itsestänsä. Ei kukaan saanut sulkea näköalaa. Yleensä ei hän pitänyt siitä, jos toiset naiset kiinnittivät liiaksi huomiota puoleensa. Silloin oli hänestä melkein kuin ne olisivat anastaneet hänen paikkansa. Siksi ei hän tänään ollut huomaavinaankaan rouva Thammersia — — — Mutta muutoin hän istui perin suopeana ruhtinaallisessa arvossansa, hymyili ainaista lempeää hymyänsä ja kuunteli Omar Pashaa.

Juuri tänään, kun he molemmat olivat hyvällä tuulella, laskivat he leikkiä kaikenmoisesta, yksin todellisen tukkukauppiattaren Iversenin silkkivuorisesta hameestakin, joka sai Omar Pashan tekemään pilkkaa naisraukoista. — — Jopa hän koetti taivuttaa Thamar rouvaa myöntämään, että hienous, jota tavotellaan kalkkarokäärmettä muistuttavan äänen synnyttämisellä, oikeastaan on jokseenkin poroporvarillinen väärennys oikeasta hienoudesta, jonka luontoon kuuluu hiljaisuus. Eivätkö entis aikojen silkkikankaat olleet raskaita, pehmoisia? — — —

Thamar rouva kuunteli hänen jutteluaan kärsivällisesti ja anteeksiantavin ilmein, — ja hän leikiskeli Prinsessa Leilan pitkillä korvilla.

Sitten kosketti hän häntä jalallaan.

— Omar Pasha on valkoisen pilven ritari, kuun ja yötuulen ritariston jäsen, — ei hänen sovi olla perusteellinen kuin lehtori, opettaessaan meille loogillisen pilkun sääntöjä — —

— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, että korjaan lausuntonne. Katson olevani toisessa asemassa. Onhan muutamia muurahaislajeja, joilla on kylläksi järkeä pitääksensä orjia. Te noudatatte myöskin tätä tapaa, lehtori ja minä olemme aivan yksinkertaisesti orjianne. Onko teidän vielä kylmä, vai kuinka voitte?

— Varsin hyvin, minun on vain hiukan ikävä — — —.

— Se kuuluu jumalalliseen maailmansuunnitelmaan. Minun mielestäni on maailma laadittu hyvin järkevästi, kun se lopuksi vie hengen meiltä kaikilta. Siitä tulee olla kiitollinen — — —

— Millainen te oikein olettekaan? Olen vakuutettu että te ette usko mihinkään — — —.

— Uskon kyllä, kaikenmoiseen, — mitä vain voi ajatella, kuuhun ja aurinkoon ja vuorenhaltioihin... Ja se tuottaa minulle tyydytystä.

Thamar rouva pudisti päätänsä ja nauroi. — Noista tuommoisista me emme enää välitä!... Sanokaa mieluummin, mitä ajattelette noista oppineista herroista... Onko teilläkin osakkeita Marsiin vievässä sähköjohdossa, — vai oliko se Venukseen? Joku astronomihan on tainnu huomata sieltä annettavan merkkejä? Mitä ihmettä ne mahtanevat tahtoa meiltä? — — Tuolla tulee rakastettava uusi naapurini Betzy Schaum, sanomalehdentoimittaja ja kirjailijatar. Sekä häntä että meitä muita naisia pitäisi teidän onnitella äänioikeuden saannin johdosta. Sitä te ette vielä ole tehnyt!

Betzy Schaum kieltäytyi innokkaasti ja varmasti kuulumasta niihin, jotka lisäävät kirjailijatarten lukumäärää.

Olikin väärin syyttää häntä siitä. Jos hänellä heihin nähden oli jokin ansio, niin oli se siinä, että hän toimitteli heitä hengiltä, — mutta se oli salaisuus muille, paitsi niille sanomalehdille, jotka olivat hänet palkanneet teloittajaksi, sillä hänen verenhimoansa ei ilmaissut tuo ainoa kiltti kirjain, jotapaitsi hänen äänensä ja koko olentonsa vaikutti hurskaan viattomalta.

Mutta kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella hänen lempeitä vakuutuksiansa.

Toiset naisista olivat nimittäin joutuneet Omar Pashan kanssa keskusteluun äänioikeudesta.

Lehtori tulistui.

Hän oli kuullut, että Ruotsissa oli johduttu sellaiseen kohtuuttomaan liioitteluun, että naisella voi olla jopa satakin ääntä, ja hän todisti tuota pikaa tämän seikan johtuvan ajan henkisistä heikkouksista.

Thamar rouva ei kuunnellut häntä, vaan hänen täytyi kääntyä rovasti Hembin puoleen.

Omar Pasha pysyi tyynenä. Hän istui katsellen toisia ja nauroi tuolla tummalla, kimmeltävällä viirulla, joka väliin korvasi hänen silmänsä.

— Mitä tekevät naiset oikeastaan suuremmalla äänioikeudella? Ettehän te ole koskaan osanneet käyttää sitä, joka teillä on! — Ja mitä te teette lakiasäätävissä kokouksissa, kun ette osaa vielä korjata niitäkään lakeja, jotka itse olette kirjoittaneet? —

Thamar rouva nojautui mukavasti taapäin ja kietoi pampasnahan paremmin jalkojensa ympärille.

Tällaisesta hän juuri piti, kun sai täten rauhassa kuunnella toisten puhetta. Häntä huvitti nähdessään että toiset naisista näyttivät ärtyneiltä. Prinsessa Leila lepäsi hänen polvillansa ja katsoi ympärilleen viattomin, ihmettelevin katsein, kuin aavistaen myrskyä.

Vähintään kymmenen naista esiintyi näet vaatien Omar Pashalta selitystä.

Tämä nauroi pidellen korviansa.

— Mitäkö lakeja tarkoitan? Tietysti yhteiskunnallisia, — sanokaamme niitä tavoiksi, seuraelämän säännöiksi tai miksi tahdotte. Itse asiassahan ne ovat naisten kirjoittamia, ja naisten vallassa olisi parantaa ne ja samalla koko yhteiskunta, — mutta sitä eivät he koskaan ole tehneet. — —? Niin kauan kuin heidän tunteelliset pikku sydämensä ja innokkaat ruusunpunaiset sormensa eivät ole keksineet että tuossa kaikessa olisi hiukan korjaamisen varaa, niin kauan on meille suotava anteeksi ettemme teitä kaipaa, sillä ennenkuin se on tapahtunut, ette te voi antaa meille mitä me kaipaamme.

Naiset olivat tottuneet Omar Pashan inhottaviin typeryyksiin, — mutta tuo kuulosti tosiaankin siltä kuin hän olisi tarkoittanut jotakin sillä mitä sanoi. Siihenhän oli mahdoton tyytyä.

Todellinen tukkukauppiatar Iversen tuli esiin tavattomalla vauhdilla ja silkinkahinalla, joka epäilemättä muistutti kalkkarokäärmettä.

— Hyvä Jumala! Tuo kauhea Omar Pasha! Tarkoitatte siis — — —

Hän katsoi avutonna rouva Sandersiin, joka vei lornetin silmilleen ja katseli Omar Pashaa säälivästi hymyilen. — Haluaisin tietää, mitä te oikeastaan tahdotte!... Ikäänkuin kaikki mitä miehet tekevät olisi oivallista... Te arvelette, että te miehet tulisitte toimeen ilman meitä? — — —

— Teidän ylhäisyytenne, me kaipaamme naisia sekä itsemme tähden että kaiken suorittamattoman työn takia. Mutta heidän on tultava — kuten eräs ruotsalainen kirjailija sanoo — pukeutuneina sukupuolensa luontaiseen ihanuuteen. Sitä me kaipaamme ja etsimme!... Minun suutarini on erittäin järkevä mies. Hän sanoo: »Naisilla ei ole itsetuntoa! Heidän tehtävänsä olisi saattaa miehet kunnioittamaan naista, mutta sitä he eivät tee!»... Nähdäkseni on meille suotava anteeksi, jos me emme kylläksi pidä arvossa heidän järkeänsä. Ihmeellistä on, kuinka ihminen voi hukata pois senkin vähän, minkä alkuaan on saanut — ja erittäinkin tämä koskee naisia. Ja aivan erikoisesti niitä, jotka ovat naimisissa! Tässä tuonnoin, rouva Sandersin kutsuissa, tulin sattumoisin kiinnittäneeksi huomiota siihen eri määrään kohteliaisuutta, mitä mainittu rouva osoitti naimattomille ja naiduille naisille. — — — Tuollainen on meidän miesten mielestä narrimaista! Niin, voihan käydä niinkin, että me teemme samaten, mutta se tapahtuu käskystä, — olemme oppineet sen teiltä! Mielestäni meillä on täysi syy epäillä etteivät naiset ole järjellisiä olentoja, niin kauan kuin he eivät käsitä, että he tuolla tavoin etupäässä loikkaavat itseänsä. — — Niin, suokaa anteeksi, hyvä rouva, en minä alkanut tätä kiistaa, muistakaa toki etten minä sitä alkanut!

Toiset rouvista näyttivät valmistautuvan panemaan Omar Pashan pataluhaksi.

Mutta nyt kohotti Thamar rouva pitkän, hienon kätensä, ja kaikki muut vaikenivat.

— Minusta te saatte aikaan niin paljon turhaa touhua! Te olette antautunut pahan palvelukseen, Omar Pasha. Nyt huomaan sen. Te olette kauheampi kuin Nero ja kanssaveljenne Iivana Julma — — sillä te ette helly koskaan, teillä ei ole mitään lempeämpiä hetkiä. Ja onni suosii teitä. Mutta katsokaa, kuinka onnettomilta me näytämme. Te riehutte meidän pienoismaailmassamme kuin tiikeri erämaassaan. — Ja kumminkin te eilen pelastitte hyypän rehellisen haahkan kynsistä; te ette voisi repiä kärpäseltä siipiä, — ja nyt te istutte täällä ja huvittelette meidän kustannuksellamme!

Thamar rouva katsoi hymyillen ympärilleen.

— Tässä istuu rehtorinrouva Altor, nainen, joka on pitkän aikaa elellyt hovissa ja nyt johtaa seuraelämää siinä kaupungissa, jolla on kunnia lukea hänet asukkaisiinsa. Hän on nyt jo kymmenen kertaa kysynyt teiltä, ettekö tiedä että ne tavat, joita te nimitätte yhteiskunnallisiksi epäkohdiksi, ovat kotoisin ylhäältäpäin, hovista, jonka kimppuun te kaiketi ette halunne käydä arvosteluinenne. Suvaitsetteko ehkä vastata hänelle?

— Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva, minulla ei ole siihen muuta sanottavaa kuin että koko Euroopan hovitavat ovat itämaisen orjuuden jätteitä. Ne kuvastavat säännösteltyä orjuutta. Ranskan Henrik Kolmannelle tulee kunnia siitä että on ottanut ne käytäntöön Euroopassa, muuttaen ympäristönsä ystävistä palvelijoiksi... Eikö ole katsottava todisteeksi läheisestä sukulaisuudestamme apinoitten kanssa, että me arvostelukyvyttömästi jäljittelemme pyrkimystä pystyttää keinotekoisia rajoja, sensijaan että kunnioittaisimme luonnon asettamia.

Rehtorinrouva ei keksinyt heti vastausta. Hänen kasvonsa värähtelivät. Hän tyytyi huomauttamaan, että maailma hänen mielestänsä alkoi käydä ihmeelliseksi.