Part 1

LUVATTU MAA

Romaani

Kirj.

ALVILDE PRYDZ

Suomentanut

Hilja Walldén

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

Omistettu Björnstjerne Björnsonille ja Caroline rouvalle

Ja muista kaikkea sitä matkaa, jonka kautta Herra sinun Jumalasi johdatti sinua — sen suuren ja hirmuisen korven lävitse — ja antoi sinulle veden vuotaa kovasta kalliosta ja ravitsi sinua mannalla ja teki niin ettei sinun vaatteesi kuluneet sinun yltäsi ja sinun jalkasi ei kuulettuneet — — —

Ja Hän vei sinun maahan, jossa virrat, lähteet ja järvet ovat, jotka laaksoihin ja vuorten sivuille vuotavat, — maahan, jossa viinapuut ja viikunapuut ovat, jossa öljypuut ja hunaja kasvavat — — —

Maahan, jossa ei sinun pidä vajavaisuudessa syömän leipää — — —

5. Mooseksen kirjan 8. luku.

I

Mutta Herra sanoi: »Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule, kuinka se huutaa ja vaikeroi?» Mutta opetuslapset vastasivat: »Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan.

Koptilaisesta raamatusta.

1.

Siintävänä ylenee tunturi tunturin takana, mahtavain porrasten tavoin johtaen ylätasangolle — — — tuonne, missä syvänne kimmeltää vihreän jään peitossa, vaan josta huiput kohoavat toinen toistaan korkeampina taivaan kirkkauteen.

Ylhäällä hohtaa kylmä iäisyyden loiste. Rajaviivat haihtuvat häikäisevään valoon. — Kaukainen loistava seutu siellä houkuttelee, ihmismaailmasta eristettynä.

* * * * *

Alempana on nummi. Se jo kuuluu maiseen ympäristöön. Lämpöiseen salaperäisyyteen piiloutuen houkuttelee se hiljaisena, tuhatvärisenä.

Kesäillan ihanuudessa se verhoutuu kirkkaaseen, väräjävään päivänpaisteeseen. Kultaisen meren kaltaisena lainehtii lakeus kohden taivaanrantaa.

Aurinko laskee.

Se vetää sädekaapunsa piukemmin ympärilleen. Selänteet tummuvat ja rinteiden hehku sammuu, muhkea vehreys peittyy pimeään.

Mutta aavalla, aaltoilevalla nummella ei päivä vielä ole päättynyt. Sen säteet leikittelevät kanervikossa, kullahtavana hehkuu vaivaiskoivu, ruusunhohtoisena punoittaa vaalea raita. Tuoksu täyttää ilman. Lehdet ja oksat ja itse raikas maakin levittelevät suloista, vienoa lemua... On kuin pyrkisi nummi pukemaan salaisuutensa sulotuoksuun.

Ja kaikki nummen asukkaat yhtyvät iloon.

Niiden sydän on riemua tulvillaan.

Ne muistelevat, kuinka ihana päivä on ollut: tämä ensimäinen aurinkoinen päivä, jolloin koko nummi oli kuin valoon verhottu! Kaikki he muistavat, kaikki nuo nummen kasvit ja eläimet, kuinka heidän täytyi avata silmänsä ja uinuva sielunsa.

On kuin riemun hengähdys kävisi yli sammaleen, kanervan ja viidakon, yli joen ja järven.

Se väreilee lämpöisessä, päivänpaisteella kyllästetyssä ilmassa, se sulaa valoon, tuoksuun, säveliin — ja häipyy — — —

Kaikki täällä tietävät suuren, ihanan salaisuuden, ja tuhannet äänet kuiskaavat sen sinulle: nyt on kesä!

Iltatuuli saapuu. Se haluaa tietää, mitä tuo kuiske merkitsee. Se hiiveksii ruohon ja kanervan luo kuuntelemaan; sitten se menee metsään, viemään kuulemaansa viestiä.

Mutta päivä poistuu nummelta. Valo ja varjot häipyvät — liukuvat äänettöminä pois. On kuin liikehtisi koko nummi.

Ruusunpuna vaihtuu vereen, varjojen tumma hopeanhohde sammuu, ne lakkaavat lainehtimasta, sumenevat ja haihtuvat pimeään.

Hiljaisuus vallitsee, kaikki äänet vaikenevat kuin häipyvät askeleet.

Hiljaa kohottaa uusikuu sirppinsä. Poistuva säde on sen sytyttänyt, vienosti hohtaen jää se valaisemaan.

Kaikki verhoutuu hiljaisuuteen, äänettömyyteen, pimeyteen.

On kuin joku käyskentelisi sulkemassa ja lukitsemassa.

* * * * *

Ja nummi vaipuu sikeään uneen. Se uinailee tuntematta tuskaa tai katumusta.

Ja ilman kehrätessä silkkilankojaan vuorten huippuihin ja harjoihin ja levittäessä ihmeellistä silkkiharsoa yli ylänteen, lepää nummi kesäyön hiljaisuudessa kuin tyyntyneet pitkähköt, pehmoiset laineet.

2.

Alhaalla järven rinteellä ovat uudet parantolarakennukset. Illoin, auringon laskiessa, voi ne nähdä kaukaa laaksosta. Ne levittävät loistetta ympärilleen. Kun koko laakso jo on pimeänä, kimmeltävät ne yhä vielä tuolla ylhäällä.

Hiljaa liukuvat auringon viime säteet kartanon ylitse. Ympäröivillä niityillä lepäilevät eläimet hiljaa kuunnellen, sillä ilma on täynnä ihmeellisiä ääniä: tuuli kuiskii kaislikossa joen tervehdyksiä, kaukana kohisee koski väsymätönnä, humisten huokuu metsä.

Mutta sinä hetkenä, jolloin aurinko laskee ja päivä sammuu, vaimenevat äkkiä kaikki äänet, — seuraa hetkiseksi harras hiljaisuus: lempeä, valtava angelussoitto kehottaa koko maailmaa rukoukseen.

Ja kaikki painavat hiljaa päänsä alas, kaikki, paitsi ihmiset. He ovat niin viisaita, he tietävät että aurinko laskee joka päivä, — mitäpä siinä on sen ihmeellisempää! Sitäpaitsi kiinnittävät heidän omat asiansa koko heidän mielensä. Ihmiset ne aina vaikenevat viimeiseksi.

Niinpä muuttivatkin parantolan ilmestyessä kaikki eläimet, jotka vain voivat, rinteeltä ja niityiltä ylös nummelle.

* * * * *

Marit Hennerud seisoo porrasten alapäässä. Hän odottaa vieraita. Hennerudin muori ei koskaan esiinny itse. Tytär Marit saa edustaa taloa.

Hän kuuntelee, ruskeat, haaveelliset silmät hymyilevinä. Nyt kuuluu vaunujen ratinaa mäen alta. Hänestä tuntuu siltä että everstinrouva Thora Thammers siellä nyt tulee poikineen ja tyttärineen.

Hän ei voinut olla ajattelematta tuota nuorta miestä. Jos ei hänen ollut kovin kiiru, tapasi hän ensi päivinä aina hiukan rakastua nuoriin miehiin, jotka saapuivat. Se oli hänessä suorastaan kehittynyt tavaksi.

Tietysti oli hän tulijoihin nähden arvannut oikein.

Mutta aluksi hän ei sentään kiinnittänytkään huomiota nuoreen mieheen, vaan everstinrouva Thammers sai osaksensa sen sydämellisen vastaanoton, jonka Marit Hennerud aina omisti vieraillensa.

— Suvaitseeko everstinna itse valita huoneen? pyysi Marit. — Meillä on monta eri huvilaa. Niillä on kullakin nimensä, se on niin hauskaa. Niin, tämä tässä on päärakennus, se on Gosenin maa; mutta rouva katselisi ensin hiukan muitakin rakennuksia. Sen voin sanoa, että tänä vuonna ovat asiat täällä hyvin, — meillä on pelkkää hienoa väkeä, melkein kaikki tyyni aatelisia, — mielenkiintoisia kirjailijoita, ylhäisiä naisia, eteviä herroja, professoreja — ja sitten vielä — — Saattepa nähdä, — ei, se talo on ainoa, jossa everstinna ei voi saada asua... Se on Abarrimin vuori; siellä asuu eräs, joka on melkein... Niin sanovat rouvat kaikki tyyni, mutta, hyvä Jumala, kuinka ne sentään ovat häneen ihastuneita! Tuolla hän menee! Se on Omar Pasha, juuri hän, joka on ristinyt täällä kaikki paikat. Hän ei tahdo naapureita, hän maksaa koko talosta... Eikö rouva tahdo asua Zinin erämaassa, siellä asuu hienoin hienosto. Ei, täällä ei rouva voi asua, sen nimi on Kaos, ja siellä asuu vain nuorta väkeä; rouva tietenkin tahtoo vanhempien kanssa yhteen. Minä käyn noutamassa avaimet — — —

— Niin, hauskintahan sinun on vanhempien kanssa, äiti, ja minä ja Birger asumme täällä! Ethän sinä kumminkaan voi tulla tänne nuorten joukkoon — — —

Rouva Thammers kääntyi tyttäreensä päin, omituinen ilme kasvoillaan.

Nuo sanat vihloivat hänen sydäntänsä, ja tuo ääni, tuo kuivahko, kirkas, taipumaton ääni — ihme, ettei hän koskaan voinut siihen tottua!

— Gertrud rakas, hauskinta pitäisi kaiketi olla asua lastensa läheisyydessä, sanoi hän, tuntien samalla tuskalla, ettei kumminkaan ollut niin.

Birger nauroi. — Tiedätkö, äiti hyvä, minusta sinä, suoraan sanoen, olet hullunkurinen! Mehän tulemme asumaan sadan kyynärän päässä sinusta, joten sinun äidillinen ruoskasi kyllä ylttää meitä kurissa pitämään. Voit rauhallisesti vetääntyä erämaan ylhäiseen yksinäisyyteen.

Hän seisoi oikoen sääriään pitkän ajomatkan jälkeen ja koetti pureskella pieniä viiksiänsä. Viidenkolmatta vuotiaaksi oli hän hiukan lihavahko. Vähän ihmeissään hän tarkkasi Gertrudia. Tämä oli näet jo ryhtynyt, ilme halveksuvana, nuuskimaan joka paikkaa, vaikka siihen olisi ollut kyllin aikaa kesän kuluessa.

Gertrud oli kookas ja solakka, ja hänellä oli suuret, avokatseiset siniset silmät, joiden ilme oli kylmähkö ja hiukan ivallinen. Kuten veljelläkin oli hänellä hyvin valkoiset ja vahvat hampaat.

Hän tuli jälleen äitinsä tykö.

— Tuolla sinun on paljon mukavampaa asua, — niin voit paremmin tutustua vanhoihin — — —.

Rouva Thammers ei vastannut mitään. Kun Marit neiti palasi avaimineen, kääntyi hän häntä kohden.

— Antakaa minulle minkä huoneen tahdotte, sanoi hän matalalla, verhotulla äänellä.

— Niin, tiesinhän että rouva tahtoisi tänne. Nuorille on minulla varattuna kaksi huonetta... kaikki on järjestyksessä. Illallinen odottaa... tätä tietä, tehkää hyvin!

* * * * *

Suuressa hallissa leimusi mahtava pölkkyvalkea. Useimmat parantolan vieraista istuivat siellä, toiset puutuoleilla valkean ääressä, toiset seiniä pitkin asetetuilla pitkillä penkeillä.

Tuoleista oli yksi suurempi ja mukavampi kuin toiset, — se oli jykevä, runsain veistoksin koristeltu tammituoli. Kerrottiin että se oli suvun yli kaksisataa vuotta vanha emännäntuoli.

Itsestään oli johtunut, että siinä tuolissa ei koskaan istunut kukaan muu kuin rouva Thamar Gyllenskjold.

Kun hän saapui viikko sitten, oli käynyt kuten suuren laivan saapuessa ahtaaseen kulkuväylään. Se synnyttää suuria aaltoja, niin että kaikki pienemmät laivat joutuvat liikkeelle.

Yksin lehtori de Roch'kin antautui hänen käskettäväksensä, — hän, joka juuri samana päivänä oli selittänyt noille nuorille naisille, ettei luonto koskaan suo naiselle vapautusta hänen sukupuolestansa, — millä lausunnolla hän ei tarkoittanut muuta kuin että vaikkei kukaan voinut olla naisille kohteliaampi kuin hän, hän sentään tahtoi että naiset nöyrästi tunnustaisivat hänen etevämmyytensä.

Mutta Thamar rouvaan nähden kävi hän heti aivan vaatimattomaksi. Paitsi sitä että hän salli tämän asettua valtaistuimelle ja muodostaa hovin, omisti hän vielä lisäksi itselleen jonkunmoisen hovimarsalkan ja ylimäisen kamariherran toimen.

Tänäkin iltana Thamar rouva istui tavallisella paikallaan ja silmäili ympärilleen tavalla sellaisella, kuin olisi kaikki olemassa vain häntä varten.

Hän nojasi taapäin ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt hänen espanjalaiseen lintukoiraansa, pieneen sievään Prinsessa Leilaan.

Tänä iltana sai kukin jutella melkein miten vain halusi. Vain silloin tällöin hän jollain pienellä sattuvalla huomautuksella näytti, miten helppo hänen oli ohjata keskustelua.

Hänellä oli loistavat, tyynet gasellinsilmät, joiden ilme oli samalla niin muunteleva, että se näytti vaihtuvan, kun hän niitä vain liikautti.

Ihmisten mielestä ne kuvastivat niin paljoa, — hyvyyden ylenpalttisuutta ja vilpittömyyttä sekä usein — kuten tänäkin iltana — haaveellista surumielisyyttä.

Hän olikin tosiaan levoton miehensä takia. Tämä oli Karlsbadissa eikä ollut terve. Nyt oli Thamar rouvalle selvinnyt, kuinka kiintynyt hän oli mieheensä. Ja eihän hän voinut sulkea silmiänsä siltäkään seikalta, mikä merkitys miehen tuloilla ja yhteiskunnallisella asemalla oli hänen omaan mukavuuteensa nähden.

Ehdottomasti pyrkivät läsnäolevain katseet kiintymään häneen. Muhkea hän olikin, istuessaan siinä sinisenvihreä samettipuku yllään, pää hieman taivutettuna eteenpäin ja tuuhea vaalea tukka laadittuna à la vierge.

Hän istui leikiskellen Prinsessa Leilan valkoisilla korvilla, joiden karva oli pehmoista kuin silkki.

Thamar rouvan rinnalla istui komeana punahkon vaalea lehtori de Roch, sinisilmät lempeinä, kimeä naurahdus alati varuilla. Hänen kätensä olivat valkoiset ja sormuksilla koristetut, hänen hymyilynsä vienon alentuvainen.

Ja kumminkin hän paraikaa hiljaisella tavallaan parjaili ajan itsekkäisyyttä. Hän ei voinut sietää itsekkäisyyttä, ei vaimossaan, ei ystävissään tai muissa ihmisissä. Ei ollut olemassa mitään, joka häntä niin kiusoitti kuin muiden itsekkäisyys.

Hänen rouvansa istui hänen toisella puolellaan. Hän puhui harvoin mitään. Pelkästä hyvälaitaisuudesta oli hän totuttautunut vaikenemaan.

Keskusteltiin eri ryhmissä. Professori Maurus, kookas ja lihavahko herra, jolla oli suupieliin ulottuva poskiparta, käveli edestakaisin lattialla. Hän kulki pää pystyssä ja rinta ulospäin ja teki selkoa asian tosiperäisyydestä.

Hänen oli aina tapanansa selvittää jonkun asian tosiperäisyyttä. Kun vain oli loogillinen, oli se varsin helppoa.

Hänen rinnallaan kulki nuori solakka tohtori niin äänettömin askelin, kuin ei olisi ollenkaan kuulunut maallisiin olentoihin.

Tämä oli nero. Hän katseli kaikkea sellaisesta korkeudesta, ettei hän ollut oikein selvillä mistään maallisista asioista.

Hänen varovaiset lausuntonsa tieteellisistä seikoista vaikuttivat professoriin nuorekkaalta ujoudelta, ja hänelle tuotti todellista huvia saada vielä kerran selvittää, mistä syistä puheenalaiset seuraukset olivat johtuneet.

Professorinrouva Maurus istui arvokkaassa asennossa ja seurasi miestänsä surumielisin, ystävällisin katsein.

Täytyihän tosiaankin ihmetellä, kuullessaan Mauruksen tuolla tavoin selvittelevän Luojan aikeita, — mutta erikoisen huvittavaa ei se juuri ollut.

Rouva Mauruksen rinnalla istui muutamia muita rouvia keskustellen.

Kapteeninrouva Fehr tahtoi aina puhua hengellisistä asioista.

Hän oli huomannut että hänen kristillisyytensä laita oli käynyt huonoksi, ja hän oli virkistänyt sitä liittymällä pariin yhdistykseen. Se oli hänestä tosin tuntunut tekevän hyvää, mutta samalla hän oli tullut huomaamaan, kuinka vähän uskonto sieti koskettelemista.

Rehtori Sahmsin rouva tiesi omistavansa paitsi vanhaa aatelisnenää myöskin ihanteellisia taipumuksia. Hänellä oli hiljainen mutta palava halu puhua syvällisistä asioista. Hän halusi aina saada kuulijakseen jonkun — mieluummin mieshenkilön — jonka voi telkitä nurkkaan muista erilleen, siksi aikaa kuin hän itse kiihkeällä innolla esitti kaikki mitä tiesi taiteesta, entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ennätyksistä, — Japanista, Kiinasta, Amerikasta, — siveellisyyden aatteesta ja sivistyksen todellisista edistäjistä.

Tänä iltana täytyi hänen tyytyä rouva Iverseniin, todellisen tukkukauppiaan Iversenin rouvaan, kuten eräs herroista oli häntä nimittänyt, hänen kerran ylvästeltyään asemastaan.

Mutta rouva Iversen ei ollut typerä, — hän ymmärsi rehtorinrouvaa.

— Niin, mahtanee olla ihanaa tuntea joutuneensa oikealle paikalleen maailmassa, lausui hän.

Siinä oli rouva Iversen aivan oikeassa — mutta rouva Liss oli sitävastoin aivan sietämätön! Ja rouva Liss istui aina läheisyydessä ja häiritsi.

Rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oli pieni kaunotar, jolla oli jousenmallinen, veripunainen suu ja silmissään epämääräinen, uneksiva ilme, joka väliin voi käydä hurmaavan lämpimäksi, ilman että tämä seikka mitenkään riippui hänen tunteistansa, — se oli vain fyysillinen sattuma.

Ja sitten hänellä oli niin kuulakka ja hieno iho. Oli varsin tavallista, että miesten sydämet leimahtivat liekkiin hänen tähtensä.

Nykyisin suosi hän ihailijanaan erästä nuorta soreaa miestä, jolle rouva Thamar oli antanut nimen Don Miguel de Aranjas — tuon hirveän Don Juanin todellisen nimen.

Naisten keskuudessa oli rouva Liss kuuluisa siitä että aina puhui typeryyksiä.

Mutta herroja hän viehätti.

Tarkkanäköisimmätkin heistä jäivät epätietoisiksi hänen hengenlahjoihinsa nähden. Hänestä ei koskaan voinut sanoa mitään epäsuotuisaa. Hän oli hurmaava ja — ikuisesti naisellinen. Monen mielestä hän myöskin oli kovin syvällinen. Ja sitten hän oli niin suloinen ja koetti keksiä sanoa mitä viehkeimpiä sopimattomuuksia, vaikka se ei oikein ottanut onnistuaksensa. Ja silloin häntä oli kaikkein vaikein vastustaa, sillä juuri silloin hän oli kaikkein suloisin.

Hän oleskeli kesäisin aina vuoristossa terveytensä takia, sillä se oli heikko, vaikka kohta olikin otaksuttavaa, että hän eläisi kauan.

Hän oli nimittäin siksi järkevä, ettei kuluttanut omia voimiansa, vaan muiden. Siinä taidossa oli hän oikein etevä. Hänen toimintahaluansa tyydytti täysin muiden työn katseleminen. Miestänsä hän rakasti. Tämä oli niin herttainen ja ymmärsi häntä täysin. Oli vain ikävää ettei hän koskaan katsonut joutavansa tulemaan tänne mukaan.

Rouvansa mielestä hän oli erittäin taidokas kapine, joka paitsi sitä että monella muulla tavoin hauskutti hänen elämäänsä, myöskin oli jonkinmoinen työkone, joka helposti ja mukavasti hankki hänelle kaikkea, mitä hän vain voi toivoa itselleen.

Don Miguel istui väännellen somilla kädenliikkeillä viiksiänsä ja katsoi häneen. Kuinka vastustamaton olikaan tuo nainen, kertoessaan kaikkia noita ihmeellisiä asioita!

Ei ollut olemassa mitään taivaan ja maan välillä, josta hän ei olisi uskaltanut keskustella Don Miguelin kanssa, vaikka tiesikin, että tämä oli niin hirveän oppinut.

Yksi asia vain oli, jota rouva Liss ei voinut sietää.

Se oli se, kun joku moitti olevia oloja, maailmassa yleensä ja erittäinkin hänen rakkaassa Kristianiassaan.

Muiden muassa oli rouva von Asten perin kärkäs sitä tekemään. Silloin kääntyi rouva Liss häntä kohden, suuret, tummansiniset silmät melkein heränneinä, tuimina.

— Rakas ystäväni, tuo on tosiaankin pelkkiä naisten lörpötyksiä! Kaikki on kyllä juuri kuin tulee olla. Parhaimmat miehemmehän siellä ovat johdossa, niin kyllähän kaikki käy hyvin, ja meidän professorimmehan ovat vallan oivallisia, tietäväthän sen kaikki, aivan toisenlaisia kuin muissa kaupungeissa, esimerkiksi — — —.

Sen enempää ei rouva von Asten saanut tietää tästä asiasta. Rouva Lissillä oli se omituisuus, että hän aina itse keskeytti puheensa. Muutoin ei juuri maksanut vaivaa puhua rouva von Astenia vastaan.

Muutamat ilkeät ihmiset täällä parantolassa olivat keksineet verrata häntä amerikkalaiseen kuguaariin, siksi etteivät edes hänen paraimmat ystävänsä voineet olla varmat, että nuo pienoiset kynnet pysyisivät piilossa käpälissä. Joskin hän kymmenesti sanoi »rakas ystäväni», voi hän tuskin vastustaa halua raapaista niillä hiukan. Ja jos hän sanoi »enkelini», silloin tiesivät kaikki, että kynnet olivat täydessä työssä.

Hän ja hänen miehensä, tukkukauppias Stern, olivat tullessaan herättäneet tavallista suurempaa huomiota.

Ensiksikin siksi, että rouva oli ottanut jälleen käytäntöön tuon vanhan, hyvän, luonnollisen tavan käyttää omaa nimeänsä. Toiseksi sentähden, että hän asettui päärakennukseen, jotavastoin hänen miehensä asui pienessä talossa aivan itseksensä.

Mutta seuraavana päivänä ei enää ihmetelty.

Mies ristittiin melkein heti Omar Pashaksi — rouva Thamar oli senkin keksinyt — ei kukaan tiennyt miksi, mutta se sopi kaikkein mielestä hyvin.

Rouva von Asten nauroi heille. Hänen mielestänsä olivat kaikki naiset typeriä.

Miestänsä hän halveksi sanomattomasti. Syytä hän tuskin olisi voinut selittää, mutta eihän hänen tarvinnutkaan sitä tehdä.

Tänä iltana oli rouva von Asten tavallista virkeämpi.

Hän oli joutunut puheisiin nuoren, rakenteeltaan sankarimaisen insinöörin kanssa, jolla oli pienet uniset sinisilmät ja hyvin vaaleat viikset. Tuo herra seisoi nyt hänen edessään kuin lepäävän Mars-jumalan asennossa. Rouva von Astenille tuotti huvia katsella nuorukaista. Tämä teki häneen valtavan vaikutuksen.

Lehtorin kimeä ääni tunki läpi muun keskustelun.

Hän oli tehnyt sen havainnon, että yleensä kaikki itse asiassa on varsin yksinkertaista.

Ihmisiä oli helppo ymmärtää ja hallita, erittäinkin lapsia. Oli vain tarpeen antaa heille muutamia varmoja tukikohtia ja johtaa heidät oikealle tielle. Siitä pysyisivät he ainiaan kiitollisina.

Hänen rouvansa hymyili jälleen.

Samassa tuli rouva Thammers sisään illalliselle.

Juttelu keskeytyi hieman — yksin hypoteesi uusien tähtien synnystäkin jäi kesken esityksen.

Tiedettiin ken hän oli, olivathan hänen lapsensa jo aikaisemmin tulleet sisään. Nyt piti hiukan tarkastaa äitiäkin.

Muuan käytännöllinen olento kohenteli hiukan halkoja, niin että valo lankesi solakan, hiukan kumarassa kulkevan naisen ylitse, joka tuli sisään ja meni lastensa luo.

Toiset noista oppineista, likinäköisistä herroista silmäilivät häntä hetken, ja heistä tuo hento olento ei ollut aivan suloa vailla. Mutta eihän hän ollut nuori. Ja tuota aivan vastustamatonta viehättäväisyyttä, joka herättää oppineidenkin miesten mielenkiinnon, ei hänessä ollut — ja niin palattiin hypoteesiin uusien tähtien synnystä.

Joillakuilla toisilla oli enemmän aikaa ja paremmat silmät. Heistä hän näytti olevan niitä, joita täytyi katsoa kauan. Silloin hän kävi oikein mieltäkiinnittäväksi.

Hänen olennossaan oli samalla jonkinmoista velttoutta ja nuorekasta, hempeätä notkeutta, ja ilmeessä kuvastui kuin vielä elämätöntä kesää ja samalla elämään kyllästymistä, kieltäymystä. Iho oli valkoinen ja kalpea, silmien väri omituisen kuulakka — ja katse näytti kilpistyvän pois ympäristöstä.

Naiset huomasivat heti että hänen tukkansa alkoi harmaantua, ja tuo omituisen hajamielinen ilme ei lisännyt hänen viehättäväisyyttään.

Thamar rouva istui hymyillen itseksensä. Hänen täytyi ajatella suljettua taloa. Tulee päivä, jolloin ovet ja akkunat heitetään auki — — —.

Edelleen ajatteli hän: onkohan tuolla naisella rakastaja? Sellaiset asiat kiinnittivät Thamar rouvan mieltä. Hän ottaisi hänet kyllä huomaansa!

Nurkassa akkunan vieressä istui tukkukauppias Stern, liikanimeltään Omar Pasha.

Hän katsoi myös tulokasta, hänen rauhallisia kasvojansa, hänen hiljaista, lempeätä ilmettänsä. Hän nautti noiden hitaiden liikkeiden sulosta. Ne vaikuttivat häneen kuin musiikki.

Hänen huomionsa kiintyi suuhun. Siinä oli omituinen, terävähkö piirre — kuin kärsimysten uurtama.

Hänen täytyi muistella ääntä, jonka oli kuullut kaukaisina aikoina, — matalaa, verhottua, omituisen pehmeää ääntä — — —.

Hänen katseensa hyväili tuota olentoa.

Sitten kumartui hän eteenpäin pää kätten nojassa, ja siten jäi hän istumaan.

Hän tunsi tulijan. Hän oli löytänyt hänet itsensä tuon valjun hiljaisuuden keskeltä, joka häntä ympäröi.

Kun rouva Thammers nousi pöydästä, nousi myöskin Thamar rouva paikaltaan, toivotti herttaisesti hymyillen hänet tervetulleeksi ja esitteli seurueen hänelle.

Lehtori sai muuttaa paikkaa. Thamar rouva halusi saada uuden vieraan rinnallensa istumaan.

Naiset lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja. Kun Thamar rouva oli noin suopea, oli itsestään selvää että muutkin olisivat.

Iloisesti katsoi rouva Thamar ympärilleen: — Missäs Omar Pasha on? Hän ei ole tänään hyvällä tuulella,

ce jeune Omar, pacha de Nègreport — parceque son tigre de Nubie est mort.

Voin kertoa, että hän on meidän enfant terrible, inhimillisen vaihtelevaisuuden edustaja; huomenna hän ehkä jo tanssii cancan'ia! — Suvaitsetteko vapautua afrikkalaisista unelmistanne ja tulla esiin nurkastanne. Voin uskoa teille, everstinna, että hän on vaipunut mietelmiin ihmisten typeryydestä, josta hän aikoo kirjoittaa kirjan.

Nurkassa istuja tuli hymyillen esiin ja kumarsi.

— Minusta kerrotaan mitä ihmeellisimpiä asioita. — Ken jaksaisi syventyä sellaiseen?

Thamar rouva nauroi: — Tänään pashamme on pahalla päällä. Silloin ei hän voi hillitä huonoa tuultaan.

Tukkukauppias Stern oli mies, johon kaikki naiset rakastuivat, jo yksistään hänen kauniin ulkomuotonsa takia. Ja sitten oli hän niin aivan toisenlainen kuin muut. Eikä koskaan tiennyt, mitä hänellä oikeastaan oli mielessä, — ja se lisäsi myöskin hänen viehätysvoimaansa.

Näytti siltä kuin hän aikoisi sanoa jotain puolustukseksensa — mutta hänen rouvansa kimeä ääni kajahti väliin.

— On neljä asiaa, jotka kiinnittävät mieltäni, aivan totta, neljä asiaa.

Mutta mitkä neljä ne olivat, se ei tullut tunnetuksi. Don Miguel oli istunut soittokoneen ääreen, ja lyötyään muutamia mahtavia alkusointuja hän jatkoi valssilla, joka vaikutti kuin olisi siinä ollut kasaantuneena monen sukupolven kevytmielisyys.

Naisista se oli kaunis, ja he lausuivat tämän johdosta jotain rouva Thammersille.

Sitten piti rouva Lissin laulaa. Sen oli hän luvannut. Mutta oli aina tarpeen koko joukko valmistuksia, kun rouva Liss ryhtyi laulamaan.

Siitä tuli työtä monelle herralle.

Tuon sekavan hälinän keskeltä kuuli rouva Thammers äkkiä tyttärensä itsetietoisen äänen.