Part 5

Aurinko nousi ja leirissä herättiin. Kaikki olivat kylmästä köntistyneet. Otin tavallisen kylmän kylpyni ja sitä katsomaan kokoontui joukko hämmästyneitä ja viluisia katselioita, jotka paksuissa villavaipoissaan, kädet polvilla hykertelivät ympärilläni. Vähän päästä saatiin telttakin ja niin oltiin valmiit lähtöön.

SEITSEMÄS LUKU.

Nerpani-tie. — Liioteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka. — Ryöppyä lisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. — Tiibettiläisten kiskomisia ja julmuuksia.

Kuuluisa Nerpani, "Vedetön polku", alkaa Giptin lähellä. Harvat matkustajat ovat tätä tietä kulkeneet ja näiden harvojen kertomukset ovat tältä tieltä muita pelottaneet.

Minä puolestani havaitsin tien paljoa paremmaksi kuin olin odottanut. Olen kulkenut paljon vaikeampia vuoriteitä. Näitten kertomusten mukaan olisi suuri osa tietä rakennettu rautatankojen nojaan vuorenseinämiin; mutta niin ei ole asian laita. Paikoittain kulkee tosin polku aivan rotkojen reunaa myöten, jossa ainoastaan suurilla kustannuksilla saisi hakatuksi tien äkkijyrkkiin kallioihin. Tässä onkin todella hakattu rautaseipäitä lujemmin tai höllemmin kiinni vuoreen: ne ovat vaakasuorassa asennossa ja niitten päälle on ladottu suuria kivilaakoja. Näin tehty polku kulkee usein- kin n. 600 metrin korkeudessa virran yläpuolella ja on monin paikoin ainoastaan noin 30 senttim. leveä. Tottuneelle vuorenkulkialle ei tässä kuitenkaan ole todellista vaaraa; mutta tie on väsyttävä ja yksitoikkoinen, sillä Nerpani-vuori, jonka ulkoreunassa tämmöinen tie käy, on hajonnut kolmeen vuorilohkoon, joita syvänteet erottavat. On hyvin hankalaa kolme eri kertaa kavuta muutamia satoja metriä ylös ja taas alas noita lukemattomia epämukavia rappuja myöden. Muutamat vuorensivut varsinkin viimeinen Gulamlan puolella ovat ihan äkkijyrkkiä. Mutta ilman korkonauloja jalassa ja sauvaa kädessä on niinkuin sanottu, tottuneen vuorenkulkian siitä verrattain vaaraton vaeltaa.

Suurimpia korkeuksia tällä tiellä on Gipti-harju 2,600-1960 metriä. Kun seuraa virran rantaa erään vuoren halkeaman kautta, katsoen kompassin suuntaa 350°, on komea näkemys erään mahtavan gneisivuoren ylitse, joka kohoaa huipuksi _Nejangar_-vuoren länsipuolella. Tämä kummallinen, linnoituksen muotoinen vuori kohoaa siinä, missä Nejangar-joki laskee Kaliin ja jota alkuasukas- ten kielellä sanotaan nimellä _Ladjekut_. Tähän leiriydyimme.

Auringon laskun aikaan nousi kova hälinä leirissä, kun muutamia villivuohia näyttäytyi vuorilla.

"Pyssynne, sahib, pyssynne! Ampukaa!" huusi koko leirin väki.

Otin pyssyni ja seurasin huutajia muutaman sadan askeleen päähän leiristä, mutta ammuttavaa ei näkynyt missään.

"Tuolla, tuolla!" kirkui joukko ja osoitti vuorelle Kalin toisella puolen, ainakin 400 askeleen päässä meistä.

"Liian kaukana."

"Ei ensinkään, sahib, ampukaa vaan," pyydettiin hartaasti.

Asetin tähtäimen 460 askeleen varalle ja laukasin. Samassa rupesi penger penkereeltä vieriämään alaspäin villivuohi, joukkoni suureksi riemuksi. Se liukui yhä alemmaksi rinnettä pitkin, kunnes saapui pensaisiin asti ruohostolle, josta aikain kulku kävi hitaammin, sitten siirtyi se matalien puiden päällitse painaen ne taipumaan. Vihdoin sattui tuo norja ja kevyt ruumis isompaan puuhun, heilui vähän aikaa sen oksissa, lakkasi liikkumasta ja saalis oli kiinni.

Kirveet otettiin esille ja pari suurta puuta kaadettiin sillaksi kohisevan Kalin yli. Muuan miehistä lähti puuta myöden vapertelemaan toiselle rannalle kuolon hiljaisuuden vallitessa katsojien kesken. Hän oli juuri pääsemäisillänsä ylitse, kun samassa kuului ryskäys: siltapuu katkesi, mies putosi jääkylmään veteen, parkui pahasti tavoitellessaan siltapuun oksaan kiinni. Toinen mies syöksyi apuun, mutta kun virta samassa käänsi puun, putosi hänkin veteen. Koko seura säikähtyi ja vasta hetken päästä kuivalla oliat älysivät ruveta vetämään puuta rannalle ja niin pelastettiin veteen pudonneet.

Tie seuraavaan leiripaikkaamme kulki ensin kapean ja syvän alhon lävitse. Etäällä näkyi suoraan edessämme komea vesiputous. Tie nousi 2,000 metristä n. 2,300 metrin korkeuteen, ja väsynyt vaeltaja sai sitten astuskella rautasauvojen päälle vuoren kylkeen rakettua polkua myöten, jopa taas vähän laskeutuakin kulkeaksensa melkein tasaista tietä _Malpa_-virralle asti. Nepalin puolella Kalin takana oli kasvullisuus runsas, jota vastoin se Kumaonin puolella oli köyhää tahi ei kasvullisuutta ollut ollenkaan. Etäämmällä oli toinen komea vesiputous.

Polku kävi nyt tavattomien kallionlohkareitten välissä jyrkkää rinnettä ylös 2,400 m. korkeuteen. Mieleni oli niin kiintynyt jättiläissuuruisiin lumihuippuihin, viehättäviin vesiputouksiin ja autioon maisemaan, että kokonaan unohdin matkan vaikeudet ja vaivat. Alastomilla kunnailla ja kallioilla tuli tie äkkiä hiekka- peräiselle niljakkaiselle maalle, kulki sikin sokin puiden ja pensastojen varjossa laskeutuen 2,000 metriin, ja aivan lyhyellä matkalla taas kohoten 2,400 metrin korkeuteen. Tässä oli leiripaikka _Lahmari_. Ennen muinoin kulki tie vuoren korkeinta kamaraa myöden ja tottunutkin vuorenkulkia tarvitsi koko päivän päästäksensä lähteeltä toiselle. Siitä nimi Nerpani: _vedetön_.

Polku loppui tässä, ja vasten tahtoaan sai vaeltaja aika kylvyn, joka läpikotasin kasteli, ellei ollut sateenvarjoa tai sadetakkia. Ryöppy syöksyy korkealta 30-40 askeleen matkalla, jolloin tie muutenkin on kapea ja liukas; putouksen nimi sanottiin olevan _Takti_. Tie parani nyt yhä eikä tarvinnut kavuta jyrkkiä kallioita ja porrakkeita pitkin.

Lahmarista lähtein tie nousi 2,850 m. korkeuteen, mutta laskeutui taas vähän, kun tultiin _Buddi_-virralle, joka on Kalin lisäjoki. Siinä on komea koski ja lähittyvillä oli vuoreen tehty luola, jossa Shokalaiset ja Tiibetiläiset matkoillaan majailevat. Vuoren rinteellä oli huimaavassa korkeudessa kylä (nimeltä Buddi), jossa näkyi kahden ja kolmen-kerroksisia rakennuksia. Kylän ylä ja alapuolella luikerteli tie _Khai-Lek_-solan huipulle. Kompassi suunnassa 170° näkyi _Namjun_-huippu, joka on niin korkea, että sen sanotaan näkyvän aina Almoraan asti.

Ihmettelyn ja ihastuksen huuto pääsee vaeltajalta silmäillessään jyrkältä tieltänsä taakseen ihanaan Kali-laaksoon, joka kumpuineen, laaksoineen ja pilviä piteleville huippuineen on siinä silmäin edessä. Khai-Lek-solassa molemmat aneroidit osoittivat olevamme 3,326,40 m. korkeudessa. Olimme melkein tasaisella penkereellä. Muuan Buddin rikkain kauppias, D. Bura, oli tänne laittanut pienen markkinapaikan, jossa puraksia, suolaa, villoja y.m. Tiibetin tavaroita ostettiin ja vaihdettiin.

Vasemmalla tien vieressä oli vuoressa suuri luola, joka oli varustettu kaikenlaisilla mukavuuksilla seutukunnan — ylkämiehiä varten. Tällaisia huoneita sanotaan heidän kielellään nimellä _rambang_, ja on se ikivanha shokalais-laitos, josta tuonnempana saan tilaisuutta puhua. Tässä solassa niinkuin kaikkialla muuallakin oli rukouslippuja tangoissa, olipa myös soitinkello.

Sadoittain ihmisiä istui litteillä savikatoilla, sääret ristissä, katselemassa kun tulimme Garbjangiin, ja joku tusina seurasi muassamme kylän toiselle puolen, johon minua varten oli pystytetty suuri teltta. Tämä oli tapahtunut pundiitti Gobarian veljen toimesta, jolle pankkiirini Anti Ramsah Almorasta oli edeltäpäin ilmoittanut minun tulostani.

Olin nimittäin, tosin vasten-mielisesti, suostunut Almorassa tallettamaan rahasumman, josta sain vekselin Garbjangiin pundiitti ja kauppias Gobarian lunastettavaksi. Onnettomuudeksi oli Gobaria matkoilla enkä siis saanut vekseliäni rahaksi. Täytyi lähettää pikakulkian häntä hakemaan, mutta se vei aikaa ja oli vaarallista, sillä minun sangen huolellisesti salattu matkasuunnitelmani joutui tällä aikaa tiibettiläisten viranomaisten tietoon. Sen lisäksi en millään keinoin saanut luotettavia apumiehiä matkalleni. Ja päälle päätteeksi satoi joka päivä lunta, joka teki solat niin mahdottomiksi kulkea, että pelkkä mies ilman mitään kantamusta töin tuskin saattoi niistä lävitse päästä. Kaiken tämän johdosta päätin viipyä jonkun päivän Garbjangissa ja hankkia samalla apumiehiäni varten suuren teltan, jos nim. joskus niitä saisin; tälläkin keinoin ehkä saisin maan asukkaita suosiollisemmiksi itseäni kohtaan.

Paljon vaivaa apuväen hankkimisessa minulle näki methodisti lähetyssaarnaaja tri H. Wilson; mutta vaikka hän onkin hyvissä väleissä seutulaisten kanssa, olivat hänenkin yrityksensä turhia, sillä Shokalaiset tuntevat Tiibettiläisten hirvittävät julmuudet. Vielä viime vuosinakin on Intian hallitus saanut omilta virkamiehiltään kertomuksia niistä kamalista hirvityksistä, joilla Tiibettiläisten virastot ovat piinanneet Englannin alusmaan puolella vangitsemiansa Englannin alamaisia. Muutamat väkivaltaisuudet, joita laama-papit ovat harjoittaneet Englannin alamaisia kohtaan, ovat aivan kammottavia, ja täällä kulkeneet Englantilaiset ovat kiukussaan Englannin virastojen heikkoudesta, jotka tuollaista eivät voi estää tapahtumasta. Niin kelvottomia ne tosiaan ovat, että _Jong Pen_ Taklakotista Tiibetistä lähettää Intian hallituksen suostumuksella joka vuosi sotamiehiä nostamaan veroja Englannin alamaisilta Englannin alueelta, ja Shokalaisten täytyy maksaa sekä maaveroa että tullia y.m. maksoja, joita Tiibettiläiset heiltä kiskovat. Vähimmästäkin syystä Tiibettiläiset tällöin pistävät heitä kiinni ja piinaavat, sakottavat tai ryöstävät heiltä tavarat. Matkallani näin Shokalaisia (Englannin alamaisia), joita Tiibettiläisten viranomaisten käskystä oli silvottu.

Äskettäin uhattiin viedä t:ri Wilsoniltakin hänen tavaransa, hän kun on perustanut sairaalan vähän matkan päähän Garbjangista, ja vielä pahempiakin luvattiin hänelle, ellei hän heti täyttäisi Tiibettiläisten rahavaatimuksia. Mutta luottaen pyssyynsä ja moniin palvelioihinsa hän kieltäytyi ja kertoi asian hallitukselle. Hänen rohkea käytöksensä päästi hänet tällä kertaa pulasta, sillä Tiibettiläiset ovat yhtä pelkuria kuin julmia.

Esimerkkinä Tiibettiläisten julmuudesta mainittakoon pari vuotta sitten sattunut tapaus. Shokalaiskauppias oli mennyt rajan yli kesällä, niinkuin tavallinen tapa on, myymään tavaroitansa markkinoilla. Siellä hän joutui riitaan toisen Shokalaisen kanssa, joka samoin oli Englannin alamainen. Kun Tiibettiläiset tiesivät edellisen rikkaaksi mieheksi, ottivat he äsken mainitun riidan teko- syyksensä, pistivät miehen kiinni, tuomitsivat hänen suureen sakkoon ja määräsivät rangaistukseksi 200 kepiniskua. Kauppias näytti syyttömyytensä ja osoitti olevansa Englannin alamainen. Mutta turhaan, Jong Pen tarkasti itse, että määräykset täytettiin, sekä käski lisäksi miestensä hakata poikki onnettoman kädet. Kaksi sotamiestä sai tämän toimen tehdäksensä ja he veivät hänen surmapaikalle.

Mutta Shoka-kauppias oli väkevä mies. Haavoitettuna ja puolikuolluksissa onnistui hänen voittaa teurastajansa ja päästä pakoon. Heti lähetettiin ratsumiehiä häntä takaa ajamaan; ammuttuaan häntä polveen, ottivat nämä hänen kiinni ja rääkkäsivät säälimättömästä sekä musersivat vihdoin hänen sormensa kahden suuren kiven välissä. Sitten raastettiin hän laama-tuomarien eteen ja — mestattiin. Asiasta hankki Almoran komisarjus tarkan tiedon, kuulusteli todistajat ja lähetti koko tapauksesta laajan kertomuksen Intian hallitukselle pyytäen ankaria toimen-piteitä Tiibettiläisiä vastaan. Mutta vaikka oli päivän selvästi todistettu, että uhri oli Englannin alamainen, ei Intian hallitus tehnyt koko asiassa yhtään mitään.

Samana vuonna, 1896, luutnantti Gaussen metsästysretkellään Lippu-solasta Tiibetin alueelle yrittäessään, joutui miehineen ja palvelioineen Tiibetin sotilasten käsiin ja hänet rääkättiin ja haavoitettiin pahasti. Rajalle lähetettiin silloin eräs Almoran virka- mies Larkin. Tämä rehellinen, oikeudentuntoinen ja Shokalaisten kunnioittama mies sai, ainakin ajaksi, Tiibettiläisten vääryydet lopetetuksi, ja Jong Pen Taklakotista kutsuttiin vastaamaan monista konnuuksistansa. Hän kieltäytyi. Mutta herra Larkin lähetti sanan, että hänen täytyy tulla ja että Intian hallituksen edustajan kanssa ei nyt leikitellä. Ja Jong Pen tuli kiireesti lumisen Lippu- solan yli laamoineen ja upseereineen. Vapisten ja maahan kumartaen astuivat Tiibettiläiset Englantilaisen telttaan. Koko tästä kohtauksesta olen minä saanut täydellisen kertomuksen siltä sivistyneeltä Shokalaiselta, joka tässä tilaisuudessa oli tulkkina. Herra Larkin pakotti Tiibettiläiset korvaamaan kaikesta, mitä olivat väkivaltaa tehneet sekä lupaamaan vastedes parannusta, ja velvoitti heidät luopumaan veron kannosta ja Tiibetin lain käyttämisestä Englannin alueella. Lopuksi piti hän heille pitkän nuhdepuheen.

Seuraavana vuonna, 1897, jolloin minä niillä mailla olin, oli Larkinin seuraaja peruuttanut monia edeltäjänsä toimen-piteitä, herra L:n kun oli saamansa ohjeen mukaan täytynyt äkkiä palata Almoraan. Kun tällöin Jong Pen kutsuttiin Almoraan vastaamaan, ei hän tullut itse, vaan lähetti sijaisen, ja seuraus oli, että Shokalaiset taas saavat maksaa Tiibettiläisille veroa.

Olen maininnut nämä harvat tosiasiat monien joukosta osoittaakseni, miksi alkuasukkaat eivät halunneet lähteä minulle seuralaisiksi Tiibettiin, vaikka tarjosinkin heille korkean palkan. Vaikka minä sitten sainkin kärsiä niin paljon, kun Shokalaiset minun jättivät, en heitä kuitenkaan saata siitä soimata. He ovat olevinansa Englannin alamaisia, mutta todellisuudessa he näkevät Tiibettiläisten olevan heidän herrojansa, eikä heitä Intian hallitus suojele näiden kiskomisilta ja julmuuksilta. Kuinka sitten saattaisi vaatia heiltä uskollisuutta Englannin etuja kohtaan! Shokalaiset eivät luonnostaan ole petollisia, mutta heidän asemansa pakottaa heitä suojelemaan itseään ja omaisiaan keinoilla millä hyvänsä. Jos näitä rehellisiä ja hyväluontoisia vuorelaisasukkaita kohdeltaisiin oikein, tulisi heistä uskollisia ja luotettavia alamaisia.

KAHDEKSAS LUKU.

Tiibettiläisiä uhkauksia. — Kekkerit. — Vieraanvaraisuus. — Tiedustelu. — Kamala ahde.

Kun Jong Pen sai tiedon minun aiotusta tulostani, lähetti hän sanansaattajan uhkaamaan Shokalaisia, että hän anastaa jokaisen tavarat, joka seuraisi minua, ja että hän nylkisi ja mestaisi minun ja jokaisen minun seuralaiseni. Itse puolestani en näitä uhkauksia niin suuriksi arvioinut.

Aamulla tapani mukaan tarkastellessani almanakkaa, huomasin, että huomenna, 2 p. Kesäkuuta, on syntymäpäiväni. Kun kekkerit näillä ylängöillä olivat olleet ja arvattavasti vastakin olisivat harvinaisia, päätin odotusajan kuluksi pitää silloin kestit, ja Khanden Sing sai toimeksensa kutsua kaikki paikkakunnan "bunjat" (kauppiaat) vieraiksi. Riisiä, maitoa, voita (_ghi_), lumppusokeria, pippuria, suolaa ja lihava lammas ostettiin. Lampaan teurasti ja laitteli Khanden Sing taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, hän kun osasi vähän joka lajia.

Sillä aikaa kun minä yhtämittaa kirjoitin, järjesteli palveliani pitoja ja pitoruokia teltassa, ilmoittaen samalla koiralauman kuljeskelevan telttamme tienoilla sekä toi varakapineita, jos maatapantuani tarvitsisin. Yöllä unen päin kuulinkin outoja ääniä ja noustessani havaitsin olevani monien kutsumattomien vierasten joukossa. Kun sain tulta, syöksyivät nelijalkaiset vieraat lymyten ulos, mutta kaikki kekkeriaineemme oli samalla mennyttä kalua, jauhot, pippurit y.m. pitkin laattiaa ja lammasparka aivan kadoksissa.

Kekkerit pidettiin sen sijaan komisarjus G:n tykönä, mutta ainekset otettiin nyt minun varastostani. Uljaat pidot, joiden riemua lisäsi pakka kirjeitä omaisiltani; ne oli lennätti tuonut Khelasta; todella mitä hupaisin syntymäpäivä. Tämä olikin oleva viimeinen ateria "Egyptin lihapatojen" ääressä, sillä tästä aikain jäi kaikki sivistys ja kaikkinainen vähinkin mukavuus taaksemme.

Ilma oli kylmä ja hyvin sateinen, ja telttani oli vihdoin aivan vesilätäkössä. Aioin kuitenkin vapauteni vuoksi asua siinä, vaikka useat shokalaisherrat monistellen pyysivät minua heidän mukaviin huoneisiinsa asumaan. Lopulta, 4 p. Kesäk., he puoliväkisin siirsivät pois minun tamineeni, koska muka sahibin ei sopinut asua kylmässä teltassa silloin kuin huoneita oli, ja niin seurasin itsekin muassa. Varovaisuuden vuoksi kaatoivat telttani kumoon ja veivät sen mennessään.

Uusi asuntoni oli kaunis kaksinkerroksinen huoneus, jossa pihtipielet ja puiset ikkunat oli sievästi veistetty ja punaiseksi maalattu. Minun haltuuni joutui yläkerrassa, jonne johti kymmenkunta rappua, kaksi suurta, aureeta huonetta, kotitekoinen korea sänky, pöytä ja pari kolme pyöreätä nahkapäällyksellistä tuolia. Olin nyt ystäväni _Tseheramin_ vieras. Monin tavoin osoitettiin minulle hyväntahtoisuutta, ja jo ennenkuin oikein olin sijoittunut, sain lahjaksi säilytettyjä hedelmiä, kuivia taatelia ja teetä tiibettiläiseen tapaan voilla ja suolalla varustettuna..

Alussa vähän arastelin tätä erinomaista vieraanvaraisuutta, mutta pian havaitsin pelkoni turhaksi, ja mielihyvällä kuulin isäntä- väeltäni olevani ensimmäinen Eurooppalainen tai Ameriikkalainen, joka on päässyt Shokalaistcn huoneisiin ja siellä aterioinut. Sen- tähden tekikin mieleni lähemmin tutustua heidän oloihinsa ja tapoihinsa.

Shokalaiset ovat todella "luonnon aatelia", rehellisiä, ja kai- kin tavoin koettivat tehdä minun oloni niin mieluiseksi kuin mahdollista. Alinomaa kutsuja milloin aamiaiselle, milloin päivälliselle, eikä siinä juuri esteleminen auttanut. Tultuani levitti isäntä laattialle hienoja ja kallisarvoisia tiibettiläisiä ja kiinalaisia mattoja. Istuin-paikka oli vähän ylempänä ja sen edessä oli kiiltävissä messinkiastioissa kaikki ne ruoat ja mausteet, jotka kuuluivat ateriaan. Siinä oli riisiä, lampaan-paistia, maitoa, piimää, hindustanilaista khapatia, pannukakkoa (_shale_) ja sokerikakkoa (_parsad_). Minun täytyi aina istua tuolle ylennykselle, jalat ristissä allani niin kuin kaikkien muidenkin, jotka istuivat puolikehässä ympärilläni. Minäkin söin sormin niinkuin liekin ja se herätti heissä tyytyväisyyttä. Tähän tottui pian, vaikka se alussa kävikin kankeasti. Kaikki viisi sormea pistettiin yhteen liitettyinä astiaan, ja varsinkin jos on lämmintä liemiruokaa, on suuhun vietäessä nopeutta tarpeen.

Näiden hupaisten ateriain aikana, joihin kuului myös nisusta tehtyä väkevää viiniä (_khökti_ ja _syrap_), sain vähitellen monia ja arvokkaita kansatieteellisiä ja antropologisia tietoja sekä tärkeitä selontekoja Tiibetistä ja sen kansasta. Vieraanvaraiset isäntäväkeni alkoivat yhä enemmän luottaa minuun ja muutamassa päivässä sain perehtyä kaikkiin kylän sisällisiin asioihin. He uskoivat minulle huoliansa, kertoivat tarujansa, lauloivat surunsekaisia laulujansa ja opettivat minulle karkeloitansa, kutsuivat minua häihinsä, hautajaisiinsa, sairastensa luokse j.n.e. Moniaita näissä tilaisuuksissa tekemiäni havainnolta olen eräässä seuraavassa luvussa koonnut yhteen. Viivyttyäni muutamia päiviä Garbjangissa, palautin molemmat palveliani _Matan Sing'in_ ja _Narenghiri'n_ takaisin Almoraan. 6 p. Kesäk. lähdin tiedustelumatkalle rajalle. Menin Kalin yli Nepalin puolelle, seurasin sen virran oikeata puolta ja saavuin _Kanwa_ nimiseen shoka-kylään korkealla vuorella, jonka juurella Kali, Taki ja Kuti yhtyy yhdeksi joeksi. Kali kääntyy jyrkästi 73° ja Kuti 325° kompassisuuntaan. Palasin vasemmalle rannalle ja leiriydyin _Gungi_ nimiseen kylään, lähellä yllämainittua puolivalmista sairaalaa. Kylän rakennuksissa liehui sadottain rukouslippuja kiinni salkojen välisissä köysissä. Huoneukset olivat vanhemmanaikuisia kuin Garbjangissa, ei myös ollut täällä sitä somuutta ja puhtautta kuin tuolla. Kylän taustassa on erinomaisen kaunis ja kummallisesti muodostunut vuoren huippu _Nabi Shankom_, se näyttää ihan kirkolta harmaille ja punaisine kivikerroksilleen. Tämän lähellä on toinen jättiläinen: suorakulmainen kallio melkein kuin mahdottoman suuri torni, _Gungi Shankom_, kellertävä ja punertava väriltään. Päästyäni sen juurelle, valoi aurinko viimeistä loistettaan sen yli ja mieleni teki maalata sen semmoisena. Sitä tehdessäni hiipivät yön varjot yhä ylemmäksi vuorelle, sinersivät sen, mutta vuoren yläpuoli välkkyi kaikessa kauneudessaan niinkuin tulitorni, kunnes yö nousi huipulle asti ja verhosi sen. Näkemys oli unohtumaton. Jäin pikku telttaani yöksi.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle. Olimme nyt 3,250 metrin korkeudessa. Pian kohtasimme hautapatsaita (_khiram_); niitä oli kaikkiaan viisi, ne olivat valkoisista kivistä tehtyjä röykkiöitä, pylväs keskessä ja siinä rukouslippuja liehumassa. Vasemmalla kohisi leveänä ja koskisena Kuti. Nabi Shankom vuoren juurella oli _Ronkan_ kylä noin 3,300 metrin korkeudessa.

Jota ylemmäksi tulin pitkin virran reunaa, sitä heikommaksi kävi kasvullisuus ja lopulta ei ollut muuta kuin alastomia kallioita ja korkeita lumihuippuja. Erittäin viehättävä oli _Gunkan_- ja _Nail_-virtojen yhtymäkohta Kutiin. Juuri veden reunassa kasvoi muutamia mäntyjä (Suomen ja Ruotsin korkeimmilla tuntureilla on kasvirajalla koivua tai kuusta, joskus myös katajaa, ei mäntyjä kasvittoman alastomuuden reunalla. Suomentaja.), mutta yläpuolella on ihan autiota, lunta ja jäätä. Oli jo kyllin hankalaa kulkea liukkailla liuskakivikallioilla, mutta vielä vaikeammaksi kävi kulku jäätyneellä lumella, johon täytyi askel askeleelta oikein iskeä kiinni jalkansa ennenkuin pysyi. Tämä oli väsyttävää ja matka kului hitaasti. Hetken päästä näkyi rivi korkeita jäätunnelia vaahtoavan virran päällä, joka aikaisemmin lienee aivan jääholvin peitossa. Jota korkeammalle tultiin, sitä lujemmaksi ja liukkaammaksi kävi lumi. Läpimärät anturani hyytyivät jäämöhkäleiksi, ja se yhä vaikeutti vaellusta.

3,560 metrin korkeudessa ja noin 90 metriä virran yläpuolella täytyi kulkea laajan lumikentän yli, jossa hanki oli kova ja jyrkkä. Muutamia miehiä kulki edelläni, toisia tuli perässäni. Vaikka edelliset tekivät polun perässä tulioille, täytyi kuitenkin joka jalansijan hakata uudelleen, ettei liukuisi tai kaatuisi. Täten tehtiin hankeen jalan suuruisia läpiä, joihin astumalla varmasti pääsi eteen päin. Mutta se vei paljon aikaa. Luulin keksineeni keinon, jolla nopeammin päästäisiin edistymään. Nostaen ylös toisen polven ja nojaten toiseen sääreen potkasin lujasti kantapäällä hankeen, täten syntyi jalansija; sama temppu tehtiin vuoroonsa toisellakin jalalla. Kerran kun näin iskin lumeen, olikin pinnan alla kovaa jäätä, jalka luiskahti ja menetin tasapainon. Heti rupesin liukumaan hirveätä vauhtia jyrkkää äyrästä alas, ja säikähtyneet mieheni parkumaan pahasti. Ymmärsin, että muutamissa minuuteissa joutuisin virtaan ja sitten iäksi jäätunnelin sisään, ellei mitään estettä osuisi matkallani vastaani. Ehdin kuitenkin ajatella rannalla olevan suuria kiviä, jos vaan joutuisin niitä päin, tai myös, että ehkä vauhti lingahuttaisi minut virran toiselle puolen. Käsin ja jaloin harasin kyllä vastaan, mutta suotta. Äkkiä näkyi suuri kivi jäätikön pinnalla ja kiven takana kohisi koski. Kivi oli viimeinen toivoni. Oikasin sääreni iskua vastaan- ottamaan. Samassa tuntui kuin kaikki luut olisivat irtautuneet ruumiissani, mutta tunsin myös pysähtyneeni. Kivi pidätti minun muutamia askeleita veden reunasta. Ruumiini oli kovin arka. Sormet verissä, vaatteet säpäleinä, mutta yhtään luuta ei ollut murtunut. Pystyyn päästyäni viittasin miehilleni, astelin virran reunaa, kunnes löysin jälkiä ja tulin polullemme.

YHDEKSÄS LUKU.

Neuvottelu. — Vaaroja lumessa ja jäässä. — Thar ja ghural. — Vaivalloinen nousu 4,750 metrin korkeuteen. — Lumisillan kukistuminen. — Maanjäristys. — Shokalaisräätäli. — Rahani saapuu. — Kaksi kalliota Kalissa. — Tiibettiläinen urkkia. — Rambang. — Shokalaissoittoa. — Tupakoiminen. — Shokalaisia naimatapoja.

Pysähdyimme Kutissa ja minä kutsuin etevimmät alkuasukkaat telttaani.

"Pääseekö ylitse", kysyin, "_Lumpija'sta_ tai sitä korkeammasta _Mangshan_ solasta?" Edellisestä kuljetaan harvemmin, matkustettaissa _Gyanema'an_, jälkimäinen on korkea ja hyvin vaikea sola, josta kuitenkin on mahdollinen päästä pensaikon lävitse Rakstal järvelle joutumatta minkään tiibettiläisen asutuksen lähittyville.