Part 4

Nimi Bhot (lausutaan Bod, Pote, Typoot eli Taipöt), jolla tarkoitetaan tätä alppimaakuntaa, merkitsee Tiibettiä. Oikeastaan on tämä sana ainoastaan väännös sanasta Typöt. Nämät ylänkö- maakunnat, "patti", Darma, Bias, Khaudas, Paikhanda ja Johar ovat nimeksi Englannin alusmaita. Himalaijan pääharjanne, joka on molempien valtakuntien vedenjakaja, on Englannin maantie- teellinen raja _Nari Khorsum'ia_ eli Hundesta (Suurta Tiibettiä) vastaan.

Tästä omistusoikeudesta huolimatta täytyi minun, Englanti- laisena, matkallani v. 1897 tunnustaa alkuasukkaitten olevan oikeassa kun he väittivät, että Englannin vaikutus ja suojelus oli näillä paikoin paljasta satua, mutta että tiibettiläinen vaikutus- valta ja Tiibetin laki oli ainoa voima, jota toteltiin ja peljättiin. Alkuasukkaat osoittivat arkamaista alamaisuutta Tiibettiläisille, samalla kun he julkisesti näyttivät halveksivansa Englannin virkamiehiä. Oikeudenasioissakin heidän täytyi kääntyä tiibettiläisiin virastoihin eikä englantilaisiin.

Aivan häikäilemättä Tiibettiläiset esittivätkin vaatimuksensa olevan pitää hallussaan Nari Khorsumin rajaiset alueet. Ja selvästi teroittaaksensa alkuasukkaille, että heillä, Tiibettiläisillä, on enemmän sanomista kuin Englantilaisilla, menevät he kesän loputtua rajan yli, talvehtivat Englannin puolella ja asettuvat vakinaisesti asumaan maan lämpimämpiin laaksoihin ja suurempien basaarien ääreen. He tuovat perheensä mukanaan sekä kuljettavat tuhansia lampaita lihomaan Englantilaisten laitumilla. He hävittävät vähitellen Englantilaisten metsät Bias-maakunnassa, varustaakseen lounais Tiibettiä polttopuilla kesäkuukausina. Mutta sen sijaan että näistä maksaisivat, pakottavat he vielä englantilaisia alkuasukkaita kuljettamaan tukit korkeitten solien yli. On itsestään selvä, että ihmiset, joilla on niin alkuperäiset käsitteet omistusoikeudesta, eivät myös häikäile millä keinoilla hyvänsä kiskoa alkuasukkailta rahaa, ruokaa, vaatteita y.m. mitä mahdollisesti käsiinsä saavat. Muutamat heistä matkustavat vuosittain Luknowiin, Kalkuttaan ja Bombayhin.

Tämmöinen on tämä Tiibetin "rakastettava erakkokansa", joka elää muusta maailmasta erotetussa maassa.

Khanden Sing, joka aina tahtoi olla huomaavainen ja palvelevainen, ei mitenkään antanut minun, tapani mukaan, itse kantaa piirustus- ja muistikirjojani, vaan pyysi saada ne omaan haltuunsa.

"_Hum pagal neh_ (en ole tomppeli)," sanoi hän loukatun näköisenä. "Tahdon pitää niistä hyvää huolta."

Kuljimme ensin alaspäin Dholi-jokea kohti (475 m. Khelaa alempana), menimme sen yli puusiltaa myöden ja kapusimme taas jyrkännettä ylös. Mutkikkaasta polusta vuorenrinnettä ylös ei tahtonut koskaan tulla loppua. Siellä täällä oli lähde, jonka raittiilla kristallikirkkaalla vedellä sammutimme janoamme polttavassa kuumuudessa. Noin 10 kilom. Khelan yläpuolella olimme nousseet 2,115 metrin korkeuteen ja tästä paikasta ei nousu enää ollut niin rasittavaa. Kuljettuamme vielä jonkun kilom. olimme jo 2,214 m. korkeudessa. Täällä, _Pungo'ssa_, pysähdyimme muutamien vehmasten ja vanhojen puitten siimekseen suurustelemaan. Olimme saapuneet ensimmäiseen asuttuun shokalaiskylään ja olimme nyt Khaudas nimisessä maakunnassa.

Täällä tapahtui minulle hauska seikka. Eräs nuori mies, eurooppalaisessa puvussa ja älykkään näköinen tuli minua vastaan, kätteli iloisesti ja ystävällisesti sekä lausui:

"Minä olen kristitty."

"Sen minä arvasinkin siitä tavasta, millä kättelette."

"Niin, hyvä herra," jatkoi hän. "Olen tuonut teille vähän maitoa, muutaman hintulaisen leivän (_khapati_) ja jonkun pähkinän. Olkaa niin ystävällinen ja pitäkää hyvänänne."

"Paljon kiitoksia! Näytätte olevan hyvä kristitty, mikä on nimenne?"

"Walter. Minä opetan koulussa."

Tällä aikaa oli joukko Shokalaisia kokoontunut ympärillemme. Kun tuttavuus oli tehty, osoittautuivat he kohteliaiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi. Varsinkin viehätti minua nuorten tyttöjen teeskentelemättömyys ja sulavat liikkeet. He eivät olleet niin arkoja kuin miehet, vaan tulivat luokseni, laskivat leikkiä ja nauroivat ikäänkuin olisimme olleet vanhoja tuttavia. Halusin piirtää heistä paraamman näköisten kuvat.

"Missä on kirjani, Khanden Sing?" kysyin henkivartialtani.

"_Hatsar hum mallum neh, sahib_" (en minä tiedä, herra), vastasi tämä surullisella äänellä, turhaan taskujaan käännellen.

"Vai niin, veitikka, sillä tavallako sinä pidät liuolta sinulle uskotuista tavaroista! Mihin olet pannut piirustuskirjani?"

"Voi herrani, minä join Dholi-virrasta ja silloin oli kirja minun kädessäni. Laskin sen varmaankin kivelle kun kumarruin juomaan virrasta," vastasi tämä hutilus.

Tarvinneeko mainita, että siinä silmänräpäyksessä lähetin Khanden Singin takaisin mainitulle paikalle ja kielsin häntä näyt- täytymästä minulle, jollei hänellä olisi kirja muassaan.

Kävin katsomassa Shokalaisten kangastuoleja sekä kutoma- ja kehräämistapoja. Shokalaisten ja varsinaisten Tiibettiläisten kangastuolit ovat ihan yhtäläiset sekä sangen alkuperäisiä ja yksinkertaiset. Loimi pingotetaan lujasti ja puun, johon valmis kangas kierretään, pitää kutoja sylissään. Niisiä ei käytetty nostamassa lointa, vaan joka kerta kuin kudinlanka vietiin loimen läpi, nostettiin tai laskettiin kädellä loimet ristiin. Kudelanka lyötiin lujasti kiinni raskaalla, särmikkäällä puupienalla.

Kutomiseen täytetään jääkin- ja lampaanvilloista tehtyjä lankoja joko värjäämättöminä tahi värjättyinä sinisiksi, punaisiksi, keltaisiksi tai vihreiksi. Sinistä ja punaista käytetään enimmän, sitten vihreätä, keltaista sitä vastoin hyvin vähän. Lanka on hyvin kehrätty ja kun ei villoja ennen kehräämistä pestä tahi muulla tavalla valmisteta, jää kankaaseen joku määrä öljyisyyttä, joka tekee sen vedenpitäväksi.

Shokalaiset ovat jo vanhastaan sangen taitavia kutojia. He istuvat kärsivällisesti päivät pääksytysten ulkoilmassa kutoen sangen vaikeita ja taiteellisia kankaita. Värilliset kankaat yleensä ovat hyvin kapeat, noin 17 senttim. leveät, paitsi yksinkertaisemmat siniset ja raidalliset naisten vaatekankaat; miesten valkoiset pukukankaat, jotka ovat helpommat kutoa, ovat noin 40 senttim. leveät.

Näitten monivärillisten kankaitten kuviot kudotaan ulkomuistista. Niissä ei ole mutkia eikä kaarteita, vaan ne ovat kootut viivoista ja kulmista, pienistä ruuduista ja neliöistä, joita erottaa pitkät kolmiväriset, yhtäsuuntaiset viivat. Näitä kauneempia koristeita ei Shokalainen osaa ajatellakaan. Kankaat ovat kovin lujat. Kapeimmista, värillisistä ja paremmista tehdään tavallisesti rahan- ja ruuansäilytys-pusseja, karkeimmista tehdään lammasten kannettavia haarapusseja.

Lahjakkaammat nuoret shokalaisnaiset ovat sangen taitavia matonkutojia ja osoittavat siinä hyvin suurta kekseliäisyyttä. He ovat ottaneet malleja ja aiheita vanhoista kiinalaisista matoista, joita on Lassan kautta tänne tuotu, ja vaikka ne laadultaan paljon eroavat kiinalaisista matoista, ovat ne kuitenkin sangen somia nähdä. Ne kudotaan stramaljille eli reiälliselle kankaalle siten, että värillinen kude nukitetaan siihen pystysuoraan. Näin tulevat ne pehmeiksi ja samettimaisiksi pinnaltaan ja melkein persialaisten mattojen kaltaisiksi, vaikka ei niin pehmeiksi. Niitä käytetään myös satulapeitteinä. Aina myös kun vieraita tulee, tarjotaan näitä mattoja vierasten istuttavaksi.

Mitä enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi kävin kirjastani, sillä siinä oli kaikki muistiin-panoni matkalta. Ajatellessani, että vuolas virta oli vienyt sen mukanaan kiveltä, johon se oli laskettu, jouduin kiihkeään mielentilaan. Vihdoin näin olennon horjuvin askelin lähestyvän: se oli Khanden Sing, joka voiton riemulla heilutti kirjaa päänsä päällä. Hän oli juossut tuon pitkän matkan edestakaisin, niin että hän nyt oli ihan uuvuksissa. Saatuani kirjan lähdimme heti Walterin ja koko kylän seuraamina jyrkkää rinnettä alas joelle. Täällä tarttui osa Shokalaisista käsiini, veivät ne otsallensa ja kumarsivat samalla syvään. Muut pitelivät jalkojani ja naiset lausuivat tavallisen hintulaisen tervehdyksen: "_Akha giao_!" (käyköön hyvin!) Kun näin oli jäähyväiset jätetty, sain heidät palaamaan takaisin, ja niin he jättivät minut.

KUUDES LUKU.

Rukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa. — Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän hyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen teekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan Apinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.

Ehtiäkseni _Shoska'an_ täytyi minun nousta vielä toistakymmentä kilom. melkein yhtä jyrkkää tietä kuin Pungoon.

Shokalaisilla on kummallinen tapa rukoilla tuulen voimalla, tämän tavan ovat he luultavasti ottaneet Tiibettiläisiltä. Tiibettiläiset, joilla on ankarampi uskonto, käyttävät sekä vettä että tuulta pyörittämään rukouskoneitaan. Tämä yksinkertainen laitos on tämmöinen. Muutama kangaspala, tavallisesti valkoinen, mutta toisinaan myös sininen tai punainen, kiinnitetään toisesta päästä köyteen, joka on pingotettu tien tahi solan yli. Kun Shokalainen ensi kerran kulkee jostakin solasta, leikkaa hän aina vaatepalasen ja ripustaa sen tuohon köyteen niin että se leijaa tuulessa. Samaten, jos hän ostaa kangasta uuteen pukuun, repii hän siitä palasen ja ripustaa tämän rukouslipuksi. Niin kauvan kuin se liikkuu, on siinä rukousta. Näitä lippuja kiinnitetään koppeihin, seipäisiin talli puitten oksiin, ja autioilla vuorilla on määrätyt pensaat tahi puut täynnä näitä uskonnollisia esineitä. Muuten näkee tuollaisia pieniä lippuja melkein joka shokalaistalon katolla, heidän rukoushuoneissaan sekä heidän kyliensä ulkoporteilla.

Pysähdyin _Titela_ nimiseen daramsallaan 4-5 kilom. shokalaiskylän yläpuolella. Ilma oli jo monta päivää ollut uhkaavaista ja toinen sateenkuuro toisensa perästä oli illan kuluessa päällemme tulvaillut. Paljon oli minulle työtä karttunut. Olin päättänyt valmistaa monet matkalla ottamani valokuvat, joka työ on sanomattoman ikävää näin vaeltaissa. Saatuani esille kaikki tarpeet ja valmistettuani erilaiset liuvokset, aloin laittaa vajaa ihan pimeäksi. Etupäässä tarvitsin vettä ja sitä oli enemmän kuin kylliksi tässä kurjassa hökkelissä. Olin juuri saanut puolen tusinaa kuvia levylle ja iloitsin niitten onnistumisesta, kun tuuli kiihtyi ja sadetta rupesi tippumaan päähäni daramsallan rikkinäisestä katosta. Olisi ollut liian suuri vaiva muutella pöytää, liuvoksia ja kaikkea muuta. Sitä paitsi olin niin työssäni kiinni, etten antanut tuommoisten pikkuasioitten itseäni häiritä. Kärsin sentähden tuota epämukavuutta. Muutin alinomaa asentoa, mutta siitä seurasi vaan, että sade vuorotellen tippui selkääni, sääriini tahi hartioilleni. Se valui virtana ja katto vuoti niin, että olisin yhtä hyvin saanut seisoa ulkonakin. Istuin jalat vesilätäkössä, eikä löytynyt kuivaa paikkaa, johon olisin kättäni laskenut. Onneksi olivat laatikkoni vedenpitäviä, muuten olisivat koneeni ja levyt menneet ihan pilalle.

Minun täytyi jättää työni vaikka se olikin harmillista. En voinut muuta kuin mennä maata. Helpommin sanottu kuin tehty! Huopapeite oli läpimärkä. Koetin sitte maata veden pitävän öljykankaan alla, mutta olin mielestäni tukehtua ja annoin sentähden kankaan Khanden Singille, joka kääriytyi siihen ja oli heti unen helmoissa. Väsyneenä ja tyytymättömänä kiipesin pankolle ja sain vihdoin uneen kiinni.

Heräsin aamulla pureva kipu varpaissa. Olin maannut suullani ja oikaissut jalkani nukkuessani. Kauhukseni näin toisen jalan olleen hopeakylvyssä ja toisen kiinnittävässä liuvoksessa, jonka olin unohtanut tyhjentää suuriin selluloosa-astioihin.

Aamulla kuivasin valokuvauskapineeni ja vaatteeni auringossa. Me itse istuimme auringon paahteessa kuivaamaan ja lämmittämään viluisia jäseniämme, pukeutuneina "dotiin" (suuriin vöihin, joita Intian alkuasukkaat käyttävät).

Sillä aikaa kävi luonani monta Shokalaista pyytämässä lääkkeitä ja kauppaamassa kotimaisia tavaroitaan. Eräs soma tyttö, jolta ostin muskuseläimen hampaista tehdyn kaulanauhan, pyysi minua parantamaan hänet kaulapaiseestaan; tämä tauti on näissä vuoriseuduissa hyvin tavallinen. Sitten tuotiin luokseni lapsi, jolla oli pahalta löyhkäävä paise vasemmassa korvassa. Toiset pyysivät parannusta vatsa- ja maksakivuista, nämätkin taudit ovat hyvin tavallisia, ne kun ovat seurauksia heidän väkijuoma-himostaan.

Saatuani kuulla, että _Sirkassa_, penikulman päässä täältä, asui kaksi naislähetyssaarnaajaa, teki minun kovasti mieleni käydä heitä katsomassa. He omistivat pienen kauniin majatalon (bungalowin) 2,640 metriä merenpinnan yläpuolella, sen sivussa oli toinen rakennus kääntyneitä ja palvelioita varten. Alemmalle olivat he rakentaneet sairaalan.

Neidet Sheldon, M.D. ja Brown vastaanottivat minut erinomaisen kohteliaasti. Olen eläessäni tavannut monta lähetyssaarnaajaa, melkein kaikista uskontunnustuksista ja maailman kaikilta kulmilta, mutta en ole koskaan ennen tavannut kahta niin rakastettavaa, jaloaatteista ja samalla niin ahkeraa naista kuin nämät, jotka nyt niin ystävällisesti minut vastaanottivat.

"Olkaa hyvä, käykää sisään, herra Landor!" sanoi neiti Sheldon miellyttävällä ameriikkalaisella murteellaan, sydämmellisesti kättäni pudistaen.

Alkuasukkaat olivat minulle kiittäneet tämän naisen hyviä töitä. Huomasin, että hän hyvin ansaitsi nämät kiitokset. Yöt päivät oli hän valmis kaikkia auttamaan, ja hänestä kerrottiin niin monta ihmisrakkaudesta lähtenyttä työtä, etten niitä voi tässä lähemmin kertoa. Eräs hänen arvokkaimmista ominaisuuksistaan on hänen erinomainen hienotunteisuutensa, ominaisuus, jonka en ole huomannut olevan niin tavallista lähetyssaarnaajissa yleensä. Alkuasukkaat eivät väsyneet kiittämästä hänen kärsivällistä, ystävällistä käytöstään Shokalaisia kohtaan, hänen hyvää sydäntään ja ihmeteltäviä parannuksia, joita hän on sairaissa vaikuttanut. Eräs Shokalainen kertoi, että oli hyvin tavallista, että neiti Sheldon antoi pois koko ruokavarastonsa ja kaikki vaatteensa, jääden itse puille paljaille, mutta oli erinomaisen onnellinen siitä, että oli saanut tehdä hyvän työn.

Tähän on lisättävä, että hän on erittäin vaatimaton. Ei hän sanaakaan maininnut itsestään ja omista teoistaan. Ollen näissä seuduin tienraivaajana, on hän varmaankin alussa saanut kokea monta vastusta. Mutta nyt hänen vaikutuksensa Shokalaisiin on erinomaisen suuri. Samaa on sanottava neiti Brownista, joka kaikin puolin on neiti Sheldonin arvokas toveri. He ovat verrattain lyhyessä ajassa täydellisesti oppineet Shokalaisten kielen ja puhuvat sitä yhtä sujuvasti kuin Englantia, ja täten he vielä enemmän ovat voittaneet alkuasukkaitten rakkautta.

He pyysivät minua ystävällisesti päivälliselle: "On sunnuntaipäivä," sanoi neiti Sheldon, "ja kaikki meidän kristittymme ovat päivällisillä meillä. Ette suinkaan sitä pane pahaksenne." Vakuutin hänelle, että tämä tulisi olemaan minulle erittäin hupaista.

Saavuin sinne määrätyllä ajalla. Talon verannalle oli levitetty kauniita ja puhtaita mattoja, joille me, maan tavan mukaan, asetuimme ristissä jaloin. Me kolme Eurooppalaista käytimme veistä ja kahvelia, mutta alkuasukkaat söivät hyvin näppärästi sormin. Kääntyneitten joukossa oli muutama Hintulainen, muutama Shokalainen, _Humli_ ja tiibettiläinen vaimo. Kaikkiaan oli heitä kaksikymmentä ja vaikeata oli missään löytää kristityltä, joilla olisi siistimpää ja siivompaa käytöstä kuin näillä. He söivät hyvällä halulla ja puhuivat ainoastaan, kun joku heitä puhutteli.

"Epäilen koskaan syöneeni päivällistä niin monen hyvän kristityn kanssa," sanoin leikilläni neiti Sheldonille.

"He mielellään kuuntelisivat, jos te hyväntahtoisesti kertoisitte heille jotain matkoiltanne, jollette ole liiaksi väsynyt ettekä pahastu pyyntöäni."

Neiti Brownin tulkitessa kerroin heille nyt muutamia seikkailuja oleskelustani Ainukansassa, ja harvoin on minulla ollut tarkkaavampaa kuuliakuntaa. Kun lopetin, tervehtivät kaikki minua kunnioittavasti ja eräs vanha kääntynyt gurkhasotilas kätteli minua hartaasti.

"Älkää pahastuko, herra Landor," sanoi neiti Sheldon. "Niinkuin näette, kohtelemme me meidän kristittyjämme samalla tavalla kuin toisiamme."

"Siitä en ensinkään pahastu, minä päinvastoin iloitsen siitä."

Englantilais-intialaiset alentuvat harvoin kättelemään alkuasukkaita.

Heitin jäähyväiset ja pyysin naiset seuraavana päivänä luokseni teetä juomaan.

Iltapäivällä tulivat vieraani. He olivat tuskin ehtineet telttaani, kun kauhukseni muistin, ettei minulla ollut kuppeja, vateja eikä lusikoita. Minulla tosin oli vähän teetä, mutta en kuolemakseni muistanut missä laatikossa sitä oli.

Neiti Sheldon huomasi heti asianlaidan ja otti sen hauskalta puolelta. Kääntyen ystävättäreensä sanoi hän iloisesti:

"Eikö herra Landor sinusta muistuta tuota intoisaa herraa, joka matkusti täällä viime vuonna?"

Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän, mitä oli sanonut ja me pyrskähdimme kaikki sydämmelliseen nauruun.

"Nähkääs, herra Landor," sanoi nyt neiti Brown, "me älysimme heti, ettei teillä ollut semmoisia ylellisyystavaroita mukananne ja sentähden toimme tänne omat kuppimme ja vatianne."

Minä hengitin taas helpommin.

"Sallitteko minun sen sijaan tarjota teille vähän suklaata?"

"Sepä hyvä!" huudahti neiti Sheldon. "Me pidämme enemmän suklaasta kuin teestä. Emme ole pitkään aikaan saaneet suklaata."

Suuri, lähes 12 kiloa painava suklaalohkare tuotiin esille ja Khanden Sing löi kirveellä siitä muutaman palasen. Veden kiehuessa asettuivat naiset niin mukavasti kuin asianlaidat sallivat, kukin kuormasatula-laatikolle.

Näistä pikkuvastuksista huolimatta menestyivät pidot hyvin, sillä naiset, jotka olivat epäilleet isäntänsä "intoisuutta", olivat tuoneet mukanaan, ei ainoastaan kuppeja ja vateja, vaan myös lusikoita, kakkoa, leipää, voita ja korppuja.

Ilma kävi taas sateiseksi ja kylmäksi. Ne tiedot, joita sain teitten laadusta etäämmällä, eivät olleet juuri ilahuttavia.

"Polku on mahdoton," sanoi eräs vanha Shokalainen, joka juuri oli palannut _Garbjangista_. "Lippu-sola, josta aiot mennä Tiibettiin, on vielä suljettu, kun siellä on vielä paljon lunta. Ja sitten on _Jong Pen_ Taklakotilainen, jota ei rangaistu siitä, että hän viime vuonna ahdisti luutnantti _Gaussen'ia_, asettanut solan läheisyyteen 300 miestä estämään muukalaisia tunkemasta Tiibettiin. Ryövärijoukot — daku — jotka tekevät Mansarovar- järven ympäristön epävarmaksi, näyttävät tänä vuonna olevan lukuisammat kuin milloinkaan ennen."

"Täällä näyttää tulevan tointa kylliksi," ajattelin itsekseni.

Seuraava leiripaikkani oli _Shankula_, 2,215 m. merenpinnan yläpuolella. Sinne saavuimme kuljettuamme suloisen vilpoista polkua kauniin puiston läpi, jossa oli korkeita seetri- ja pyökkipuita, siellä täällä lirisevä puro tahi vesiputous ja sadottain mustapäisiä, valkopartaisia apinoita leikkien ja puusta puuhun hyppien.

Annoin pystyttää telttani joen rannalle. Päivä oli säteilevän kirkas. Edessäni itäkoillisessa kohosi jättiläissuuruisia ja majesteetillisia lumihuippuja. Laakso oli kapea enkä voinut erottaa lumiharjanteen jatkoa. Mikä aihe tässä olikaan maalaajalle! Teki mieleni pysähtyä ja ottaa esille värilaatikkoni ja piirustuskirjani. Huolimatta aamiaisestani, joka jo oli tulella, kiipesinkin eräälle korkealle kukkulalle, saadakseni laveamman näköalan. Nousin ensiksi niljakan ruohon ja sitten liukkaitten kallioiden yli, eikä tämä suinkaan ollut helppoa eikä vaaratonta. Mutta niin ahkerasti kiipesin, että yhtäkkiä pääsin kukkulalle ja molemmat miehet, jotka minua seurasivat, jäivät puolitiehen. Paikoittain oli minun kiipeeminen melkein pystysuoria kallioseiniä ylös, jossa täytyi käyttää sekä käsiä että jalkoja. Vaivoistani tulin kuitenkin runsaasti palkituksi, sillä näköala tästä korkeudesta oli ihanimpia, mitä pyytää saattaa, ja tunnustan, että olin mielestäni liian rohkea yrittäessäni paperille piirtämään silmieni eteen aukeavaa näkemystä.

"Hupsu on," ajattelin itsekseni, "se, joka koettaa tätä kuvata! Mikä maalaaja voisikaan näitä vuoria oikein kuviksi muodostaa!"

Tavallisuuden mukaan tein piirustuksen hyvin pikaisesti, mutta tuskin milloinkaan on "hullun yrityksestä" ollut huonompaa seurausta, ja ikuiset jättiläiset jäivät kuvaamatta.

Tyytymätönnä palasin taas alas, mutta tämä matka oli vaikeampi kuin kiipeäminen ylöspäin. Yksikin harha-askel tai luiskahdus olisi helposti saattanut maksaa henkeni, varsinkin äkkijyrkällä vuorenseinällä, jossa täytyi pidellä kiinni kallionraoista ja vuorenheukaloista. Olin ylennyt 1,200 metriä leiristämme ja olin noussut lähes 4,000 metrin korkeuteen yli meren-pinnan.

Kiipeämistäni oli sangen uteliaasti seurattu sekä omasta leiristäni että Almoran komisarjuksen seurueesta, joka oli meidän lähittyvillämme leiriytyneenä. Tämä se sitten hankki minulle alkuasukasten kesken nimet _Khota Sahib_ (Pikku herra) ja _Langur_ (Apina), jota nimeäni vieläkin mielihyvällä muistelen.

Pohjoisluoteesta eteläkaakkoon käyvässä suunnassa laskee Shankula Kali-jokeen. Shankula juoksee sillä paikkaa, jossa sen yli mennään, noin 2,540 m. korkeudessa lähellä _Gripl'iä_ vähän matkaa daramsallan yläpuolella. Eilinen päivämatka oli käynyt tammi- ja pyökkimetsien lävitse, jossa myös kasvoi punapuuta, bambua ynnä muita pensaita.

Kali, joka on noin 600 m. leiristämme, on Nepalin ja Kumaonin rajana. Korkealta asemapaikaltani saatoin seurata sen vaahtoavaa kulkua kymmeniä kilometriä, kun se ikäänkuin hopeaisena vyönä kiemurtelee metsäseutuisen vuoriston halki.

Kun viimeinen päivämatkamme oli ollut verrattain lyhyt, jäi minulle työaikaa suurempi osa päivää. Tähän asti olin pysähtynyt tavallisesti daramsalloissa, tai jos ei niitä ollut, olivat mieheni minulle tekaisseet pieniä mökkiä puunoksista ja matoista, joiden nopeassa valmistamisessa paharilaismieheni olivat koko mestaria; näitä koppia sanottiin Paharinkielellä _khakna_, Hindustanin kielellä _khöppi_. Sitä paitsi oli minulla oma suojatelttaseni, joka tavallisissa oloissa oli kylliksi riittävä.

Tätä yksinkertaista matkustamistapaa intialaiset virkamiehet eivät kuitenkaan näyttäneet pitävän oikein sopivaisuuden vaatimusten mukaisena. Telttain paljous ja suuruus on näiden arvon miesten mielestä suurempi tai vähempi herruuden merkki. Minun telttani seisoi (noin 1 metrin korkuisena, parin metrin mittaisena ja toista metriä leveänä) lähellä Almoran komisarjuksen kahta telttiä, jotka olivat avarat ja kaksioviset. Mutta tämä herra seurueinensa ei ensinkään ollut mielissään tällaisesta minun tuttavallisuudestani. Että sahib, jolla oli kaksi telttaa, seurustelisi semmoisen sahibin kanssa, jolla oli niin mitättömän pieni teltta kuin minulla, sehän oli vakava uhkaus Britannian arvoa vastaan Intiassa!

Minua siis kohteliaasti pyydettiin vaatimattomasta majastani muuttamaan arvokkaampaan asuntoon, jonka minulle toimitti "kunnan esimies" Lal Sing, maakunnan "kruununvoudin" veli.

Kun minä näin olin noussut kunniassa ja arvossa kaikkein muiden kuin omissa silmissäni, istuin kirjoittamaan kirjettä _Daily Mail'ille_; sen tehtyäni menin päivälliselle herra G:n luokse ja vietin siellä hupaisen illan.

Yö oli myrskyinen ja tuuli runteli rajusti minun telttaani. Menin maata ja kääriydyin kameelinkarvaiseen vaippaani. Muutaman tunnin perästä heräsin aika iskusta päälläni. Teltan keski- tanko oli nim. liukunut paikoiltaan ja kaatui minun päälleni. Samalla rymähti koko telttakangas maahan ja niin minä jouduin olemaan paljaan ja tähtikirkkaan taivaan alla.

Jotakin valkeata liiteli ilmassa. Silmäilin sitä lähemmin ja kauhukseni havaitsin, että minun Daily Mail-artikkelini ainoastaan nyrkkipainossa painettuna nyt jo liiteli maailmaan. Hyppäsin ylös, mutta nuo kymmenkunta ohutta paperilehteä pyörivät kuin hullut ilmassa, niin että niistä ainoastaan noin pari kolme pelastui minun käsiini. Muut liitelivät kuin keijukaiset, milloin yleten, milloin aleten ja päättivät vaelluksensa arvattavasti Kalin pyörteiseen helmaan.