Part 14

Löytyy myös nahka-anturaisia jalkineita semmoisia seutuja varten, jossa on paljon lunta ja märkää, ja nämät jalkineet voidellaan rasvalla, josta ne tulevat ihan vedenpitäviksi. Näitä on kahta lajia: toiset teräväkärkiset ja nokka ylöspäin kääntynyt, jotta sopivat raivaamaan tietä lumen läpi, toiset ovat tavallisen muotoiset. Näitä käyttävät sekä miehet että naiset. Laamat ja korkeammat virkamiehet käyttävät nahkakenkiä, kiinalaista mallia. Näissä on raskaat nahka- tai puuanturat, alla tavattomat naulat.

Tiibettiläisillä on sangen monellaisia päähineitä. Niistä ovat sotilaitten ja ryöväriheimojen päähineet omituisimpia. Ne ovat poikkileikatun kartion muotoisia, reunat suuret ja ovat kokonaan tehdyt samallaisesta rahnikoidusta langasta, jota anturoihinkin käytetään; yläpäässä on ilmareikä. Kun hatun kartiomainen yläosa on liian pieni pysyäkseen päässä, sidotaan se kahdella nauhalla leuvan alle kiinni. Käytännössä ovat myös harmaat tai ruskeat huopahatut; ne muistuttavat kemiallisissa laboratooreissa käytetyltä siivilöitä, ja ovat varustetut kultaisilla, sinisillä tahi punaisilla koruompeluilla, kiinalaista tekoa. Eräs lääkitsiä siinä ryövärijoukossa, jonka tuttavuutta tein, piti mahdottoman suurta päähinettä. Ensi silmäyksellä se oli punaisesta silkistä tehdyn jokkei-myssyn näköinen. Mutta lähemmin katsottaessa oli siinä kaksi punaista silkkinauhaa pingotettuna keveän bamburungon yli. Se sidottiin päähän nauhalla takaraivon ympäri ja ulottui noin 6 senttim. otsan etupuolelle.

Paitsi näitä päähineitä käytetään vielä monellaisia muita korvalipuilla varustettuja verka- ja nahkamyssyjä, eikä ole harvinaista nähdä sotamiesten käyttävän silkkihuiveja käärittyinä turpaanin tavoin pään ympäri, toinen kulma korvalle riippuvana.

Yhteinen kansa Tiibetissä ei kuitenkaan mielellään peitä päätään, ja vaikka heillä usein on monta myssyä avarassa kauhtanassaan, ottaa hän ainoastaan tavattomissa tapauksissa yhden esille. Ylemmät virkamiehet eivät kuitenkaan koskaan näyttäydy ilman pientä, ympyriäistä kiinalaista huippulakkia.

Kaikki miehet, paitsi laamat, jotka ajelevat päänsä ihan paljaiksi, käyttävät hiuspalmikkoa, muutamat lyhyttä ja pörröistä, muutamat pitkää ja koristeltua. Tässä tapauksessa on palmikko neulottu vaatetuppeen, jossa on renkaita norsun- tai muusta luusta, lasista, metallista tai korallista. Paljon myös käytetään hopeaisia palmikonkoristeita, niinkuin esim. lävistettyjä rahoja; koralli- ja malakiittikoristeet ovat Tiibetissä myös tavallisia.

Miehet käyttävät malakiitti-koristeilla varustettuja korvarenkaita, joissa usein on pitkä lerkku. Tämä saattaa olla pronssista tai hopeasta, jopa kullastakin. Tavallisimpia ovat kuitenkin pronssiset tai hopeiset rasiat, ynnä taikakalu, sisältäen Budhan kuvan. Tämmöistä kantaa melkein jokainen Tiibettiläinen kaulassaan nauhassa. Tiibettiläiset ovat yleensä sangen taika-uskoisia. Heidän taika-uskonsa, samaten kuin heidän muutkin huonot ominaisuutensa ovat luonnollisesti seurauksena heidän tietämättömyydestään. Ainoastaan korkeammilla virkamiehillä ja laamapapeilla on jonkalaista sivistystä. Muu väestö pidetään syvimmässä tietämättömyydessä. Ainoastaan ani harva osaa lukea, ei kukaan osaa kirjoittaa, ja laamat pitävät kyllä huolta siitä, etteivät kutkaan muut kuin ne, joista heillä on hyötyä, saa mitään oppia. Rehellisyys ja kunnia ovat Tiibetissä melkein tuntemattomia ominaisuuksia, ja mitä totuudenrakkauteen tulee, voivat kaikki, jotka ovat maassa matkustaneet, todistaa, että on ihan mahdotonta saada Tiibettiläiseltä tosia tietoja. Julmuus on heidän veressään ja pahe ynnä rikos on heillä kotiutunut.

Että rosvoilla on hyvä ruuansulatus, näin selvästi heidän ruokailustaan. Sittenkun jaakki-kauppa oli päättynyt, asettuivat he syömään vankan aterian. He ottivat takkinsa taskusta puiset tai metalliset ruokakuppinsa, täyttivät ne äkkiä _tsamballa_, kaasivat sen yli vähän kiehuvaa teetä, jossa tavallisuuden mukaan oli voita ja suolaa, ja sekoittivat koko moskan likaisilla sormillaan, kunnes siitä tuli taikinaa. Tästä tekivät he pieniä mykyjä, jotka toinen toisensa perään katosivat suuhun, kunnes he olivat kylläiset. Ennenkuin ruokakuppia uudelleen käytettiin, nuoltiin se puhtaaksi. Vilvoittaakseen itseänsä keskipäivän kuumuudessa pudottivat sekä miehet että naiset aterian jälestä takin ylemmän osan aina vyötäisiin asti, jättäen käsivarret ja rinnan paljaiksi, jolloin kaulassa riippuvat kulta-, hopea- ja kuparikoristeet tulivat näkyviin.

Vaikka daku-naiset olivat kaukana kauneusta, oli heissä kuitenkin jotain miellyttävää, joka tuli heidän luontevasta käytöksestään. Muista tiibettiläisistä naisista erosivat he siinä, että heidän hampaansa olivat erittäin terveet. Ihonsa ei itsessään ollut tumma, mutta musta voide, jolla voitelivat poskiaan, nenää ja otsaa, teki heidät tummetuiksi kuin he todellisuudessa olivat, eikä suinkaan heitä kaunistanut. Heillä oli kaikilla säännölliset kasvojen piirteet ja elävät silmät.

Tukka oli lukemattomissa pikku palmikoissa, asetettuna mukavaan mutkaan pään päälle, ja sitä pidätti paikallaan punainen turpaani, jättäen näkyviin myös otsalle asetettuja palmikoita. Korvissa heillä oli isot kultarenkaat malakiitti-koristuksissa, ja käytöksessään olivat lie niin luonnolliset, etteivät välittäneet sopivaisuuden alkuvaatimuksistakaan.

Lapset olivat puheliaita ja käyttäytyivät aikaihmisten tavoin. Kävivätpä yhdeksän ja kymmenvuotiset pojatkin miekka tupessa. Erään jaakin kantamassa korissa näin muutaman kuukauden vanhan lapsen. Taikauskoisen äidin suureksi kauhuksi hyväilin sitä. Hän tempasi tulisesti lapsen korista ja pesi sekä hieroi tuon pikku olennon kasvot, kunnes nahka oli lähteä. Tiibettiläiset naiset uskovat, näetsä, että heidän lapsensa kuolevat, jos vieras niihin koskee.

Eivät miehetkään olleet siinä suhteessa hituistakaan paremmat. Kun ostin heiltä vähän riisiä, eivät he antaneet minun koskea siihen ennenkuin se oli omani. Kun kurotin kättäni pidelläkseni riisisäkkiä, eivät he tahtoneet sitä suvaita ja lopulta he vaan kaukaa näyttivät minulle kourallisen riisiä, että saisin nähdä mimmoista tavara oli. Saisin ensin ostaa vaan tuon verran. Kun tällä tavoin näin, että tavara oli hyvää, ostin loputkin.

— —

Olimme iltapäivällä kulkeneet muutaman kilometrin Mansarovar-järveä kohti, kun eräs ryöväreistä, joista äsken erosimme, tuli laukaten meidän perässämme. Meidät saavutettuaan heittäysi hän hevoseltaan alas, veti miekkansa ja alkoi ajamaan toista jaakkiani takaa. Tämä oli meistä kummallista, ja mahdoton oli ymmärtää hänen tarkoitustaan. Mutta kun hän huusi meille, ettei hän mitään pahaa aikonut, annoimme hänen hommata. Lopulta hän sai jaakkiin kiinni, kiersi tuiman taistelun perästä molemmat käsivartensa vastahakoisen eläimen kaulaan, ja painoi päänsä sarvien väliin. En ensinkään ollut mielissäni tästä toimesta, sillä pelkäsin, että hän oikeastaan aikoi leikata eläimen kaulan poikki. Hämmästyksekseni näin nyt, että rosvo oli käynyt hampain kiinni eläimen takkuun, koettaen nykäistä siitä tupsun itsellensä, onnettoman eläimen yrittäessä kaikin tavoin päästä vainoojastansa irti. Vihdoin jäi rosvon hampaitten väliin muutama suortuva ja nyt hän päästi eläimen pään irti, mutta kävi miekka kädessä häntään kiinni. Minä kävin miehen hiuspalmikkoon kiinni ja tämä taas piti pelästyneen jääkin hännästä, kun se täyttä laukkaa lähti pakoon, laahaten meitä molempia perässään.

Tuimasta vauhdista huolimatta, sai rosvo kuitenkin miekallaan leikatuksi jääkin hännästä tupsun sen pitkää, silkinhienoa karvaa. Tyytyväisenä päästi hän nyt jääkin irki ja pisti miekan taas tuppeen. Sitten teki hän meille syvät salaamit ja pisti tavallisuuden mukaan kielen ulos suustaan. Kun pyysin selitystä tuohon kummalliseen temppuun, vastasi hän, että sille käy onnettomasti, joka jaakkia myydessä jättää tämän tempun tekemättä.

Seikkailu loppui tähän. Rosvo ratsasti pois hyvin tyytyväisenä ja me jatkoimme kulkuamme kivisen tasangon yli, kunnes saavuimme harjulle, joka käy tasangon poikki ja erottaa molemmat järvet toisistaan. Nousimme sen huipulle asti (4,885 m.). Saadakseni varmuuden, että harju todellakin kulkee katkeamattomana jonona molempien järvien välissä, menin noin puoliväliin Rakstal-järven kaakkois- ja koilliskulmaan ja havaitsin harjun pohjoisosan eteläosaa vähän matalammaksi, mutta kuitenkin olevan monta kymmentä metriä järvien pintaa ylempänä. Tästä retkestä oli meille vähän ajanhukkaa ja yön tullessa olimme vielä harjulla.

Leiristämme näimme 15 mustaa telttaa vuorenrinteellä, idässä oli suuri _gomba_ eli luostari eli laamatalo sekä temppeli ja savimökkejä. Laskin että gomban ja meidän välillä oli ainoastaan toistakymmentä kilometriä ja se oli ilahuttavaa, sillä siellä toivoin saavani ruokavaroja, ja sitten jaksaisimme kiireemmin kulkea. Nyt ei meidän enään tarvinnut peljätä Gyaneman ratsastajia, ei Barkan tarjumia, eikä Jong Peniä Taklakotista. Ne eivät meitä enää saavuttaisi. Shokalaiset tietysti peljästelivät ajatellessaan, että heidän oli meneminen Tiibettiläisten alalle, mutta minä sanoin hyvin vakavasti, että meidän vielä tänä iltana tulee päästä kylään ja Tukkerin gombaan.

Jalkojemme edessä oli molemmat isot järvet, enkä voinut jättää tätä paikkaa vielä viimeisen kerran katsomatta tuota ihmeellistä seutua. Paholaisjärvi rikkirevittyine, äkkijyrkkine rantoineen, kalliosaarineen ja pitkine niemekkeineen, miellytti minua paljon enemmän, kuin sen rinnalla Mansarovar, Pyhä järvi, jossa Maha-deva ja kaikki muut hyvät jumalat muka asuivat. Vaikka molempien järvien vesi oli yhtä sinistä ja läpikuultavaa ja vaikka molempien taustana oli komea Gangri-selänne, ei kuitenkaan Mansarovar-järvi, Braaman luoma, ole läheskään niin lumoava kuin sen naapuri. Mansarovärissä ei ole suoraan järvestä nousevia kallio-seiniä, jotka heleine värineen heijastuisivat veteen. Se on melkein täydellinen puoliympyrä ja sillä on eheät rannat. Ainoastaan länsiranta vedenjakajan juurella on vähän jyrkempi ja rikkinäisempi.

Järvestä suoraan etelässä kohoaa korkea, lumihuippuinen vuoriharjanne, josta monta jokea juoksee alas. Tältä kohdalta, jossa nyt seisoimme, saatoimme selvästi nähdä, että Mansarovarja Rakstal-järvien pinnat muinoin ovat olleet vähintäin 16 m. korkeammat kuin nykyään ovat. Muutamia kilometriä nykyisen järven-pinnan tuolla puolella leviää kalteva uoma, jossa on pieniä, sileitä kiviä ja tähän asti on vesi varmaankin kerran ulottunut. Vakaumukseni on, että järvi vieläkin vetäytyy takaisin.

Monin paikoin järven rannalla oli kaatumaisillaan mökkiä ja vajoja, mutta oikea kupukattoinen gomba-luostari oli ainoastaan Tukker nimisessä kylässä. Sanottiin tosin, että järvestä luoteeseen oli pieni gomba sekä serai (talo), mutta kun en itse ole siellä käynyt ja kun Tiibettiläisten kertomukset siitä olivat ristiriitaisia, en takaa näitten kertomusten luotettavaisuutta.

Sekä maisema että ilma muuttui molempien järvien vedenjakajan vaikutuksesta. Rakstalin yli oli taivas aina selkeä ja sininen, mutta Mansarovarin yli kiiti alinomaa raskaita mustia pilviä ja vettä tuli kaatamalla. Joskus selkeni muutamaksi minuutiksi ja silloin oli kauniita valolaineita vedessä. Mutta uudet pilvet ja kova ukkonen tekivät maiseman taas pian yhtä synkäksi kuin ennenkin.

Mansarovarin puolella oli paljon lämpimämpi kuin harjun toisella puolella. Rakstalin puolella oli ilma ollut purevaa ja keveätä, kun sitä vastoin ilma Mansarovarin kohdalla, luultavasti kosteutensa tähden, tuntui raskaalta hengittää. Kun Mansarovaria muistelen, ajattelen sitä en ainoastaan jumalien, vaan myös myrskyjen kotiseuduksi.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Tavaton myrsky. — "Vastoin jumalien tahtoa." — Koirien haukuntaa. — Katon alla. — Majatalo (serai). — Kalaa. — Kultasepän ja savenvalajan töitä.

Astuimme alas tasangolle ja kuljimme Langa Tsangpon ja erään toisen suistamon yli. Näiden vedet virtaavat suoraan alas lumikentiltä. Vettä oli noin ½ metriä, mutta se näytti olevan yhä nousemassa.

Tultuamme Mansarovar-järven rannalle, saimme aika sadekuuron, joka meidät kasteli läpikotaisin. Riensimme nopeasti, sillä raskaimmat tavaramme olivat nyt jaakkien selässä. Yö oli synkkä ja pilkkopimeä, niin ettei juuri paljon eteensä nähnyt. Meidän täytyi pysyä hyvin liki toisiamme, ja lisäksi alkoi ukkonen käydä ja rakeita sataa. Hampaat kylmästä helisten saatoimme kuitenkin jatkaa matkaamme Tukkeria kohden, kun salamat tuon tuostakin seutua valaisivat.

Yhtämittaisesta sateesta virrat nopeasti paisuivat niin, että oli vaikea kahlata. Kolmessa paikkaa oli vettä vyötäisiin asti sen perästä oli rannikko mukulakivistä, jossa oli pimeässä sangen vaikea hapuella, varsinkin kun myrsky yhä tuntui paisuvan. Ranta muuttui nyt liejuiseksi, johon jaakkien ja ihmisten jalat syvään painuivat.

"Luuletko, Kahi, jumalien asuvan tällä järvellä? Meillähän oli Paholaisjärvenkin tykönä parempi ilma kuin täällä."

"Kyllä, sahib", vastasi Kaki, "mutta sinä olet suututtanut jumalat ja sentähden he nyt lähettävät ukkosta, sadetta ja rakeita meidän matkaamme estämään. Sinä kuljet vastoin heidän tahtoansa, sahib."

"Mutta eihän iänikuisesti saata sataakaan, Kahi."

Puoliyön aikaan emme vähintäkään tietäneet missä olimme. Arvelin jo kulkeneemme majapaikan ohi. Shokalaiset kuitenkin väittivät vielä jonkun verran matkaa sinne olevan; ja niin samosimme yhä eteen päin.

Mutta tuskin olimme astuneet 500 askelta, kun suureksi mielihyväksemme kuulimme kaukaista, heikkoa koiranhaukuntaa Se kuului luoteesta päin ja arvasimme sen tulevan Tukkerista. Me olimme menneet liiaksi etelään päin ja olimme siis pimeässä liiaksi kaartaneet.

Käänsimme heti kulkumme koiranhaukuntaa kohti. Tähän asti oli vaan yksi ääni kuulunut, mutta nyt rämähti ainakin 50 samallaista ääntä yön pimeydessä. Tästä päättäen olimme kylän lähellä, vaikkemme synkässä yössä sitä oitis löytäneet. Vasta ihan savimökeille saavuttuamme havaitsimme lopultakin toivotun matkan määrän tavanneemme.

Kello oli nyt 2-3 aamulla. Sadetta tuli vielä kaatamalla ja kaikista merkeistä päättäen ei kukaan kylän asukkaista tahtonut suoda meille suojaa kattonsa alla. Ei kannattanut pystyttää pientä suojatelttaanikaan, sillä kapineemme olivat jo läpimärät.

Me koputimme erästä ovea semmoisella voimalla, että se oli sisäänkukistumassa. Tämä oli majatalo eli _serai_ pyhiinvaeltajia varten, ja koska mekin muka olimme toivioretkeläisiä, oli meillä maan lakien mukaan oikeus päästä sisälle.

"Te olette rosvoja", sanoi käheä ääni sisältä. "Muuten ette tulisi niin myöhään yöllä."

"Emme ole rosvoja", vakuutimme me. "Olkaa hyvät ja avatkaa. Emme tee mitään pahaa ja maksamme kaikesta." — "_Middu, middu_ (mahdotonta)! Te olette rosvoja."

Käyttääksemme oikein havainnollisesti hänelle, ettemme olleet rosvoja, koputtivat Khanden Sing ja Dola ovea niin, että se aukeni. Muutamia silmänräpäyksiä tämän jälkeen istui 10 muukalaista loimuavan tulen ympärillä lämmitellen viluisia jäseniänsä ja kuivaten likomärkiä vaatteitaan suloisen lieden ääressä.

Isäntämme, joka sivumennen sanoen oli lääkäri, tyyntyi, nähdessään, ettei meillä mitään pahoja mielessämme ollut, ja kun hän lisäksi löysi hopearahan kourastaan. Hän kehotti meitä kuitenkin menemään viereiseen tyhjään majaan. Annoimmekin hänen saattaa meidät ja sinne sitten jäimme loppuyöksi.

— —

Maja oli yksikerroksinen, kivestä ja savesta rakennettu sekä litteäkattoinen. Siinä oli kaksi huonetta. Toinen sai valoa ovesta, toinen neliskulmaisesta aukosta katossa, joka samalla teki räppänän virkaa. Kattoa kannattavat hirret oli tuotu Himalaijan tuolta puolen, kun länsi Tiibetissä ei ole metsää.

Tämä serai oli nuoren, puolihullun laaman hoidossa, joka alinomaa kumarsi ja pisti ulos kielensä, suu seljällään meihin tuijottaen. Hän oli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen ja auttoi meitä kuivaamaan kapineitamme. Kun jotain häneltä pyysimme hän oikein puhkui ilosta, lensi ulos seraista ja oli samassa hetkessä takaisin tuomisineen.

Huoneeseen oli räppänästä yön tietämissä tullut vettä. Yksi nurkka kuitenkin oli niin kuiva, että sinne saatoimme kaikin kömpiä maata. Tällaiset majat eivät suinkaan ole puhtauden esikuvia, ei sinnepäinkään! Päinvastoin niiden lattiat tavallisesti vilisevät pieniä eläjiä, ja kun vesi nyt oli valloittanut suurimman osan lattiaa, olivat nämät, tulvaa paeten ja henkensä säilyttämisen toivossa, ennen meitä hyökänneet huoneen ainoaan kuivaan nurkkaan. Pian saimmekin tuntea tämän tuhonomaisen joukkokunnan viheliäisen läsnäolon. Olimme aivan pääsemättömissä tämän nälkäisen ja säälimättömän lauman kynsissä. Se on ikäänkuin kamala rutto ja maanvaiva, josta sanomattomasti saimme kärsiä niin nyt kuin muulloinkin, missä vaan tiibettiläisen leirin lähellä majailimme.

Aamulla kun nousimme, oli huone täynnä tiibettiläisiä miehiä, naisia ja lapsia, jotka näyttivät hyvin iloisilta ja ystävällisiltä. "_Tanga hik_!" (puolen rupin arvoinen hopearaha) huusi samassa vanha akka ja pisti tuossa tuokiossa kuivatun kalan nenäni alle, lipein kielin kehuen, että se oli pyydetty' Mansarovarista ja tekisi omistajansa onnellisimmaksi kaikista kuolevaisista. Toiset ottivat punaisista vaatteistaan esille kultaisia rintasolkia, sormuksia sekä malakiitti-koristeisia, pronssisia tai hopeisia korvarenkaita.

"_Gurmoh sum!_" (kolme rupia), "_Diu, diu, diu!_" (niin, niin, niin). "_Karuga ni!_" (kaksi kahden annan kappaletta). "_Gieutheke!_" (neljä annaa), j.n.e., kaikki puhuen yhtaikaa kauppainnossaan.

Kultasepänteokset olivat kotimaista työtä. Toisinaan olivat malakiitti-palaset lujasti kiinnitetyt, mutta tavallisesti käytetään kivien kiinnittämiseen eräänlaista kittiä, jonka tähden kauniit koristeet pian rikkuvat. Korvarenkaat on tavallisesti paremmin tehty kuin rintasoljet. Hauskimmat ovat kumminkin nuo yksinkertaiset ja omituiset hopeaiset taikakalut. Eräs hyvin alkuperäisesti koristettu levy, joka nyt on minun hallussani, antaa tämmöisistä hyvän käsityksen. Sen kuluneet reunat todistavat sen hyvin vanhaksi. Sen keskessä on lootuskukka ja lehtikoristeita, sekä samasta varresta lähteviä viivoja. Sisimmäisen neliön sisällä on ympyröitä, isompia ja pienempiä eri ryhmissä. Vaakasuorilla viivoilla täytetyt kolmiot ovat hyvin tavallisia koristeita tiibettiläisissä teoksissa. Yleisin kuitenkin on tiibettiläisten taiteiliain koristeista neliö eli ruutukoriste. Heidän teoksissaan ovat ylipäänsä suoraviivaiset koristeet vallalla, arvattavasti perintönä heidän mongolilaisilta esi-isiltään.

Erittäin somia olivat alkuasukasten ruukkuteokset, niinkuin vaasit, juoma-astiat y.m.s. Ne tehdään hienosta savesta, jota ei kuitenkaan tarpeeksi vaivata. Isompien astioiden pohjapuoleen käytetään vuokkoja ja valimia, mutta sisältä ne muovaellaan käsin. Yksinkertainen sorvi pyältää astian ulkopuolen jotenkin sileäksi. Isommat astiat ovat kaksikorvaisia ja karkeakoristeisia, pienemmät ovat pitkäkaulaisia ja yksikorvaisia. Väri on vaaleanharmaata terrakottaa. Ne poltetaan hyvin alkuperäisissä uuneissa. Laamat ovat sangen taitava astiaseppiä ja suuret määrät astioita käy kaupaksi toivioretkeläisille. Työkalut ovat aivan yksinkertaisia. Sileä kivi, muutamia puupalikoita, sormet ja kynnet, siinä tukkerilaisen savenvalajan työaseet.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Ystävällisiä laamoja. — Khanden Sing ja Mansing puhdistettu. — Toivioretkeläisiä Mansarovar-järvelle ja heidän etuoikeutensa. — Laamatalo. — Paulaanko jouduimme? — Pyhä vesi. — Ystävyyden huntu. — Tiibettiläisiä soittokoneita, kirjoja y.m. — Kolminaisuus. — Taivas ja tuonela.

Laamoja tuli aamupäivällä meitä tervehtimään ja ilmaisivat tyytyväisyyttään meitä nähdessään. He kutsuivat meitä käymään laamatalossa ja temppelissä. Sanoivat kylässä liikkuvan tauteja ja kun pitivät minua hintulaisena lääkärinä, pyysivät minua parantamaan heidän sairaitansa. Lupasin tehdä parastani ja olin mielissäni kun kerrankin pääsisin laamataloon ja saisin tutustua täkäläisiin tauteihin. Mannliherini otin kuitenkin mukaani, kun lähdin muka ystävälliselle tervehdysretkelle laamataloon.

Joukko uteliaita alkuasukkaita kulki meidän edellä ja jäljessä, ja nyt oli hyvä tilaisuus katsella tätä eriskummallista kylää. Taivas vaan oli samera, pilvet uhkaavia ja Mansarovarin aallot loiskivat hiljaa rantaan. Khanden Sing ja Mansing istuivat puoli alastoinna veden reunalla ja Bijesing ajeli minun paraalla partaveitselläni heidän pääkalloansa paljaaksi. Harmitti tuo minua, mutta katsoin parhaaksi olla lausumatta mielipahaani partaveitsestäni, koska heidän uskontonsa mukaan muka jo pelkkä olo Mansarovarin rannalla oli synnistä puhdistavaista. Palveliani olivat kasvot päin Kelas-vuorta ja näyttivät rukoilevan sangen hartaasti. He peseytyivät monistellen Mansarovarin vedellä ja menivät lopuksi päistikkaa järveen. Kun he sitten vilusta väristen nousivat maalle, heittivät he taskuistaan hopearupia järveen Mahadeva-jumalalle. Sitten pukeutuivat, salaamoivat minua ja julistivat olevansa ylön onnellisia ja puti puhtaita.

"Siva, korkein jumala, asuu Mansarovarin vedessä", lausui aseenkantajani juhlallisesti. "Minä olen kylpenyt siinä vedessä ja juonut sitä vettä. Minä olen salaamilla tervehtinyt pyhää Kelas-vuorta, jonka paljas näkeminen voi poistaa kaikki ihmiskunnan synnit. Nyt minä pääsen taivaaseen."

"Hyvä on kun nyt vaan Lassaankin pääsen", jupisi epäuskoinen Mansing, tietysti niin hiljaa, että Tiibettiläiset eivät kuulleet.

Uskontonsa asioihin perehtynyt Khanden Sing ilmoitti minulle, että päänsä ajelevat ainoastaan ne toivioretkeläiset, joilta molemmat vanhemmat ovat kuolleet, ja tämä on Sivan uhri Mansarovar-järven rannalla. Kotiin palattuansa korkeasäätyiset pitävät kaikille kaupunkinsa bramiineille pidot. Mansarovarissa kylpenyttä kaikki kohtelevat suurimmalla kunnioituksella ja häntä ihaellaan ja kadehditaan.

Mansarovar-järvi on n. 70 kilometriä ympäri mitaten, ja oikein hartaat toivioretkeläiset astelevat pitkin rantaa järven ympäri, johon kuluu, aina ilmojen mukaan, vajaa tai runsas viikko. Yhdestä kiertomatkasta sanotaan saatavan anteeksi kaikki tavalliset synnit; murhamies pitää itsensä puhtaana jos hän kahdesti kiertää järven, mutta joka sen matkan kolmasti tekee, hän katsoo itsensä taas kunnialliseksi ja kunnon ihmiseksi, vaikka olisi vanhempansa tai likeisimmät sukulaisensa surmannut. On uskonkiihkoisia, jotka polvillansa tuon matkan taivaltavat, sekä semmoisia, jotka joka askeleen päästä suullansa maassa kumartavat päin Kelas-vuorta.

Braama itse kuuluu luoneen Mansarovar-järven ja jokainen joka sen vedessä kylpee, saa siitä pääsyn Mahadevan paratiisiin ja puhdistuu sielultaan ja ruumiiltaan, vaikka hän olisi tehnyt minkälaisen rikoksen tahansa. Miesteni mieliksi heitin minäkin muutaman kolikon järveen.

Sittenkun kaikki puhdistustemput oli tehty, käskin Khanden Singin pyssyineen seuraamaan minua majaan, sillä luostariveljien ylötön kohteliaisuus sai minun pelkäämään petosta heidän puoleltaan.

Luostarirakennus oli neliön muotoinen, seinät punaiset ja litteähkö kupukatto kullattua vaskea sekä kaikessa yksinkertaisuudessaan muutoin sangen miellyttävä. Sisältä kuului syviä ja käheitä rukoilevien ääniä sekä kellojen ja sympaalien helinää. Silloin tällöin tärähti rumpu ja sitten yhtäkkiä jymykello, jonka syvät äänet kaikuivat kauvaksi pitkin Mansarovar-järven siintävää pintaa.

* * * * *

Tultuamme siis Khanden Singin kanssa laamataloon, paiskattiin pääportti kiinni. Olimme nyt suuressa pihassa, jonka kolmella puolella oli kaksi riviä parvekkeita patsaiden kannattamina. Tämä oli laamojen asunto, ja edessämme oli laamatemppeli, jonka laattia oli muutaman askeleen ylempänä pihaa. Suuri ovi vei sinne. Oven molemmin puolin oli kaksi komeroa, joissa kummassakin istui pari laamaa mykyrässä suuren rummun vieressä. Laamoilla oli edessään rukouskirjoja ja käsissään rukousmylly ja rukouskehä, josta kunkin rukouksen perästä työnsivät kuulan kulkemaan.