Part 13

En osannut selittää tätä veden loistetta, se ei saattanut olla heijastusta kuusta eikä tähdistä, sillä taivasta peitti juuri silloin mustat pilvet. Joella oli sitä paitse omituinen vihertävä väri, joka oli hyvin sähkövalon näköistä. Vaarallisimmilla paikoilla täytyi meidän pitkät matkat ryömiä käsin ja jaloin, eikä sittenkään tuntunut turvalliselta, sillä me kuulimme alasvyörivien kivien jyrinän, ja hitaasti heikkenevästä äänestä saatoimme päättää, että jyrkkä kallionseinä, jonka reunalla ryömimme, oli erinomaisen korkea. Niin vaikea ja väsyttävä oli tämä kulku, että tarvitsimme neljä tuntia kulkeaksemme muutaman kilometrin. Meidän täytyi tuon tuostakin vilusta väristen ja verta vuotavin käsin, laskeutua pitkäksemme lepäämään.

Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansing raukkaa. Kun hänet viimeksi näimme, oli hän horjunut taakkansa alla, kovin läähättänyt ja alinomaa kompastunut. Kaksi miestä lähetettiin häntä hakemaan, mutta ne palasivat tunnin päästä tyhjin toimin. Tahdoin kuitenkin tehdä minkä voin, pelastaakseni tuon onnettoman ja lähetin nyt Khanden Singin ja Dolan samaan toimeen. Tunnin päästä he palasivat, tuoden Mansingin mukanaan. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pahoin haavoittuneet ja viimemainitut niin kipeät, ettei hän voinut seisoa. Hän oli voimattomuuttaan kaatunut ja sattumalta Khanden Sing hänet löysi, kun hän pimeässä kompastui miehen tiedottomaan ruumiiseen. Minua ilahutti Mansingin löytäminen senkintähden, että hänellä oli huopapeitteeni ja valokuvauskoneeni.

Satoi ja tuli rakeita ja kylmä oli ja kirpeä. Me vaan yhä teimme nousua ylöspäin. Mansing ei voinut käydä ja Khanden Singin ja minun täytyi sen tähden tukea häntä. Kulku kävi pian vähemmän vaikeaksi, kun seurasimme lumiveden muodostamaa notkoa, jonka sivut suojasivat meitä kovalta tuulelta. Kuljimme n. 5 kilometriä. Sillä aikaa lakkasi myrsky ja taivas seestyi. Kun saavuimme solaan (5,050 metr.), hämmästyimme kaikki erästä kummallista valo-ilmiötä. Isommat kiintotähdet ja kiertotähdet tuikkivat semmoisella loisteella, etten koskaan ennen ollut senkaltaista nähnyt. Näytti siltä kuin olisivat ne heiluneet lyhyissä kaarissa edestakaisin taivaalla. Tämä näytti niin kamalalta, että ensin luulin näköni jollakin tavalla vioittuneen. Mutta seuralaiseni näkivät ihan saman ilmiön. Toinen kummallinen ilmiö oli se, että tähdet lähempänä taivaan rantaa upposivat vuoriselän taakse, mutta ilmestyivät heti taas sen yläpuolella. Lähempänä taivaanrantaa tähdet eivät niin taajaan heiluneet, mutta niitten muodostama kaari oli melkein toista vertaa isompi kuin suoraan päämme yläpuolella kiiltävien tähtien kaaret. Nämät tähdet heiluivat kuitenkin paljon taajemmin, varsinkin semmoisina hetkinä, kun itse tähteä ei enää näkynyt ja ainoastaan yhtenäinen valojuova havaittiin sinisellä taivaalla.

Tämä kummallinen valoilmiö, joka alkoi heti myrskyn tauottua, kesti hetkisen. Mutta heilumiset vähenivät vähitellen, kiintotähdet ja kiertotähdet kävivät taas liikkumattomiksi ja tuikkivat sangen kauniisti ja loistavasti.

Menimme solan yli ja pysähdyimme heti sen pohjoispuolella, sillä miesten jalat olivat semmoisessa tilassa, etteivät he kauvemmin jaksaneet kärsiä niiden kipua. Minimum-ilmapuntari osoitti ainoastaan 12° Fahr. ja kun ei ollut telttaa, täytyi meidän huopapeitteillä parhaamme mukaan suojata itsemme yökylmää vastaan. Herätessämme aamulla oli ilmapuntari noussut 300 Fahr., mutta meitä ympäröi paksu sumu, joka kylmäsi meitä. Minulla oli jääpuikkoja silmäripsissä ja parrassa, ja heti jäätyvä, suusta käyvä ilma veti nenän ja posket ohueen jääkalvoon.

— —

Tuskin tarvinnee mainita, että me öisin kulkeissamme sangen korkeita vuoriharjuja ylös ja alas, usein jouduimme moniin seikkailuihin ja vaaroihin, joita tässä ei saata kaikkia tarkemmin kertoa. Alinomaisissa rae- ja lumimyrskyissä kuljimme toiselta vuoriselänteeltä toiselle, leväten päivällä ja kulkien öisin. Me leiriydyimme tavallisesti sangen korkeilla paikoilla ja meidän täytyi paljon kärsiä elämän jokapäiväistenkin tarpeiden puutetta. Suuntasin matkamme _Rakstal_-järveä (Rakastal, usein lyhennettynä Rakstal, merkitsee Paholaisjärvi) kohti ja kerran noustuamme 5,066 m. korkeuteen, oli meillä komea näköala molempien suurten _Lafan-kho_ ja _Mafan-kho_ eli Rakstalja Mansarovar-järvien yli. Ei-tiibettiläiset kansat tuntevat paremmin nämät viimemainitut nimet.

Pohjoisessa näistä järvistä kohosi _Titse_, pyhä Kelas-vuori, muutamia satoja metriä korkeampana kuin muut Gangri-selänteestä lähtevät kukkulat. Tältä kohdalta saatoimme selvemmin kuin Laama Khokdenista erottaa ympäri vuoren juurta kulkevan nauhan, jonka tarun mukaan sinne oli uurtanut se köysi, jolla Rakas (perkele) yritti kiskoa jumalien istuinta alas.

Omituisen muotoinen Titse, "pyhä kukkula", on erittäin viehättävä. Se on, niinkuin jo sanoin, jättiläissuuruisen temppelinkaton näköinen, mutta minun mielestäni siltä puuttuu se muotojen sulava viehkeys, joka juuri tekee Jaapanin _Fujiama_-vuoren taiteellisessa suhteessa kauneimmaksi vuoreksi, minkä olen nähnyt. Titse on sangen kulmikas ja vaikka sen korkeus, juuren heleä väri ja lumijoukot sen rinteellä herättävätkin huomiota, ei se minua kumminkaan viehättänyt, vaikka näin sen koko korkeudessaan. Kun sen ympärillä leijaili pilviä, pehmittäen terävät piirteet, oli se kauniimpi. Mutta kauniimpana olen sen nähnyt auringon noustessa, kun sen itäsivu hohti punaisena ja keltaisena ja koko tuo majesteettinen kukkula kuvastui kullanloistavaan taustaan. Kaukoputkella saatoin varsinkin itäpuolella selvästi erottaa rotkotien, jota toivioretkeläiset kulkevat vuoren ympäri. Kerrottiin, etteivät muutamat vaeltajat tyytyneet tähän helpompaan tiehen, vaan kulkivat lumipengermällä, heti juuren yläpuolella. Lounaisella puolella näimme eräällä alemmalla kukkulalla tavattoman suuren kivioppaan (oboin).

Kulku Titsen ympäri kestää tavallisesti kolme päivää, muutamilta menee siihen vaan kaksi päivää ja suotuisissa oloissa on se kuljettu yhdessäkin päivässä. Pyhiinvaeltajat kulkiessaan mutisevat rukouksia, muutamin paikoin uhrataan, kiihkoisimmat matelevat käärmeen tavoin, toiset ryömivät käsin ja jaloin, kun toiset taas kulkevat takaperin.

Titse eli Kelas on 6,483 m. ja _Nandifu_ sen länsipuolella 6,071 m. korkuinen; luoteessa tästä "pyhästä" vuoresta näkyy toisia vielä vähän korkeampia kukkuloita kuin viimeksi mainittu. Eläimiä näkyy runsaasti olevan. Kun piirsin edessäni leviävän maiseman, kiiti lumiantilooppi kevein askelin ohitseni. Ammuin _thar_-eläimiä, ja _kiang'eja_ näimme lukemattomat määrät. Rehevää raparperia kasvoi aina 5,050 m. korkeudessa, samaten runsaasti erästä lajia keltakukkaa, ja 5,640 m. korkeudessa sain verkollani kaksi paria mustia ja valkoisia perhosia. Heillä näkyi olevan iso lentonivel, eivätkä kohonneet maasta muuta kuin 6 tahi 7 senttiin, ja räpyttelivät epätasaisesti siivillään. Ne lensivät harvoin enemmän kuin metrin verran ja istuivat sitten pitkät ajat liikkumattomina, ennenkuin taas yrittivät lentää. Samaa perhoslajia olin löytänyt jo alempana (5,050-5,340 m.) ja aina parittain.

Järviä lähestyessämme tuntui ilma olevan kosteutta täynnä ja tuskin oli aurinko laskenut, kun jo peitteemme ja vaatteet kävivät vahvasta kasteesta läpimärjiksi. Olimme 4.915 m. korkeudessa, syvässä vesiperäisessä notkossa, johon olimme ylängöltä laskeuneet jyrkkää kallionseinustaa pitkin.

Ylängöltä olimme nähneet savupylväitä nousevan Rakastal-järven seutuvilta ja olimme päättäneet taasen kulkea hyvin varovaisesti. Valmistimme illallisemme ja muutimme varmuuden vuoksi keskellä yötä vielä ylemmäksi luoteeseen. Täältä jatkoimme aamulla matkaamme komean ja kaunissaarisen Paholaisjärven yläpuolella.

"Näetkös saarta tuolla, sahib?" kysyi Nattu, osoittaen järvestä kohoavaa autiota kalliota. "Siellä asuu laamaerakko, pyhä mies. Hän on asunut siellä yksinään monta vuotta ja Tiibettiläiset kunnioittavat häntä suuresti. Hän elää melkein yksinomaisesti kaloista ja joutsenen munista, joita hän joskus sattuu saamaan. Ainoastaan talvisin, kun järvi on jäässä, on hän yhteydessä mannermaan kanssa ja silloin viedään hänelle _tsambaa_ koko vuodeksi, sillä Rakastal-järvellä ei kulje lauttoja eikä veneitä, kun seutu on ihan metsätöntä. Erakko asuu luolassa, mutta menee tavallisesti ulos rukoillessansa Budhaa."

Seuraavana yönä, kun kaikki oli hiljaista, tuli heikon tuulen muassa pohjoisesta muutamia heikkoja, epäselviä ääniä. "Mitä se on?" kysyin minä. "Se on erakko, joka puhuttelee jumalaa. Joka yönä nousee hän kallion huipulle ja rukoilee siellä suurta Budhaa."

"Miten käy hän vaatetettuna?" kysyin. — "Nahoissa."

Illan suussa jouduimme laaksoon, jossa oli paljon miehiä ja naisia, satoja jaakkeja sekä vähä päälle kolmekymmentä pientä hevosta leiriytyneinä. Shokalaiset kävivät levottomiksi ja väittivät meidän joutuneen dakujen, ryövärien, joukkoon. Minä olin toista mieltä, ja kun Kahi sanoi, että kielestä parhaiten erotti dakun muista Tiibettiläisistä, tuntui minusta yksinkertaisimmalta itse ottaa asiasta selkoa. Dakut, sanoi hän, huutavat puhuessaan ja käyttävät epähienoa kieltä, kun sitä vastoin varakas Tiibettiläinen puhuu matalalla äänellä ja hienompaa kieltä. Shokalaiset eivät kuitenkaan pitäneet tuumastani.

Oli kuitenkin tehtävä päätös, sillä olimme joutuneet pulaan ja siitä voimme päästä ainoastaan kahdella tavalla. Meidän tuli käydä ihan Tiibettiläisten leirin ohi, talli tehdä mutka etelään erään vuoren ympäri ja siitä tulisi meille paljon vaivaa ja ajanhukkaa. Me odotimme yön tuloa ja tarkkailimme, itse näkymättöminä ylängön reunalla, Tiibettiläisiä alhaalla laaksossa. Auringon laskussa vetäysivät he, tavallisuuden mukaan, telttoihinsa. Yöllä lähdin minä yksin leiristä, kiipesin alas vuorelta laaksoon ja kurkistin erääseen telttaan. Miehet istuivat kyyristyneinä tulen ympärillä, jossa kaksi teekattilaa kiehui. Eräs ukko, jolla oli hyvin selvät mongoolilaisct kasvonpiirteet, pyöritti ahkeraan rukouspyöräänsä vasemmalta oikealle, koneellisesti lausuen: _Omne mani padme hun_, mitkä sanat ovat Sanskritista lainatut ja tarkoittavat Budhan syntymistä lootus-kukasta ja merkitsevät sanasta sanaan; "O jumala, jalokivi, joka ilmestyt lootus-kukasta."

Kaksi tai kolme miestä, joiden kasvoja en voinut tarkoin erottaa, kun he istuivat kyyristyneinä, laskivat ahkerasti rahaa ja tarkastivat muutamia intialaisia käsitöitä, jotka oli shokalais-kauppiailta ryöstetty. Onneksi ei heillä ollut koiria leirissä, ja minä sain sentähden tutkia seudun ja valita paikan, josta me, heidän huomaamattansa, saattaisimme marssia ihan leirin ohi. Palasin miesteni luokse ja vein heidät yösydännä leirin lävitse. Me kuljimme vielä muutamia kilometriä ja leiriydyimme hyvin suojattuun paikkaan, jossa saimme nauttia muutaman tunnin lepoa.

Kun päivänkoitossa heräsimme, olimme hämmästykseksemme daku-lauman ympäröiminä. Ne olivat viime yön tuttaviamme, jotka olivat keksineet jälkemme, seuranneet niitä ja luullen meitä shokalais-kauppiaiksi, olivat nyt muka tulleet pienille ryöstökekkereille. Mutta lähemmäksi tultuansa saivat he sen sijaan niin lämpimän vastaanoton, että he silmänräpäyksessä livistivät tiehensä.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Jogpan vieraanvaraisuus. — Jäniksiä. — Vuoriselänne Rakstalja Mansarovar-järvien välissä. — Toinen ryövärijoukko. — Valokuvauskone toisessa ja kivääri toisessa kädessä. — Pikavalokuva. — Pelkurijoukkoa. — Ryöväri kuningatar. — Kahden jaakin osto.

Kapean laakson kautta kuljimme Paholais-järveä kohti. Kun me vähän matkan päässä järven rannalta pysähdyimme syömään, tein minä hypsometrin avulla muutamia pituus- ja leveysmittauksia ja huomasin samalla, että kun ilma oli 64° Fahr. niin vesi kiehui 185°.

Olin juuri korjannut koneeni pois ja loikoilin selälläni auringossa, vähän matkaa miehistäni, kun luulin näkeväni jonkun liikkuvan. Kavahdin heti pystyyn ja näin hartiakkaan Tiibettiläisen hiipivän suoraan minua kohti, selvästi aikoen viedä Mannliher-kiväärin minun huomaamattani. Onnettomuudeksensa ei hän ollut tarpeeksi liukas liikkeissään, jotenka ainoa saaliinsa oli aika selkäsauna kivääristäni. Hän oli yksi niitä ryöväreitä, jotka aamulla olimme nähneet ja hän oli luultavasti seurannut ja vakoillut meitä koko ajan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, kysyi hän mitä viattomimmasti, enkö minä tulisi hänen ja hänen kumppaninsa telttaan yöksi. He kestitsisivät minua oikein kuninkaallisesti; mutta minä en vastaanottanut dakun vieraanvaraisuutta, ja hän meni jotenkin pitkänaamaisena takaisin.

Jatkoimme matkaamme pitkin Rakstal-järven rantaa. Täällä oikein vilisi jäniksiä, ja minä ammuin useita. Pitkin rantaa näimme jälkiä siitä, että vesi ennen on ollut korkeammalla kuin se nyt oli.

Marssimme kestäessä tuli monta eri heimoista Tiibettiläistä meitä vastaan. Kun he kaukaa meidät näkivät, lähtivät he tavallisesti pakoon, ajaen lammas- ja jaakkilaumojaan edellänsä. Pari heidän naisistaan ei kuitenkaan ne pahalta löyhkäsivät. Kielsin heitä lähestymästä meitä, sillä vaikkeivät he suinkaan olleet kauniita — toinen oli vanha ja hampaaton, toisella oli sisiliskon näköinen nahka — koettivat he kuitenkin tosiaan houkutella meitä telttaansa, luultavasti valmistaakseen miehillensä tilaisuuden meitä ryöstämään. Minun mieheni eivät kuitenkaan hurmaantuneet heidän naurettavista puheistaan ja eleistään, ja minä kiirehdin kulkua, päästäkseni niin pian kuin mahdollista tästä ilettävästä seurueesta.

Neljä Tiibettiläistä yritti riistää Khanden Singiltä hänen kiväärinsä, mutta saivat häneltä semmoisen löylytyksen, etteivät suinkaan hevin sitä unohda, ja seurauksena oli, että pääsimme rauhaan siksi päiväksi.

Khanden Sing ampui mustaa sutta, joka kulki ihan leirin sivutse; ja minä keksin, noin 30 m. järven pinnan yläpuolella, vuorenkupeeseen painuneena kerroksen tavattomia maadunnaisia, joita en suureksi mielipahakseni voinut kaivaa pois ja viedä mukaani.

Ollen melkein varmat siitä, että dakut meitä vakoilivat, koetimme johdattaa heitä harhaan, pystyttämällä leirimme jo ennen auringon laskua. Me sytytimme kuitenkin vaan komean tulen ja lähdimme taas liikkeelle heti pimeän tultua hapuillen eteen-päin moniaita kilometriä, kunnes me korkealla vuorenrinteellä löysimme paikan, jonka pidimme turvallisena. Lunta satoi taas yöllä, joten meillä herätessämme oli jääpuikkoja parrassa ja silmäripsissä, mutta ei tämä estänyt meitä muuten voimasta erinomaisesti.

Minun onnistui monelta kohdalta tarkastettuani päästä siitä selville, ettei Rakastalja Mansarovar-järvien välinen vuoriselänne ole mistään kohdasta poikki, ja ettei vesi missään kohdassa yhdistä näitä molempia järviä. Jos ei ota lukuun pientä notkoa selänteen koskipaikalla, on koko selänteen keskikorkeus 297 m., ja tämä seikka on kylliksi kumoamaan sen väitteen, että molemmat järvet olisivat yhtenä. Alkuasukkaat todistivat myös, ettei niillä ole yhteyttä keskenään, joskin yllämainittu notko näyttäisi osoittavan tämmöisen yhteyden kaukaisessa muinaisuudessa olleen. Tämän notkon alin kohta on enemmän kuin 118 m. ylempänä Rakastal-järven pintaa.

* * * * *

Juuri ennenkuin lähdimme Rakstalin rannoilta, olin saanut ostaa kaksi isoa, kelpo jaakkia. Asianlaita oli nim. näin: eräs toinen daku-joukko oli nähnyt meidät ja koetti parastaan meitä saavuttaakseen. He ratsastivat pienillä kotimaisilla hevosilla ja ajoivat nelistäen muutamia kymmeniä jaakkia edellänsä, aika vauhtia kukkulaa alas meitä kohti. Ymmärsin, että he olivat ryöstö hankkeissa. Komensin mieheni pysähtymään, josta he joutuivat peljästyksestä ihan suunniltaan.

Ryövärit jättivät jaakit kahden naisen huostaan ja laukkasivat meitä kohden. Muut mieheni paitsi Khanden Sing ja Mansing olivat peljästyksestä kankeat.

Minä menin, toisessa kädessä kivääri, toisessa valokuvauskone, empimättä ryöväreitä vastaan, hyvin tietäen, että he vanhanaikaisilla kivääreillään tarvitsevat pitkän ajan sytyttääksensä luntun ja lauastakseen. Sitä paitsi on heidän melkein mahdoton ampua hevosenselästä, kun heidän pyssynsä ovat raskaat ja kömpelöt.

Minä käänsin valokuvauskoneeni tarkoin heitä päin ja odotin, kunnes olivat sopivassa etäisyydessä. Kun he olivat n. 30 askeleen päässä ja olivat astumaisillaan hevosen selästä maahan, napsautin konettani, heitin sen nopeasti syrjään ja nostin samassa kiväärini silmälleni. Sitten käskin heidän laskemaan aseensa ja tähtäsin tarkoin Mannliher-kiväärilläni.

Taipuvampia ja nöyrempiä rosvoja tuskin saattaa ajatella. Heidän pyssynsä lensivät samassa silmänräpäyksessä olkapäiltä maahan, samoin myös heidän jalokivillä koristellut miekkansa. He laskivat polvillensa, ottivat lakit päästänsä ja pistivät koko kielensä ulos suustaan. Kiireesti otin heistä tässäkin asennossa pikavalokuvan.

Khanden Sing oli saanut toimeksensa vartioida tavaroita, mutta hän oli muuttanut Mansingin sijaansa ja seisoi nyt kiväärinensä minun rinnallani. Samassa ajaa karahutti muuan vaimo ratsain; hän oli nähtävästi vimmastunut miesten pelkuruudesta ja tahtoi nyt itse osoittaa urheutta. Hän hyppäsi maahan hevosensa selästä, kirkui kamalasti, pui nyrkkiänsä miehille, suu raivoisan vaahdossa ja sylkien polvistuneita miehiä. Käskevällä äänellä antoi hän nyt ohjeitansa ja osoitti levottomasti minun tavaroitani, mutta hänen sanansa eivät näkyneet mitään vaikuttavan maassa mateleviin miehiin.

Minä menin hänen luoksensa, taputtelin olkapäälle, pistin kolikon kouraan ja tukin siten hänen suunsa. Hän sieppasi rahan ja rupesi kiillottamaan sitä turkkinsa liepeeseen. Hän tyyntyi heti, kurkisteli rahaa, tuijotti tulisilla silmillään minuun ja — pisti ulos kielensä suusta, siten osoittaen kiitollisuuttaan.

Kahi ja Dola, jotka hyvästi ymmärsivät Tiibettiä, kutsuttiin nyt puhuttelemaan heitä minun puolestani, mutta molemmat vapisivat niin, että tuskin voivat kävellä, vielä vähemmin puhua. Vasta hetken perästä, nähtyään että nämät, heidän mielestään kauheat rosvot, olivat täydellisesti minun vallassani, tointuivat he niin paljon, että kykenivät tulkeiksi.

"Sano heille, että tahdon ostaa heiltä muutaman jaakin ja hevosen. Minä maksan kunniallisesti."

"He sanovat sen mahdottomaksi. Jos _tarjumi_ saa sen tietää, hakkaa hän heiltä pään poikki. Yhden tai pari jaakkia saattavat he kuitenkin sinulle myydä."

"Sangen hyvä. Mitä he vaativat niistä?" — "Kaksisataa hopearupla. Mutta, sahib", sanoi Dola, "älä anna heille enemmän kuin neljäkymmentä! Siinä on sittenkin enemmän kuin niitten arvo on. Hyvä jaakki maksaa kymmenestä kuuteentoista rupiin."

Kun olimme kolme tai neljä tuntia kauppaa hieroneet, jolloin rosvot olivat laskeneet 200:sta 40:neen rupiin ja minä taas 20:stä rupista mennyt 40:neen, sovimme lopultakin hinnasta. Rosvot eivät kuitenkaan olleet tyytyväiset, kun kaksi heidän parhaita jaakkejansa jäi minun omaisuudekseni. Koetin sentähden tyydyttää heitä sillä, että ostin heiltä kuormasatuloita ja muutamia muita kaluja. Antoivatpa he minulle teetäkin ja sambaa. Mutta tuo intoisa nainen silmäili yhä vaan levottomasti minun tavaroitani, ja hänen himonsa minun omaisuuteeni näkyi kasvavan, kun hän näki minun maksavan jaakit. Mutta minäkin kahta suuremmalla tarkkaavaisuudella silmäilin kapineitani enkä hetkeksikään jättänyt kivääriä käsistäni, samalla kun pidin huolta siitä, ettei kukaan takaapäin päässyt minua liiaksi likelle.

Me laskimme nyt rahat, yhteensä vähän päälle 50 rupia ostamistani tavaroista: jaakit, kuormasatulat y.m. Jokainen erityinen rahakappale kävi miehestä mieheen, laskettiin, tarkastettiin ja lähetettiin taas samoilla tempuilla samaa tietä takaisin tulemaan. Aika ei ole Tiibetissä rahaa, enkä suinkaan liioittele, että tämän pienen rahasumman laskeminen ja tarkasteleminen vei aikaa kaksi tuntia. Ja niin vihdoinkin saimme molemmat jaakit: toinen tavattoman suuri, pitkäkarvainen ja musta, toinen samoin musta, väkevä ja pitkäkarvainen, mutta kesyluontoisempi.

Nyt meidän täytyi opetella saamaan ne nousemaan ylös, vetämään köyden niitten sieramien läpi ja kiinnittämään kuormasatulat. Tämä oli kylläkin kovaa työtä, mutta emme hellittäneet ennenkuin ne temput osasimme.

Erosimme hyvinä ystävinä. Rosvot käyttäytyivät erinomaisen hyvin, ja minä ajattelin itsekseni, että Tiibetissä mieluummin olen tekemisissä rosvojen kuin korkean virkamiehen kanssa.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Tiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden Tiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa paljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taikausko. — Kuinka syödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa. — Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.

Eräästä syystä valitan, että oleskeluni Jogpa-dakujen kanssa kesti niin vähän aikaa, sillä vaikka he epäilemättä olivat rosvoja, herättivät ne sangen paljon minun huomiotani. Heidän omituinen pukunsa ja puhetapansa, heidän harvinainen, mutta sangen käytännöllinen ruokatapansa, sekä heidän iloinen, suora olentonsa olivat todellakin mieltä kiinnittäviä. Puvun saattoi syystä sanoa edustavan Tiibettiä, sillä miesten takit ja lakit olivat sangen erinkaltaiset, luultavasti siitä syystä, että he niin helposti niitä saivat. Heidän joukossaan ei ollut kahta samalla tavalla puettuna, vaikka muutamat, heille omituiset puvun osat, olivat yhteiset kaikilla. Niin oli eräällä heistä heleävärinen ja leopaartinnahalla reunustettu takki, toisella pitkä harmaa villamekko ja vyötäisillä vyö, kolmannella oli lammasnahkaturkit, villapuoli sisällepäin käännettynä, neljäs taas oli puettu tumman-punaiseen ihopaitaan, vyötäisillä nahkavyö, jossa oli hopea- ja rautakoristeita sekä neulojen ja tulusten säilyttimiä. Vyössä riippui puukuula, kaunis puukko, mustasta puusta, teräksestä ja hopeasta tehdyssä tupessa, kuula- ja ruutikukkaro y.m. Vyössä on useimmilla Tiibettiläisillä miekka, pistettynä poikittain ruumiin etupuolelle. Olkoon takki pitkä tai lyhyt, aina on se ylhäältä avara, niin että siellä sopii säilyttää kaikemmoisia kamssuja ja tavaroita, sinne mahtuu eväspussi, juoma-astioita, rahakukkaro, nuuskarasia, tsambaa ja teekääröjä. Kun ensi kertaa näkee Tiibettiläisiä, luulee heitä hyvinkin vahvoiksi, povipuoli kun heillä on niin täynnä tamineita, vaikka he muutoin ovat hyvinkin hoikkia. Rinta ja toinen käsivarsi ovat alasti ja toinen takinhia heiluu höllänä. Syy tähän omituiseen vaatetustapaan Tiibetissä on se, että täällä päivät tavallisesti ovat hyvin lämpöiset ja yöt kylmät. Ilman lämmön ero lounais Tiibetissä saattaa olla 27°-37° C. Ja kun Tiibettiläiset aina makaavat vaatteet päällä, käy kylmää estävä yöpuku auringonpaahteessa päivällä liian raskaaksi ja lämpimäksi, ja tätä on koetettu yllämainitulla alastomuudella auttaa. Tiibettiläinen istuessaan vetää kätensä pois takinhioista, jotenka ruumiin yläpuoli paljastuu; mutta istualta noustessaan pistää hän aina toisen, tavallisesti vasemman kätensä takinhiaan, pidättäen siten takin raskaan sisällyksen maahan putoamasta.

Tiibettiläisten jalkineet ovat, ainakin minun mielestäni, maailman parhaita jalkineita. Niillä on hyvien ja mukavien saappaiden kaikki hyvät ominaisuudet. Varsinkin ne saappaat ovat erinomaisia, joiden litteät anturat on tehty rahnikoitusta hampusta ja joissa päälliset ovat punaista tai vihreäistä huopaa. Niissä pysyy jalka lämpöisenä, hiki ei vaivaa, eivätkä ahdista jalkaa. Tiibettiläisen jalkineen pääomituisuus on kuitenkin siinä, että jalkapohja painuu paksuun anturaan niin mukavasti, että kivikoissakaan kävellessä varpaat eivät likisty ja lumessa ja loassa astuessa mitään ei pääse tunkeutumaan anturan ja päällisen väliin.(Jokseenkin tällaiset jalkineet ovat Suomalaisten oivalliset tallukkaat, Suomentaja.)

Tiibetissä on monellaisia jalkineita, mutta päämuoto on aina sama. Ne ovat aina kotitekoisia: jokainen on oma suutarinsa, paitsi suuremmissa kaupungeissa, jossa jalkineita saa ostaa. Anturoitten erilaisuus erottaa pääasiallisesti eri seutujen jalkineet toisistaan. Niin on esim. Lassa-kengällä hienompi, pehmeämpi ja venyvämpi antura kuin Sigatsin kengissä, jotka ovat kovat ja kankeat ja kuluvat paljon pikemmin.