Part 10

Magbunin sotilaat, ollen yhtä rohkeat kuin päällikkönsäkin, vaihtoivat huomaamatta paikkaa ja vetäysivät upseeriensa selän taakse ollakseen suojassa, jos ammuttaisiin. Tarkemmin mietittyään, eivät he pitäneet tätäkään varovaisuudenkeinoa riittävänä, vaan nousivat toinen toisensa jälkeen ylös ja menivät hitaasti viisi tai kuusi askelta takaperin linnoitusta kohden osoittaakseen etteivät niin tehneet pelosta, mutta sitten lähtivät he käpälämäkeen minkä jaksoivat.

Magbuni ja muut jälelle jääneet upseerit kävivät yhä nöyremmäksi. Me keskustelimme kaksi pitkää tuntia kaikessa ystävyydessä, mutta ilman mainittavaa tulosta. Magbuni ei voinut omin päin päättää. Hänen täytyi keskustella upseeriensa kanssa ja saattoi vasta seuraavana aamuna antaa vastauksen. Sillä aikaa tahtoi hän pitää huolen meistä ja vastata meidän turvallisuudestamme, jos leiriytyisimme hänen telttansa lähelle. Tämä oli tietysti vaan metkua, että hän voittaisi aikaa ja ehtisi hakea sotaväkeä _Barkasta_, Rakstal-järven pohjoispuolelta sekä muualta lähiseuduilta. Sanoin hänelle suoraan, etten häntä uskonut ja että ensin aioin järjellisillä syillä vaikuttaa Tiibetin virkamiehiin, ennenkuin ryhdyin muihin keinoihin. Huomautin taas, että olimme rauhallisia matkustajia, emmekä ole tulleet tappelemaan heidän kanssaan ja että kymmenkertaisesti maksamme, mitä häneltä ja hänen kansaltaan ostamme. "Mutta", lisäsin minä, "varokaa, ettette koske hiuskarvaakaan kenenkään minun väkeni päästä."

Magbuni vakuutti täysin ymmärtävänsä minua, vannoi minulle ikuista ystävyyttä ja pyysi hartaasti, että me ystävinä leiriytyisimme hänen telttansa lähelle. Auringon ja Kunju Suniin (Kolminaisuuden) kautta vannoi hän olla meitä hätyyttämättä. Nöyrästi hyvästijätettyään hän poistui.

Tohtori ja minä olimme istuneet etumaisina ja meidän takanamme Khanden Sing, bramiini ja molemmat kristityt. Kantajat seisoivat takana. Magbunin mentyä käännyin ja katselin heitä. Mikä näky! Kaikki itkivät ääneen, kädet kasvoilla. Kyyneleet juoksivat pitkin Kaliin poskia ja Döla oikein nyyhki. Daku ja muut Tiibettiläiseni, jotka olivat valepuvussa, ettei heitä tunnettaisi, olivat kyyristyneet tavaroittensa taakse. Vaikka tilamme olikin vakava, en voinut olla naurahtamatta noille surkeille pelkureille. Me pystytimme telttamme, ja olin hetken aikaa istunut merkitsemässä päivän havainnoita sekä kirjoittanut päiväkirjaan, kun Kahi, hyvin peljästyneenä, tuli ryömien telttakankaan alitse. Hän oli niin säikähdyksissä, että hän tuskin sai sanaa sanotuksi.

"Sahib", kuiskasi hän vihdoin, "Tiibettiläiset ovat lähettäneet sanan kantajille, uhaten tappaa heidät, jolleivät jätä sinua. Heidän tulee jo tänä yönä paeta, ja jos sinä yrität heitä pidättää, tulee heidän heti tappaa sinut."

Samalla kuin magbuni tällä tavalla yllytti minun väkeäni kapinaan, lähetti hän meille suuret joukot kuivaa lantaa polttoaineeksi sekä vakuutti meille ikuista ystävyyttä. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä samalla aikaa lähettämästä joka suunnalle sotamiehiä, pyytämään apua, ja minä näin yhden menevän Kardamiin ja Taklakotiin, toisen Barkaan ja kolmas lähti länteen päin.

Telttakankaan aukon kautta seurasin tarkoin kantajieni kaikkia liikkeitä. He erottivat tarkasti huopapeitteensä ja vaatteensa minun tavaroistani, ja jakoivat eväät keskenään. Menin heidän luokseen, käskin heidän laittaa tavarat uudestaan kuntoon, odotin kärsivällisesti kunnes tämä oli tehty ja sanoin heille lopuksi levollisesti, mutta vakavasti, että ehdottomasti ammun jokaisen, joka yrittää paeta tai ryhtyy kapinaan.

Sillä aikaa kun tohtori ja minä vahvistimme itseämme vahvalla ruualla, jonka onnettomuuden ennustajat leirissämme sanoivat olevan viime ateriamme, valmisteli Khanden Sing meitä taistelukuntoon. Hän puhdisti tarkasti kiväärit ja nähtävästi taisteluhaluisena pani ampumavarat kuntoon. Bramiini, jonka uskollisuuteen me myös saatoimme luottaa, pysyi koko ajan levollisena. Hän oli filosoofi, eikä koskaan pitänyt mistään melua. Hän ei ottanut tehokkaasti osaa meidän varustuksiimme. Hän ei sanonut pelkäävänsä kuolemaa. Ainoastaan Jumala voi hänet tappaa ja ilman Hänen tahtoansa eivät Tiibetin kaikki väkipyssyt voisi lähettää kuulaa hänen ruumiiseensa, ja jos Jumala oli päättänyt, että hänen tuli kuolla, mitä silloin vastustaminen auttaisi! Molemmat kääntyneet olivat, hyvinä kristittyinä, käytännöllisemmät ja hioivat jo mahdottoman suuret veitset teräviksi kuin partaveitset.

Pimeän tultua asettivat Tiibettiläiset vahteja leirin ympäri, vähän matkan päähän. Luultavaa oli, että magbuni aikoi petollisten kantajien avulla äkkiä hyökätä leiriimme. Yksi meistä vartioitsi koko yön teltan ulkopuolella. Muut makasivat vaatteissaan, aseet vieressä. En juuri saata sanoa että t:ri Wilson ja minä olisimme olleet erityisesti levottomia, sillä tiibettiläiset sotilaat, kömpelöine liikkeineen, pitkine keihäineen ja loistavasti koristettuine miekkoineen, herättivät meissä enemmän oudoksumista kuin pelkoa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Barkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin levottomuus. — Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe. — Valepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat saavat matkapassin.

Varhain seuraavana aamuna heräsimme kaukaisten hevostenkellojen kilinään. Kun katsoin teltasta ulos, näin pitkän rivin raskaita tavaroita kantavia hevosia, joita suojeli joukko aseellisia ratsastajia. Joku korkea virkamies oli varmaankin tulossa. Vartiajoukko oli hänen etuväkensä ja siinä kuljetettiin hänen tavaransa aliupseerien suojaamina. Joukko teki suuren kierroksen leirimme ympäri ja he astuivat ratsujensa selästä linnan lähellä. Eri tahoilta saapui alinomaa ryhmittäin toisia sotilaita ja sanansaattajia. Erään tämmöisen joukon päällikkö oli varmaankin arvokas henkilö, sillä hänen seurassaan oli paljon sotilaita ja hän vastaanotettiin nöyrimmällä tavalla.

Hetken perästä lähetti äsken tullut, joka ei ollut mikään vähäpätöisempi henkilö kuin Barkan tarjumi, sanan, että hän pyysi saada kunnian käydä meidän luonamme. Me vastasimme, että juuri söimme aamiaista, mutta että lähettäisimme sanan, kun tahdomme häntä puhutella. Kokemuksesta tiesimme, että on viisainta kohdella tiibettiläisiä virkamiehiä ikäänkuin alamaisia, sillä siitä he käyvät kohteliaammiksi ja vähemmän vaativiksi.

Kello 11 lähetimme sanan tarjumille, että hän saisi tulla. Hän tuli heti, mukana suuri seurue. Yllään oli hänellä pitkä vehreä silkkitakki, kiinalaista mallia, leveät hihat kyynäspäihin asti käärityt. Lakkinsa oli samallainen kuin kiinalaisten virkamiesten ja jaloissa oli hänellä suuret, raskaat silkkipohjaiset saappaat. Hänen pitkät, kalpeat, laihat kasvonsa olivat monessa suhteessa merkilliset. Niissä oli hengetön, tylsä ilme, vaikka nuo melkein naiselliset kasvot itsessään olivat hienopiirteiset. Useat merkit osoittivat, että hän kuului henkisesti ja siveellisesti alhaiseen luokkaan. Pitkä tukka levisi kiemuroina olkapäitten yli. Vasemmassa korvassa oli suuri rengas malakiittikoristeineen ja lerkkuinen. Vapisevissa sormissaan piteli hän pientä tiibettiläistä vaatekääröä, jota hän käytti nenäliinaksi silloin, kun hän ei tiennyt mitä hän kysymyksiin vastaisi. Tarjumi ja hänen seurueensa olivat erittäin kohteliaita. He kumarsivat alinomaa maahan asti, ja niinkuin tavallista oli, pistivät he kaikin kielensä ulos suusta, ikäänkuin käskystä. Kielensä olivat ryppyiset ja kelmeänväriset ylöttömästä teenjuonnista.

Olimme levittäneet mattoja pääteltan eteen. Tohtori ja minä istuimme eräälle ja käskimme tarjumin sijoittua toiselle matolle meitä vastapäätä. Hänen seurueensa sijoittui hänen ympärilleen. Tunnettua on, että sen, joka Tiibetissä on "jotakin", tahi tahtoo "jostakin" käydä, täytyy pitää sateenvarjoa levitettynä päänsä yli. Onneksi oli aina varovainen tohtori tuonut mukaansa kaksi sateenvarjoa ja näitä nyt Khanden Sing ja bramiini pitivät päämme yli. Tarjumin yli piti hänen kirjurinsa tavattoman suurta sateenvarjoa.

Vaikka tarjumi alinomaa vakuutti ystävyyttään, en kuitenkaan, tarkemmin miehen kasvoja tarkastettuani, voinut luottaa hänen sanojensa vilpittömyyteen. Hän ei koskaan katsonut meitä suoraan silmiin, vaan katseensa oli alinomaa maahan luotu ja hän puhui inhottavan teeskenteleväisesti. Ensi näkemästäni en miehestä pitänyt ja, varuilla ollen, pidin ladatun kiväärin polvella edessäni.

Kun oli pidetty pitkiä, kankeita puheita, lausuttu ylemmääräisiä kohteliaisuuksia, jotka olivat kaikkea järkeä vailla, erinomaisella osaaottavaisuudella kyselty kaikellaisia sukulaisia, tarjumi alinomaa yskinyt ja niistänyt nenäänsä niin pian kuin kysyttiin, oliko hän jo päättänyt mitään, ja kun kärsivällisyyteni oli ihan lopussa, vasta silloin ryhdyttiin keskustelemaan asiaa, joka taas kesti tuntikausia. Kun pyysimme jatkaa matkaamme, ei hän vieläkään voinut antaa vastausta.

Saadaksensa hänet tekemään lopullisen päätöksen ennenkuin lisäväkeä ehtisi saapua, ehdotti tohtori, että hän antaisi kahdeksan meistä mennä Mansarovariin, kun tohtori ja muut jäisivät sillaikaa pantiksi. Mutta ei tarjumi myöntynyt tähänkään ehdotukseen. Hän tosin ei suoraan kieltänyt, mutta esiintoi kaikellaisia syitä ja oli hyvin muka peloissaan meidän turvallisuudestamme. Me emme osaisi tietä, sanoi hän, ja jos osaisimmekin, olisi se hyvin vaikeata ja ilmasto kovin ankaraa. Ryövärit meitä ahdistaisivat j.n.e. Tämä kaikki kysyi hyvin meidän kärsivällisyyttämme. Sekä hänen että hänen seurueensa koko käytöksessä oli jotakin, joka antoi meille aihetta olla varoillamme. Päätin sentähden heti päästä ratkaisevaan päätökseen.

Kiväärini oli yhä puolivedossa polvellani. Käänsin sen suun tarjumia kohti ja annoin oikean käden liukua lipasimeen. Hän väänsihe levottomasti, kauheasti peljäten. Katseensa, joka tähän asti oli suunnattu maahan, muuttui nyt harhailevaksi ja kiintyi sitten levottomasti pyssynsuuhun, samalla kun hän koetti päätään oikealle ja vasemmalle vääntäen sitä välttää, mutta minä annoin kiväärini seurata kaikkia hänen liikkeitään. Seurue oli yhtä peljästynyt kuin hän itsekin. Miesparka oli epäilemättä suuressa tuskassa. Äänensäkin muuttui korkeasta ja käskevästä yhtäkkiä matalaksi ja myöntyväksi. Nyt hän hartaasti lupasi myöntyä kaikkeen.

"Näen, että olette hyvää väkeä", sanoi hän heikosti, yskien ja syvään kumartaen. "En voi, vaikka tahtoisinkin antaa teille virallista lupaa jatkaa matkaanne, mutta saatte mennä, jos niin tahdotte. En saa enempää sanoa. Kahdeksan teistä saa mennä pyhälle Mansarovar-järvelle. Muut jäävät tänne."

Hän tahtoi kuitenkin vielä kerran keskustella alamaistensa kanssa, ennenkuin hän teki lopullisen päätöksen. Tähän me suostuimme.

Tarjumi lahjoitti nyt tohtorille suuren palasen tiibettiläistä kangasta. Minä olin tavallisuuden mukaan aamulla kylpenyt ja turkkilainen kylpyliinani oli vielä teltan edessä kuivumassa. Tarjumi, joka muuten piti kaikista meidän tavaroistamme, ihastui erityisesti tuohon nukkaiseen pyyhinliinaan. Hän lähetti noutamaan pientä poikaansa, että tämäkin saisi nähdä tuon merkillisen kapineen ja ripusti sen, pojan tultua, vaipaksi hänen hartioilleen. Minä tarjosin heti sen hänelle, jos hän tahtoisi sen ottaa. Tarjumi ihastui ikihyväksi ja tähänastinen kireä välimme muuttui nyt mitä ystävällisimmäksi. Me kutsuimme heidät kaikki telttaamme, jossa he uteliaasti ja loppumattomasti kysellen tutkivat kaikkia tavaroitamme. Nyt olivat he sangen iloiset ja leikkiset, toisinaan melkein naurettavat katsella. Tiibettiläiset rakastavat paljon juovutusjuomia ja he kysyivät pian, eikö meillä olisi semmoisia, sillä ei mikään voisi olla heille mieluisempaa. Mutta kun en matkoillani koskaan kuljeta mukanani sitä ainetta, en saattanut tarjota heille mitään "priima" tavaraa. Etteivät kävisi tyytymättömiksi, annoin heille sitä väkiviinaa, jota käytin korkokoneisiini. Sen he mielihyvällä pistivät poskeensa, täyden arvon antaen sen kurkkuapolttaville ominaisuuksille, ja vielä lisää pyytäen. Tarjumi valitti jotakin kipua, joka häntä kauvan oli vaivannut, ja tohtorilta sai hän siihen tehokasta lääkettä. Kaikki hänen seuralaisensa korkeat virkamiehet saivat myös pieniä lahjoja hyvästijättäissä.

Iltapäivällä tuli hyviä uutisia tarjumilta. Hän käski sanoa, että kun olimme olleet niin ystävällisiä hänelle ja hänen seuralaisilleen, piti hän meidät ystävinänsä. Ja koska niin halusimme päästä Mansarovar-järvelle ja suurelle Kelas-vuorelle, ja kun olimme jo niin paljon vaikeuksia kärsineet ja niin paljon varoja uhranneet niin pitkälle päästäksemme, suostuisi hän päästämään kahdeksan meistä jatkamaan matkaamme pyhille paikoille. Hänen oli mahdoton antaa meille virallista suostumusta, mutta me saimme lähteä, jos niin tahdoimme.

Tämä sanoma ilahutti tietysti minua. Kun vaan kerran olin Kelas-vuorella, keksisin kyllä keinoja päästäkseni edemmäksi.

Samana iltana hiipi eräs petturi minun väestäni ulos teltasta ja meni tarjumin luoksi. Epäilemättä hän nyt ilmoitti, etten ollutkaan tohtorin veli enkä hintulainen pyhiinvaeltaja, vaan eräs sahib, matkalla Lassaan. Päättäen siitä, mitä sittemmin kuulin, näyttää siltä kuin olisi tarjumi ensin epäillyt hänen kertomustaan. Mutta sitten lähetti hän yöllä sanomaan, että kaikin mokomin palaisimme samaa tietä kuin olimme tulleet. "Jos todellakin joukossanne löytyisi sahib, jonka olitte minulta kätkeneet, ja jos nyt päästäisin teidät eteenpäin, veisivät Lassan asukkaat minulta pääni. Te olette nyt ystäviäni ettekä saata antaa semmoista tapahtua."

"Sano tarjumille", vastasin minä, "että hän on ystäväni ja että olen häntä ystävänä kohteleva."

Seuraavana aamuna näimme 130 aseellista ratsumiestä muutaman sadan askeleen päässä teltastamme. Jos nyt olisin lähtenyt matkalle pelkuri-väkeni kanssa ja ratsumiesten seuraamina, olisivat he varmaan tehneet tenän, ja minä katsoin parhaaksi turvautua sotajuoneen. Korkeitten herrojen ja aseellisten miesten suureksi kummaksi ja kauhuksi lähdimme, tohtori, Khanden Sing ja minä, aseet kädessä ja vakavin askelin suoraan ratsujoukkoa kohti. Meitä seurasivat kantajat vavisten. Magbuni ja tarjumin upseerit tuskin silmiänsä uskoivat. Ratsastajat astuivat kiireesti hevosten selästä ja laskivat pois aseensa, merkiksi etteivät tahtoneet kanssamme taistella. Me marssimme heidän ohitsensa ollenkaan heistä välittämättä. Magbuni juoksi perästäni ja rukoili minua pysähtymään silmänräpäykseksi. Dola käskettiin tulkiksi. Virkapukunsa leveistä laskoksista otti nyt Gyaneman päällikkö esille kirjaellut virkasaappaat ja ojensi ne minulle lausuen:

"Vaikka kasvosi ovat päivän polttamat ja mustat ja silmäsi heikot — sivumennen sanoen ne eivät olleet heikot, mutta minä käytin lumisilmälaseja — ilmaisevat kuitenkin kasvojesi piirteet, että olet hyvää sukua ja että sentähden varmaan olet korkea virkamies maassasi. Jalo mielesi ei suinkaan salli, että meitä rangaistaan sinun tähtesi. Ja nyt sydämmemme iloitsee, kun näemme sinun palaavan takaisin samaa tietä, josta tullutkin olet. Salli minun lahjoittaa sinulle tämä saapaspari, etteivät jalkasi kävisi aroiksi pitkällä ja vaivalloisella matkallasi kotimaahasi."

Puhe, ivallisine loppuponsineen, ei ollut niin huonosti koottu, jos sen johdommukaisuus olikin vähän omituinen. En katsonut hyväksi selittää Tiibettiläisten erehtyneen aikomuksestani. Otin saappaat vastaan ja magbuni seurueineen kumarsihe maahan asti.

Muitta mutkitta jätimme nyt magbunin ja suuntasimme kulkumme länsilounaiseen, niinkuin olisimme nyt päättäneet palata takaisin ja lähteä maasta.

— —

Saavuimme vuorijonon kukkulalle ja laskeusimme toiselle puolen. Muut kulkivat rinnettä alas, mutta minä jäin huipulle, josta minä ison kiven takaa saatoin kaukoputkella nähdä mitä Gyanemassa toimitettiin. Minun väestäni oli viimeinen tuskin ennättänyt kadota solan toiselle puolelle, ennenkuin ratsastajat nousivat satulaan ja laukkasivat meidän jäljestämme. Minä riensin rinnettä alas. Saavuttuani alas tasangolle, suuntasin kaukoputken taas kukkulalle, josta juuri olin tullut. Näin siellä monta päätä pilkistävän kivien takaa. Ratsastajat vakoilivat sieltä liikkeitämme. Minua harmitti, etteivät julkisesti meitä seuranneet. Latasin kiväärini 800 askeleen etäisyydelle, laskeuduin suulleni maahan ja tähtäsin erästä olentoa, jonka saatoin erottaa selvemmin muista.

Tohtori tempasi kiväärin olaltani. "Ette saa ampua", sanoi hän tavallisella levollisuudellaan, "saattaisitte tappaa jonkun."

"Tahdon vaan antaa noille pelkureille läksyn."

"Olisi kyllä tarpeen, mutta jokainoa Tiibettiläinen on niin pelkuri, että tuota läksytystä tarvitsisi alinomaa uudistaa", vastasi Wilson, aina järkevänä.

Kuljettuamme muutaman kilometrin, näimme takaa-ajajamme ratsastavan solan läpi ja täyttä laukkaa tulevan pitkin rinnettä. Annoin mieheni pysähtyä ja samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät ratsastajatkin. Tarkkasin heitä kaukoputkella. He näkyivät neuvottelevan. Vihdoin laukkasi viisi miestä pohjoiseen, luultavasti vartioimaan sille suunnalle vievää polkua. Kolme miestä jäi paikalle, muut laukkasivat hurjaa vauhtia Gyanemaan päin, ikäänkuin olisivat he äkkiä joutuneet kauhun valtaan.

Me jatkoimme matkaamme. Nuo kolme ratsastajaa lähtivät myös liikkeelle, seuraten vuoren juurta, mutta pitkän välimatkan päässä, samaan suuntaan kuin me. Olivat kyyristyneet eteenpäin hevosten kaulan tasalle, selvästi luulotellen siten pääsevänsä näkymättä meidän ohitse. Huomattuansa, että ohjasimme kulkumme Laama Khokdenille, entiseen leiripaikkaamme, enensivät he vauhtiansa, niin että joutuivat meidän edellämme kulkemaan.

Kun me illalla saavuimme Laama Khokdeniin, tuli kaksi lammaspaimenta meitä tervehtimään. Kolmas tuli heti senjälkeen. "Lampaamme ovat kaukana", sanoi toinen heistä, "olemme nälissämme ja köyhät. Saammeko levätä yön teidän leirinne lähellä ja noukkia ne ruuantähteet, joita te heitätte pois?"

"Sen te kyllä saatte. Mutta varokaa, ettette nouki muuta kuin ruuantähteet!"

Siinä luulossa, etten heitä tuntisi, olivat nämä tuhmat ihmiset vieneet hevosensa kylän vartiahuoneeseen, pukeuneet lammaspaimeniksi ja tunkivat nyt luoksemme, vakoiluksensa meidän toimiamme ja hankkeitamme. Ne olivat tietysti nuo kolme ratsastajaa Gyanemasta.

Joka askeleella, minkä Himalaijaa kohti otin, kävi sydämmeni ja mieleni yhä raskaammaksi. Pääni oli tuumia täynnä, mutta niitten toteuttaminen oli toista. Kuinka usein olivatkaan parhaat tuumani menneet myttyyn, kuinka usein olikaan täytynyt aloittaa uudestaan, kun kaikki juuri oli näyttänyt olevan parhaalla kannalla. Asemani oli nyt kaikin tavoin huonontunut. Kaikista ponnistuksistani huolimatta näytti yritykseni onnistuminen käyvän yhä epäiltävämmäksi. Minun täytyi itselleni tunnustaa, ettei se päivä ollut kaukana, jolloin sekä omani että seuralaisteni voimat olisivat ihan lopussa. Kovalle ottaa vaikean yrityksen alkaminen, mutta kun kerran on päässyt alkuun ja monta vaikeutta voittanut, niin on vielä kovempaa, kun täytyy kääntyä takaisin ja alkaa uudestaan.

Tilamme tuntui todellakin synkältä. En voinut luottaa omien miesteni uskollisuuteenkaan. Niin tapahtui esim. juuri tässä leirissä, että daku, kerran keskustellessaan erään toisen kantajan kanssa, oli tullut sanoneeksi heti aikovansa lähteä tiehensä. Tohtori oli silloin, ystävällisesti niinkuin aina, pyytänyt häntä jäämään, mutta turhaan. Me tiesimme seudulla löytyvän samallaisia rosvoja ja että hän jättäisi meidät, liittyäkseen heihin ja uudestaan alkaakseen vanhaa elämäänsä. Jos hän saisi toteuttaa aikomuksensa, saatoimme olla varmat siitä, että hänen uudet toverinsa pimeimpänä yön aikana kävisivät luonamme. Daku tiesi, että muassani oli suuri rahasumma ja hänen liikkeensä olivat molempina viime päivinä olleet enemmän kuin kummalliset. Oliko hän tavannut jonkun vanhan toverin, tahi oliko hän Tiibettiläisiltä kuullut heidän olevan lähellä?

Daku oli käärinyt kokoon huopapeittonsa repuksi, jota hän nyt kantoi selässään, ollen valmis lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Huolissaan tästä uudesta vaarasta, ilmoittivat muut kantajat minulle asiasta. Lähetin heti noutamaan hänet. Silmät maahan luotuina, mutta suoraan vastasi hän: "Aion lähteä pois, sahib." — "Mihin?" — "Minulla on ystäviä näillä seuduin ja aion hakea heitä." — "Vai niin, mene!" vastasin minä ja tartuin ihan levollisesti pyssyyni. Tuossa tuokiossa oli reppu selästä ja muutaman minuutin kuluttua oli hän taas työssä. Pari muuta kapinoivaa kantajaa sain samalla tavalla järkiinsä. Sain sittemmin kuulla erään ryövärijoukon ainoastaan pari päivää tämän jälestä hyökänneen lähellä rajaa erään karavaanin kimppuun.

Vieläkin marssi takaisin! Kuinka se minua kiusasikaan, ja kuitenkin oli se tehtävä! Kuljimme useita kilometriä ja leiriydyimme erään vuolaan, _Shirlangdu_ nimisen, virran rannalle. Tältä kohdalta voisimme, joskin vaivalla ja vaaralla, kulkea vuoriharjanteen yli ja sitten tunkeutua metsikön läpi Mansanovariin, huolimatta vakoiliain valppaudesta. Päätin rohkeasti yrittää ja varovaisuuden vuoksi ottaa vaan neljä tai viisi kantajaa mukaani. Mieluummin olisin mennyt yksin, mutta ruokavarojen kuljettamisen tähden täytyi ottaa muita mukaan. Jos hätä tulisi, päätin sitten lähteä yksin ja ostaa ruokaa Tiibettiläisiltä matkan varrella.

Kaikki kantamukset pantiin kuntoon. Tarpeettomat vaatteet ja muut mukavuustavarat, vähemmin tarpeelliset lääkityskapineet jätettiin ja näin saatiin enemmän tilaa minun tieteellisille kapineilleni. Jokainen kilon paino lisää tieteen hyväksi merkitsi kiloa vähemmän ruokavaroja, joita luulimme tarvitsevamme Lassan matkalla. Täytyi jättää kaikki, mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista.

Iltapäivällä tuli kaksi tiibettiläistä urkkiaa leiriin, tavallisuuden mukaan kerjäläisinä. He pyysivät ja vaativat ruokaa. He käyttäytyivät niin sietämättömän hävyttömästi, että miehiltäni vihdoin loppui kärsivällisyys. Bijesing ja kristitty kokkimme Rubso karkasivat näitten kimppuun, löydyttivät heitä ja ajoivat lopuksi muiden avulla heidät alas rotkoon, sekä antoivat heidän tuntea kivisateen vaikutusta. Urkkia raukat, jotka eivät kyllin nopeasti päässeet virran poikki rotkon pohjassa, saivat hyvin ansaitun löylytyksen.

Tästä pikku ottelusta oli paljon hankaluutta leirissä. Mutta monet Shokalaiset seisoivat pökkäännyksissä ja olivat melkein mielettömän pelkoja ja vapisivat kuin haavanlehti nähdessään jonkun Tiibettiläisen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Eräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu seuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. — Pakolaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero Wilsonista. — Yömarssi.

Paroni oli määrätty pantavaksi toimeen kello 9 illalla. Olin, lupaamalla suuren palkinnon, saanut taivutetuksi neljä miestä seuraamaan minua. Määrätyllä ajalla ei kukaan heistä ollut kuitenkaan saapunut. Läksin heitä hakemaan. Toinen oli loukannut jalkansa, toinen väitti olevansa kuoleman kielissä ja muut suorastaan kieltäytyivät seuraamasta minua. He vapisivat pelvosta ja vilusta.

"Tapa meidät, sahib, jos tahdot, mutta me emme kuitenkaan seuraa sinua."

Kello kolmeen aamulla en ollut onnistunut saamaan ainoatakaan miestä kantajaksi, ja minun täytyi jättää kaikki pakopuuhat sikseen. Tilani oli synkempi kuin koskaan ennen. Minun täytyi siis marssia takaisin tuota jäistä ja jylhää solaa kohti, josta olin Tiibettiin tunkenut!

"Te olette alakuloinen, herra Landor", sanoi tri Wilson. Myönsin niin olevan. Jokainen askel taaksepäin oli minulle ikäänkuin isku rintaan. Olisin tahtonut jatkaa matkaani, maksoi mitä maksoi, ja ainoastaan hyväsydämmisen ystäväni, tohtorin, tähden olin välttänyt raivata väkisin itselleni tien. Olin kuohuksissa ja tunsin itseni kuumeiseksi. Halveksin miehiäni heidän pelkuruutensa tähden, enkä edes kärsinyt heitä nähdä.

Ajatuksiini vaipuneena käyskelin etiäpäin ja raivaamaton tie tuntui sekä mukavalta että lyhyeltä. Löysin sopivan leiripaikan. Edessäni ja yltympäri kohosi korkeita lumivuoria ja tuossa, ihan minua vastapäätä, nousi korkeuteen tuo samainen Lumpija-sola, josta niin suuria toivoen olin tullut Tiibetin ylängölle. Nyt minua inhotti sitä edes katsellakaan. Sen lumiset rinteet näyttivät ivaavan onnistumatonta yritystäni.