Part 9

Miesten levottomuus leirissä oli tällä aikaa ollut suuri. He epäilivät minun enään milloinkaan palaavan, ja he rauhoittuivat, kun ilmoitin, ettemme mene Mangshan-solasta, vaan Lumpija-solasta, josta lienee helpompi pääsy. Heti tehtiin leimuava liekki jaakin lannasta, ja kun sitten oli kello 4 aikaan runsaasti aterioittu, riisiä, lihavoimiketta, khapatia y.m. vahvistavaa, ruvettiin nauttimaan hyvin ansaittua lepoa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kuti-virran lähteet. — Lumpija-jäätikkö. — Pääharjun niskalla. — Tiibetti linnunnäkemyksestä. — Mies puolijäädyksissä. — Lumpija-sola. — Salaperäisiä jälkiä. — Ryöväriä vai vakoojiako? — Solia ja polkuja. — Ilman poltinaineita pakkasessa. — Tasainen vuoriylänkö. — Vihdoinkin poltin ainetta! — Kaksi salaista vakoiliaa.

Aamulla 9 jälkeen lähdimme liikkeelle. Lämpömittari osoitti 40° Fahr. teltassa; yöllä oli alin määrä ollut ulkopuolella 14°. Seurasimme Kutia pitkin vuorenjuurta 298° kompassisuuntaan. Kun kiersimme erään niemen ohitse, jossa Kuti on hyvin kapea, havaitsimme eräällä mäellä neljätoista kivipylvästä ja pyramiitia, ja näitten huipulla valkoisia kiviä sekä nuo tavalliset rukousliput. Tällä kohdalla alkaa nousu Lumpija-solaan.

Tässä yhtyy kaksi Kuti-Jangtin haaraa yhdeksi suureksi järveksi. Toinen tulee kahdesta suuresta jäätiköstä lounaassa, toinen jäätiköstä ihan solan juurella. Molempien suurien lisäjokien yhtyessä on joki ainoastaan noin 3,5 m. leveä. Tie nousi verkalleen, ensin luoteeseen ja sitten mutkassa koilliseen, kunnes me lumipeittoisella tasangolla saavuimme 5,153 m. korkeuteen.

Tähän asti olimme kulkeneet ilman erityisiä vaikeuksia tahi väsymystä. Mutta sitten olot muuttuivat. Jokainen kantaja tässä pitkässä, äänettömässä jonossa vaipui polviin jopa vyötäisiinkin asti lumeen. Oli tosiaan somaa katsella näitä kantajia, kun he liikkuivat lumikentän yli, valkoiset turpaanit kiedottuna ahvettuneitten kasvojen ympäri. Toisilla oli päässä nahkalakit, alaskäännettyine korvalippuineen, kaikilla oli pitkät lammasnahkaturkit ja pitkävartiset nahkasaappaat, monella, oli lumilasisilmät. Nähdessäni tämän pitkän, äänettömän ja vakavan joukon hengästyneenä ponnistavan yhä korkeammalle, en saattanut olla itseltäni kysymättä: montako heistä oli takaisin palaava?

Monen petollisen halkeaman vuoksi täytyi meidän liikkua sangen varovasti ja suurella vaivalla onnistui meidän päästä lähes 180 m. korkeammalle, jossa pysähdyimme jotenkin lumettomalla kalliosaarella. Sitä myöden kuin kantajat saapuivat, laskivat he kannettavansa maahan, itse istahtaen viereen. Ei kuulunut mitään mutinaa eikä tyytymätöntä sanaa kovasta työstä. Satoi lumiräntää, joka kaikki teki olon vielä ikävämmäksi. Meillä oli nyt jyrkkä rinne edessämme. Vasemmalla puolella oli jäätikkö, joka äkkijyrkkänä kohosi noin 180 m. korkeuteen. Samoin kuin Mangshanjäätikkö levisi tämäkin aivan vaakasuorina, vyömäisinä jääkerroksina, jotka olivat kirkkaat ja läpihohtavat. Oli myös pystysuoria vihertävänvärisiä kerroksia. Jäätikön juuri, pinta ja sivut olivat täälläkin paksun lumipeiton alla.

Tohtori ja minä kävimme edellä. Innossamme eksyimme suunnasta ja kiipesimme suurella vaivalla erästä sangen jyrkkää rinnettä ylös, jossa oli paljon hölliä kiviä päällekkäin. Noin puolen tuntia ponnisteltuamme pääsimme harjun korkeimmalle kohdalle (5,695 m.), joka oli koko joukon ylempänä kuin itse sola. Neljä miestä oli seurannut meitä. Toiset, joille nyt annoimme merkkiä, olivat menneet lännempää pitkin jäätikön reunaa.

Koillinen tuuli oli pureva ja pakkanen hirveä. Suuren kallion kyljessä saimme suojaa ja saatoimme kaukoputkella siitä nähdä Tiibetin vuorimaan edessämme. Tästä kotkan pesästä oli meillä mitä komein näköala. Tiibetin puoleinen Himalaija oli tavattoman lumen peitossa, samoinkuin sekin alempi vuoriselänne, joka ihan edessämme kulki melkein yhtäsuuntaisena meidän harjumme kanssa. Noin 600 metriä alempana näiden molempien vuorijonojen välissä juoksi kivilaaksossa se joki, joka sittemmin saa nimen Darmaeli Lumpija-Jangti. Etäällä erotimme suuren vuoritasangon, joka ikäänkuin mahtava rautatienvalli kohosi lähes 2,400 m. korkeuteen joen yläpuolella ja joka ulottui penikulmittain poispäin. Kaukana pohjoisessa siinsi lumiharjainen vuorijono, arvattavasti _Gangri_-harju _Kelas_-huippuineen.

Eräs miehistäni, kristitty nimeltä _Rubso_, oli saanut kouristuksia ja oli nyt aivan näännyksissä väsymyksestä ja pakkasesta. Hampaat helisten, kasvot väännyksissä ja iho kalmankalpeana makasi hän nyt aivan tainnoksissa. Silmät olivat sammuneet ja hän näytti kokonaan typertyneeltä. Me kannoimme hänet kiireesti kalliosuojaan ja hieroimme ankarasti saadaksemme veren liikkeeseen. Yli puolentoista tuntia puuhattua hänen hyväksensä, rupesi hän näyttämään elon merkkejä ja jaksoi taluttamalla vähitellen ruveta liikkumaan.

Kun me olimme, niinkuin jo on sanottu, eksyneet suunnasta saimme nyt kavuta alas solaan lähes parisataa metriä. Tällä välin oli vaarallisia kallioita ja holjuja: Minä riipuin juuri puolittain kontistuneilla sormillani kallionkielekkeessä päästäkseni siitä toiselle puolelle, kun samassa alhaalta päin kuului hätähuutoja korviini.

Vaikka olinkin vaarallisessa asennossa, käänsin päätäni ääntä kohden. Silloin näin kaksi miestä taakkoinensa huimaavaa vauhtia syöksyvän lumirinnettä alas. Jouduttuaan sille pienelle kalliosaarelle, jossa jyrkänne tekee äkkinäisen mutkan, vierivät he monta kertaa ympäri ja taakkojen sisällykset kiersivät joka kulmalle.

Helpotuksen huokaus pääsi minulta, kun näin miesten nousevan pystyyn. Toinen kokoili kamssunsa, kiersi ne nuoralla kokoon, otti taakan selkäänsä ja lähti uudestaan kiipeämään samaa tietä. Toinen parkui ja valitti, niin että ylös asti kuulimme hänen äänensä. Häntä näytti pyörryttävän. Mies horjui, meni nurin ja jäi paikalleen kuin kuollut. Minä kiirehdin nyt liukkaitten kallioiden ja irtonaisten vierinkivien yli ja saavuin solaan, 5,384 m. Kaksi miestä lähetettiin heti auttamaan tuota onnetonta. Ensin kantoivat he hänen taakkansa ylös, sitten hänet itse. Hetken perästä tointui hän, ja vaikka hän vielä olikin ruumiiltansa ihan runneltu, huomasimme kumminkin, ettei hänessä ollut mitään vaarallista vammaa.

Päästäksemme pian pois tästä jääkylmästä, tuulisesta solasta, kiirehdimme minkä jaksoimme jyrkkää rinnettä alas Tiibetin puolelle. Kuljettuamme ensin puoliympyrässä ja sitten suoraan monien pitkien jääkenttien yli, saavuimme vihdoin virran tasalle ja pystytimme telttamme lumeen 4,750 m. korkeudella. Siellä ei ollut yhtään puuta, ei jaakin- eikä hevosenlantaa, ei sammalia, sanalla sanoen, ei mitään, josta olisi saanut tehdä tulen. Säälin miehiäni, kun heidän näin vaivalloisen päivän perästä täytyi mennä nälkäisinä levolle. He uskovat, ja ovat varmaan siinä oikeassa, että kylmän ruuan nauttimisesta tämmöisillä korkeuksilla ja tämmöisessä pakkasessa, seuraa varma kuolema. Sentähden he ennemmin paastosivat.

Tuli yö ja yöllä kova tuuli, joka ajoi lumen kinoksiin telttojemme ympäri. Meidän täytyi monta kertaa yön kuluessa mennä ulos teltasta pingottamaan jäisiä köysiä ja lujemmin kiinnittämään seipäitä, ettei koko teltta lentäisi tiehensä. Kello 2 yöllä oli elohopea laskenut -12°. Kello 9 nousi se taas auringossa 26°, jolloin teltassamme oli -32°. — —

Satoi hirveästi rakeita ja vettä, kun me taas kokosimme kapineemme ja lähdimme matkalle. Olin vähän matkaa toisten edellä, kun suureksi hämmästyksekseni, ainoastaan vähän toista sataa metriä leiristämme, näin kaksinkertaisen rivin tuoreita jälkiä lumessa. Ne, jotka johtivat päin meitä, olivat vähän epäselviä ja puoliksi rakeita täynnä, ne taas, jotka johtivat meiltä pois, olivat sitävastoin hyvin selvät. Lähemmin niitä tutkittuani havaitsin niitten olevan Tiibettiläisten jälkiä. Siinä missä jäljet loppuivat, oli viidessä kohtaa merkkiä lumessa, osoittaen että mies oli asettunut suulleen maahan. Epäilemättä olivat ne olleet vakoilioita, jotka urkkivat meidän liikkeitämme. Minun mieheni olivat näyttäneet hyvin peljästyneiltä siitä asti, kun tulimme Tiibetin puolelle Himalaijaa ja nyt he makasivat suullaan jälkiä tarkastaen ja keskenään supisten niitten alkuperästä. Oli omituista katsella heidän levottomuuttaan ja pelkoaan. Muutamat luulivat miehen olleen _dakun_, rosvon, ja arvelivat rosvojoukon illalla hyökkäävän meidän kimppuumme. Toiset katsoivat varmaksi, että jäljet olivat Sepoin, jonka _Gyaneman_ päällikkö oli lähettänyt meitä vakoilemaan. Kaikessa tapauksessa oli tämä heidän mielestään huono enne, ja kulkiessamme luoteiseen suuntaan pitkin joen vartta, näimme koko ajan jäljet edessämme ja näistä miehet laskettelivat mitä hurjimpia arveluita. Matkalla kuljimme niiden laaksojen suumaan ohi, jotka etelää kohti johtavat _Nevai_- ja _Kats_-soliin, 230° kompassisuunnassa. Nevai-solasta Darma-Jangtiin laskevan puron suusta otimme matkan suunnan. — 340° kompassisuunnassa oli _Luvai_-sola pääharjun päällä.

Maa oli nyt jonkun matkaa verrattain tasaista. Kahlattuamme kylmän virran poikki, jossa vettä oli vyötäisiin asti, rasittuivat miehet niin, että täytyi ruvetamme levolle, 4,945 m. korkeudessa. Pakkanen oli kova eikä taas ollut yhtään poltinaineita. Illalla tuuli tavattomasti ja satoi raskaasti lunta. Nälistyneet kantajat söivät kaurajauhoja (_satua_), mutta Khanden Sing, säädyltään raiputti, ei saattanut syödä riisumatta. Kahteen päivään ei hän ollut mitään syönyt, mutta ennenkuin hän olisi rikkonut uskontonsa sääntöjä vastaan tai niin kovassa kylmässä riisunut, meni hän syömättä maata peitteeseensä.

Tohtori jätti lämpimän sijansa ja meni juttelemaan miesten kanssa huomispäivän matkasta y.m. tavoin heitä lohduttelemaan. Minä jäin telttaani, jossa lämpömittari osoitti 40°. Lunta satoi yhtä vahvasti. Kantajat sijoittuivat niin liki toisiansa kuin mahdollista, edes siten saadaksensa lämpöä. Pidimme viisaimpana viivähtää tässä paikassa, sillä kantajatkin julistivat ennen kuolevansa kuin tämmöisellä säällä kulkevansa, ja niin koetimme teltassa peitteitten sisässä saada unta, lepoa ja lämmintä.

Ilma selkeni muutaman tunnin päästä. Nälistyneet mieheni valittivat polttopuiden puutetta ja uhkasivat jättää minun, kun eivät saaneet ruokaansa keitetyksi. Tila oli arveluttava. Otin kaukoputkeni ja kiipesin lähimmälle kukkulalle. Oli aivan kummallista nähdä, mikä rajaton luottamus miehilläni oli tuohon kappaleeseen. He uskoivat varmaan minun sillä näkevän "viisi tuumaa harmaan kiven sisään" niinkuin sanotaan, jopa näkevän vuorien lävitsekin. Kukkulalta palattuani lohdutin heitä sillä tiedolla, että päivän-matkan päässä on polttopuita. He riensivät nyt iloisesti ja innokkaasti kokoamaan kantamuksensa ja niin lähdettiin sangen sukkelasti liikkeelle minun osoittamaani suuntaan.

Retkemme kävi nyt yhtäsuuntaa sen korkean ja tasaisen vuoriylängön kanssa joen toisella puolen, jonka äyräät tekivät terävän kulman sitä tasannetta vastaan, missä me olimme. Mainittu luminen vuoriylänkö ulottui lounaasta luoteeseen. Sen pohjoispuolella näkyi lumihuippuja, arvatenkin _Gartokin_ kaakkoiset huiput. Luvain yhtymäpaikasta kolmen muun virran kanssa, menee tie suoraan vuoriylängölle, josta se sitten jatkuu tämän halki Luvai-solan kautta Himalaijan ylitse.

Oikealla puolen oli korkeita louhuisia vuorijonoja, joista tuon tuostakin vuorivirtoja syöksi alas. Kuusituntisen rasittavan retken perästä saimme pysähtyä suojaiseen paikkaan, jossa kasvoi jäkälää ja pensaita. Jos yhtäkkiä olisimme astuneet "Keisarin harjun" juurelle tai Josemiten laaksoon ikivanhain jättiläispuitten joukkoon, olisi ilomme tuskin ollut isompi. Totta on, että suurimmat pensaat tuskin olivat parinkymmenen sentim. korkuiset ja tavallisen lyijykynän vahvuiset, mutta yhtäkaikki me tulisella innolla kiskoimme ne maasta ja sytytimme tulia. Illalla oli koko leiri keittiönä, ja perin nopeasti patojen höyryävät sisällykset tyhjentyivät meidän nälkäisiin vatsoihimme. Tyytyväisyys vallitsi ja edellisen päivän vaivat ja vastukset olivat pian unhotuksissa.

Noustessamme saimme hämmästyä aikalailla. Kaksi kerjäläiseksi puettua Tiibettiläistä oli tullut leiriin. Ne sanoivat olevansa nälkään ja viluun kuolemaisillaan. Käskin antaa heille ruokaa ja kohdella heitä hyvin. Kuulustelussa tunnustivat he olevansa urkkioita, jotka Gyaneman komentantti oli lähettänyt tiedustelemaan, olisiko muuan sahib mennyt rajan yli, ja he kyselivät nyt meiltä, olimmeko semmoista miestä nähneet.

Kun aamuisin oli aina paljon puuhaa ja kun pakkanen oli pureva, emme pitkään aikaan olleet pesseet kasvojamme. Olimme ruskettuneita, turpaanipäisiä, lasisilmät päässä. Tiibettiläiset sentähden lähtivät meiltä siinä luulossa, että meidän karavaaniimme kuului hintulainen tohtori, hänen veljensä, sekä joukko palvelioita, kaikki toivioretkeläisiä pyhälle Mansarovar-järvelle ja Kelas-vuorelle.

Miesten kuullen kyllä hulluttelimme tällä jutulla, mutta kun olimme kahden kesken Wilsonin kanssa, neuvottelimme vakavasti, mitä nyt olisi tehtävä. Menisimmekö kiireesti yöllä vuorten yli oikealle ja sieltä suuntaisimme ruoviston läpi itää kohden, vai menisimmekö suoraan Gyaneman komentantin ja hänen sotamiestensä kasvojen eteen? Päätimme suostua jälkimäiseen ehtoon, ja sitten lähdettiin.

VIIDESTOISTA LUKU.

Laama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kolas. — Vuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. — Keskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten teeskentelyjä. — Varusteita.

Suuntamme oli nyt pohjoisesta koilliseen, ja me nousimme 4,930 metrin korkeuteen, jättäen korkean vuoriylängön länsipuolellemme. Saavuimme sitten _Laama Khokden_ nimisen tiibettiläisen varustuksen lähelle, josta sotamiehet heti hyökkäsivät meitä vastaan vanhanaikuiset pyssyt kourassa. Ne olivat kurjaa joukkoa; vastustuksesta puhumattakaan he heti kerjäsivät meiltä ruokaa ja rahaa. Valittivat päällikköjensä pitelevän heitä pahasti, pidättävän heidän palkkansa ja vain pitkien väliaikojen päästä antavan heille ruokaa. Heidän univormunsa olivat ryysyiset. Joka miehellä oli miekka vyössä poikittain ruumiilla.

Täällä meiltä vielä tiedusteltiin nuorta sahibia. Taklakotista, joka on eräs Tiibetin linna, oli lähetetty Gyaneman päällikölle tieto sahibin tulosta sekä käsketty hänen estää sahibia tunkemasta Lumpija-solan kautta Hundekseen (Tiibettiin), jos hän sitä yrittäisi tehdä. Heidän kertomuksensa minun ulkomuodostani oli sangen hupaisa, ja kun he sanoivat että heillä on käsky hakata sahibilta pää poikki, jos hän uskaltaisi näyttäyä, liikutti tämä heidän avosydämmisyytensä minua niin, että aioin jakaa heille muutaman rupian.

"Älkää antako heille mitään, herra", sanoi Kahi, ja tohtori yhtyi tähän varotukseen. "Nämä miehet ovat sangen tuttavallisella kannalla ryövärijoukkojen kanssa, jotka silloin pian saavat tietää meillä olevan rahoja muassamme ja kenties jo seuraavana yönä hyökkäävät meidän kimppuumme."

Ja kun pysyin aiheessani, huusi Kahi liikuttavalla äänellä: "Älkää tehkö niin, sahib, muuten koituu siitä meille loppumatonta kiusaa ja onnettomuutta. Jos annatte heille neljä annaa, on siiliä enemmän kuin kylliksi."

Annoin upseerille tämän suuren summan käteen ja osoittaakseen suurta tyytyväisyyttään lahjasta, pisti hän koko kielensä ulos suustaan, löyhytti molemmin käsin minua kohti sekä kumarsi kömpelösti. Lakkinsa oli hän sitä ennen ottanut päästään ja heittänyt maahan. Ja kaikki nämä temput lahjasta, joka ei noussut 35 penniin.

Tohtorin puhuessa tiibettiläisen upseerin kanssa, katselin minä suuremmoisen kaunista näköalaa. Pilvet olivat pohjoisessa hajonneet ja edessäni kohosi pyhä majesteetillinen Kelas-vuori lumihuippuineen. Muodoltaan siron kirkonkaton näköisenä kohoaa Kelas pitkän, valkojuovaisen vuorijonon yli, eroten kauniine värivivahduksineen jyrkästi alempien vuorten lämpimästä sienna-väristä. Kelas-vuori on useampia satoja metriä korkeampi kuin Gangrijonon muut huiput, siinä on selvästi erotettuja kerroksia ja pengermiä ja sen huikaisevan valkoinen lumi eroaa jyrkästi tummasta, jään hiomasta vuoresta. Nepalilaiset, Tiibettiläiset, Shokalaiset, Humlit, Jumlit ja Hintulaiset, kaikki nämä kunnioittavat suuresti tätä vuorta, jonka he luulevat kaikkien hyvien jumalien, varsinkin Sivan asuntopaikaksi. Hintulaisten käsityksen mukaan onkin alin kerros vuoren juuressa jäännös siitä köydestä, jolla _rakas_ (perkele) koetti kiskoa alas Sivan istuinta.

Paljastetuin päin ja kasvot käännettyinä pyhää huippua kohti olivat mieheni syvään hartauteen vaipuneina. Kohottaen ristiin asetetut kätensä hitaasti otsalle asti, höpisivät he rukouksiaan ja vaipuivat aina toisinaan polvilleen, kasvot maahan päin. Entinen iso voro, joka seisoi ihan lähellä minua, kehotti minua innokkaasti tekemään samoin.

"Sinun täytyy toimia niin, että joudut hyviin väleihin jumalien kanssa, sahib", sanoi rohjus. "Sinun käy huonosti, jollet osoita kunnioitustasi Kelas-vuorelle, sillä siellä asuu hyvä jumala", ja hän osoitti mitä suurimmalla hartaudella huippua kohti.

Tehdäkseni hänelle mieliksi, tervehdin minäkin vuorta suurimmalla kunnioituksella, ja laskin niinkuin muutkin valkoisen kiven niitten monien satojen _khokden'ien_ ja oboijien (kivioppaiden) lisäksi, joita uskovaiset olivat tälle paikalle pystyttäneet. Näitä vierinkivi-pyramiiteja löytyy kaikkialla korkeitten solien yli johtavilla poluilla, joen rannoilla, sanalla sanoen kaikkialla, mutta ei missään muualla niin runsaasti, kuin Laama Khokdenin luona. Kukkula vastapäätä meitä oli ihan täynnä tämmöisiä rakenteita. Jokainen ohikulkia laskee sinne kiven, jos mahdollista valkoisen, ja tämän luullaan hänelle onnea tuottavan, niin että hän pääsee toivomansa asian perille.

Kuljettuamme jonkun kilometrin alkoi aurinko laskea ja me haimme sopivan leiripaikan. Muuta vettä ei ollut saatavissa kuin mitä löytyi melkein kuivuneessa purossa. Keskustellessamme juuri tästä, kuulimme juoksevan veden lirinän. Se kävi yhä selvemmäksi ja samassa näin kirkasta lumivettä tulla porisevan kuivuneessa uomassa. Vuoren lumi oli selvästi tarvinnut koko päivän sulaakseen ja vesi saapui nyt vasta meille asti. Daku joutui ihan intoihinsa.

"Vesi juoksee sinulle, sahib!" huusi hän ojennetuin käsin. "Onni on sinua seuraava. Katso, katso! Sinä tarvitset vettä, ja puro tulee sinun luoksesi! Siva siunaa sinua. Sinun täytyy kastaa sormesi veteen ja heittää muutama tippa olkapäitten yli. Sitten onni seuraa sinua koko matkallasi."

Minä myönnyin tähän tiibettiläiseen taikaluuloon ja kaikki kastimme sormemme veteen ja heitimme vettä olkapäittemme yli. Mutta Wilson otti asian vakavalta kannalta eikä tahtonut alentua tämmöisiin lapsellisuuksiin. Toivoin innokkaasti, että ennustus kävisi toteen. Merkitsihän se minulle niin paljon, jos onni minua seuraisi. Mutta ei mikään hyvä hengetär kulkenut minun rinnallani ja sain pian tilaisuuden katkeruudella muistella dakun ennustuksia.

— —

Leirimme edessä levisi laaja tasanko, joka nähtävästi oli kaukaisessa muinaisuudessa ollut monen kilometrin pituisen ja levyisen järven pohjana. Kaukoputkellani saatoin pienen kukkulan juurella selvästi nähdä _Karkon_ leiripaikan. Siellä näkyi monta telttaa, ja mieheni tyventyivät huomattavasti, kun he niitten muodosta ja väristä huomasivat, että ne olivat Joharilaisten telttoja, jotka Milamista tulevat tänne tekemään kauppaa Tiibettiläisten kanssa. Itäkoillisessa oli laakso, joka ulottui pitkälle kahden korkean vuorijonon välissä ja sekä lännessä että luoteessa oli joukko kukkuloita erottamassa meitä Darma Jangtista, joka tässä virtaa pohjoiskoilliseen. Pohjoisessa, Karkon toisella puolella, kimalteli auringossa kirkas vedenpinta, Gyanema-järvi, ja sen takana oli jono verrattain matalia kukkuloita. Etäällä kohosi muutama korkea lumihuippu pilviä kohti.

Jätettyämme leiripaikkamme kuljimme tasangon yli koilliseen suuntaan ja poikkesimme sitten pieneen, vuorten ympäröimään laaksoon. Kulkiessamme näimme suuret laumat _kiangeja_ eli villihevosia. Ne tulivat ihan meidän luoksemme. Muodoltaan ja liikkeiltään ne ovat seepran kaltaisia, mutta väriltään olivat ne enimmäkseen vaaleanruskeita. Alkuasukkaat pelkäävät kovin tulla niitten lähelle ja pitivät niitä hyvin vaarallisina, sillä vaikka ne ovat näennäisesti kesyjä, ovat ne usein petollisia. Ne tulevat huoletonta kulkiaa ihan lähelle, hyökkäävät sitten yhtäkkiä hänen päälleen ja iskevät terävät hampaansa hänen vatsaansa, tällä tavalla kauheasti häntä raadellen. Niitten liikkeet olivat erittäin somat ja mielisteleväiset. Kivittelimme niitä aina toisinaan, pidättääksemme heitä etäämmällä. Mutta aina ne meitä uudestaan lähestyivät. Minun onnistui saada niistä erittäin hyvät valokuvat. Mutta valitettavasti tiibettiläiset virkamiehet ne hävittivät. On minulla kuitenkin jälellä muutamia piirustuksia, joita niistä otin.

Me kiipesimme uuden vuorijonon yli ja laskimme ruohoiselle tasangolle, jonka pohjoispäässä kimalteli järvi. Järven eteläpuolella kohosi eräällä kukkulalla Gyaneman linnoitus, yksinkertainen tornimainen rakennus, jossa oli telttakatto, ja lipputangossa heilui muutamia likaisia rukouslippuja. Alempana kukkulan juurella oli kaksi tahi kolme suurta ja yksi pieni kivivaja. Sadottain mustia, valkoisia ja ruskeita jaakkeja piti laidunta tasangolla.

Olimme tuskin ehtineet lähimmälle kukkulalle, josta olimme linnoituksen näkyvissä, kun siellä käytiin levottomiksi ja soitettiin kelloa. Kuulimme laukauksen ja näimme sotamiehiä juoksevan edestakaisin kiväärilleen. He kiskoivat erään mustan teltan alas ja kantoivat sen kiireesti linnoitukseen, johon myös suurin osa linnanväkeä, hurjalla, paonkaltaisella kiireellä riensi. Kun he hetken perästä huomasivat, ettei meillä ollut mitään pahoja aikeita, tuli muutama tiibettiläinen upseeri, miestensä seuraamina, vavisten kuin haavanlehti, meitä vastaan. Tohtori meni aseettomana heitä vastaan, kun minä ynnä Khanden Sing ja kantajat jäimme perään suojellaksemme tavaroitamme petollista hyökkäystä vastaan, sekä myös estääksemme peljästyneitä kantajiamme heittämästä tavaroitaan pois ja pakenemasta.

Mutta vielä näytti kaikki sangen rauhalliselta. Mattoja levitettiin ruoholle ja me istuimme kaikki niille. Me emme tulleet mihinkään päätökseen, vaikka tunnin ajan jauhoimme samoja asioita tiibettiläisten upseerien kanssa. He eivät suostuneet millään ehdoilla päästämään ketään alkuasukasta tahi sahibia tunkemaan kauemmaksi maahan. Me puolestamme vakuutimme olevamme rauhallista väkeä, joka ei tekisi kenellekään pahaa. Me olimme pyhiinvaeltajia, matkalla ainoastaan muutamien kilometrien päähän pyhälle Mansarovar-järvelle. Matka oli jo maksanut meille paljon rahaa ja vaivoja. Kuinka saattoivatkaan pyytää, että lähtisimme takaisin, nyt kun olimme niin lähellä päämääräämme. Me emme ajatelleetkaan palata ja olisimme varmat siitä, että he suostuisivat antamaan meidän jatkaa matkaamme.

Me kohtelumme heitä ystävällisesti ja kohteliaasti. Mutta tämän he luulivat tapahtuvan pelosta ja käyttäytyivät sen mukaan. Varsinkin magbuni eli päällikkö, joka tähän asti oli ollut ylenmäärin nöyrä, muuttui nyt äkkiä röyhkeän ylpeäksi.

"Ennen saatte lyödä minulta pään poikki, tai lyön minä teiltä päät, ennenkuin annan teidän mennä askeleenkaan edemmäksi", sanoi hän, ilkeä ilme kasvoissa.

"Lyödä minulta pään poikki!" huudahdin minä, kavahdin ylös ja heitin patroonan pyssyyni.

"Lyödä minulta pään poikki!" toisti Khanden Sing, ja tähtäsi pyssyllään päällikköä.

"Lyödä meiltä päät poikki!" huusivat yhtaikaa bramiini ja Wilsonin molemmat kristityt palveliat, heiluttaen kivääriänsä ja paria gurkha-kukria (puukkoa).

"Ei, ei, ei! Salaam, salaam, salaam!" huusi päällikkö ihan mielettömänä peljästyksestä. "Salaam, salaam, salaam!" toisti hän vielä kerran, pistäen kielen ulos suusta, kumartaen maahan asti ja laskien hattunsa jalkoihimme inhottavan matelevaisesti lausui: "Keskustelkaamme ystävinä."