Part 11

Olleeko niin, että mieli aina on painuksissa kun on myrsky tulossa, tahi onko myrsky tulossa, kun mieli on raskas? varmaa vaan oli, että ennenkuin olimme ehtineet pystyttää telttamme, oli tuuli, joka koko iltapäivän oli vähän tuntunut, nyt paisunut kymmenkertaiseksi. Pilvet kulkivat hurjaa vauhtia päämme yli ja lumi tulla tuprusi jo suurissa höyteissä.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi tohtori minulta. "Minun mielestäni olisi viisainta palata takaisin Garbjangiin, hankkia uutta väkeä ja sitte yrittää uudelleen."

"Ei, tohtori, ennen kuolen kuin jatkan tätä peräytymistä! Minulle onnistuu paljon paremmin, jos lähden yksinäni, ja aion lähteä tänä yönä, sillä olen varmasti pääsevä vuoren harjanteen yli.

"Ei, ei, herra Landor", huudahti tohtori kyynelsilmin. "Se merkitsee kuolemaa jokaiselle, joka semmoiseen ryhtyy."

Sanoin, että päätökseni oli horjumaton. Tohtori parka oli hämmästyksestä ääneti. Hän tiesi että oli turhaa enemmän vastustella. Menin telttaan panemaan tavarat uuteen kuntoon ja vähentämään niitä niin, että niistä lopuksi tuli vaan yhden miehen tavallinen taakka.

Kun puuhasin näissä matkavalmistuksissa, tuli Kahi telttaan hyvin peljästyneen näköisenä.

"Mitä sinä puuhaat, sahib", kysyi hän hengästyneenä. "Tohtori sanoi, että aiot ensi yönä lähteä yksin vuorten yli mennäksesi seurueetta Lassaan." — "Se on totta, niin aion." — "Voi, sahib, vaarat ja vaikeudet ovat liiaksi suuret. Et sinä voi mennä." — "Tiedän sen, mutta aion koettaa."

"Silloin, sahib, aion tulla kanssasi."

"Et suinkaan, Kahi, saisit liiaksi kärsiä. Palaa vanhempiesi luokse, nyt kun sopii sen tehdä." — "En sahib, minne sinä menet, sinne minäkin menen. Vähäpätöiset ihmiset eivät koskaan kärsi, ja jos he niin tekevätkin, ei se mitään merkitse. Ainoastaan suurten miesten kärsimyksistä kannattaa puhua. Jos sinä kärsit, tahdon minäkin kärsiä. Minä seuraan sinua."

Kaliin filosofia liikutti minua. Hankin varmuuden, että hän tarkoitti mitä hän sanoi ja päätin vastaanottaa hänen tarjouksensa.

Tätä kelpaa sanoa onneksi. Rallilla oli viisi ystävää shokalais-kantajissa. Näillä oli kaikilla mielitiettynsä Garbjangin seuratalossa (rambangissa) ja heillä oli tapana iltaisin istua yhdessä ja laulaa surumielisiä lauluja kaivaten sydänkäpyjään, jotka olivat jättäneet Himalaijan tuolle puolen.

Kahi kiirehti kuumeentapaisesti ulos ja oli muutamassa minuutissa takaisin.

"Montako kantajaa haluat, sahib?" — "Eipä kannata vastata kysymykseesi. He eivät taida kumminkaan tulla." — "Äläpäs, minä hankin ne. Riittääkö viisi?" — "Kyllä", mutisin minä epäillen pudistaen päätäni.

Epäilykseni sai kumminkin kovan kolauksen, kun Kahi palasi ja säteilevin silmin huusi lystikkäällä Englanninkielellään: "Viisi Shokalaista tulee, sahib. Siis sinä, sahib, minä ja viisi kantajaa lähdemme tänä yönä; mihin aikaan, sahib?"

"Totisesti, Kahi, sinä olet kerrassaan urhea poika!" täytyi minun huudahtaa.

"Urhea, sahib?" kysyi hän innokkaasti kuullessaan hänelle oudon englantilaisen sanan (smart). Hän opetteli innolla Englantia ja hänellä oli oikein tavaamiskiihko. "Smart, mitä se merkitsee? Ja kuinka se tavataan?" — "S-m-a-r-t, se merkitsee vikkelä, urhea."

"Smart", kertoeli hän hitaasti kirjoittaessaan äsken opitun sanan kirjaan, jonka olin hänelle siihen tarkoitukseen antanut. Kahi oli epäilemättä, muutamia pieniä vikoja lukuun ottamatta, suuri luonne. Hän oli aina hyvällä tuulella, tahtoi aina olla hyödyksi ja oli erinomaisen tiedonhaluinen, niin että oli oikein virkistävää sekä nähdä että kuulla häntä.

Onneni pyörä näkyy oikein tehneen koko käännöksen. Muutama minuutti Kahin lähdettyä astui Khanden Sing telttaan, hän ei tiennyt mitään siitä, että saisin seurueen mukaani, vaan huusi harmistuneena: "Shoka krab, sahib! Hunya log bura krab. Hatsur huvi, do admi jaldi Lhasa gicio. (Shokalaiset ovat huonoja, herra! Hunjat ovat sangen huonoja. Sinä ja minä menemme molemmat yksin Lassaan.)" Tässä siis vielä yksi urhoollinen, rohkea ja kelpo mies tahtoi tulla mukaani. Kuolemaa hän ei sanonut pelkäävänsä. Hän oli juuri senkaltainen mies kuin minä tarvitsin. Sain sittemmin kyllin kokea, että hänen vakuuttelemisensa olivat totta.

Khanden Sing oli innokas urheilumies. Hän ei ollut milloinkaan onnellisempi, kuin saadessaan ampua jotakin esinettä, vaikka ei kukaan tiennyt hänen koskaan osanneen. Pari päivää sitten oli hän saanut aika läksytyksen minulta, kun hän oli tuhlannut useita patroonia erääseen kiangiin monen kilometrin etäisyydessä. Tavallinen työ, niinkuin oman ruokansa valmistaminen ja minun kapineeni kunnossa pitäminen, oli hänelle vastemmielistä ja hän ymmärsi aina sälyttää ne toimet toisten niskoille.

Pitaalia sairastava Mansing, joka onnettomuudekseen oli samaa säätyä kuin Khanden Sing, rupesi palveliani palveliaksi. Nämät molemmat Hintulaiset riitelivät ja tappelivat alinomaa, mutta olivat, siitä huolimatta, parhaita ystäviä. Tämän miehen sai Khanden lupauksilla ja pikkutuuppauksilia ottamaan osaa meidän uuteen retkeennne ja sen tuntemattomiin vaaroihin.

Kello 8 illalla olin saanut kootuksi kaikki, jotka olivat luvanneet minua seurata. Nämät olivat: Khanden Sing ja Kahi sekä kuusi kantajaa.

Nimitimme tätä leiriä "Pakolaisleiriksi", sillä paholaisen kaltainen tuuli pudisteli telttojamme, puhumattakaan lumesta, jota raivoisa tuuli suurissa pöykyissä kuljetti telttoihimme. Yöllä se vaan yltyi. Ei ollut löydettävissä mitään polttoainetta, ei puuta, ei lantaa eikä sammalta. Olimme pystyttäneet telttamme noin 4,752 m. korkeudelle ja jos olisimme nousseet vuoren harjanteen huipulle, olisimme vielä saaneet kiivetä lähes 600 m. korkeammalle. Mutta se olisi tässä ilmassa ollut kovin vaikeata, vaikka emme, tahtoessamme välttää tiibettiläisiä vartioita, olisi saattaneet valita kolkompaa yötä kuin tämä oli.

Suostuin tohtorin kanssa, että hän veisi Garbjangiin takaisin kaikki jättämäni kapineet, sekä ne miehet, jotka eivät minun kanssani tulleet. Hän jättäisi telttamme paikoilleen vielä seuraavaan ikäpuoleen, että Tiibettiläiset luulisivat meidän kaikkien olevan siellä ja että siten pääsisimme pitkän matkan eteenpäin. Vaikka kävisikin vaikeaksi olla ilman telttoja, emme kuitenkaan saisi viedä mukaamme muita kuin minun suojatelttani. Emme kuitenkaan moneen päivään voisi niitä pystyttää, etteivät Tiibettiläiset meitä löytäisi, sillä varmaankin he ensimmäisinä päivinä ajaisivat meitä takaa niinkuin villieläimiä. Meidän täytyisi öisin kulkea pitkät matkat vuoriharjanteen huipulla, eikä laaksoissa niinkuin muut matkustavaiset. Pikkuisen saisimme nukkua päivällä, kuin voisimme olla kätkössä jossakin hyvin suojatussa paikassa. Emme saisi ajatellakaan mitään määrättyä aikaa, jolloin saisimme tulen ääressä lämmitellä. Sillä jos löytäisimmekin poltinaineita niillä korkeuksilla, joissa kuljimme, mikä kumminkaan ei ollut luultavaa, saattaa, niinkuin tunnettu, tuli tahi savu näkyä sekä yöllä että päivällä sangen pitkät matkat.

Ennen lähtöämme punnitsimme kaikkia näitä asioita. Ja sitäpaitsi käsitimme varsin hyvin, että jos Tiibettiläiset kerran oikein toden päästä meitä ahdistaisivat, olisimme niin vähälukuiset heidän suhteensa, ettemme ajan pitkään voisi heitä tehokkaasti vastustaa. Kun ajattelin asemaamme, epäilin sentähden suuresti, oliko minun ja seurueeni henki Pakolaisleiristä lähdettyämme pennin arvoiset. Että aloitimme tämän retken, vaikka täysin tajusimme sen vaaranalaisuuden, oli ehkä hulluutta, mutta päättäväisyyden puutetta ei saateta viaksemme lukea.

Tohtori oli viimeiseltä leiriltämme ottanut mukaansa vähän sammalta, joista hän nyt koetti sytyttää tulen, valmistaakseen minulle leivoksia ennen lähtöämme. Mutta voi, vaikka ahkeroitsimme siinä neljä tuntia ja kulutimme saman verran tulitikkulaatikoita, emme saaneet merkiksikään tulta! Puoliyön aikana lähetin Khanden Singin ja Kakin noutamaan miehet. Kaksi tuli vavisten telttaan, muita ei saatu hereille. Menin silloin itse ja talutin kutakin kannettavansa luo. He itkivät kaikki kuin lapset. Vasta silloin havaitsin, että olin kiireessä ja mellakassa valmistanut yhden taakan liiaksi. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit. Kaikki oli valmiina pakoon ja hetki suotuisa sekä viivytys tuhoa tuottava. Minun täytyi saada yhden kantajan lisäksi, maksoi mitä hyvänsä. Kantajien teltassa, johon nyt menin, oli itkua ja valitusta. Olisi luullut heidän kaikkien makaavan viimeisessä hengenvedossa, niin surkeasti he valittivat vaan pelvosta, että heitä pakotettaisiin kantajiksi. Tavattomalla vaivalla sain lopuksi uhkauksilla ja lupauksilla Bijesingin nousemaan ja seuraamaan minua. Mutta kantamus oli hänelle liian raskas: hän tahtoi kantaa vaan puolet. Oman taakkani lisäksi otin minä sitten toisen puoliskon.

Sammutimme myrskylyhdyn, ja kello 2, kun myrsky hurjimmillaan raivosi, ajaen rakeita ja lunta silmiimme, kun tuuli ja pakkanen tunki luitten ja ytimien läpi ja kaikki luonnonvoimat kiukkuisina kokosivat kaikkia esteitä tiellemme, silloin lähti joukko äänettömiä, puoleksipaleltuneita miehiä leiristä tunkeaksensa eteenpäin rajuilman läpi. Käskin miesten pysyä hyvin lähellä toisiansa ja niin suuntasimme kulkumme suoraan vuorenkylkeä kohti, tarkasti välttäen semmoisia paikkoja, joissa mahdollisesti saattoi olla tiibettiläisiä vakoilioita.

Paolle sopivampaa yötä emme olisi voineet valita. Oli niin pimeä, että tuskin saattoi nähdä pari tuumaa eteensä. Äänetönnä ja raskaalla mielellä seurasi tohtori meitä muutaman sata askelta. Pyysin hartaasti häntä palaamaan takaisin telttaan. Hän pysähtyi, tarttui käteeni ja jätti minut hyvästi muutamin katkonaisin sanoin. "Vaarat teidän tiellänne", kuiskasi hän, "ovat niin lukemattomat, että ainoastaan Jumala voi saattaa teidät eheänä niitten läpi. Kun ajattelen nälkää ja pakkasta sekä kaikkia vaivoja, joita saatte kestää, niin minä vapisen teidän tähtenne." — "Hyvästi tohtori!" sanoin syvästi liikutettuna. — "Hyvästi", huudahti hän, "hyvä —" ja ääni tukehtui häneltä.

Kaksi tahi kolme askelta ja pimeys erotti meidät, mutta hänen jäähyväisensä soi vielä korvissani, kun ikävällä muistelen uskollista, lämminsydämmistä ystävää.

Nyt oli siis marssi Lassaan todenteolla alkanut. Pienessä ajassa olivat korvamme, sormet ja varpaat jäädyksissä. Lumi piiskasi armottomasti kasvojamme, ja silmiämme kirveli. Me hapuilimme kuin sokeat eteenpäin pimeässä, äänettöminä ja väsyneinä, ja kipusimme yhä korkeammalle vuorenrinnettä ylös. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä purevammaksi kävi pakkanen ja tuuli. Joka viiden minuutin kuluttua täytyi meidän pysähtyä ja pysytellä hyvin lähellä toisiamme, pysyäksemme lämpyminä ja hengittääksemme, sillä ilma oli niin ohutta, että me raskaine taakkoinemme vaivalla jaksoimme astua eteenpäin.

Äkkiä kuulimme vihellyksen ja ääniä etäältä. Miehet kokoontuivat ympärilleni, kuiskasivat peljästyneinä: "daku, daku!" ja heittäysivät suulleen maahan. Latasin pyssyni ja meni muutaman askeleen edespäin. Mutta pimeys oli läpäisemätön. Minä kuuntelin. Nyt kuulin uuden, terävän ja pitkän vihellyksen. Se kuului tulevan jostakin kohdasta vastapäätä meitä. Muutimme vähän suuntaamme ja jatkoimme hitaasti, mutta taukoamatta nousuamme, kunnes me päivän noustessa huomasimme olevamme lähellä vuoren kukkulaa. Vielä satoi vahvasti lunta. Vielä viimeinen ponnistus ja me olimme ylhäällä.

Tässä tunsimme olevamme verrattain turvassa. Ihan uupuneina laskimme taakkamme lumelle ja oikasimme itsemme riviin hyvin lähelle toisiamme sekä levitimme kaikki huopapeitteet moninkertaiseksi peitoksi päällemme.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Järviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla ylängöillä. — Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka. — Kaivamme tavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen Gakkovirtaan. — Hyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.

Kun heräsimme kello 1 keskipäivällä, olimme ihan läpimärät.

Aurinko oli nim. sulattanut lumen, joka oli kasaantunut päällemme. Leiripaikkamme oli 5,346 metrin korkeudessa. Kaakkoistuuli tunki terävästi luiden ja ytimien läpi ja me kärsimme siitä tavattomasti sekä nyt, että koko ajan kun Tiibetissä olimme. Alkaa rajusti tuulla, säännöllisesti kello 1 i.p. ja tämmöistä kestää kello 8 illalla, jolloin tuuli tavallisesti laskee ja vähitellen ihan lakkaa. Mutta usein tapahtuu niinkin, että se tähän aikaan yltyy ja puhaltaa koko yön tavattoman rajusti.

Juuri kun valmistimme lähtöä, nousi taivaalle uusia pilviä ja taas alkoi sataa lunta. Oli ihan mahdotonta tehdä tulta ja meidän täytyi viluisina ja nälkäisinä aloittaa marssimme. Kahlasimme vyötäisiin asti jääkylmän joen yli ja kivuten yhä korkeammalle moniaita kilometriä saavuimme lopuksi 5,627 m. korkuiselle ylätasangolle.

Hämmästykseksemme näimme tämmöisessä korkeudessa neljä suurta järveä, ihan lähellä toisiaan. Kun aurinko hetkeksi pilkisti pilvien raoista, loi se rusohohteen lumihuippuihin yli ympäri, muutti järvet kimaltelevaksi hopeaksi ja loihti näin eteemme lumoavan kauniin taulun. Nälkä ja väsymys esti meitä kuitenkin täysin määrin tätä suuremmoista näkyä nauttimasta. Ennen kaikkea täytyi meidän nyt pian löytää sopiva paikka, jossa saisimme levätä. Harras toivoni oli, että menisimme ylätasangon poikki ja sen luoteista rinnettä alas, jossa mahdollisesti löytäisimme polttopuita, mutta puoleksi paleltuneet voimattomat mieheni eivät jaksaneet mennä edemmäksi.

Heidän märät taakkansa olivat entistään painavammat. He läähättivät kovasti, ja olimme tuskin ehtineet jotenkin suojattuun paikkaan järvien välissä, ennenkuin he kaikin vaipuivat maahan, kykenemättä pääsemään edespäin. Olin kovin huolissani heidän tähtensä, kun he kieltäytyivät syömästä kylmää ruokaa. Se olisi heille kuolemaksi, selittivät he. Kuinka voisivatkaan ilman ruokaa kestää seuraavan päivän marssin? Vihdoin onnistui minun, kun varmasti vakuutin etteivät kuolisi, saada heitä syömään vähäisen satoa ja ghuria. He olivat kuitenkin tuskin nielleet muutaman suupalasen kylmään veteen sekoitettua ruokaa, kun jo he saivat kovia vatsanvaivoja, jotka jatkuivat koko yön.

Kokemuksesta he epäilemättä tiesivät, että kylmän ruuan nauttiminen korkeilla paikoilla on vaarallisempaa kuin syömättä oleminen, ja minä kaduin ymmärtämätöntä, mutta hyväntahtoista neuvoani, kun en itse mitään vaivaa kylmän ruuan nauttimisesta tuntenut. Heti auringon laskettua paisui pakkanen kovasti. Satoi vielä runsaasti lunta, ja sekä märät vaatteemme että huopapeitteemme olivat jäässä. Sytytin pienen väkiviinalampun ja sen ääreen me, peitteisiimme käärittyinä, kaikin kokoonnuimme. Yritimpä tällä pienoistulella keittää meille vähän lihalientäkin, mutta korkean paikan tähden tarvitsi vesi pitkän ajan lämmitäkseen ja kun se vihdoinkin alkoi käydä haaleaksi, sammui liekki, eikä minulla ollut varoja tuhlata enemmän väkiviinaa saadakseni sen taas palamaan. Ruuanlaitos jäi siis sikseen, ja kun yö yhä kylmeni, sullouduimme yhteen huopapeittojemme alle. Unta ei kuitenkaan ollut ajattelemistakaan. Kapineistamme olimme tehneet suojamuurin itsellemme, ja miehet vetivät peittonsa päänsä yli. Minä en kuitenkaan koskaan voinut oppia tätä alkuasukasten nukkumistapaa, sillä tuntui aina siltä kuin tukehtuisin. Nukuin aina pää peitosta vapaana, koska siten tuntui mukavammalta ja tahdoin vapaasti nähdä, että voisin nostaa metelin, jos Tiibettiläiset hyökkäisivät kimppuumme.

Miehet huokasivat, voihkivat ja valittivat nukkuessaan ja hampaat suussa kalisivat. Heräsin usein, tuntien kovaa kipua paleltuneissa korvissani. Silmätkin kirvelivät kovasti, kun jääpuikkoja muodostui silmäripsiin. Joka kerta kun koetin aukaista silmäni, tuntui siltä kuin silmäripset irtautuisivat luomista, sillä heti kun suljin silmät, jäätyivät luomet yhteen.

Vihdoinkin koitti aamu! Yö oli tuntunut loppumattomalta. Kun yritin nostaa peittoani, tuntui se tavattoman raskaalta ja kankealta. Eipä ihmettä, sillä se oli kovaksi jäätynyt ja oli puolenkyynärän paksuisen lumen peitossa. Ilmapuntari oli yöllä laskenut 24° Fahr. Huusin miehiäni. Niitten oli vaikea herätä. Hekin olivat lumeen haudattuina.

"_Uta, uta, uta!_" (ylös, ylös, ylös!) huusin, ravistaen heitä toinen toisensa perään ja laasten lumen heistä, minkä sain.

"_Barof bahut_!" (paljon lunta!) sanoi eräs, nostaessaan nenänsä peiton alta ja hieroen kirveleviä silmiään. _"Salaam, sahib!"_ sanoi hän, saatuaan ne auki ja nähtyään minut, sekä vei kätensä tervehtien otsaansa kohti. Toinen teki samalla tavalla. Tavallisuuden mukaan heräsi Kahi viimeiseksi.

"Nouse ylös, Kahi!" huusin minä. — _"O, buhijoh!_ (isä!)" haukotteli hän, kiiskotteli, katseli ympärilleen ja mutisi muutamia katkonaisia sanoja.

"Hyvää huomenta, herra! Näin paljon lunta. Ei, mutta katsokaa, tuolla on kaksi _kiangia!_ Mitä merkitsee kiang Englannin kielellä?" — "Wild horse (villihevonen)" — "Wild? Tavataanhan se: w-i-l-d?"

"Kyllä niin." — Nyt otettiin muistikirja päänalusen alta ja sana kirjoitettiin kirjaan.

Kummallisia ihmisiä, nämä Shokalaiset! Kylmästä kankea ja nälkäinen Eurooppalainen ei niin paljon suinkaan välittäisi sanojen oikein kirjoituksesta.

Mansing parka kärsi kauheasti. Hän valitteli koko yön. Olin lainannut hänelle ulsterinkankaisen takkini, mutta ei siitä paljon apua ollut: verenkierto näkyi olleen ihan seisahtumassa. Iho oli harmaa ja kalmankalpea, kasvoissa syvät uurteet ja jalat niin kankeat pakkasesta, ettei hän pitkään aikaan voinut seisoa.

Taas eivät Shokalaiset tahtoneet mitään syödä. Satoi vielä lunta. Nyt lähdimme kulkemaan koillista kohti. Kuljettuamme muutaman kilometrin tähän suuntaan, laskeusimme jyrkkää rinnettä, joka oli täynnä kalliolohkareita. Kulku oli pikainen, mutta vaivalloinen. Kun kaukoputkella tarkastin edessäni aukenevaa maisemaa, havaitsin etäällä koillisessa laakson, jossa kasvoi pensaita ja sammalia, olipa siellä telttakin ja muutama lammas. Teltan näkeminen teki minut levottomaksi, ja me muutimme suuntaa, ettei meitä nähtäisi. Ja sitten me taas kiipesimme ylänköä ylös, teimme mutkan ja käännyimme itään. Päivänlaskussa aloimme laskea alaspäin ja menimme vaikeuksitta laakson läpi juoksevan _Gakkon_-virran yli. Kun olimme leiripaikaksi valinneet vähäisen, hyvin suojatun notkon, pystytimme pienen suojateittani erään allikon kylkeen, jossa oli lumivettä.

Helposti arvattavalla kiireellä lähdimme kaikin kokoomaan pensaita ja sammalta polttopuiksi ja joka mies kantoi leirille niitä monta sylystä. Muutamassa silmänräpäyksessä leimusi kolme tavatonta tulta, joilla me valmistimme itsellemme runsaan päivällisen ja hukutimme surumme kiehuvaan teehen sekä kuivasimme vaatteemme ja peittomme. Lämpö levitti ihmeen suloisen hyvinvoinnin tunteen koko olentoomme, ja unhotetut olivat tässä verrattain huolettomassa hetkessä kaikki kärsimämme vaivat ja vastukset. Jos emme ota lukuun muutamaa suupalaa _satoa_, emme kahteen vuorokauteen olleet nauttineet mitään vahvempaa ruokaa. Näinä kahtena vuorokautena olimme kulkeneet pari penikulmaa, jokainen kantaen selässään 24 kiloa painavan taakan.

Olimme nyt noin 4,900 m. korkeudella, joten tämä paikka oli alhainen edellisten korkeampien ja kylmempien seutujen suhteen. Vastakohta tuntui kaikille hyvältä ja uusin toivein aloin taas suunnittelemaan uusia tulevaisuuden tuumia. Mielentilamme oli taas muuttunut syvimmästä alakuloisuudesta jotenkin tyytyväiseksi.

Edessämme koillisessa oli korkea vuori ja etäämpänä idässä kapea laakso kahden vuoriharjanteen välissä; suuntaan 238° virtasi eräs joki kauniin rotkon läpi Mangshan-vuorta kohti. Säästääksemme aikaa ja vaivaa pidin tarpeellisena suunnata kulkumme itään, vaikka silloin saatoimmekin kohdata Tiibettiläisiä, varsinkin ryövärijoukkoja, joita vaeltelee täällä _Nari Khorsumin_ maakunnassa. Täytyi siis ollani hyvin varovainen, ja se oli verrattain helppoa, kun Shokalaiseni näitä joukkoja kovasti pelkäsivät. Emme päässeetkään pitkälle, kun jo Shokalaiset äkkiä heittivät itsensä pitkäkseen ja rupesivat ryömimään takaperin. Minä olin vähän pysähtynyt tekemään havainnoltani, ja kun kiiruhdin heidän tykönsä, kuiskasivat he: "_daku! daku_!" (ryöväriä! ryöväriä!)

Oli liian myöhäistä: meidät oli nähty ja joukko ryöväreitä, pyssyillä ja miekoilla varustettuina, tuli juosten meitä vastaan. Vanha kokemus opettaa, että tämmöisissä tilaisuuksissa on pakeneminen huonointa, sillä tappelujunkkari ei ole koskaan rohkeampi, kuin nähdessään vastustajansa pelkäävän. Latasin sentähden Mannliher-kiväärini ja Khanden Sing samoin latasi Henry-Martiny kiväärinsä. Käskin Shokalaisten istua tavaroittensa viereen ja olla paikoiltaan liikahtamatta. Minä ynnä aseenkantajani menimme nyt suoraan esillehyökkääviä ryöväriä kohti, jotka nyt olivat vähemmän kuin 100 askeleen päässä meistä. Huusin heille, että pysähtyisivät ja Khanden Sing osoitti heille merkeillä, että vetäytyisivät takaisin. Mutta he eivät huolineet varotuksistamme, vaan lähenivät vielä suuremmalla vauhdilla. Epäilemättä luulivat he, että olimme shokalais-kauppiaita, joista olivat tottuneet saamaan helpon voiton ja runsaan saaliin. Nyt he hajaantuivat hyökätäkseen sitten, likemmäksi tultuaan, joka taholta meidän kimppuumme.

"Dushu! dushu (pois tieltä)!" huusin minä kiukkuisesta heille, asettaen kiväärin silmälleni ja tarkasti tähdäten päin johtajaa, Khanden Singin samoin tähdätessä erästä toista heidän joukossaan. Tämäpä tepsi. Paikalla he tekivät naurettavan "salaam'insa" ja vilistivät tiehensä. Ajoimme heitä takaa jonkun matkan. Kukkulaltamme näimme, että heitä vähän matkan päässä oli useampia ja että heillä oli joku tuhat määrä lampaita, arvatenkin ryöstötavaraa. Viittailimme heille, että heidän tulee väistyä edemmäksi meidän tieltämme, ja lopulta he hädin kiiruin laumoineen talsivatkin taipaleelle. Sitten jatkoimme mekin menoamme, kun mieheni olivat tökerryksistänsä tointuneet.

Monilukuiset leiripaikat virran varrella osoittivat meidän nyt olevan vilkasliikkeisessä seudussa. Aamun tapaukset olivat kuitenkin virittäneet mielemme uuteen eloon astellessamme virran vasenta puolta. Vaivalloisen kiipeämisen perästä nousimme 4,870 m. korkeuteen. Täältä oli komea näkemys pitkin koko lumiselkää Mangshan-solasta Lippu-solaan asti, vieläpä kauas koilliseenkin päin, jossa _Nimo Nangilin_ neljä lumihuippua häämöitti suunnassa 84°, 92° ja 115°, korkein oli noin 6,140 m. Monta pikku puroa laski _Gakkon_-virtaan täältä ylängöltä, jonka reuna oli 4,690 m. yli meren pinnan.

_Kardam'in_ ja _Dogmar'ia_ kautta kulki polku Gyanemasta Taklakotiin pitkin virran vierua, samoin toinen lounaiselle suunnalle Mangshan-solaan.

Nämä seudut olivat meille vaarallisia, sillä arvattava oli, että Tiibettiläiset jo tiesivät meidän päässeen heidän käsistänsä ja olevan matkalla heidän sisämaahansa. Tiesinkin jo lähetetyn sotamiehiä y.m. urkkioita vartioimaan solia ja polkuja meidän matkallamme. Kun retkemme siis kävi monien tienristimysten ohi, saimme olla hyvinkin varoillamme. Tiibetissä on ilma niin kirkasta, että liikkuvaiset esineet näkyvät tavattoman pitkien matkojen päähän aivan selvästi. Kun kaukoputkella katsoen en mitään epäiltävää nähnyt, jatkoimme matkaa. Mieheni katsoivat kuitenkin varmemmaksi kulkea laaksoa kuin harjannetta myöden ja niin menimme muutamaan rotkoon, jossa tosiaan turvemmassa olimmekin. Mutta emme vielä olleet ehtineet rotkon reunalle, kun jo alempaa kuulimme melua.

Khanden Sing ja minä konttasimme ihan reunalle ja kurkistimme syvyyteen. N. 150 metriä meidän alapuolellamme näimme tiibettiläisen leirin, jossa oli paljon jaakkia ja pikkuhevosia. Tarkastelin tätä vähän aikaa. Siellä näkyi olevan useita sotamiehiä, varmaankin pitääksensä meitä silmällä. Kaukoputken avulla tunsin muutamia Gyaneman linnanväestä. Pidimme viisaimpana hakea itsellemme lymypaikan, jossa oleskelisimme pimeään asti, teimme mutkan ylängölle päin, lähestyimme taas reunaa ja laskeusimme alas virran luo. Pimeän tultua menimme sen ylitse, kipusimme kahden ahtaan kallioseinän välistä ylös ja löysimme hyvän paikan, johon pysähdyimme.