Part 9
Hänelle oli tärkeätä pysyä voimissaan, sillä hän tiesi henkensä muutoin olevan menoteillä.
Kopista päästyään hän ei ollut lainkaan "kesyttynyt", vaan yhtä sotaisa kuin ennenkin. Sen hän osoitti verisessä ottelussa, jossa hän omasta aloitteestaan edusti Federigoa erästä amerikkalaista vastaan ja jossa brasilialainen olisi epäilemättä joutunut pahoin tappiolle.
Salve ei hänestä välittänyt. Hän piti miestä petollisena, juonikkaana ja tunnottomana, mutta auttoi häntä toveruuden vuoksi, sillä toveruudella on noiden hylkiöiden joukossa rikkomattomat lakinsa. Sitäpaitsi hän oli nyt tottunut toveriinsa.
Federigo oli hauska veikko, osasi jutella hieman mistä tahansa, ja hänellä oli varsinkin muutamia teorioja, joita Salve vahdissa ollessaan kuunteli mielelläänkin.
Federigo selitti mahdikkaasti, ettei ole olemassa mitään uskontoa eikä mitään jumalaa; sellaiset sadut kelpaavat vain hölmöille, joilla onkin joka maassa oma uskonsa, minkä turvissa älykkäät ja papit heitä puijaavat.
Hän kertoi asian yhteydessä useita tarinoita pappien Brasiliassa harjoittamista petoksista ja teki erään kerran varsin hupaista pilaa siitä, mitä heidän taakseen jäävän Tulimaan asukkaat uskoivat. Sanalla sanoen: hän asetti korkeimmalle väkevämmän oikeuden ja elämän tarkoitukseksi piasterit, naiset ja vapauden.
Mikäpä muu jumala kuin Salve @@ lausui hän kerran pilkallisesti @@ olisikaan voinut estää irlantilaista surmaamasta espanjalaisparkaa alhaalla ruumassa @@ ja mikä muu jumala kuin pelko estikään mr. Jenkinsiä iskemästä häntä itseään kangella kuoliaaksi?
Vaikka Salve halveksikin puhujaa, vaikuttivat hänen todistelunsa häneen melkoisesti; sillä mikäpä jumala hänet pelastaisi, ellei hän alinomaa pelastaisi itseänsä kaiken tämän roskaväen joukossa. Jos sellaista ohjausta olisi ollut @@ mietti hän katkerasti @@ niin moni asia olisi tapahtunut toisin hänen elämässään.
Salve tunsi aina verensä kuohuvan sellaisten keskustelujen jälkeen.
He purjehtivat Kap Hornin ympäri ja saapuivat Valparaisoon.
Mutta sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti tulla satamaan, pistettiin hänet arestiin. Kapteeni, joka käsitti hänet hyödylliseksi miesten kurissapitäjäksi, tahtoi olla varma siitä, ettei hän karkaisi laivasta, kuten oli uhannut.
Käytyään Chineos-saarella, josta otettiin linnunlantalasti Kiinaan kuljetettavaksi, he purjehtivat Tyyntä merta, jonka yksitoikkoisuutta häiritsi vain joku iso merilintu tai aluksen läheisyydessä ruiskuttava etelämeren valas.
Yksinäisinä öinä kimmelsi Eteläristi vinosti, heidän päänsä päällä. Mutta laivalla ei ollut lainkaan rauhallista.
Tuo pieni pähkinänkuori, joka pisteenä siirtyi pitkin ääretöntä pintaa, oli alinomaa täynnä riitaa, murhahimoa ja jumalanpilkkaa.
Osa miehistöä, irlantilainen johtajanaan, vaativat, että upseerit oli surmattava ja laivasta tehtävä valaanpyyntialus.
Eräänä iltana, kun Salve ja Federigo vahdissa ollessaan keskustelivat, kysyi ensinmainittu äkkiä:
"Mitä olisi sisaresi mahtanut minulle tehdä, ellen olisi päässyt pakoon, Federigo?"
He olivat tähän saakka karttaneet tuon arkaluontoisen asian koskettelemista, ja Federigo vastasi vältellen:
"Sitä en tosiaankaan tiedä; mutta hän osasi kyllä olla villitty."
"Niin, @@ mutta mitä nyt luulet? Minä tiedän, ettet sinä ollut asiassa osallisena."
"Hm @@ eipä ole helppo sanoa", virkkoi Federigo huomattavasti keventynein mielin, omituisesti hymyillen, ikäänkuin olisi jonkunlaista nautintoa tuntien valikoinut mahdollisuuksia. @@ "Kerran hän hitaasti valeli apinaa, joka oli purrut, kiehuvalla vedellä! @@ Hän oli muuten varsin monipuolinen."
Salvea pöyristytti, ja hänen kasvoihinsa nousi jokin ilme, jota toinen kavahti kiiruhtaen lisäämään puoleksi leikillisen, puoleksi lohduttavan huomautuksen:
"Niin, nyt saa Antonio Varez parka maksaa, mitä on rikkonut, sillä hänen täytyy mennä naimisiin hänen kanssaan @@ siitä saat olla varma! @@ Niin, Paolina on rikas ja onnellinen!" lopetti hän huokaisten, ikään kuin olisi sisartaan kadehtinut.
* * * * *
Elettyään puolentoista vuoden aikana monta kauhistavaa kohtausta "Star and Stripes" aluksessa Salve erosi siitä vihdoinkin New-Orleansissa saaden taskuunsa kelpo summan palkkarahoja.
Seuraavissa aluksissa, joissa hän purjehti, oli toisenlaiset, mutta ei paljoa paremmat olot. Salve oli nyt tottunut sellaiseen elämään ja osittain tylsynyt huomaamaan sen huonoja puolia.
Federigo seurasi häntä yhä nuhteettomana toverina.
Salve oli koonnut rahoja, sillä hän ei etsinyt maissa tilaisuutta päästä niistä erilleen kuten Federigo, joka aina menetti palkkansa pelissä. Hän vihasi naisia, ja merimieskapakoissa häntä pidettiin hurjan hillittömänä veitikkana, josta oli paras pysytellä loitolla. Hänen kirkas älynsä sanoi hänelle sen katkeranlaisen totuuden, että raha sittenkin on lopulta ylin voima ja mahti. Hän kantoi kultarahojaan aina vyössään.
Federigon alinomaista joukossa pysymistä alkoi Salve, joka arveli tuntevansa ystävänsä perinpohjin, yhä varmemmin pitää vyössä kantamiensa rahojen aiheuttamana. Hän epäili Federigon pitävän häntä säästökassana, johon sopi tarpeen tullen turvautua.
Kun siis Federigo kerran eräässä satamassa oltaessa ehdotti, että he karkaisivat, lähtisivät kaivamaan kultaa muutamista kaivoksista, joista silloin kovin huhuiltiin, ja jakaisivat saaliin, niin Salve harkitsi kylmästi ja erikoisemmin närkästymättä olevan todennäköistä, että hänen ystävänsä, kun he olisivat kaivettavansa kaivaneet ja vaeltaisivat jossakin erämaassa, eräänä kauniina yönä pistäisi puukon hänen kylkeensä ja anastaisi koko saaliin.
Sellainen oli tämä ystävyys laadultaan @@ Federigo piti vielä enemmän rahoista kuin hänestä.
Senvuoksi Salve kieltäytyi lähtemästä, vaikka vaihtelu muuten olisi häntä miellyttänyt. Heidän suhteensa pysyi yhä ystävällisenä.
* * * * *
Niin kului kaikkiaan neljä vuotta, ja Salve alkoi kovin ikävöidä Eurooppaan @@ hän ei tahtonut itselleen tunnustaa tarkoittavansa Norjaa.
Etsittyään kauan sopivaa alusta kotiinpalaamista varten oli hän edelleenkin brasilialaisen ystävänsä seurassa palkkautunut isoon parkkilaivaan, joka oli kotoisin Hollannin siirtomaasta Curacaosta ja matkalla Rotterdamiin ja Nieuwediepiin lastinaan tupakkaa ja rommia. Muutamaa hollantilaista lukuunottamatta kuului miehistöön melkein yksinomaan kreoleja.
Salve tunsi nyt amerikkalaisen palvelusitoumuksen kaikki koukut ja oli laillisesti jättänyt laivan heti sen saavuttua Nieuwediepiin. Federigo ei aavistanut mitään, ennenkuin Salve lähtiessään asian hänelle ilmoitti.
Federigo kalpeni ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Salve ei voinut oikein käsittää, oliko syynä ystävyyden loukkaaminen, vai jonkinlainen pettymys, vai kenties molemmat seikat. Pienine vilkuilevine silmineen Federigo tavallaan muistutti hätääntynyttä rottaa.
Vihdoin hän äkkinäiseen tapaansa lankesi Salven kaulaan ja huudahti:
"Viimeisenä iltana minä tahdon ainakin juoda lähtömaljasi. Enpä voi käsittää, kuinka voin tulla toimeen ilman sinua @@ olemmehan pysytelleet kauan yhdessä!"
Vastoin tervettä järkeänsä tunsi Salve tuon ajatuksen hieman hellyttävän mieltä ja muistaessaan tuon lurjuksen tosiaankin osoittamaa "kiintymystä" hän tunsi jotakin todellisen liikutuksen tapaista.
"Eipä auta, ystäväiseni", vastasi hän. "Olen asian niin päättänyt. Mutta tänä iltana minä kestitsen. Istun 'Aurorassa' sinua odottamassa."
Siihen vuodenaikaan oli satamassa tavattoman paljon aluksia, ja 'Auroran' kapakka oli illalla täynnä meripoikia, jotka laulelivat, näkivät toisensa jälleen tai tutustuivat toisiinsa paloviinan ääressä.
Pienessä salissa anniskeluhuonetta vastapäätä tanssittiin soiton pauhatessa Hampurin skotlantilaista ja Englannin jikiä uupumatta koko ilta niin että permantopalkit notkuivat.
Ymmärtääkseen oikeata merimiesten 'reeliä' täytyy nähdä sitä tanssimassa miehiä, jotka ovat purjehtineet vuosikausia kaikilla maailman kulmilla näkemättä ainoatakaan naista.
He saapuvat maihin tuntien miehen ankaraa kaipausta ja vuosikausia kytenyttä iloa ja silloin on tanssikin @@ Nieuwediepin tai Portsmouthin tyttöjen keralla ja yhtä suuressa määrässä kumpaistenkin kanssa @@ sanomattoman hurmaavaa.
Jos jättää huomioonottamatta ihan rappeutuneista oloista ja yksilöistä johtuvat poikkeukset, voinee sanoa, ettei missään muualla koko maailmassa esiinny niin romanttista tunnetta naista kohtaan kuin aluksessaan purjehtivan meripojan povessa. Rakkaus on siellä luonnostaan rikkaampi ja monivivahteisempi kuin talonpojan yksitoikkoisessa elämässä, ja sitäpaitsi tulee itse rakkaussuhde @@ erossa elämisen vuoksi @@ paljon hartaammaksi ja säilyy menettämästä ihanteellista hohtoansa arkipäiväisessä tavanomaisuudessa.
Naimisissa olevaa merimiestä kunnioittavat salaa kaikki toverit, joilla ei yleensä ole varaa sellaisen askelen ottamiseen.
Merimies makaa keulakannella kertoen vilpittömän avomielisesti vaimostaan tai morsiamestaan, miten he olivat toisiinsa suostuneet tai mitä on ostettava tuliaisiksi satamaan saavuttua. Ja jos haluaa meidän päivinämme etsiä hiljaista romanttista haaveilua, niin sitä varmaan löytää laivojemme kansilta yksinäisten yövuorojen aikana. Ei ole liioittelua, jos sanoo naisen oikeastaan olevan mukana merielämässämme, joka ulkonaisessa katsannossa on usein hyvinkin raakaa. Nainen väikkyy merimiehen mielessä ihasteltuna, lämpöisenä, puhtaana ja ylhäisenä, etäisyyden aiheuttaman kuvitteluautereen ympäröimänä.
Salve ja Federigo istuivat viinalasiensa ääressä salinviereisessä kamarissa, joka oli täynnä juttelevia ja juovia miehiä tai pareja, jotka vetäytyivät hetkiseksi pois tanssista.
Tukehduttavan kuumassa, tupakansavun ja höyryn himmentämässä salissa näkyi tanssijoita, joiden kasvot olivat mitä erilaisimmat @@ useimmat ruskeita ja ahavoituneita, monet parrakkaita, hattu huolettomasti takaraivolla. Muutamilla oli suussa rikkoutunut liitupiippu, kaikki olivat hurjan iloisia, valuivat hikeä ja tanssivat ihan uupumatta.
He pyörittelivät somasti puettuja hollantilaisia tyttöjä, joilla oli päässään pienet valkoiset päähineet ja helmat maan tavan mukaan kiinnitettyinä niin, että sievät kengät ja valkoiset sukat pääsivät oikeuksiinsa. Punaisiin villanuttuihin puetut ranskalaiset ja ruotsalaiset meripojat, norjalaiset ja tanskalaiset sinisissään ja laajalahkeisine purjekangashousuineen, amerikkalaiset ja englantilaiset kokonaan sinisissä tanssivat siinä kilvan solmien samalla ystävyysliittoja tai joutuen riitoihin, mistä myöhemmin illalla oli seurauksena pullo paloviinaa tai tappelu.
Salve ei ottanut osaa tanssiin; pauhaava hilpeys sai hänet apeaksi, joskaan hän Federigon vuoksi ei päästänyt mielialaansa näkyviin.
Federigo näytti kovin lohduttomalta ja istui alkupuolen iltaa mietteissään, maistellen lasistansa.
Ikkunanpielessä selkänsä takana Salve kuuli kahden nuoren miehen puhuvan norjaa. Hänen sydämensä ailahti, sillä hän ei ollut moneen vuoteen kuullut äidinkieltänsä.
Myöhemmin illalla Federigo liikuttavan epäitsekkäästi täytti alinomaa Salven lasia ja tuli @@ kuten näytti, yhä päihtyneempänä @@ useat kerrat vahingossa läikyttäneeksi maahan oman lasinsa sisällön.
Hän muuttui hieman puheliaaksi ja kertoi muistelon toisensa jälkeen heidän yhteisestä elämästään.
"Minä, näetkös, en unohda milloinkaan", virkkoi hän avomielisesti. "En milloinkaan!" lisäsi hän viiltävästi hetkisen kuluttua, silmissä hillityn vihan väike.
Molemmat norjalaiset olivat jälleen tulleet sisään, ja toinen, joka näytti hieman punaiselta ja kiihtyneeltä, lausui ihastuneita sanoja eräästä salissa tanssivasta tytöstä.
"Ei se mitään!" huudahti toinen torjuen. "Olisitpa nähnyt kauniin Elisabetin Amsterdamin 'Tähdessä!' Mutta hänenpä kanssaan et saakaan niin tanssia, poikaseni."
Nuo sanat herättivät Salvessa äkkiä mielenkiintoa. Hän istui jännittyneenä kuunnellen.
"Mikäpä siinä olisi esteenä?" kysyi toinen hieman ihmeissään.
"Ensinnäkään siellä ei tanssita ja toiseksi pitäisi siellä olla vähintään laivuri liehakoimassa, ymmärrätkö? Minä näin hänet viime kevännä 'Galathean' käydessä siellä, Hän jutteli kapteenin kanssa, @@ hän näet on norjalainen. Siinä on ylpeä tyttö, tukka kuin kultakruunu ja riki niin solakka, että sydäntä ahdistaa, kun joutuu hänen läheisyyteensä."
Salve painui mietteisiinsä ja kuunteli koko illan varsin hajamielisesti kumppaniansa.
Aavistus, että kysymyksessä saattoi olla Elisabet, oli iskenyt hänen mieleensä, ja hän ei päässyt siitä erilleen, vaikka ymmärrys hänelle sanoikin, että Elisabetin täytyi olla jo aikoja sitten naimisissa meriupseerin kanssa.
Salven mieli oli joutunut kuohuksiin, ja hänen teki nyt melkein hurjasti mielensä päästä Arendaliin saamaan asiasta selkoa.
Heidän lähtiessään oli Federigo humalassa, joten Salven täytyi saattaa lohdutonta ystäväänsä pimeässä pitkin kapeata patoa, jonka kummallakin puolella aaltoili meri. Federigo nojasi koko ajan hänen käsivarteensa.
Kun he olivat ehtineet padon keskivaiheille, näki Salye hänen tekevän äkkinäisen eleen ja tunsi kupeessaan niin ankaran iskun, että horjahti pari kolme askelta taaksepäin. Hän kuuli toisen raivosta vapisevin äänin lausuvan:
"Siinä saat Paolinan puolesta @@ sinä koira!"
Hänen aikeittensa esine, rahavyö, oli pelastanut Salven, joka nyt iski miehen kumoon, niin että hän kieri mereen.
"Auttakaa! Auttakaa!" kuului merestä.
"Pitänee se tehdä", vastasi Salve ivallisesti, "korean ystävyytemme vuoksi. Mutta heitä minulle ensin veitsesi!"
Salve kiersi taskuliinansa nuoraksi ja ojensi sen hänelle.
"Sinä ja sinun sisiliskosisaresi olette muuten opettaneet minulle yhtä ja toista", mutisi hän katkerasti. "Minä tosiaankin ansaitsin joutua pistetyksi ja ryöstetyksi, kun voin silmänräpäystäkään luottaa sinuun tai kehenkään muuhun."
"No, pääsetkö sieltä?"
Nähdessään Federigon hahmon kömpivän yli reunan hän virkkoi ivallisesti:
"Nyt meidän on sitten vihdoinkin erottava! Hyvästi, kelpo vanha ystäväni!"
Hän meni ja kuuli takanaan pimeässä brasilialaisen raivoissaan polkevan tannerta.
17.
Tönsbergiläinen puulastialus tarjosi Salvelle sopivan tilaisuuden päästä kotiin; hän näet toivoi, että hänet laskettaisiin maihin Arendalin tienoilla.
Omituisen syvä tunne valtasi hänen mielensä, kun hän jälleen astui kotoiseen alukseen, kuuli ympärillään miesten juttelevan ja tunsi olevansa heidän uteliaisuutensa esineenä.
Hänen etelämaisen ruskeista kasvoistaan, vierasmallisista vaatteistaan ja koko asustaan näkyi, että hän oli tullut rikkaista ja suurenmoisista merimiesoloista, joista heillä ei ollut tietoakaan.
Häntä pidettiin englantilaisena tai amerikkalaisena, sillä hän oli tahallaan salannut kansallisuutensa. Laivurin ja hänen välinen sopimus oli laadittu englanninkielellä.
Nuo parrujenkuljettajat, joiden paksut vaatteet tekivät heidät pikemmin raskaassa työssä ahertavan työmiehen kuin matruusin näköisiksi, olivat melkein poikkeuksetta voimakasta, uskaliasta väkeä. Liikuttavan vaikutuksen teki häneen kaikkien kasvojen rehti ilme, jollaista hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hän häpesi kulkea puukko salaa mukanaan, kuten tähän saakka oli ollut hänen tapansa. Niinpä hän heti ensimmäisenä päivänä lukitsi sen arkkuunsa.
Hän asetti huvikseen kellonsa ja rahansa niin, että vieras voi ne helposti viedä, ja oli kovin ihmeissään, kun niitä kumminkaan ei varastettu.
Hänestä muuten tuntui siltä, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin surkean kehnoa alusta kuin tämä ravistunut tönsbergiläinen, joka imi vettä joka puolelta. Miehistön muonakin näytti hänestä ylen huonolta: kokki takoi paukutti kalaa pehmeäksi kirveenhamaralla.
Salve oli yht'äkkiä sukeltanut syvälle kotoisiin oloihin.
Alus oli aikoinaan haaksirikkoutunut, ja sen nykyinen omistaja oli sen ostanut huutokaupasta mitättömällä summalla. Se muistutti suuressa määrin vanhaa puukenkää jolla laivuri Brekan uskaliaasti purjehti Hollantiin ankarain kevät- ja talvimyrskyjen aikana ajatellen, että hätätilassa täytyi uida puulastin varassa, köyttää itsensä kiinni hyökylaineiden varalta ja muuten purjehtia niin kauan kuin riki kesti.
Prammitanko oli poissa, jottei alus ylenmäärin rasittuisi, purjeet olivat repaleiset ja köysistö oli monin paikoin valtavissa, kömpelöissä solmuissa @@ katkenneita kohtia ei ollut huolittu punoa yhteen, kuten merimiestapa aina vaatii.
Säännöllisestä merenkulusta ei liioin ollut puhettakaan. Kapteeni käytteli omaa omituista lokiansa: sylki mereen tai heitti sinne jonkin säleen määräten nopeuden sen mukaan, miten se jäi jälkeen aallokossa.
Sää ei heitä suosinut. Tuuli oli vastainen, toisinaan tyyntyi kokonaan, joten he kolmatta viikkoa purjehdittuaan olivat saapuneet vasta Jyllannin rannikolla sijaitsevan Hanstholmin majakan tienoille.
Salve kulki mietteissään kuvitellen Amsterdamissa olevaa Elisabetia @@ ja hiljaisin pelontuntein ajatellen, miten hänen ja meriupseerin väliset asiat oikeastaan olivat.
Hän alkoi tiedustella laivurilta Hollannin-matkojen hyötyisyyttä ja muita asiaankuuluvia seikkoja. Keskustelu tapahtui jonkinlaista englanninkieleen vivahtavaa mongerrusta käyttäen, mutta Salve sai tietää kaikki: että yritys oli tuottoisa ja että sellainen toimi saattoi kaikin puolin hänelle sopia.
Erikoisen houkuteltavaksi sen teki sen vaatima huimapäinen rohkeus.
Sellaiset kotoiset olot, joiden vallitessa hän vapautui kaikesta käskynalaisuudesta, sopi varsin hyvin hänen luonnonlaatuunsa ja häämötti hänelle nyt hyvänä aatteena. Hänellä oli @@ isän hallussa olevaa sadanriksin seteliä lukuunottamatta @@ muutaman sadan riksin pääoma, jolla hän voi hankkia itselleen jonkin vanhan aluksen Hollannin-matkoja varten. Asia oli päätetty.
Salve alkoi käydä ylen kärsimättömäksi, kun ei jo päässyt perille. Hän ikävöi isänmaansa ensimmäisen rantakaistaleen näkemistä oikein uskaltamatta ajatella, että hän sen todellakin saisi nähdä, ja hänestä tuntui, että he pikemmin ajelehtivat kuin purjehtivat.
Taasen oli tyyntä ja aurinkoista, ja Salve käyskeli edestakaisin kiroillen hampaittensa lomitse tuota vanhaa puukenkää, joka lepäsi siinä keinuen veltoin purjein, oikein tietämättä, mihin päin ottaisi liikkuakseen.
Kun Lindesnäsin ranta sukelsi esiin, tuntui Salvesta, ettei mikään Etelämeren palmuniemi kyennyt tuon näyn kanssa kilpailemaan.
Pian hän jälleen alkoi pelätä, mitä saisi kuulla Elisabetista, ja hänen levoton, kärsimätön käytöksensä alkoi herättää aluksen miehissä sellaista luuloa, etteivät englantilaisen kaikki saumat olleet oikein paikoillaan.
Vihdoin tuli vapahduksen hetki; saapui luotsivenhe Arendalista.
Hän saapui sinne illalla, pimeän tultua, Gjersin matamin kehnoon majataloon. Syntymäkaupunkinsa hän sai nähdä vasta seuraavana aamuna.
* * * * *
Seuraava päivä oli sunnuntai.
Hänet valtasi sanomattoman juhlallinen tunne, kun soitettiin kirkkoon ja hän näki kaikkiin eri säätyluokkiin kuuluvia kaupunkilaisia, pieniä ja suuria, pyhäisissä pukimissaan astelevan temppeliin päin.
Siinä oli yhä sitä hurskautta ja puhtautta, johon hän oli uskonut ollessaan vielä luottavainen ja iloinen ja herkkäuskoinen, ja se kulki hänen ohitsensa, kunnes silmät täyttyivät niin että näki tuskin mitään.
Hän tunsi useimmat noista hahmoista, muiden muassa Elisabetin vanhan tädin, jonka näki yksinään astelevan kädessänsä virsikirja ja valkoinen, kokoontaitettu nenäliina.
Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan liittyi toisten matkaan luottaen siihen, ettei kukaan häntä tuntenut.
Melkein hänen vierellään kulki eräs perhe: @@ hän tiesi varsin hyvin, keitä he olivat @@ vanhemmat, kaksi kaunista, valkoisiin puettua tytärtä, jotka nyt olivat täysikasvuiset, ja nuorempi veli, jota hän ei muistanut. He näyttivät uteliaina katselevan ulkomaalaista, tummapartaista, hienoihin vaatteisiin puettua merimiestä kultaisine kellonvitjoineen. Hän puolestaan asteli ajatellen, kuinka he karkaisivat hänen luotansa, ikäänkuin susi olisi syöksynyt heidän joukkoonsa, jos olisivat aavistaneet hänen arkisen elämänsä, edes puolisen päivää laivojen kansilla, missä hän oli ollut vuosikausia kotonansa. He eivät olisi sitä ymmärtäneet, jos siitä olisi heille kerrottu, ja itse kertomuskin olisi ollut liian likainen heidän kuultavakseen.
Hän kulki ihmisvirran mukana mielessään sellainen tunto, että kaikki hänen kauniin kotikylänsä talot seisoivat todistajina ja kysyivät, oliko "Star and Stripes" aluksen laivapeikolla lupa astua kirkkoon. Kirkon ovesta kulkiessaan hänen täytyi kaikin voimin hillitä itseänsä; sisäänastuminen tuntui hänestä pyhyydenloukkaukselta.
Hän istuutui takimmaiselle tuolille oven pieleen ja näki melkein kuin unessa toisten kulkevan ohitsensa. He näyttivät hänestä kaikki puhtaammilta olennoilta.
Urut pauhasivat, virsi soi, ja miehemme istui siinä pää käsien varaan painuneena, istui tuntojensa valtaamana ja salaten nyyhkytystään.
Niin hän istui melkein koko jumalanpalveluksen ajan kykenemättä mitään ajattelemaan. Sitten hänen oma elämänsä alkoi kohota hänen näkyviinsä, kuva kuvan, kohtaus kohtauksen jälkeen.
Lapsena ja poikasena hän oli käynyt kirkossa samoinkuin muutkin @@ mutta millaisena hän nyt palasikaan? Miehenä, joka oli elänyt rikoksissa ja jumalanpilkassa enemmän kuin koko seurakunta kykeni käsittämään ja joka oli sisimmässään voimaton siihen uskoon, jonka oli kerran omistanut.
Hänen silmissään näkyi vihdoin katkera, väkivaltainen välke, sillä hän ajatteli niitä, jotka olivat hänet siihen saattaneet: Elisabetia ja luutnanttia. Lähtiessään kirkosta hän tunsi syvää vihaa viimeksimainittua kohtaan.
Se mies, joka nyt kulki reippaasti ja jännittynein, uhmaavin ilmein katua alaspäin, ei ollut enää se, joka oli pari tuntia aikaisemmin hiljakseen vaeltanut samaa tietä.
Hänen katseensa osui sattumalta erääseen kirkosta palaavaan pariskuntaan, jonka hän tunsi kapteeni Beckiksi ja hänen puolisokseen. Tuntui siltä kuin tuo näky olisi saanut hänet vieläkin kapinallisemmaksi. Hän kiiruhti askeleitaan.
Nyt hän tahtoi ennen Sandvigeniin isänsä luo lähtöä saada selville, miten oli Elisabetin laita. Hän muisti varsin hyvin emäntänsä, piskuisen, kirpeän, kirkassilmäisen Gjersin muorin, ja tiesi hänen olevan täysin selvillä kaikista kaupungin uutisista, joita hän innokkaasti levitti.
Siihen aikaan päivästä ei muorin tuvassa ollut vieraita. Salve istui yksinään pöydän ääressä.
Muorin ryhtyessä asettamaan pöytään päivällistä ja levittäessä liinaa hänen eteensä hän kysyi, oliko kapteeni Beckin poika, meriupseeri, naimisissa.
"On, onpa kyllä", vastasi muori ihmetellen, että hän puhui norjankieltä, "siitä on nyt @@ odottakaahan @@ suunnilleen kolme vuotta."
Muori silmäili häntä tutkivasti. "Mutta kuka olettekaan te? Ettehän vain ole Salve Kristiansen, joka @@" Hän oli yht'äkkiä tuntenut miehen.
Muorin äänestä kuului, että Salve Kristiansenin nimi kaikui hieman epäilyttävältä, ja Salve päätteli siitä ihan oikein, että karkaaminen Riossa oli tehnyt hänet juorujen esineeksi. Hän täydensi ihan kuivasti muorin keskenjääneen kysymyksen:
"Joka karkasi Beckin laivasta Riossa @@ sama mies."
"Niin, en minä mitään kerro", kuiskasi muori salaperäisesti täynnä mielenkiintoa.
Vaikka Salve ei uskonutkaan Beckin enää tahtovan häntä ahdistella, oli tuo karkaamisjuttu sittenkin tärkeimpänä syynä siihen, että hän halusi pysyä tuntemattomana kotipaikallaan. Hän vastasi ivallisesti, eukon kumminkaan hänen ivaansa havaitsematta:
"Minä uskon sen teille, muori Gjers, koska tiedän teidät henkilöksi, joka ei milloinkaan mitään juorua!"
Salvesta näytti, kenties aiheettomasti, siltä, että muori jo kovin himoitsi päästä kertomaan uutista jollekin toiselle.
"Vai on luutnantti naimisissa", virkkoi Salve sitten melkein kuin itsekseen.
"Onpa kyllä @@ jo aikoja sitten. Häät vietettiin morsiamen vanhempain luona; he asuvat nyt Fredriksvärnissä."
"Elisabetin vanhemmathan olivat jo kuolleet", sanoi Salve hieman kärsimättömästi.