Part 10

"Elisabetin? Hänenkö, joka tuli Beckien luo? Sehän on ihan toinen juttu", virkkoi muori erikoisin äänenpainoin. "Ei, luutnantti joutui naimisiin postimestari Forstbergin tyttären Marian kanssa. Toinen oli pelkkää lemmenleikkiä ja päättyi siihen, että tyttö rukan täytyi lähteä Hollantiin. Hänen kerrottiin saaneen siellä paikan."

"Tiedättekö tästä asiasta jotakin varmaa?" kysyi Salve tiukasti ja vakavasti, että eukkopahanen joutui hämilleen ja piti välttämättömänä puolustaa sanojansa:

"Kaikki tapahtui salaa, mutta poislähtö tuli ihan äkillinen. Asia on, ikävä kyllä, hyvinkin tunnettu; voipa sanoa, että se nyt on aikoja sitten sekä tunnettu että unohdettu."

"Mikä on tunnettu?" tiukkasi Salve harmistuneena. "Näittekö hänet, muori Gjers?"

"En nähnyt, en minä eikä kukaan muukaan. Beckit asuivat silloin koko syksyn yksinään maalla, ja senvuoksi oli vieläkin suurempi syy --"

"Niinpä ette te eivätkä muut, jotka juoruavat häneltä pois kunnian, tiedä asiasta mitään muuta kuin sen, mitä olette itse sepitelleet", virkkoi Salve tuimasti ja halveksien. Hänen teki vielä mieli puolustaa Elisabetia toisia vastaan, vaikka hän omassa sydämessään olikin hänet tuominnut ja tunsi itsensä ihan sairaaksi.

"Minä sattumalta tiedän, miten asianlaita on", valehteli hän katsoen muoria silmiin kylmästi ja terävästi, "ja" @@ hän hypähti seisaalleen ja iski nyrkkinsä ankarasti pöytään @@ "minä en syö palastakaan sellaisen juorukellon talossa! Ymmärrättekö, muoriseni?" Sitten hän kehoitti muoria perimään maksun, heitti pöydälle joitakin hopeakolikoita, juoksi yläkertaan ja alkoi kiskoa laivakirstuansa portaita alas.

Muori lausui lukemattomia lieventäviä puheenparsia, joiden ytimenä oli, että hän oli sanonut ja uskonut vain sen, mitä itse oli kuullut kaikilta kaupungin ihmisiltä, mutta Salve oli leppymätön ja lähti kirstu selässään astelemaan katua alaspäin. Hän laski taakkansa laiturille.

Hänen aikomuksensa oli vuokrata venhe päästäkseen isäänsä tapaamaan, mutta toistaiseksi hän jäi istumaan kirstunsa kannelle ja tuijotteli satamaan, mietteisiinsä vaipuneena.

Mietteitten tuloksena oli, että hän luopui Hollaninmatkasta.

Hän vuokrasi venheen Sandvigeniin. Mutta ulos selälle soudettaessa hän käski äkkiä soutajaa muuttamaan suuntaa ja laskemaan rantaan telakan luona, sataman toisella puolella. Hän tahtoi keskustella Elisabetin tädin kanssa päästäkseen täyteen varmuuteen @@ hänessä oli koko ajan jotakin, joka kieltäytyi uskomasta pahinta.

Kun hän astui sisään, tunsi vanhus hänet heti.

"Hyvää päivää, Salve!" sanoi hän. "Sinä olet ollut kauan poissa @@ jo viidettä vuotta."

Salve jäi synkännäköisenä seisomaan noudattamatta eukon ystävällistä kehoitusta istuutumaan.

"Onko totta, että Elisabet @@ joutui sillä tavoin pois Beckien luota @@ Hollantiin?"

"Miten 'sillä tavoin'?" kysyi eukko tiukasti. Hänen kasvoihinsa kohosi punan häivä.

"Sillä tavoin kuin kerrotaan", virkkoi Salve katkeran painokkaasti.

"Kun niin kerrotaan, niin sinunlaisesi miehen tietenkin täytyy se uskoa", sanoi eukko pilkallisesti. "En ymmärrä, miksi tulet tänne kyselemään hänen vanhalta tädiltänsä, kun sinulla on niin monta, jotka sinua uskovat! Muuten voi juuri hän, tämä vanha täti, kertoa sinulle jotakin muuta, poikaseni. Ja sitä hän ei tekisi, ellei uskoisi, että tyttö on vieläkin sinuun kiintynyt, huolimatta kaikista niistä vuosista, joiden aikana olet liehunut maailmalla, Jumala tiesi missä. Minä uskallan sanoa tuntevani hänen luonnonlaatunsa. Hän tosiaankin pakeni eräänä yönä Beckien luota ja tuli tänne aamusella, mutta se tapahtui sinun tähtesi, koska hän tahtoi vapautua meriupseerista. Rouva Beck itse hänet Hollantiin toimitti, koska he eivät tahtoneet häntä miniäkseen."

Salven kasvoissa välkähti hurja ilo, mutta sitten jälleen pimeni. "Eikö hän sitten ollut kihloissa luutnantin kanssa?" kysyi hän.

"Oli ja ei ollut", vastasi vanhus harkiten, jottei poikkeisi rahtuakaan totuudesta. "Hän salli houkutella itsensä antamaan myöntävän vastauksen, mutta pakeni sitten talosta, koska ei tahtonut häntä miehekseen. Hän tunnusti minulle itkusilmin katuvansa sitä, että oli vastannut sinulle kieltävästi."

"Vai niin se asianlaita olikin", virkkoi Salve ivallisesti, "että 'oli ja ei ollut'! Beckit eivät tahtoneet häntä miniäkseen ja saivat hänet toimitetuksi Hollantiin, ja @@ te tahdotte uskotella hänen matkustaneen minun tähteni!" @@ Hän lisäsi surullisella äänellä, hitaasti päätänsä pudistaen:

"Jumala tietää, että tahtoisin sen uskoa, @@ mieluummin kuin mitään muuta @@ mutta minä en voi, Kirsti muori! Te olette hänen tätinsä, ja minä tahdon mielelläni @@"

"Minä pelkään pahoin", keskeytti eukko ankarasti, "sinun onnettomuutesi olevan siinä, ettet kykene täysin uskomaan kehenkään tässä maailmassa. Sen vuoksi sinä aina jäät juoruista ja epäilyksistä riippuvaiseksi. Ajattelemalla niinkuin nyt näyttää, teet joka tapauksessa itsesi mahdottomaksi viipymään kauemmin minun huoneessani. @@ Mutta yhtä minä sinulta pyydän", lisäsi hän, älykkäissä, voimakkaissa kasvoissa lempeä, vaikuttava vakavuus. "Älä yritäkään lähestyä Elisabetia tai voittaa häntä omaksesi niin kauan kuin sydämessäsi on häneen kohdistuva epäilyn häiväkin! Siitä koituisi vain onnettomuutta teille kummallekin."

"Hyvästi, Kirsti muori!" virkkoi Salve ihastuksissaan ja etsi eukon kättä puristaakseen sitä jäähyväisiksi. Mutta eukko ei ollut sitä huomaavinaan, vaan vakuutti vieläkin:

"Muista, että sen sanoo vanha nainen, joka on nähnyt maailmassa yhtä ja toista!"

Salve istui mietteliäänä venheessä, joka lipui kohti Sandvigeniä. Matkan kestäessä hän päätti sittenkin lähteä Hollantiin, kuten oli aikaisemmin suunnitellut.

18.

Me tapaamme Salven tällä kertaa laivurina "Apollo" nimisessä prikissä eräänä kirkkaana lokakuun päivänä matkalla Pürmurendeen lastinaan puutavaraa.

Luovuttuaan merimiesturhamaisuudestaan oli hän hyvinkin tyytyväinen vanhaan ravistuneeseen alukseensa, etupäässä siitä syystä, että se oli hänen omansa.

Hänen miehistönsä, kaikkiaan seitsemän Tiömön ja Nötterön miestä, arveli joutuneensa tuiman miehen alukseen, mutta huomasi samalla, että hän kohteli heitä moitteettomasti. Vaikka olivatkin tottuneet kaikenlaiseen, olivat miehet kumminkin jo ensi matkallaan havainneet purjehtivansa oikean uskalikon kanssa, jonka ainoa halu oli päästä perille ja saada suoritetuksi mahdollisimman monta retkeä, ennenkuin jää joulun tienoilla tekisi matkat mahdottomiksi.

Hän lähti matkalle ankaran myrskyn vallitessa ja vastasi lausuttuihin epäilyksiin vain hyvin hilpeästi, että sellaisella tuulella jonnekin pääsee.

Apollo lasketti laitamyötäistä, ja Nils Buvaagen piti huolta peräsimestä. Salve oli tavannut miehen Arendalissa ja suostuttanut hänet lähtemään mukaansa.

Tässä miehessä herätti hänen erikoista mielenkiintoansa se järkkymätön ilo ja rakkaus, jota vaimo ja lapset häneen loivat. Hän tuskin hennoi syödä ruoka-annoksiaan laivassa.

Salve seisoi usein kuuntelemassa hänen lapsellisen avomielisiä kertomuksiaan niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut voitettavanaan ja jotka olivat olleet ylen lukuisat.

Jäykkä kapteeni, joka näytti olevan yhtä etäällä kaikista hempeämielisistä ajatuksista kuin kuusta, kadehti kaikessa hiljaisuudessa ruorimiestään. Hän isosi ja janosi sitä ihanuutta, minkä tuo mies omisti, ja kulki mietiskellen, että hänkin voisi sen saada @@ kunhan vain olisi riittävässä määrin tuhman luottavainen uskoakseen mitä tahansa, @@ nauroi hän itsekseen katkerasti.

Mutta hän ei ollut, ikävä kyllä, sokeana syntynyt. Oli selvääkin selvempi, että Elisabetin ensimmäisen ja parhaan kiintymyksen esine oli ollut meriupseeri. Nyt @@ niin, nyt oli hän, Salve, kenties riittävän hyvä!

Salve tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, miten halpamainen hän omine epäluuloisine ajatustapoineen oli verrattuna tuohon mieheen, jonka mielessä varmaan olisi noussut voimallisena kaikki se, mikä olisi voinut puhua Elisabetin hyväksi. Hän ihaili yksinkertaista kumppaniansa, joka retkeili tyynenä ja voi palata kotiinsa iloisena, päästämättä sydämeensä yhtään epäilystä.

Hän kuvaili mieleensä, kuinka Nils istuu köyhässä kodissaan tavallaan onnellisen arvokkaana @@ lapsi kummallakin polvellaan, ja toiset teuhaamassa ympärillään.

Tuollaiset mietteet ne Salvea askarruttivat hänen astellessaan tavattoman hitaasti ja usein pysähdellen edestakaisin aluksensa kansilastin päällä; ja se oli viimeinen ajatus, joka kajastelihe hänen kasvoissaan, kun hän päätti tällä matkallaan pistäytyä Pürmurendestä Amsterdamiin Elisabetia tapaamaan.

19.

Laivuri Garvloit, jonka luo Elisabet oli tullut, asui Amsterdamissa, alas telakalle johtavan vilkasliikkeisen kadun varrella.

Kadun toisella puolen kohoaa kolmi- tai nelikerroksisia kivitaloja, jotka on rakennettu tavalliseen Hollannin tyyliin vihreine ikkunankaihtimineen ja pienine, kiilloitetuilla messinkikolkuttimilla varustettuine ulko-ovineen.

Toisella puolen on kaupungin halki kulkeva kanava monine siltoineen, täynnä kaikenlaisia pikkualuksia, jotka purkavat lastiansa.

Matami Garvloit, kivulloinen nainen, jolla oli neljä puolikasvuista lasta, tunsi yhä enemmän saavansa apua ja tukea terveeltä ja voimakkaalta Elisabetilta, joka oli onneksi saapunut hänen vastuksiansa torjumaan, ja suhtautui suopeasti erinäisiin hänen olemuksensa erikoisuuksiin.

Ominainen vakavuus teki hänet erikoisen viehättäväksi vanhemmille henkilöille; toisaalta hän oli lasten kanssa leikkiessään usein ihan vallaton: he kulkivat toisinaan Elisabet etunenässä portaita ylös ja alas, niin että matami Garvloitin teki toisinaan mieli häntä hillitä.

Toisin ajoin hän taas oli koko päivän niin mietteissään ja vaitelias, että hänen luultiin kovin ikävöivän kotimaahan.

Perheen nuoret tuttavat herrasmiehet @@ eräs hieno kauppa-apulainen, joka palveli eräässä isossa konttorissa ja yritti hieman näytellä mynheeriä sekä eräs Vlielandista kotoisin oleva vaaleatukkainen, punakka laivurinpoika @@ olivat kumpikin Garvloitin sukulaisia.

Vaikka avomielinen, suorasukainen Elisabet usein näyttikin rikkovan sovinnaisia muotoja, huomasivat herrat kuitenkin pian, että hän hyvin tiesi varoa liikaa tuttavallisuutta. Hänen olemuksestaan uhosi jotakin vakavaa, melkeinpä mahdikastakin, joka heitä nöyryytti, mutta samalla teki hänet sitäkin viehättävämmäksi, kun hän hymyili ja hänen ilmehikkäät kasvonsa säteilivät veitikkamaisina.

Nuoret miehet saapuivat säännöllisesti sunnuntaisin, olivat ylen mustasukkaiset toisilleen, koettivat tilaisuuden sattuessa olla toinen toistaan kohteliaammat ja vaistosivat kumpikin varmaan huokailevansa suotta.

Seuraavana syksynä kotiin palatessaan kertoi laivuri Garvloit luutnantti Beckin menneen kihloihin Arendalin postimestarin Forstbergin tyttären kanssa ja toi häneltä paljon terveisiä Elisabetille. Heidän sanottiin menevän naimisiin keväällä.

Uutinen oli suuri ilo, sillä Elisabetia oli monesti rasittanut se ajatus, että Beck nyt kenties eleli onnettomana hänen tähtensä @@ hän päätteli oman, Salveen kohdistuvan tunteensa nojalla.

Ilta muuttui hänelle hiljaiseksi juhlaksi, kun hän makuullemenon aikaan istui yksin huoneessaan katsellen ikkunastaan kuun tyynessä paisteessa lepäävää kanavaa ja siinä olevia aluksia. Hän ajatteli ystävätärtään ja ymmärsi hänen terveisistään, ettei hän tiennyt mitään hänen ja luutnantin välisistä asioista.

Elisabet tunsi mielensä keventyneeksi tietäessään, ettei asia ollut vaikuttanut luutnanttiin sen syvemmin. Suupielessä väikkyvä hymy kumminkin osoitti, että mies samalla punnittiin. Sitten liitivät ajatukset, kuutamon kuvaillessa ikkunanpuitteet seinään hänen vuoteensa kohdalle, omille teilleen @@ kauas maailmalle Salven luo. Niin hän istui mietteisiinsä vaipuneena, iso tukka hajallaan voimakkailla kauniilla hartioilla. Hänen ilmeensä kävi yhä murheellisemmaksi, ja kasvot värähtelivät silloin tällöin.

Hänen mieltään saattoi painaa katkeran raskaana se, että Salve oli hänen tähtensä lähtenyt maailmalle ja kenties muuttunut epätoivoiseksi ihmiseksi @@ siinä se hiljainen, jäytävä tunto, josta hän alinomaa yritti vapautua, mutta jonka hän toisaalta mielellään salli askarruttaa itseänsä. Hän näki Salven onnettomana ja ylpeänä, kasvot kalpeina ja terävä, älykäs katse vihaisesti suunnattuna häneen, joka oli koko onnettomuuden aiheuttaja.

Hänen mielessään häilyi ajatus pukeutua merimieheksi ja lähteä maailmalle Salvea etsimään. Mutta hän tiesi, että vaikka hänet löytäisikin, ei häpeäntunteensa vuoksi uskaltaisi hänelle näyttäytyä, koska oli jo melkein ollut toisen oma. Ja ankaraa hylkäystä hän ei missään tapauksessa halunnut lukea Salven silmistä.

Hän nyyhkytti kouristuksentapaisesti, pää käsivarsien välissä, kunnes vihdoin nukkui ikkunanlaudan varaan.

@@ Elisabet oli ollut kolme vuotta Garvloitin talossa, kun tapahtui sellainen onnettomuus, että Garvloit menetti aluksensa, joka ajautui karille Amlandin paikkeilla. Siinä hän menetti suurimman osan omaisuuttansa ja, mikä pahinta, mahdollisuuden harjoittaa edelleen laivurinammattia, koska hänellä ei ollut varoja uuden aluksen ostamiseen.

Niihin aikoihin vallitsi talossa masentunut mieliala, ja Elisabet, joka ymmärsi, että hänen nyt oli pakko lähteä pois, oli kovin suruissaan; hän näet oli mieltynyt näihin vieraisiin ihmisiin.

Tanakka, lihava Garvloit oli käynyt huomattavan laihaksi. Hän käyskeli paitahihasillaan ja leyhytteli nenäliinaansa lyhyin käsivarsin, hieman vaivalloisesti @@ huoltenko vai helteen vuoksi, oli vaikea arvata. Hän muistutti jotakin lyhytjalkaista merieläintä, maalle kiivennyttä hyljettä tai mursua.

Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui ajatus, joka ilmeisesti askarrutti häntä yhä enemmän; hän näet käveli ylen rauhattomana edestakaisin huoneessaan koko iltapäivän. Hän suunnitteli merimiesravintolan perustamista. Talo sijaitsi erinomaisen edullisessa paikassa ihan likellä satamaa. Alakertaan sopisi järjestää merimiestupa ja yläkerrassa oli sali, jossa kävi kestitseminen laivureita ja perämiehiä. Huoneita oli riittävästi.

Garvloit ei kumminkaan virkkanut mitään, ennenkuin oli asian itse lopullisesti ratkaissut. Mutta eräänä päivänä hän astui vaimonsa luo kainalossaan käärö painettuja paperilevyjä ja iso tauluntapainen.

"Jumala siunatkoon, Garvloit, @@ mitä aiotkaan?" huudahti matami.

Garvloit käänsi taulun juhlallisesti, sanaakaan sanomatta.

Siinä oli suurin, kullatuin kirjaimin luettavana: "Tähti". Ukko virkkoi painokkaasti:

"Siinä on uusi elinkeinomme, eukkoseni! Ensi kuussa riippuu nimikilpi ovemme yläpuolella; nämä levyt jaetaan satamassa oleviin laivoihin. Garvloit ei ole vielä mennyttä miestä, ymmärrätkö?" päätti ukko puheensa hieman ylpeillen aatteestaan.

Sitten hän selitti aikovansa itse olla isäntänä ja ottavansa Elisabetin avukseen pitämään huolta koko yrityksestä.

Matami Garvloit väitti vain heikosti vastaan.

"Sinähän tiedät, ettet siedä olutta, ystäväiseni!"

Toisen vastaväitteensä @@ mitä Norjassa sanottaisiin, kun kuultaisiin hänen miehensä vaipuneen tavalliseksi ravintoloitsijaksi, @@ piti hän viisaasti omana salaisuutenansa. Pääasia oli, että he saivat jonkin elinkeinon ja @@ olihan siinä suuri lohdutus, että voivat pitää Elisabetin luonansa.

Viimeisen turhamaisuutensa jäännöksen hän ilmaisi sanomalla Elisabetille, ettei kotimaassa tunnettu puukengissä astelevia miljoonanomistajia, kuten Hollannissa, ja ukko Garyloit havaitsi eukkonsa innostuneemmaksi kuin hän oli odottanut.

Hän oli tottunut turvaamaan eukkonsa terävämpään älyyn ja olisi ollut kovin pahoillaan, jos hän olisi ryhtynyt vastustelemaan.

Niinpä tapahtui, että vilkasliikkeisen kanavakadun varrella eräänä maanantaiaamuna loisteli sinisellä pohjalla kullanvärisin kirjaimin: "Tähti".

Ravintola oli perustettu otolliseen aikaan ja paikkaan.

Satamassa olevista laivoista kokoontui sinne aivan pian vieraita, joten oli toivoa liikkeen menestymisestä.

Garvloit isännöi mielellään itse puhtaassa tuvassa tiskin takana, jonka yläpäässä oli joukko tinakantisia kivituoppeja. Seinäkaapissa näkyi pitkiä ja lyhyitä hollantilaisia liitupiippuja. Jokaiselle vieraalle ojennettiin täytetty piippu hänen tilaamansa juoman ohella.

Piilossa tiskin alla kivihaarikkain kohdalla, oli oluttynnöri kirkkaine hanoineen ja sen alla astia, johon liiat pisarat putosivat. Takaseinällä olevissa hyllyissä oli kokonainen apteekki väkeviä, niiden joukossa tummanvihreitä hollantilaisia katajaviinapulloja.

Elisabetilla oli emännöitsijänä kyllin tekemistä, joten hän ei ottanut suoranaisesti osaa tarjoiluun, paitsi silloin, kun oli järjestettävä jotakin erikoista yläkerran vieraille.

Toisinaan tuli sentään hänkin tupaan jollekin asialle tai nähdäkseen, oliko kaikkea riittämään asti, ja huhut "Tähden" kauniista Elisabetista lisäsivät osaltaan melkoisesti vieraitten lukuisuutta.

Norjalaiset, jotka toivat Amsterdamiin puutavaraa @@ useimmat heistä purkivat lastinsa Pürmurendessä tai Alkmarissa @@ olivat uskollisia vieraita.

Elisabet jutteli heidän kanssaan usein heimouden vuoksi ja kuullessaan jonkun heistä olleen pitkällä matkalla hän saattoi kevyesti ja ikäänkuin sattumalta kysäistä, olivatko kuulleet hänen tuttavastaan merimiehestä, jonka nimi oli Salve Kristiansen ja joka oli kotoisin Arendalista.

Elisabetin luonnonlaatuun kuului hyvä annos tahtoa, ja talossa, jossa hän oikeastaan johti kaikkea, tämä puoli hänen olemustaan kehittyi melkoisesti. Nuoren tytön terhakkuus ja varmat mielipiteet loivat häneen usein yksipuolisen myöntymättömyyden leiman, näyttipä hän matami Garvloitista toisinaan liiankin mahdikkaalta.

Harvasanaisina pahantuulen päivinä, jolloin hän tavallisesti oli kuumeentapaisessa puuhassa, hän kiireissään helposti unohti perheenemännälle osoitettavan huomaavaisuuden ja saattoi muitta mutkitta syrjäyttää hänen määräyksensä.

Matami Garvloit ei kumminkaan maininnut asiasta mitään Elisabetille itselleen, hän moitti vain hänen epäkohteliasta ja välinpitämätöntä käyttäytymistään kauppa-apulaista kohtaan.

Elisabet sanoi kauppa-apulaisen häntä ikävystyttävän, mutta matami Garvloit lausui vakaana mielipiteenään, että nuoren tytön pitää osata peittää sellaiset tunteensa.

Totta oli, että Elisabetilta puuttui taitoa sellaisissa asioissa. Hän ei halunnut mielellään alistua pakkoon, ja hänestä näytti yleensäkin mielettömältä, että piti käyttäytyä ikäänkuin olisi hyvinkin hupaista, vaikka on ylen ikävystyttävää.

Eräänä työn ja touhun täyttämänä aamupäivänä Elisabet kulki kiireesti tarjoilutuvan läpi.

* * * * *

Siellä istui pienen pöydän ääressä parrakas, sininuttuinen mies, jolla oli koskematon oluthaarikka edessään.

Elisabet oli kiireissään huomannut vain sen, että hänen täytyi olla perämies tai kapteeni. Mutta jotakin hänessä lienee ollut sellaista, mikä herätti Elisabetin huomiota, sillä hän kääntyi vielä ovessa taakseen katsomaan.

Vieras oli kalpea ja oli luonut häneen silmäyksen.

Ehdittyään ulos ovesta Elisabet tiesi, että vieras oli Salve.

Hän seisoi vapisten ja sormieli ovenripaa ankaran mielenliikutuksen vallassa, ilmeisesti miettien, uskaltaisiko mennä jälleen sisään.

Hän painoi ripaa tietoisena siitä, että ovi avautuu, ennenkuin hän oikeastaan on tehnyt päätöksensä. Ovi aukeni jälleen, ja Elisabet kulki alasluoduin silmin ja ankarasti punastuen läpi tuvan ja taivutti hieman päätään ikäänkuin tervehdykseksi astuessaan hänen ohitsensa.

Ehdittyään jo vastakkaiselle ovelle hän kuuli hiljaista, katkeraa naurua.

Samassa hän kääntyi ylpein ilmein päin naurajaa.

"Hyvää päivää, Salve Kristiansen!" virkkoi hän tyynesti.

"Päivää, Elisabet!" vastasi Salve hieman käheästi nousten hämmennyksissään seisaalleen.

"Onko laivasi täällä Amsterdamissa?"

Salve istuutui jälleen, sillä Elisabetissa oli jotakin sellaista, mikä kielsi käymästä lähemmäksi.

"Ei, vaan Pürmurendessä @@ minä vain tulin tänne @@"

"Sinä siis olet nykyään puutavara-aluksessa?"

"Niin olen @@ Elisabet!" uskalsi hän lisätä toisenlaisin, paljonpuhuvin äänenpainoin.

Mutta samassa Elisabet jälleen tervehti häntä ylpeästi kuten taannoinkin ja lähti ulos.

Salve istui hetkisen yhteenpuristetuin huulin ja eteensä tuijotellen.

Elisabetin ensi kerran ovessa kääntyessä Salve oli aavistanut hänen palaavan sisään, mutta oli odottanut toisenlaista kohtausta.

Hänen luonnonlaatunsa oli muuttunut koko lailla tyrannimaiseksi. Hän sieti kaikkein vähimmän alistumista, ja kun Elisabet astui sisään hiljaa ja nöyränä, tietoisuus suuresta vääryydestään kasvoista luettavana, tunsi Salve jonkinlaista katkeraa iloa siitä, että sai asettua tuomarin istuimelle.

Hän tahtoi ensin nähdä Elisabetin masentuneena edessään @@ sitten hän olisi antanut anteeksi ja rakastanut häntä sielunsa koko hehkulla.

Mutta tuona hetkenä Elisabetin seistessä ovella salaten loukkaantumistaan ja puhuen rauhallisesti, oli Salve yhtäkkiä tuntenut joutuvansa hänestä loitommaksi kuin silloin, kun hän vielä purjehti maapallon toisella puolella.

Salve istui siinä tuntien tuskallista, epätoivoista itseensä kohdistuvaa harmia.

Kuinka solakka ja ylväs olikaan Elisabet! Entä hän itse? Millainen pikkumainen, kurja mies hän olikaan!

Viimeksimainitun katkeran päätelmän suoritettuaan hän löi haarikan, jolla oli leikkinyt, lujasti pöytään ja riensi ulos.

Sinä ehtoopäivänä hän kulki kauan sataman kivilaitureilla harkiten erästä päätöstä.

Hetkiseksi hän pysähtyi katselemaan kaikkia satamassa olevia aluksia ja hänen ilmeensä synkkeni.

Hänen tottunut merimiehenkatseensa huomasi laivojen erilaisesta ulkomuodosta, millaisia matkoja ne kukin tekivät; hän tunsi auringon ja aaltojen pitelemän jykevän aluksen Jaavan-matkoja suorittavaksi kahvilaivaksi, tunsi purkamisesta vioittuneine kylkineen lepäävän laivan rauta- ja kappaletavaran pitkämatkaiseksi kuljettajaksi; kolmas alus, jonka ruho oli jähmettyneen merisuolan valkaisema, kuljetti sokeria ja rommia Länsi-Intiasta; neljäs, leveä ja tanakka pursi paksuine raakapuineen ja mastoon kiinnitettyine tynnöreineen, oli Huippuvuorilta kotiutunut valaanpyynti-alus.

Salve seisoi ja ajatteli niitä, pitkiä vakoja, joita jokainen niistä kyntää kulkiessaan, ajatteli niissä vietettyä juuretonta, epävakaista elämää ja tunsi pelastuksen havaitessaan olevansa jälleen joutumassa siihen leikkiin. Asia riippui nyt Elisabetista; mutta hyvät toiveet olivat vähäiset.

Salve kuului niihin, joita tuonnemmaksi jättäminen kiusaa kaksin verroin. Lähtiessään jälleen kävelemään hän oli melkein lopullisesti päättänyt saada kohtalonsa heti ratkaistuksi.

Astellessaan näissä mietteissä sillalle päin hän kuitenkin huomasi erään seikan, joka puolsi odottamista @@ ja hän ajatteli kesken kiihtymystään erittäin kylmäverisesti @@ nimittäin sen, että ensimmäisen onnettoman vaikutelman kenties piti saada aikaa asettaakseen.

@@ Oli ollut syksyisen harmaa, sumuinen päivä, mutta nyt kirkastui taivaalle sinne tänne sinisiä läikkiä ja hänen astuessaan sillan yli loi iltapäivän aurinko hehkuvia säteitään kanavakadun rakennusten ruutuihin.

Garvloitin talossa seisoi Elisabet avoimen ikkunan ääressä @@ hänkin oli tahtonut sinä päivänä olla yksin mietteinensä.

Salve näki hänet ja seisahtui hetkiseksi häntä katselemaan.

"Tuo siunattu pää on minun!" huudahti hän tietämättään, äänekkäästi, kiihkeästi.

Hän syöksyi salamannopeasti Garvloitin ovelle.

Elisabet kuuli oven takanaan aukenevan.

Salven seisoessa odottamatta hänen edessään hän vaipui hetkiseksi tuolille, mutta nousi kohta reippaasti säikähtynein ilmein, ikäänkuin olisi ollut vastapäätä vihollistaan.

"Elisabet", virkkoi Salve hiljaa, "lähetätkö minut uudestaan maailmalle? Jumala tietää, millaisena sitten palaan."

Elisabet ei vastannut, seisoi vain jäykkänä ja kalpeana silmäillen häntä; tuntui siltä kuin hän olisi unhottanut vetää henkeänsä ja olisi vain odottanut kuulevansa lisää.

"Tule vaimokseni, Elisabet", pyysi hän. "Silloin minusta jälleen kasvaa hyvä ihminen. Näithän itsekin aamupäivällä, millainen kunnoton mies minusta on tullut ilman sinua!"

"Jumala sen tietää, Salve", vastasi hän kyynelsilmin, voimatta hillitä liikutustaan, "että sinä yksin olet ollut mielessäni silloinkin, kun en itseäni tuntenut. Mutta ensinnä minun täytyy saada täysi varmuus siitä, mitä minusta ajattelet."