Part 11

"Samaa kuin Jumalan enkeleistä, Elisabet!" virkkoi Salve hartaasti, aikoen tarttua hänen käteensä.

"Tiedätkö, että minä @@ kerran olin joutua kihloihin nuoren Beckin kanssa?" kysyi hän punastuen, mutta katseessa jonkinlainen hellittämätön ilme. "Minä en silloin ymmärtänyt itseäni, ajattelin vain kaikenlaista joutavaa, kunnes oli kerrassaan paettava."

"Älä puhu siitä, rakas, siunattu Elisabet! Tätisi on kertonut minulle kaikki."

"Etkö sitten ajatuksissasi minua epäile? Sellaista kuin tänään, en näet voi sietää, Salve! En voi, ymmärräthän?" virkkoi hän vavahtavin äänin, luoden häneen vakuuttavan, luottavan katseen.

"Epäile? @@ Sinua!" Salve laski kätensä sydämelleen.

Tänä hetkenä hän tiesi varmaan, ettei Elisabet ollut milloinkaan luutnanttiin syvästi kiintynyt.

Elisabetin kasvoille levisi sanomattoman sädehtivä, onnellinen hohde. He silmäilivät toisiaan hetkisen, ja sitten Salve kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

He seisoivat siinä, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet enää päästää toisiaan menemään, poski poskea vasten, mitään virkkamatta, mitään ajattelematta.

Heidän rakkaudessaan oli vielä kouristuksentapaisia otteita: syvää epäluuloisuutta onnellista todellisuutta kohtaan ja vaistomaista pelkoa, että se voi jälleen kadota.

He seisoivat Garvloitin salissa keskellä lattiaa @@ ja ovella seisoi tanakka Garvloit ihan ymmällään katsellen tarjoutuvaa näkyä. Hän näytti avuttomalta ja liikutti pari kertaa lyhyitä käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut työntää kohtauksen pois luotansa.

Kumpikaan ei ollut huomannut oven aukenemista.

Vihdoin huomasi Elisabet ukon ja huudahti, ollenkaan hämilleen joutumatta, tahtoen ennen kaikkea julistaa onneansa:

"Tässä on minun sulhaseni!"

"Vai on siinä sulhasesi?" virkkoi ukko ymmällään ja astui askelen taaksepäin.

"Minä olen Salve Kristiansen, 'Apollon' kuljettaja", lisäsi Salve laskematta Elisabetia irti; hänestä tuntui kaikki muu ihan joutavalta.

Garvloit oli sentään keksinyt keinon. Hän kääntyi ja huusi useita kertoja, yhä äänekkäämmin: "Andrea! Andrea!"

Ja kun Andreaa ei kuulunut kompuroi, hän pyylevyydestään huolimatta tavattoman nopeasti portaita alas.

Alimpaan porraskäänteeseen hän pysähtyi ja tuijotteli eteensä. Matami Garvloit hämmästyi nähdessään ukon seisovan mietteissään, ilmeisesti huolestunein kasvoin ja kysyi, mitä oli tekeillä.

"Minä joudun häviöön", vastasi ukko murheellisena.

Eukko silmäili häntä käsittämättä, mitä hän tarkoitti. Sen hän vain tajusi, että jotakin ylen ankaraa oli tapahtumassa.

"Elisabet on mennyt kihloihin jonkun laivurin kanssa, Jumala tiesi kenen" @@ virkkoi ukko verkalleen. "Mene itse katsomaan." Sitten, hetkisen vaiettuaan, hän lausui syvästi huoaten huolestumisensa varsinaisen ytimen: "Kuka nyt hoitaa taloutta? Elisabetin veroista minä en saa maailmasta mistään."

Matami Garvloit oli ajatuksiltaan miestänsä nopsempi. Hän nousi yläkertaan ja sai omin hämmästynein silmin selon asiasta.

"Minä olen tuntenut hänet siitä saakka kuin olin pieni tyttö", päätti Elisabet katkonaisen selityksensä.

Matami Garvloit osoitti mitä vilkkainta, vilpittömintä osanottoa.

Hänen ei tarvinnut teeskennellä, sillä hän oli nainen, jolla oli sydän paikallaan ja hän ymmärsi tässä rakkaudessa piilevän erikoisen romaanin. Hän oli kovin utelias, mutta jätti kyselemisen sopivampaan tilaisuuteen.

Hän kehoitti Salvea käymään talossa, milloin mieli teki. Sitten saapui Garvloitkin ja oli kovin ystävällinen. Kuitenkin hänestä tuntui, että Salve oli ihmeen hidas lähtemään pois, sillä aika kului kauas ohi ukon makuullemenoajan.

Elisabet seurasi Salvea etehiseen. Tuntui siltä kuin hän olisi matkustanut Uuteen Hollantiin sen sijaan, että oli aikomus saapua taas jo seuraavana päivänä.

@@ Puettuna somaan hollantilaiseen pukuunsa seisoi Elisabet odottavin, juhlaisin ilmein tyynessä suviaamussa, jonka sumut olivat hälvenemässä auringon alkaessa nousta.

Salve oli väijyskellyt talon tienoilla, ennenkuin koko kadun varrella oli yksikään portti auki. Heidän tervehtiessään tulvi iloisen yllätyksen hohde Elisabetin kasvoihin.

Matami Garvloit lähti jonkin tekosyyn nojalla ulos jättäen heidät kahden kesken.

"Näetkös, Elisabet!" virkkoi Salve hieman juhlallisin äänin. "Viisi vuotta sitten minä oli Bostonissa ja ostin nämä sormukset."

Hän kirvoitti ne paperista ja laski Elisabetin käteen. "Paljon on minulla ollut rasitusta ja surua tänä aikana, mutta olenpahan ne kumminkin säilyttänyt, kuten näet."

Elisabet kavahti äkkiä hänen kaulaansa, peitti kasvonsa hänen rinnalleen. Salve huomasi hänen olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa ja itkevän.

Sitten oli sormuksissa kyllin katselemista ja juttelemista.

Ne olivat molemmat täyteläiset ja sileät ja Elisabetin mielestä kauneimmat sormukset, mitä hän oli nähnyt.

Hän koetteli sormeensa niitä kumpaakin, ojensi kättään Salvea kohti niitä näyttääkseen ja sanoi:

"Ensimmäinen sormus eläissäni!"

Hän huomasi Salven kasvoissa tumman ilmeen ja punastui hieman, koska oivalsi vasta nyt sen, mikä helposti johtui mieleen: että luutnantin kenties sittenkin olisi onnistunut saada sormus hänen sormeensa.

Tuo vaikutelma oli kuitenkin vain ohimenevä, rakkauden itsesäilytysvaisto työnsi sen pois kummankin mielestä ja hukutti sen nykyhetken onneen.

Elisabet ei ollut vielä uskaltanut kysyä, milloin hän aikoi matkustaa pois, mutta kysymys kiersi monta kertaa hänen kielellään. Hän tiesi aluksen olevan Pürmurendessä ja pelkäsi lähdön tapahtuvan jo seuraavana päivänä. Hän ei kumminkaan virkkanut mitään, vaan päätti jättää kysymisen iltapuolelle, jolloin Salven piti tulla uudelleen. Salven lähtiessä hän sentään rohkaisi itsensä ja kysyi hieman epäröivin äänin:

"Milloin sinä matkustat?"

"Tiistai-iltana, Elisabet! Keskiviikkoaamuna minun täytyy olla Pürmurendessä auttamattomasti."

Siitäpä ilo syntyi: Elisabet oli voittanut viisi kokonaista päivää.

Ne kuluivat kuin huumeessa, liian nopeasti.

Sunnuntai-iltapäivänä jumalanpalveluksen jälkeen oli Amsterdamissa jonkinlainen kansanjuhla.

Kuuluisaan raatihuoneeseen @@ joka oli ollut hallituksen tyyssijana Hollannin suuruuden aikana, Ruyterin ja Trompin tykkien ulvoessa satamassa ja hienojen, raha-aatelistoon kuuluvien raatiherrojen istuessa tasavallan neuvospöydän ääressä hallitsemassa @@ oli sinä päivänä tullut uusi taulu, esittävä nuorta hollantilaista sankaria van Spyckiä, joka räjähdytti laivansa ilmaan vuonna 1830, Belgiaa vastaan sodittaessa.

Kuva piti paljastettaman ja sen tuli saada paikkansa raatihuoneen seinässä, Hollannin kansallisten muistojen joukossa.

Juhlapukuinen väki liikkui pitkin kaikkia katuja, pysähtyi ja aaltoili merenä raatihuoneen torilla kansallislaulun sävelten raikuessa:

"Wien Neerlands bloed door de aders vloeit."

Kaikkien kasvoista voi lukea, että ilmassa kohisi kansallistunnelmain myrsky.

Elisabet kulki Salven käsipuolessa, juhlan hohto kulmillaan.

Salvenkin mieli oli ylevässä vireessä, vaikkei hän voinutkaan tuntea oloansa niin kotoiseksi kuin Elisabet, ja hänen huomionsa oli joka tapauksessa häilyvä, sillä hän ei väsynyt katselemaan Elisabetia.

Vihdoin he tulivat suuren maalauksen luo.

Se esitti seitsentoista vuotista kadettia tykkivenheessään ratkaisevassa silmänräpäyksessä.

Elisabet seisoi hetkisen vaiti ihastellen Salven varjellessa häntä väkijoukon puristuksesta.

"Näetkös", virkkoi Elisabet kääntyen puolittain häneen päin kumminkaan irroittamatta katsettaan maalauksesta, "siinä hän seisoo belgialaisen kapteenin kehoittaessa häntä luovuttamaan aluksensa! Hänellä ei ole mitään valitsemismahdollisuutta, sillä vihollisia on liian paljon", jatkoi hän syvän myötätunnon valtaamana. "Mutta etkö näe, mitä hän miettii? Senhän voi lukea hänen kasvoistaan: hän pyytää saada hakea heille laivapaperit."

"Katsohan, miten kaunis univormu hänellä on, napit ja pieni tikari. Hän on hienonnäköinen", virkkoi hän hiljaisemmalla äänellä, ilmaisten sellaiseen komeuteen kohdistuvaa ihailuansa.

Viimeiset sanat vaikuttivat Salveen kuin äkillinen pisto: Elisabet siis vieläkin ihasteli sitä henkilöä. Salve seisoi hänen takanansa hänen yhä katsellessa maalausta ja lausuessa ääneen ajatuksiaan:

"Sorea poika rukka! Mutta hän ei voi antautua @@ minä ymmärrän sen varsin hyvin. Niinpä hän lähtee kannen alle", jatkoi hän hillityin äänin, vaistomaisesti laskien kätensä ristiin sennäköisenä kuin olisi itse seurannut lähtijää, "ja räjähdyttää ilmaan belgialaisen ja kaikki, ymmärrätkö!" virkkoi hän kääntyen Salven puoleen, kasvoissa korkea rusotus ja silmät kosteina.

Salve ei vastannut, ja Elisabet luuli hänen samoin syventyneen maalauksen katselemiseen. Hän kääntyi jälleen kuvan puoleen. Elisabetin seistessä siinä hymyillen, vajonneena taulun katselemiseen ajatellen, että oli sentään olemassa eräs, joka olisi suorittanut saman urotyön kuin van Spyck, nimittäin se mies, joka tällä hetkellä seisoi hänen takanansa @@ oli maalaus Salven silmissä muuttunut harmaaksi, vihamieliseksi. Hän olisi voinut ampua van Spyckiä suoraan sydämeen hänen univormunsa tähden.

Hän salasi sentään tunteensa Elisabetilta, mutta oli kotimatkalla koko ajan hyvin harvasanainen ja vakava. Elisabet, joka oli juhlan lumoissa ja jutteli omia huomioitaan, ei kumminkaan kiinnittänyt siihen huomiota.

Vasta iltapäivällä oli tuo vaikutelma Salvesta hälvennyt: tuntui siltä kuin olisi nähnyt pahaa unta. Olihan hänellä nähtävissään Elisabet, todellisena, uskollisena ja lämpöisenä, koko hänen sieluansa ilahduttavana.

Salve ilmoitti Garvloitille, että he olivat päättäneet mennä naimisiin keväällä, huhtikuun alussa, jolloin hän aikoi palata. @@ Oltiin joulukuussa.

"Neljä pitkää kuukautta!" virkkoi Salve huolestuneesti viimeisenä iltana.

Elisabet ajatteli samaa. Hän oli kalpea, mutta koetti esiintyä rohkeana, kun näki toisen olevan huolissaan.

Vihdoin sanottiin viimeiset sanat. Salve suuteli Elisabetia ja sanoi:

"Kevääseen asti, rakkaani!"

Elisabet seisoi kyynelsilmin katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi sillan toiselle puolen.

20.

Kävi niinkuin Salve oli vaistomaisesti peläten aavistanut: hänelle tuli pitkä ja alakuloinen talvi.

Hän asui Tönsbergissä, mutta seurusteli harvoin toisten laivurien kanssa, joita siellä on talvisaikaan aina paljon.

Jonkun aikaa hän eli Amsterdamissa viettämänsä viikon ihmeellisestä muistosta, mutta pian alkoi hänen hankala mielensä jälleen punnita ja tutkia sitä kultaa, jonka hän oli voittanut, ja epäilys epäilyksen jälkeen tunkihe hänen ajatuksiinsa. Oliko Elisabet tarjonnut hänelle elämää varten vain sydämensä rippeet, vai oliko hän antanut oman, täyden, raikkaan itsensä?

Se ajatus, joka oli johtunut hänen mieleensä Elisabetin näyttäessä sormuksia, leimahti jälleen eloon, Elisabet oli ollut vähällä joutua meriupseerin morsiameksi! Samoin kohosi näkyviin muisto siitä, miten hän oli seisonut kadetti van Spyckin kuvaa katsellen, kasvoissa ihastuksen hehku.

Salve mietti itsekseen, että Elisabet oli sittenkin luopunut loistosta, johon hän oli sydämestään kiintynyt.

Kuinka hänen täytyikään vertailla toisiinsa näitä kahta asiaa: päästä ylhäiseksi rouvaksi, kuten hänen ylpeä luontonsa oikeastaan edellytti @@ ja joutua toimeentulostaan taistelevan merimiehen vaimoksi!

Lisäksi tuli vielä hänen syvä arkatuntoisuutensa näissä asioissa. Olihan hän asettanut kihlautuessaan nimenomaiseksi ehdoksi, ettei niihin ollenkaan kajottaisi.

Mitä enemmän Salve ajatteli, sitä epävarmemmaksi hän havaitsi pohjan, jolle oli rakentanut; pinnalta ylen kaunis omena osoittautui madonsyömäksi ydintä myöten. Näytti siltä kuin hänen olisi heitettävä se pois.

Kuitenkin eli hänen sydämensä syvimmässä tunne, joka puhui kaikkea tuota vastaan. Kun sitten ajatukset jälleen sukelsivat esiin @@ kuinka kehnoksi ja vaivaiseksi hän tunsikaan itsensä! "Jospa hän olisi täällä!" kuuli hän mielessään kuin avunhuudon, sillä hän tunsi olevan tarjona sen vaaran, että hänen parempi minänsä hukkuisi tähän kaikkeen.

Usein hän ajatteli kirjoittaa Elisabetille. Mutta oli niin paljon sellaista, mitä ei saanut eikä uskaltanut sanoa, että hän aina luopui aikeistaan @@ Jumala tiesi, kuinka monta kertaa.

Vihdoin hän päätti käydä toimeen. Kirje syntyi näin kuuluva:

"Arvoisa Neiti Elisabet Raklev.

Mitä 'Apolloon' tulee, niin se lepää toisten alusten joukossa Selvigjoen suulla, ja jää on puolen kyynärän paksuinen eikä ole paljoakaan toiveita jäänlähdöstä, joka tapahtuu tänä vuonna myöhään, kuten kaikki täällä ennustavat; se on hyvän vahdin suojassa ja riki on tallessa Pettersenin luona. Mutta mitä tulee kapteeniin, johon sanoit kiintyneesi koko sydämelläsi, niin ettei mikään voi asiaa muuksi muuttaa, ei mikään maailman mahti eikä voima @@ niin hän on ajatellut ankarasti ja lähtisi mielellään sinua jälleen näkemään ennenkuin kiinnitysköysi on ihan pahasti hankautunut. Sillä minusta näyttää, että sen viimeiset säikeet ovat katkeamassa. Mutta jos näkisin sinut, niin se jälleen vahvistuisi kestämään kovankin virran riuhtomista; mutta sinun pitää antaa anteeksi sille, joka on käynyt heikoksi niiden viiden vuoden aikana, jotka hyvin tiedät. Mutta minä en tahdo sanoa, että syy on sinun, en myöskään tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, sillä minä luotan sinuun, Elisabet, mutta en yhtä suuressa määrässä itseeni, mikä on virhe, jota ei kukaan voi auttaa. Kun luet tätä kirjettä, Elisabet, niin muista merimiestä, joka on jäänyt jäihin, äläkä unohda tätä myöhemminkään, kunnes jälleen kohtaamme toisemme. Antaisin puolet verestäni tai enemmänkin, jos se auttaisi, sillä minä ihan näännyn tänne @@ niin minä ikävöin nähdä sinua. Ja voi nyt hyvin, sitä toivon sydämestäni. Minä tahdon luottaa sinuun kaikesta mielestäni tukalimpinakin aikoina viimeiseen hetkeen asti ja tahdon asettaa sinuun vakaan toivoni. Voi hyvin, sinä rakastettu tyttö monin terveisin

Salve Kristiansen."

Tämä kirje vaati Elisabetilta monta kyyneltä.

Hän istui sitä lukien iltaisin ennen makuullemenoa ja tunsi katkerasti, että oli itse hänet sellaiseksi tehnyt ja että hänen nyt oli vaikea uskoa ja luottaa. Hän näet ymmärsi varsin hyvin, mitä rivien välissä oli.

"Jospa pääsisin hänen luokseen", ajatteli hän yhä ankarammin haluten lähettää Salvelle vastauksensa; mutta hän ei ollut milloinkaan oppinut kunnolla kirjoittamaan tai kirjettä laatimaan.

Suuren vaivan ja tutkimuksen jälkeen hän sai kumminkin kokoon pari riviä jonkin katkismusmuistuman nojalla:

"Sulhaselleni Salve Kristiansenille!

Sinun pitää luottaa Jumalaan ja hänen jälkeensä minuun kaikista ihmisistä, joka varmasti sinua rakastan ja usko minua. Tämä on totuus sinun ikuisesti unohtumattomalta

Elisabet Rakleviltä ja keväällä Elisabet Kristiansen."

Kirjeen hän taittoi kokoon ja sai erään Garvloitin pojista kirjoittamaan kuoreen osoitteen, mutta vei varmuuden vuoksi itse sen postikonttoriin.

Kirje yllätti Salven eräänä kauniina päivänä. Hän arvasi, mistä se tuli ja empi sitä avata, koska pelkäsi siinä ilmenevän mielenmuutosta hänen lähettämänsä esityksen vuoksi @@ Salve muisti, miten Elisabet oli Amsterdamissa samanlaiseen asiaan suhtautunut.

Hän luki kirjeen tuntien ylenpalttista iloa, kuten ainakin henkilö, joka saa kirjallisen todistuksen hyvien toivelmainsa mahdollisuudesta. Hän piilotti paperin joka kerta huolellisesti lompakkoonsa ja oli pitkän aikaa aivan toinen mies.

Mutta päivien kuluessa paperin arvo alkoi yhä enemmän himmetä hänen silmissään. Se muuttui vähitellen pelkäksi elottomaksi liuskaksi, joka vakuutti, että Elisabet rakastaa häntä, mutta ei vakuuttanut, että hän on Elisabetin ensimmäinen ja syvimmän rakkauden esine @@ ja juuri sitä epäilys koski.

Oli hyvä, että tuli jäänlähtö ja työ jälleen häntä askarrutti @@ joutilaana ja ajatuksissaan kulkeminen ei ollut hänelle terveellistä. Niin hänen mielestään unohtui melkein kokonaan kaikki talviset kärsimykset. Hän odotti vain hartaasti sitä hetkeä, jolloin saisi jälleen nähdä Elisabetin ja jolloin Elisabet tulisi hänen vaimokseen.

21.

Salve oli saapunut Amsterdamiin häitä viettämään. Hänellä oli käytettävänään vain ne neljä päivää, joiden aikana priki otti lastia Pürmurendessä. Tahtoen säästää Garvloitien kustannuksia he olivat kumpikin vakaasti päättäneet, että heidät vihittäisiin samana päivänä, jolloin heidän piti lähteä Pürmurendeen.

Vihkiäispäivän aamupuolella Garvloitin talo esiintyi koko prameudessaan. Vanhoista, varallisuuden päiviltä säilyneistä kirstuista vedettiin esille juhlapukuja päivän kunniaksi.

Matami Garvloitilla oli yllään jäykkä, viheriä, kukkakoristeinen silkkihame, rinnalla tukevia koruja ja tukassa suurenmoinen kullattu kiinnitin, joka välkkyi otsalla kuin kappale kruunua.

Garvloit oli saanut vain osan isoisänsä juhlapuvusta sopimaan pyylevän persoonansa verhoksi, nimittäin kultavaateliivit, jonka lieve ulottui arveluttavan alas ja joka oli nappien kohdalta ylen ankarassa pingoituksessa.

Muutamia perheen vanhoja tuttavia sekä lapset olivat kirkossa, ja lisäksi vlielandilainen laivurinpoika, jonka pyöreille, leppoisille kasvoille valuivat viljavat kyynelet Garvloitin kuljettaessa alttarille myrttiseppelein ja valkoisin harsoin koristettua morsianta.

Elisabetilla oli harvinaisen sievät, hopeasoljilla varustetut kengät, ja Salve ilostui kovin tuntiessaan ne monia vuosia sitten lahjoittamikseen.

Varmuus siitä, että he nyt kuuluivat erottamattomasti yhteen, täytti heidät sanomattomalla riemulla. Kuinka sykkikään Elisabetin sydän, kun Garvloit ensimmäisen kerran nimitti häntä rouva Kristianseniksi ja millaisen onnen ylenpalttisuus virtasikaan hänen mieleensä, kun kuuli toisten tekevän samoin.

Sitten seurasi ateria, jonka aikana vallitsi omituisen hillitty mieliala. Garvloitien näet ei ollut helppo erota Elisabetista, jota olivat kaikin oppineet rakastamaan.

Kahta tuntia myöhemmin he olivat matkalla Pürmurendeen, ja Garvloitin talo tuntui nyt kaikista autiommalta kuin ennen.

Kun hevosten vetämät alukset kauniina iltapäivänä hinasivat "Apolloa" suurta kanavaa ylöspäin, soivat Alkmarin kellot tuttua, vanhanaikaista säveltänsä.

He seisoivat vaieten laivanportaaseen nojaten vaihtelevain kellonäänten juhlallisesti sulaessa toisiinsa heidän yläpuolellaan, ja heistä tuntui, että se oli heidän hääsoittonsa.

22.

He olivat elelleet Tönsbergissä vuoden, elämänsä onnellisimman, ja Elisabetilla oli nyt pieni poikanen sylissään. He olivat antaneet hänelle nimen Gjert.

Elisabet tahtoi pitää tupansa somana ja järjestyksessä. Se olikin puhdas ja läikkyvä kuin hollantilainen asumus. Ikkunassa oli kukkia ja tuvassa samoinkuin hänen omassa sievässä asussaankin jotain sellaista, mistä heti huomasi, että hän oli liikkunut muuallakin maailmassa.

Salven ollessa usein matkoilla oli sievä, nuori laivurinvaimo herättänyt hyvänsuopaa huomiota useissa paikkakunnan hyvissä perheissä, joihin hän tutustui, joskaan ei nimenomaan niissä seurustellut.

Salve ei virkkanut asiaan mitään, mutta Elisabet huomasi, ettei hän kotiin palatessaan erikoisesti halunnut kuulla siitä puhuttavan. Syytä ei Elisabet oikein voinut ymmärtää.

Tuo oli ainoa varjo, joka saattoi silloin tällöin hieman pimentää heidän hilpeätä onneansa.

Se unohtuikin aina varsin pian, sillä Salve tunsi lopulta itsekin, että hänen osoittamansa, ylhäisiin ihmisiin kohdistuva luulevaisuus oli naurettavaa heikkoutta. Mutta sittenkin: olihan Elisabet aikoinaan melkein kuulunut heidän joukkoonsa ja istui nyt hänen köyhässä majassaan.

Toisin oli laita silloin, kun hän yksinään käveli edestakaisin laivan kannella ulkona merellä. Silloin näkyivät asiat aina synkemmässä valaistuksessa, ja häntä kidutti se tunto, että nuo ihmiset joka päivä vaietessaankin puhuivat siitä, mitä hän kaikkein vähimmin sieti @@ siitä, mitä Elisabet oli hylännyt valitessaan hänet. Mutta hänen ärtyisä ylpeytensä ei toisaalta olisi missään tapauksessa sallinut hänen mainita mitään tästä Elisabetille, vielä vähemmin pyytää häntä pysyttelemään loitolla noista tuttavistaan.

Kun Gjert pojan synnyttyä saapui kyselyjä ja tukkukauppias Jürgenseniltä joukko pieniä lahjoja, muuttui Salve, joka oli koko ajan istunut ylen iloisena vaimonsa vuoteen ääressä voimatta poistua hänen ja kätkyen luota, äkkiä alakuloiseksi ja käyskeli pitkän aikaa pihalla kädet selän takana.

Joka kerta kun hän kulki ikkunan ohi, näki Elisabet hänen tuiman ilmeensä.

Jälleen sisään tultuaan hän kumminkin oli entistä hellempi.

* * * * *

Tehtyään alkukesästä viimeisen matkansa asettui Salve kotiinsa toivoen saavansa viettää siellä pari kuukautta kauniina vuodenaikana.

Päivät tuntuivat kuluvan liian nopeasti. Elisabet kukoisti kuin ruusu, ja he keskustelivat siitä, miten hän lähtisi mukaan seuraavalle Hollannin-matkalle ja kävisi Garvloiteja tervehtimässä.

Sunnuntaisin nähtiin tuo soma, siropukuinen pariskunta usein kirkkoväen joukossa, ja Elisabet, joka oli huomannut, kuinka Salvea loukkasi se, että hän keskusteli jonkun "ylhäisen" kanssa, ihmetteli vain sitä, että hän välttämättä tahtoi hänen, Elisabetin, käyvän koreasti puettuna. Pian hän kumminkin tyydytyksekseen päätteli, että syynä oli hänen halunsa tyydyttää onnellista ylpeyttänsä näyttämällä hänen koreuttaan muille.

Elisabet kohteli noita tuttavuuksiansa @@ hänen kannaltaan katsoen @@ hienosti ja ylevämielisesti. Vaikka hän arvasikin Salven heikkouden pohjautuvan jonkinlaiseen epäluuloisuuteen, ei hän kumminkaan ilmaissut pitävänsä asiaa erikoisen tärkeänä, koska toivoi voivansa tasaisella käytöksellään ajan mittaan osoittaa hänen olevan väärässä.

Hän ei oikein oivaltanut, miten syvät juuret tällä asialla oli miehen mielessä.

Eräänä päivänä, kun Salve oli ollut Nötterössä hankkimassa itselleen miehistöä, kertoi Elisabet hänen kotiintultuaan vast'ikään keskustelleensa tukkukauppias Jürgensenin ja hänen rouvansa kanssa, jotka olivat kulkeneet heidän asuntonsa ohi.

"He matkustavat huomenna Frederiksvärniin, ja ajattelehan", virkkoi hän vielä ihan ilon vallassa, "rouva tunsi Maria Forstbergin! Minä sain lähetetyksi hänelle terveiset."

"Maria Forstberg? Kuka se on?" kysyi Salve hieman säpsähtäen.

"Se oli hän, joka oli niin ystävällinen minulle @@" aloitti Elisabet, mutta mielikuvain kohotessa vaihtoivat hänen kasvonsa väriä ja hän änkytti ikäänkuin vaivoin jatkaen: "Hän joutui naimisiin @@ Beckin, meriupseerin kanssa."

"Olisit lähettänyt Beckille terveiset minulta!" virkkoi Salve purevasti. Hän oli kalpea ja karttoi katsomasta Elisabetiin, joka käyskeli neuvotonna.

Vihdoin Elisabet astui miehensä luo, istuutui hänen polvelleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Ethän ole minulle siitä vihainen?"

"En @@ sinä saat tietenkin lähettää terveisiä kenelle tahdot."

"Hän oli minun paras ystäväni, kun olin @@ Arendalissa", selitti Elisabet vilpittömästi, mutta empi jälleen lauseen loppupuolella, kun ei tahtonut sanoa "Beckin perheessä".

"Minä en ollenkaan epäile sitä, että olet hyvinkin hyvissä suhteissa niihin ihmisiin!"

"Salve!" huudahti hän loukkaantuneena ja nousi seisomaan.

Mutta Salve veti hänet jälleen luokseen.

"Suo minulle anteeksi, Elisabet", virkkoi hän katuen, "mieltäni pahoittaa, kun kuulen sinun puhuvan noista henkilöistä. Mutta minähän tiedän, ettei se mitään merkitse, tiedän sen niin varmasti kuin tässä istun", jatkoi hän nähdessään vaimonsa silmäin kyyneltyvän.

Sitten hän yritti pitkän aikaa saada hänet jälleen hyväksi, mikä vihdoin yht'äkkiä onnistuikin. Samana iltana he istuivat toistensa seurassa ylen onnellisina, kuten rakkauden sadekuuron jälkeen yleensäkin tapahtuu.

Mutta Salve kävi siitä päivästä lähtien harvasanaisemmaksi ja hiljaisemmaksi, vaikka muuten käyttäytyikin vaimoaan kohtaan yhtä hellästi kuin ennenkin.

Seuraavina sunnuntaipäivinä hän ei halunnut lähteä kirkkoon, joten he jäivät kotiin istumaan.

Rauhattomuuden henki näytti ottaneen hänet valtoihinsa; hän ikävöi vain jälleen merelle.

23.

Aikomuksen mukaisesti oli Elisabet lähtenyt Salven kanssa Amsterdamiin, missä oli ollut useita päiviä Garvloitien vieraana. Nyt he olivat kotimatkalla.