Part 12

Matka oli sujunut sievästi, vaikka Salve olikin ollut hieman vakava ja hiljainen. Hän oli kumminkin käyttäytynyt koko ajan hellän huomaavasti vaimoansa kohtaan, joten hän alkoi melkeinpä tottua häneen niinkuin huomaamattaan tottuu vähempään valoon oltuaan hetkisen poissa varsinaisesta auringonvalosta.

He purjehtivat kauniin, kirkkaan sään vallitessa lievän tuulen kuljettamina ulos matalasta, kaikenlaisten alusten täyttämästä Zuiderseestä, jossa ranta oli monin paikoin näkymättömissä.

Elisabet istui laivan kannella pikku Gjertin kanssa ja kyseli innokkaasti luotsilta, jonka he olivat velvollisuuden mukaan saaneet alukseensa, kaikista niistä mataloista, hiekanharmaista saarista ja kylistä, joita vähitellen sukelsi näkyviin. Hän tunsi useimpain nimet niiltä ajoilta, jolloin oli asunut Amsterdamissa.

Toisinaan otti Salvekin osaa keskusteluun, jonkin tiedonannon herättäessä hänen mielenkiintoansa, mutta enimmäkseen hän kulki vaieten tai seisoi katsellen ulos, pieni Gjert käsivarrellaan.

Eräs Urkin saaren läheisyydessä oleva kirkontorni, jonka sanottiin olevan Norjan graniittia, herätti Elisabetissa suurta isänmaallista tyydytystä.

Terschellingin luona näkyy Zuiderseen ja Pohjanmeren välinen väylä kapeana, mustain ja punaisten poijujen rajoittamana juovana. Tyynenkin sään vallitessa kuohui pitkin matkaa kummallakin puolen ankaria vaahtopäitä, ja Elisabet kysyi säikähtyneenä luotsilta, miten mahtoikaan olla myrskyn aikana, meren koko voimallaan aallotessa sisään.

"Se on paras jättää näkemättä", vastasi luotsi vakavasti.

"Mutta tehän liikutte täällä silloinkin?"

"Niin @@ virka vaatii", vastasi luotsi lyhyesti.

Salve pysähtyi kuullessaan vastauksen.

"Niin, on niitä meillä Norjassakin luotseja", lausui Elisabet, "jotka eivät pelkää nuttunsa kastumista. Se on uljasta elämää!"

Hollantilainen ei näyttänyt oikein voivan ottaa osaa innostukseen, virkkoi vain kylmästi:

"Kahtena toisiaan seuraavana vuotena @@ siitä on nyt kolme vuotta @@ menetettiin täällä Amlandissa kaikkiaan viisikymmentä luotsia. Niiden mielestä, jotka vielä ovat pesissään, ei tästä kunniasta ole paljoakaan taikaa! Useilla heistä on nyt tuskin kuivaa leipääkään suuhun pistettävänä."

"Niin, mutta se on uljasta, luotsi! Minusta nähden se on uljasta!" virkkoi Elisabet.

Salve lähti jälleen astelemaan.

@@ Pari vuorokautta myöhemmin keinui "Apollo" kuutamossa Doggermatalikon tienoilla, märssypurje reivattuna.

Elisabet istui vielä kannella poikanen hyvin verhottuna sylissään; Salve asteli edestakaisin kannella luoden häneen silloin tällöin silmäyksen.

Hieman loitommalla, isonluukun luona, istui Nils Buvaagen ja pari muuta miestä, jotka olivat vapaina vahdista ja kertoilivat juttuja, toisten kierrellessä heidän ympärillään voidakseen kuunnella.

He olivat sinä päivänä kohdanneet ankaran umpiaallon, ja kirvesmies kertoi sen johdosta eräitä salaperäisiä tarinoita, joiden tapahtumat hän väitti nähneensä omin silmin. Sellainen merellä kohdattu umpiaalto ennusti usein jotakin.

Elisabetkin istui kuunnellen.

Nils Buvaagenissa, vuonotalonpojassa, oli syvää vaistoa kaikelle taikauskoiselle ja oli hän Pohjanmerta purjehtiessaan huomannut paljonkin sellaista. Hän oli tähän saakka istunut sanaakaan virkkamatta.

"Hm!" virkkoi hän mietteissään piippuansa imaisten, "täällä Doggerin tienoilla lienee yhtä jos toistakin. Uskokaa minua: tämä on kuin vanha hautausmaa."

Niin selitettyään hän vaikeni ja alkoi jälleen tuimasti imeä piippuansa, ikäänkuin olisi tullut sanoneeksi enemmän kuin oikeastaan mieli sanoa. Mutta kun uudistuvat kehoitukset pakottivat hänet kertomaan ja kaikki näyttivät olevan jännityksessä, ryhtyi hän jälleen juttelemaan, katsahdettuaan kuitenkin sitä ennen ympärilleen ja puhuen hiljaisella äänellä.

"Tiedättekö", kysyi hän, "kuinka kaikki vanhat kalat kuolevat?"

Kukaan läsnäolevista ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tähän odottamattomaan kysymykseen.

"Ei", jatkoi hän, "sitä ei tiedä kukaan, ja kuitenkin kuolee joka päivä niin lukemattoman paljon, että niitä ajelehtisi pitkin meren pintaa, valkoinen maha pystyssä @@ me purjehtisimme pelkkäin kuolleiden kalojen keskitse. Nähkääs, se on salattu ihan samoin kuin sekin, minne kaikki maailman vanhat alukset joutuvat." Sana "salattu" sai hänen suussaan erikoisen aavemaisuuden leiman.

"Niin, Dogger voi olla ilkeä ja voi kenties siksi kääntyä, ennenkuin olemme ehtineet luovia sen ohi", päätti hän puheensa nojaten niskaansa selkänojana olevaan palkkiin ja alkaen katsella ilmanvivahduksia. Täysikuun ohi kiiti pilvijoukko.

"Entä sitten, Nils", tiedusti kirvesmies, "mitä arvelettekaan vanhoista kaloista ja vanhoista aluksista?"

"Ne hakeutuvat enimmäkseen tänne Doggermatalikolle ja ehkä vielä muutamiin muihin paikkoihin maailmassa; senvuoksi on täällä meressä aina ikäänkuin kuolinvirren kohinaa ja paljon ääniä ja asioita, joita ei voi oikein ymmärtää."

Samassa kaikki vaikenivat, sillä alus tuntui äkkiä pysähtyvän ikäänkuin johonkin törmäten, ja ankara kokkahyöky vyörähti kannelle.

"Se kuuli sen", virkkoi kirvesmies vaistomaisesti, "sillä se on vanha, tämä aluksemme, eikä halua kulkea yli hautausmaan!"

Elisabetin korvissa tuo viimeinen lause kaikui niin kaamealta, että hän nousi ja lähti levolle.

Yöllä oli aallokkoa ja kumeita iskuja, ikäänkuin olisi oltu hyvinkin matalilla vesillä. Luoti kuitenkin osoitti, ettei niin ollut laita.

Mutta seuraavana aamuna, sakean merisumun ympäröidessä alusta melkein kuin muurina työntyi ankkuriketju hiekkapitoisten hyökyjen voimasta jokseenkin säännöllisesti ylös kannelle.

Useat miehistä pitivät varsin mahdollisena, ettei tuo tapahtunut luonnollisessa järjestyksessä, vaan oli Doggerin salaisuuksien yhteydessä oleva enne, ja että matalikolla oli "kuolleita käsiä". Nils pudisteli päätänsä.

Aamupäivällä alkoi näkyä aurinko heikkona kajasteena sumun keskeltä, ja puolisen aikaan paistoi äkkiä kirkas päivä yli vihertävän, raikkaassa tuulessa vaahtopäänä kuohuvan merenpinnan.

Elisabet oli noussut kannelle nauttiakseen auringonpaisteesta. Ilma oli ollut kylmän sumuinen, ja hän huomasi nyt ihmeekseen, että heidän ympärillään oli joka suunnalla valkoisia purjeita.

Siinä oli tosiaankin komea näky, jota hän oli oppinut jo merensaaressa viettämänään tyttöaikana ihailemaan. Haluten saada ilmaista tuntojansa hän kutsui Salven.

Sorein kaikista purjehtijoista oli kieltämättä korvetti "Pohjantähti", joka kulki täysin purjein vinosti heidän ohitsensa kohti kanaalia @@ se oli menossa Välimerelle. Tämän sotalaivan maine oli levinnyt pitkin rannikkoa, ja Elisabet oli aikoinaan usein haaveksinut sen näkemistä. Nyt hän huudahti, ikäänkuin olisi tuntenut vanhan tuttavan:

"Tuo on 'Pohjantähti'! Näetkö, Salve, kuinka uljas, ihana alus se on! Nyt ne kokoavat latvapurjeita! Näetkö, miten uljaasti se kyntää merta kaikkien purjeittensa painolla, haarapurje perässään. Kuinka siro ja hieno @@ ja nuo reippaat miehet köysistössä suurien kauniiden purjeiden keskellä, kokoamassa latvapurjeita, ne näyttävät raakapuulla istuvalta lintuparvelta! Eikö olekin uljas laiva!" huudahti hän innoissaan Salvelle. Mutta Salve seisoi katsellen suoraan eteensä mitään vastaamatta.

Salve tiesi @@ Elisabet sitä vastoin ei aavistanutkaan @@ että luutnantti Beck oli kolmantena päällikkönä tämän vuoden retkellä ja hänen sydäntänsä kiduttivat Elisabetin huudahdukset.

"'Pohjantähti' se yksin luovi vasten virtaa Gibraltarin salmessa!" jatkoi Elisabet. Hän oli aikoinaan pannut merkille tämän haaveittensa laivan, 'Najaadin' seuraajaa ylistävän tosiasian ja lausui sen nyt julki tavallaan ylpein tuntein.

"Mitäpä sanoisit, Salve", kysyi hän saadakseen toisen vastaamaan, "jos olisit tuollaisen laivan päällikkönä?"

"Olisihan se tietenkin toista kuin tällaisen vaivaisen 'Apollon' laisen puukengän kuljettaminen!" vastasi hän katkerasti.

Hän tunsi, ettei enää kyennyt hillitsemään sanojansa ja kääntyi äkkiä toisaalle, ikäänkuin hänen olisi täytynyt ryhtyä jakelemaan käskyjä miehistölle.

Elisabet jäi ihmeissään seisomaan.

Hän käsitti loukanneensa miestään ankarasti, mutta ei saanut selville, millä tavalla. Hän ymmärsi, mitä merkitsi hänen ukkosena komentava äänensä ja hänen ilmeensä hänen seisoessaan siinä ruorirattaan toisella puolella, käsi rinnallaan. @@ Elisabet oli varma siitä, että se oli nutun alla nyrkkiin puserrettuna.

Elisabet näytti harkitsevan hetkisen; mutta sitten hänen kasvoissaan kuvastui varma päätös.

Hän tahtoi puhua ihan suoraan ja kestää kohtauksen nyt yhtä hyvin kuin joskus toiste, sillä olihan tämä kerrassaan mieletöntä @@ eihän hän voinut olla mustasukkainen laivalle! Missään tapauksessa @@ virkkoi hän itsekseen, päätään nyökäyttäen @@ ei hän tahtonut asian tähän tapaan jatkuvan; siitähän aiheutui mitä sietämättömin epävarmuus mitättömimpienkin sanojen käyttelyssä ja alinomaisia neulanpistoja. Kerrankin oli asia selvitettävä.

Ja sen piti tapahtua nyt @@ että mies vihdoinkin huomaisi, millaisia hullutuksia hän ajatuksissaan hautoi.

Elisabet tunsi mielensä keventyvän toivoessaan vihdoinkin saavansa heitetyksi pois tuon näkymättömän taakan, joka oli ylen kauan rasittanut heidän avioliittoansa.

Koko iltapäivän kuluessa ei kumminkaan tarjoutunut siihen tilaisuutta. Rajuilma näytti jälleen uhkaavan, ja osa purjeita oli reivattava. Sitten käveli Salve pari tuntia edestakaisin ruhvin edustalla. Elisabet ymmärsi hänen tahallaan välttelevän kohtaamista.

Miehistökin näytti aavistavan, ettei nyt ollut hyvä häntä lähestyä. Kaikki väistivät vaieten sitä ahtaan kansipaikan puolta, missä hän asteli.

öljyvaatteissaan ja nahkalakeissaan, joihin olivat uhkaavan sään vuoksi pukeutuneet, seisoivat miehet vorokin luona luoden epäileviä silmäyksiä köysistöön ja pilvijoukkioihin, jotka vyöryivät synkkinä taivaanrannalla ja tuulen alkaessa vinkuen piestä vanhoja köysiä. He odottivat kärsimättöminä käskyä useampain purjeitten kokoamiseen.

Salve näytti tekevän päätöksensä viime tingassa, sillä hänen huutaessaan käskyjänsä he jo olivat rajuilman käsissä. Salve riensi peränpuolelle ja sieppasi huutotorven. Rientäessään ohi Elisabetin, joka istui hytin suojassa, hän virkkoi lyhyeen ja karusti, tuskin häneen katsahtaen:

"Ei tässä ilmassa käy kannella istuminen, Elisabet! Mene sinä hyttiin lapsen kanssa!"

Elisabet oivalsi itsekin asian ja lähti seisottuaan hetkisen epäröiden, kasvoissaan jonkinlainen tuskallisen hämmästynyt ilme. Salve ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä tuolla tavalla; Elisabetista tuntui melkein kuin hänen äänessään olisi kaikunut häneen ja lapseen kohdistuva viha.

Miehistö oli odottanut Salven purjehtivan myötäistä eikä kiusaavan vanhaa prikiä luovimalla sellaisena yönä, joten he tottelivat hänen komentoansa äänettömän tyytymättömyyden vallassa.

Vanhat väkipyörät kitisivät ja valittivat miesten kiskoessa köysistä keskellä raekuuroa, ja ankarasti keikkuva alus työntyi tuuleen hyökyaaltojen ryskyessä sitä vastaan.

Nils Buvaagen oli harvinaisen hyvä ruorimies; hänen kätensä oli merkillisen herkkä tuntemaan pimeässä aluksen liikkeitä. Hän ja eräs toinen mies seisoivat vaieten ruorirattaan ääressä. Salve käveli tuulen puolella lähellä heitä. Kompassikaapin valo lankesi toisinaan hänen kasvoihinsa ja Nilsistä tuntui, että hän näytti harmaankalpealta.

Nilsillä oli jotakin sydämellään, mutta ei näyttänyt olevan hyvä mennä mitään sanomaan.

"Painuu kolmen, neljän viivan verran, kapteeni!" ilmoitti hän. "Itäkaakkoon!"

"Märssypurje lepattaa!" kuului etukannelta. "Aikoo iskeä takaisin!"

"Alus on vanha, kapteeni! Se ei siedä paljoa kiristämistä", uskalsi Nils vihdoin tyynesti huomauttaa. Hän arveli nyt olevan tilaisuuden sanoa jotakin.

"Minä näytän sinulle, että saan puukengän liikkumaan, minä!" mutisi Salve itsekseen, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.

"Anna mennä alemmaksi Nils! Parempi vauhti ja sitten toiselle laidalle!" vastasi hän komentoäänellä.

"Valmiit kääntämään!"

Nils huokasi; hänestä tämä purjehdus tuntui jumalattomalta, ja miehet ajattelivat varmaan poikkeuksetta samoin.

Pimeyden ja merenpauhun keskeltä kaikuivat komentosanat lyhyin väliajoin.

Etumärssyn köydet näyttivät joutuneen jotenkin epäjärjestykseen, sillä raakapuu ei tahtonut päästä kääntymään ja purje elämöi niin, että koko osasto tutisi.

Nämä pelottomat miehet olivat tottuneet yhteen jos toiseenkin. Eräs heistä kapusi epävarmaan, vanhaan köysistöön, siirtyi pimeässä tunnustellen pitkin raakapuuta, kunnes löysi köyden, jonka selvitti meren vaahdotessa valkoisena hänen jalkojensa alla. Pian kävi jälleen hilaaminen.

Oli käännytty toiselle laidalle, mutta tilanne ei ollut muuttunut. Hyökyaallot kuohuivat alinomaa kannelle, joten siellä tuskin voi liikkua.

Salve ei ollut sinä yönä oikein oma itsensä. Häneen oli tullut jotakin rajua ja riivattua, ja syvällä hänen mielessään kuohui uhma hänen käyskellessään pimeässä ja myrskyssä.

"Pohjantähti" luovimassa Gibraltarin salmessa oli se loppukerto, joka alinomaa kohisi hänen aivoissaan ja paloi roihusi hänen veressään, kunnes muuttui kuumenäyksi: siinä laiva purjehtimassa ja Elisabet katsojana ihastelemassa. Mutta hänpä tahtoi näyttää, että hänessäkin oli miestä luovimaan -- ei siihen mitään "Pohjantähteä" tarvittu! Hän tahtoi tehdä saman tempun ränstyneessä proomussa.

Elisabet näytti halunneen asettaa miehen miestä vastaan. Olkoonpa menneeksi! Hän erehtyi, jos luuli Salvea kehnossa prikissään ketään meriupseeria huonommaksi!

Pari kertaa, kun kokki, joka piti matkalla huolta Elisabetin palvelemisesta, nousi hytin portaita, oli Salve kysynyt, kuinka oli laita ja oli saanut kuulla hänen istuvan alhaalla täysissä pukimissa. Viime kerralla oli laatuisa kokki varovasti lisännyt:

"Hän kyllä mielellään näkisi teidät, kapteeni @@ hän ei ole tällaiseen tottunut."

Jos kokki olisi kyennyt näkemään pimeässä, olisi hän nähnyt kapteenin kasvoissa ivallisen vivahduksen.

Mitään vastaamatta alkoi hän jälleen astella edestakaisin. Toisinaan hänen täytyi tarttua laivanpartaaseen pysyäkseen pystyssä.

Sillaikaa kuin Salve mustasukkaisuutensa ja kiihtyneen itsetuntonsa vallassa hurjasti liioitteli kaikkea, oli Elisabet istunut alhaalla hytissä monenlaisten ajatusten ahdistamana.

Lähtiessään lapsen kanssa kannelta oli hänessä kumea tunto siitä, että häntä oli kohdannut tai tulisi kohtaamaan ankara. Sillä tavoin ei Salve ollut milloinkaan käyttäytynyt. Elisabet ei kyennyt mitään ajattelemaan, vaan alkoi konemaisesti asetella lasta makuulle tapansa mukaan.

Keinuva hytti oli poikaselle kuin kehto, johon se heti rauhallisesti nukahti.

Ahtaassa hytissä häilyi kattopalkkiin kiinnitetty lamppu. Himmeä valonkajaste lankesi viheriälle, hytinikkunain välissä olevalle nostopöydälle, ja naulakoissa riippuviin vaatteisiin, jotka heilahtelivat edestakaisin pitkin seinää.

Salven käytös oli ollut kovin omituinen, hänen katseensa säikkyvä ja Elisabetista tuntui, että hän panisi alttiiksi kaikki, jos nyt pysyisi tekemässään päätöksessä ja pakottaisi hänet puhumaan suoraa kieltä. Mutta toisaalta hänessä taas eli melkein hillitön halu saada rohkealla tempauksella poistaa rasittava epätietoisuuden ies ja päästä kerrankin selvyyteen.

Hänen kasvoissaan oli vielä tuloksettoman taistelun leima, kun hän äkkiä alkoi tuskallisen jännittyneenä kuunnella.

Huolimatta laivanrungon korviasärkevästä paukahtelusta hyökypäiden sitä yhä ankarammin pidellessä kuuluivat hyttiin Salven tuimat komentosanat ja touveja pitkin aluksen kantta laahaavien miesten huutoja. Tavantakaa tärisytti koko alusta äkillinen isku, ja Elisabetin jalat pyrkivät kohoamaan lattiasta, joten hänen oli pideltävä kiinni kojunlaidasta samalla tukien pienokaista. Hän käsitti sään käyneen pelottavaksi ja odotti Salvea.

Hetkisen kuluttua hän kuuli jonkun astelevan portaita alas. Mutta tulija olikin kokki. Tuiman sään punerruttamin, vettä tippuvin kasvoin hän seisoi siinä pidellen kiinni ovesta, joka uhkasi paukahtaa kiinni. Hän tiedusteli, kuinka voitiin.

"Sää on varmaan ankara?" kysyi Elisabet vaiettuaan hetkisen pettymystään salatakseen.

"Ihan tavaton, rouva; mutta asia käy varmaan paremmaksi, kun kapteeni päästää tuuleen @@ me näet luovimme kiinteästi."

"Mikä meteli sieltä kannelta kuuluikaan?"

"Me @@ tuota @@ käänsimme vain toiselle laidalle, ja sitten oli etumärssypurje epäkunnossa @@ ja sitten meni halkaisija menojaan. @@ Mutta hän päästää varmaan alemmaksi tuuleen", toisti kokki hyvänsuovasti lohduttaen. Hänen äänensävystään kävi kuitenkin ilmi hänen varsinainen ajatuksensa: että suunnanmuutoksen olisi pitänyt tapahtua jo aikoja sitten.

"Me siis luovimme kiinteästi, Jens?" kysyi Elisabet huolestuneena.

"Eipä ole toisinkaan laita; kaikki liitokset natisevat @@ @@ mutta kun laskemme alemmaksi, niin saattepa nähdä, rouva, että asia paranee. @@ Onko muuten jotakin tehtäväkseni?"

"Ei ole, kiitos vain!" Elisabet seisoi hieman empien, kysyisikö, eikö kapteeni pian tule alas, ja kokki ymmärsi sen; mutta hän jätti kumminkin kysymättä ja lisäsi vain: "Kiitos, en tarvitse mitään."

Jens painoi oven, joka yritti aueta, tarkoin kiinni ja asteli raskaissa saappaissaan portaita ylös.

Elisabet jäi seisomaan samaan kuuntelevaan asentoon, mutta hänen kasvoissaan kuvastui nyt yhä selvemmin sieluntuska. Lopulta hän väänteli käsiään pimeässä suojassa.

Hän käsitti, ettei Salve tahtonut tulla alas, ja vaistomainen pelko sanoi hänelle, että mies nyt luovi synkeän uhman vallassa hänen ja lapsen kanssa @@ että tämä oli hänen tapansa vastata vaimolleen.

"Mitä minä olenkaan hänelle tehnyt?" huudahti hän kiivaasti ja peitti samassa kasvonsa pielukseen.

"Mitä minä olenkaan hänelle tehnyt?" toistui hänen mielessään, kunnes se ajatus, jota hän aina koetti välttää, kohosi tajuntaan täysin varmana ja vaikeana.

"Hän ei minua usko!" kuiskasi hän epätoivoisena. "Hän epäilee minua sittenkin!" Hän nojasi päänsä käsivarteensa, niinkuin hänen lapsensa olisi tehnyt lohduttomasti itkiessään; mutta hän ei voinut itkeä.

"Mitä hän uskoneekaan? Mitä ajatelleekaan?" kysymyksiä nousi hänen mieleensä, ja hän tuijotteli melkein kivettyneenä siihen mahdollisuuksien avaraan maailmaan, joka sulki piiriinsä kaikki miehen epäilykset. Hän ei nähnyt mitään rajaa, ainoastaan mustan epäluulojen syvänteen, johon Salven rakkaus oli hukkumassa.

Hän ei enää kuullut melua eikä ryskettä, ei enää välittänyt aluksen yhä yltyvästä keikunnasta eikä hyökyjen iskuista. Vaikka hänen täytyikin usein pidellä kiinni makuulavan laidasta, oli koko hänen sielunsa tarmon vallannut tuo ainoa, kauhea pelko.

Hänen uhmansa oli kokonaan kadonnut. Hän tunsi itsessään rohkeutta yhteen ainoaan asiaan: tekemään mitä tahansa säilyttääkseen hänen rakkautensa.

Hänen mielessään risteili joukko ajatuksia. Lopputuloksena oli kalpean masentumisen ilme.

Sitten hän omaksui nöyrästi kaiken syyn ja oli syvästi epätoivoissaan, koska oli häntä vastaan rikkonut @@ olihan hän itse tehnyt hänet sellaiseksi, ettei hän enää voinut täysin luottaa vaimoonsa. Ja nyt seurasi rangaistus. @@ Olihan hän nähnyt, kuinka Salve oli taistellut vastaan @@ kaikin voimin.

Siinä seistessään hän tunsi olevansa valmis minkälaiseen uhraukseen tahansa, valmis huokailematta kantamaan hänen taakkaansa halki elämän, sillä katkera katumus oli hänelle nyt kirkastanut, että Salve oli tullut sairaaksi, sielultaan sairaaksi hänen kevytmielisyytensä vuoksi. Vaisto johti kohta hänen mieleensä parhaan parannuskeinon. Salven piti nähdä, että hän, Elisabet, puolestaan järkkymättömästi luotti häneen, yhtä järkkymättömästi kuin nukkuva lapsonen.

Heikko hymynkajaste huulillaan ryhtyi Elisabet rauhallisesti riisuutumaan ja paneutumaan makuulle pikku Gjertin viereen.

Ylhäällä kannella oli Salve kaivannut yökiikaria, joka oli alhaalla hytissä. Tähystäjä näet luuli havainneensa majakan tuikahduksen, missä tapauksessa heidän Salven laskelmain mukaan täytyi olla Jyllannin tienoilla.

Hänen ylpeytensä ei kumminkaan sallinut lähettää ketään muuta sitä hakemaan, ja itse hän ei voinut taipua menemään Elisabetin luo.

Miehiä oli alkanut yhä enemmän arveluttaa se uhkarohkeus, jota kapteeni osoitti pakottaessaan vanhan aluksen sysipimeässä halkomaan kuohuja niin että kansi oli alinomaa veden vallassa. Salve käyskeli edestakaisin, arkaillen mennä omaan hyttiinsä.

Vihdoin se kävi välttämättömäksi. Hän astui reippain askelin portaita alas.

Avattuaan hytin oven hän pysähtyi hetkiseksi hämmästyneenä ja katsahti ympärilleen. Hän oli otaksunut näkevänsä Elisabetin istuvan siellä peloissaan, lapsi sylissä. Sensijaan vallitsi hytissä syvä rauha, ja lamppu oli sammumaisillaan.

Otettuaan kiikarin seinältä sytytti Salve vaivoin tulitikun tarkastaakseen sen valossa ilmapuntaria, mutta jäi sitten seisomaan tikku kädessään, ja kuuntelemaan, nukkuiko Elisabet. Samalla hän huomaamattaan lähestyi makuusijaa.

"Elisabet!" kuiskasi hän hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt hänet herättävänsä.

"Sinäkö, Salve?" kuului hänen rauhallinen äänensä.

"Minä luulin sinun istuvan valveilla lapsen kanssa tässä ilmassa. Alus keikkuu kovin, ja minä @@ en ole käynyt sinua katsomassa", virkkoi hän hilliten mielenliikutustaan.

"Miksi niin? Minähän tiesin sinun olevan kannella ja olin levollinen. Muusta täytyy toivoa Herramme pitävän huolta. Sinulla on ollut ankara työ; et ole ehtinyt pistäytyä alhaalla!"

"Elisabet!" huudahti Salve äkkiä syvän katumuksen valtaamana ja ojensihe syleilemään vaimoaan.

Samassa kuului ryske, jota seurasi ankara tärinä. Tuntui siltä, kuin olisi jokin osa aluksesta murtunut, ja kaikui äänekkäitä huutoja.

Salve nosti vaimonsa nopeasti makuusijalta ja huusi: "Pukeudu ja pue poika! Älä hukkaa aikaa! Pysyttele ylhäällä ruhvissa!"

Alus kallistui samassa ankarasti enää kohoamatta.

"Etumärssytanko poikki, kapteeni! Riki kumossa!" mylvi Nils Buvaagen portaitten yläpäästä.

Salve kääntyi hetkiseksi Elisabetin puoleen, kasvoissa raskas, sanaton itsesyytös, ja riensi kannelle.

"Päästä alemmaksi @@ jos tottelee!" huusi hän ruorissa olevalle miehelle.

Priki makasi ihan kallellaan, kehno köysistö vääntyneenä, ja meren hyöky huuhteli sitä kuin karia.

Salve itse oli kokkamärssyssä katkaisemassa murtunutta märssytankoa, joka putosi mereen suojanpuolelle.

Päivän harmaassa himmeydessä, jonka seasta miehiä tuskin voi erottaa, liikkuivat kirveet kuumeentapaisella kiireellä. Mutta työn kestäessä he menettivät laivan ankarasti kallistuessa ison prammipurjeen ja märssypurjeen raakapuineen päivineen. Keulataaki murtui, isopurje repeytyi, alaraakapuut ja keulamasto vioittuivat.

Kun heidän vihdoin oli onnistunut epätoivoisin, hengenvaarallisin ponnistuksin vapauttaa laiva köysistön aiheuttamasta ahdingosta, lepäsi se puolittain hylkynä, jota oli hankala ohjata muuten kuin myötätuuleen.

Heillä ei ollut käytettävänään muuta kuin prikipurje ja keulapurje, joiden varassa Salve lasketteli peräntakaista @@ muuta mahdollisuutta ei ollutkaan @@ odottaen päivänkoiton osoittavan, oliko heillä edessään selvä meri vaiko pelätty Jyllanti. Viimeksimainittu mahdollisuus merkitsi vallitsevan länsimyrskyn ja heidän avuttoman tilansa huomioonottaen suunnilleen samaa kuin särkille ajautuminen ja perikato.

Päivän sarastaessa he näkivät Hornin riutat etäällä kaakossa; alus oli suunnilleen Ringkjöbingvuonon tienoilla, ja nyt ei ollut mitään muuta tekemistä kuin koettaa selviytyä rannikosta.

Mahdollisuudet riippuivat tuulesta, joka ehkä saattoi talttua tai kääntyä etelämpään, sekä virrasta, joka kenties ei ajanut heitä liiaksi maihin päin.

Melkoisella vaivalla he saivat kuntoon hätähalkaisijan, jonka varassa alus kohosi hieman paremmin tuuleen.

Salve asteli vioittuneella kannella, missä osa kannenkatosta ja ruhvi olivat murtuneet. Miehistö vuorotteli pumppuja käyttämässä, sillä aikoja sitten oli ilmoitettu puolikolmatta jalkaa vettä ja nyt sitä oli pumppuamisesta huolimatta jo viidettä jalkaa.

Priki oli varmaan saanut vakavan vuodon, mikä oli sitäkin arveluttavampaa, kun heillä palatessaan oli vain pohjalasti eikä puulastia, jonka varassa olisivat voineet pysyä pinnalla.