Part 13

Sinä aamuna jaettiin kaikenlaisia ylimääräisiä annoksia, sillä vaikka työtä tehtiinkin entistä tulisemmin, oli laivassa tuskin ketään, joka ei olisi ajatellut, että tämä päivä saattoi olla viimeinen.

He olivat ehtineet Aggerkanaalin kohdalle ja toivoivat hieman selvempiä vesiä Thylannin rannikon väistyessä enemmän itää kohti.

Elisabetille oli Salve sanonut:

"Pelkäänpä, että meidän on laskettava maihin jossakin sopivassa kohdassa. @@ Me menetämme prikimme", lisäsi hän hieman väsähtävin äänin.

Hän korosti viimeksimainittua seikkaa, koska ei tahtonut ilmaista hänelle pahinta @@ että sitä sopivaa paikkaa, josta hän puhui, ei ollut koko rannikolla ja että tässä oltiin ilmeisessä hengenvaarassa.

Elisabet katsoi häneen niin luottavasti, että hänen sydäntään vihlaisi ja hän kääntyi pois.

Salve ei salannut itseltään, että oli itse haaksirikon aiheuttaja ja oli itsekseen päättänyt tunnustaa sen Elisabetille. Mutta nyt ei ollut oikea aika eikä paikka.

Aluksen menettäminen painoi raskaasti hänen mieltään, sillä hän oli mielestään tehnyt pitkät vuodet ankaraa työtä ansaitessaan niitä rahoja, joilla oli sen ostanut, ja ilman alusta tuli hän jälleen olemaan mitättömämpi mies.

Elisabet oli tosiaankin sydämestään iloinen eikä ajatellut paljonkaan prikiä, joka heidän täytyi menettää, vaan enemmän sitä, että hänen oli onnistunut ehdottomalla luottamuksellaan saada suuri voitto Salvesta.

Hyräillessään ja tuuditellessaan poikasta sylissään alhaalla hytissä hän teki ankaran päätöksen ja kuiskasi kostein silmin pienokaiselleen:

"Ellei hän meihin luota, niin me opetamme hänet hiottamaan @@ eikö totta, Gjert?"

Hän ymmärsi, että miehen sairas mieli tahtoi aina nähdä hänen olemuksensa sydänveren, tahtoi yhä nähdä hänen rajattoman rakkautensa todisteita, ennen kuin uskoi. Ja hänen piti saada, mitä tahtoi.

Salven ei pitänyt saada aavistaakaan prikiä koskevaa moitetta @@ ei koskaan, mitä heidän kesken sattuisikaan, nähdä tyytymätöntä ilmettä hänen kasvoissaan.

Tuon Elisabet päätti lujasti mielessään, sillä kuluneen yön kokemukset osoittivat, että hän oli löytänyt pelastuskeinon.

Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa, kun oli kysymyksessä Salven omanansa säilyttäminen.

Puolenpäivän aikaan seisoivat Salve ja Nils Buvaagen hetkisen vierekkäin laivanpartaan vieressä.

Vaikka myrsky oli melkoisesti laimentunut, oli ilma edelleenkin harmaa ja sumuinen, ja meri vyöryi korkeana.

Pari-kolme merilokkia risteili alakuloisesti aluksen ja rannikon välillä, missä lie nyt näkivät meren kellervänä kiehuvan riuttojen yli vakaisena muurina, joka nousi ja laski, yksityisten, ulompana olevien karien nostaessa ilmoille maston korkuisia suihkuja.

Vaikka tuuli puhalsi maallepäin kuohui sieltä kumeata ukon jyrinää ja ikäänkuin ilmojen kohinaa.

Oli ilmeistä, että heidät oli saavuttava ratkaiseva hetki seuraavien kolmen tai neljän tunnin kuluessa.

He seisoivat kumpikin vaieten, omiansa mietiskellen.

"Tiedätkö, mikä minua tässä eniten rasittaa?" virkkoi Salve vakavasti. "Se, että sinä tai joku muu voi tänään menettää henkensä minun yöllisen purjehtimiseni vuoksi. Priki on minun oma asiani."

"Eipä hätää, kapteeni!" vastasi Nils luottavasti. "Meidän tulee pysytellä aluksessa, kun se ajautuu riutoille, ja otaksunpa, että senkin jälkeen jokin keino löytyy."

"Jumala sen suokoon!" virkkoi Salve lähtiessään.

Nils jäi vielä hetkeksi paikalleen. Hänen karkeat, ruskean parran peittämät kasvonsa värähtivät @@ hän ei suuria toivonut ja ajatteli kotona olevaa vaimoa ja lapsiansa.

Pumppumiehet komennettiin vaihtumaan. Oli jälleen Nilsin vuoro, ja hän kävi nurkumatta työhön.

Salve kärsi omantunnon tuskia. Hän näytti jännittyneen levottomalta, ja hänen katseestaan ja ilmeistään hohti yhä selvempänä se päätös, että tässä oli taisteltava, sillä välttämättömyys oli nyt kaikille selvä.

Kiikarilla voi nähdä joukon ihmisiä rannalla, jonka sakaraiset muodot vivahtelivat sinipunaisilta.

Salve oli ruhvissa vaimonsa ja lapsensa luona. Hän oli seisonut siinä hetkisen katsellen vaimoansa ja oli huokaissut raskaasti:

"Minä antaisin mielelläni aluksen ja jäisin tyhjin käsin, jos saisin kuluneen yön olemattomaksi!"

Elisabet oli puristanut hänen kättään vilpittömän lohdutuksen ilmaukseksi, joka vastasi Salvelle paremmin kuin sanat.

Mutta kohta senjälkeen Salve oli taas käytännön mies ja näytti Elisabetille, kuinka hän voi sitoa lapsen rinnoilleen liinan avulla. Sitten hän sitoi vaimonsa vyötäisille köyden vetäen sen merimiessolmuun.

"Kun nykäset sitä näin, niin se irtautuu. Minä en voi olla teidän luonanne; minun on tehtävä velvollisuuteni kaikkien aluksessa olevien pelastamiseksi, ymmärräthän?"

"Tee niin, Salve!" kuiskasi Elisabet. "Se tyydyttää parhaiten meitä kumpaakin."

"Ja sitten", päätti hän puheensa, liikutustaan salaten silittäen kummankin otsaa, "ole rohkealla mielellä. Saatpa nähdä, että kaikki käy hyvin, ja jos tulee hätä käteen, niin minä olen luonanne."

"Jumalan armollisella avulla!" vastasi Elisabet. "Muista se, Salve!"

Salve lähti sitten reippaasti kannelle ja huusi miehet koolle neuvottelemaan.

"Kuulkaahan, pojat", virkkoi Salve, "kuten jokainen teistä näkee, on tämä vakava juttu. Mutta jos meillä on rohkeutta rinnassa, niin voipa vielä tapahtua, että siitä selviydymme, saamme ainakin henkemme pelastetuksi. Me saavumme riutoille suunnilleen kolmen tunnin kuluttua. Mutta silloin alkaa jo hämärtää, ja rannalla oleva väki tuskin kykenee meitä pelastamaan. Sen vuoksi meidän on ohjattava sinne jo päivän aikaan ja itse valittava paras paikka, minkä voimme keksiä. Jos te, pojat, olette samaa mieltä, niin laskemme maihin heti, sen sijaan, että antaisimme aluksen pimeässä paiskautua riutoille kuolleen kalan tavoin."

Miehet olivat vaiti ja silmäilivät arvellen maihin päin.

Mutta kun Nils Buvaagen ilmaisi yhtyvänsä kapteenin mielipiteeseen astumalla kannen yli hänen luokseen, seurasivat kaikki muut hänen jäljessään.

Salve itse ryhtyi ohjaamaan ja käänsi aluksen vähitellen maata kohti. Vauhti kiihtyi, Salven tummat, teräväpiirteiset kasvot olivat jännittyneet ja hänen silmänsä haeskelivat kuin haarahaukan silmät sitä paikkaa, joka oli valittava.

Pari kertaa hän katsoi kiikarilla rannalle, missä liikkui joukko ihmisiä.

Valkoinen, nouseva ja laskeva muuri kasvoi yhä korkeammaksi heidän silmissään; tyrskyjen kumea pauhu kävi yhä huumaavaksi ja vaikutti Elisabetiin pyörryttävästi.

Tämä kesti kiusallisen kauan; ruorirattaan luona seisova Salve alkoi näkyä kuin sumun seasta, ja Elisabet yritti peloissaan katsella lastansa, vain lastansa.

Ilman kiehuva, pyörryttävä kohina hänen ympärillään kiihtyi ja siihen sekaantui kaikenlaisia viheltäviä ääniä ja merkillistä vinkunaa. Hän näki heikonkeltaisen merenvaahdon kohoavan valtaiseksi harjaksi ja valkoisten vaahtohahtuvain lentävän parvina ilmassa. Hän kuuli kauhistuneita huutoja, tunsi äkkiä aluksen kohoavan korkealle ja isonmaston heiluvan, tunsi kohta senjälkeen veden ankaran painon, joka oli viskata hänet alas hytinportaita, joihin hän tarrautui kiinni. Se uudistui uudistumistaan aikomatta tauota, ennenkuin hän tukehtuisi. Mutta hänen ainoana ajatuksenaan oli kiinnipitäminen.

Kun hän tuli jälleen tajuihinsa, oli Salve hänen vieressään. Hän pysytteli samassa köydessä kuin Elisabet. Miehet olivat kiinnittäneet itsensä aluksen peräpuolelle. Priki makasi toisella kyljellänsä sisimmällä särkällä, peräpuoli pystyssä. Se kohosi ja iski raskaasti pohjaa vasten, isomasto sivulla, suurten vesimäärien virratessa keulan ja keskiosan yli.

"Köysistö on katkaistava suojan puolelta, jos mielimme pelastua, pojat!" huusi Salve kämmentensä välitse ja juoksi kirves kädessä aluksen etuosaan.

Nils Buvaagen auttoi häntä, ja Elisabet katseli kuolettavan pelon valtaamana, kuinka nuo kaksi miestä katkaisivat köyden toisensa jälkeen, hyökylaineiden tavan takaa vyöryessä heidän ylitsensä, joten heidän täytyi pidellä kiinni köysistöstä. Iskettyään vielä iskun, joka vapautti heidät mastosta, pelastihe Salve nopeasti aluksen peränpuolelle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasivat hiekkapitoiset, keltaiset hyökylaineet aluksen särkän yli ja sitten isku iskulta särkän ja rannan väliselle matalikolle. Aluksen keula murtui.

Salve päätteli kylmäverisesti, sen olevan eduksi, koska priki siten vapautui lastina olevasta vesimäärästä ja voi nyt helpommin siirtyä rantaan päin.

Vihdoin, parin pitkän, kauhean tunnin kuluttua, joiden lopulla sateenharmaa ilma jo alkoi hieman pimetä, tuntui alus olevan pohjassa kiinni. Aallot vyöryivät nyt harvoin sen yli, mutta heittivät aina silloin raskasta hiekkaa kannelle. Oli luultavaa, että alus hajoaisi alkuosiinsa, jos heidän piti jäädä siihen yöksi @@ tai hukkuisi hiekkaan.

Matalikon toisella puolella @@ missä he näkivät rannalla väkeä @@ oli väylä, jossa kävi kiivas virta, ja haaksirikkoiset ymmärsivät olleen onneksi, etteivät olleet joutuneet siihen, sillä priki olisi varmaan uponnut. Toinen puoli oli kulkukelpoinen, joskin paikoitellen valkoisena vaahtoava.

Heidän hätämerkkinsä oli maissa ilmeisesti ymmärretty. Mutta haaksirikkoiset joutuivat ihan epätoivoon nähdessään kaikkien poistuvan rannalta.

Salve köytti yhteen muutamia lankkuja, ja miehet seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Hän aikoi yrittää pelastaa Elisabetin ja lapsen rannalle ja jättää riippumaan uimataidostaan ja reippaudestaan, kykenikö hän köyden avulla vetämään heidät vihaisen virtapaikan yli.

Elisabet istui sillävälin portaissa kykenemättä oikein käsittämään, mitä tapahtui.

Ollessaan yhä työssään kiinni kuuli Salve ilohuutoja ympäriltään. Rantasärkän takaa ilmestyi näkyviin joukko ihmisiä, jotka kiskoivat suurta venhettä.

Rantaan päästyä istuutui osa heistä venheeseen, joka hyökylaineen tultua työnnettiin vesille. Väistyvän aallon kantamana liukui venhe heti hyvään matkaan rannasta, ja miehistö alkoi soutaa kaikin voimin.

Nuo rohkeat miehet ilmeisesti tunsivat kulkuvetensä, sillä he ohjasivat suuressa kaaressa riutta-ryhmän taitse, joka aallonmurtajan tavoin särki pahimmat hyökyaallot. Sitten he suuntasivat venheensä suoraan hylkyä kohti, jonka suojassa oli verrattain tyyni. He iskivät kiinni ja huusivat:

"Pitäkää kiirettä, miehet!"

Yllytys ei ollut tarpeen.

Salve kantoi melkein tajuttoman vaimonsa aluksenpartaalle, missä pelastajat ottivat hänet vastaan ja asettivat lepäämään venheen pohjalle, peräpuolelle. Mutta Elisabet nousi seisomaan kädet ojossa, kunnes oli saanut syliinsä lapsen, joka kulki miehestä mieheen, ja tuijotteli peloissaan, kunnes näki Salvenkin tulevan.

Salve hyppäsi viimeisenä veneeseen, ja silloin Elisabet pyörtyi.

Nyt lähdettiin aallon kiidättäminä kohti rantaa, missä joukko merisaappaisiin ja villanuttuihin puettuja miehiä seisoi ketjuna vedessä ja kiskoi venheen maihin.

Rantaan päästyään he kuulivat ympäriltään riemuhuutoja, ja peränpitäjä virkkoi Salvelle, joka oli äänetönnä tarttunut hänen käteensä:

"Teitpä päättävästi, pohjolainen, kun ohjasit suoraan päin @@ muuten olisittekin maanneet tänä yönä särkillä!"

Vilpittömän osaaottavasti ja vieraanvaraisesti kutsuivat pelastajat haaksirikkoiset luokseen yöksi.

Kantaen lasta käsivarrellaan ja tavantakaa tukien vaimoansa seurasi Salve ja väsynyt miehistö kelpo Ib Mathisenia ja hänen kumppaneitaan hiekkakumpujen välitse, missä tuuli ei enää tuntunut.

Heidän oli vielä kuljettava toista peninkulmaa, ennenkuin saapuivat lähimpiin kalastajamökkeihin. Hämärsi, ja he kulkivat alakuloisina, väsyneinä ja vaieten, saattajien silloin tällöin hieman haastellessa keskenään.

Kun he hetkisen kuluttua saapuivat laakealle hiekkarannalle, pieksi hiekka viheltäen ja polttaen heidän kasvojaan ja käsiään.

Vihdoin he näkivät valoa eräästä mökkiryhmästä. Suurin niistä oli Ib Mathisenin, ja sinne vietiin Salve vaimoineen, miehistön hajautuessa toisiin.

Ibin vaimo, suunnilleen viidenkymmenen vuoden ikäinen, roteva nainen, jonka terhakat kasvot olivat ruskettuneet hänen elellessään täällä nummella, seisoi lieden luona leipomassa hihat käärittyinä, kun he astuivat sisään.

Hän katseli tulijoita hetken tarkkaavasti yhä kumartuneessa asennossaan, mutta nähdessään Elisabetin lapsineen hän huudahti myötätuntoisesti:

"Tuleeko vaimo parka lapsineen suoraan mereltä?" Se kuulosti kauniimmalta kuin kaiken maailman tervehdyspuheet.

"Tulee, Mari, @@ Matiasta ja Pietaria, Jumalan kiitos, ei ollut kulkuvesillä näkyvissä!" vastasi Ib.

Tuo näytti olevan mieltäkeventävä uutinen. Emäntä alkoi pitemmittä puheitta askarrella vieraittensa hyväksi: hän ja hänen täysikasvuinen tyttärensä siirsivät heille rahin lieden ääreen ja asettivat kattilan tulelle keittääkseen lämmintä juomaa.

Emäntä näytti tottuneen suorittamaan kaikkia asiaankuuluvia tehtäviä, sillä ei kestänyt kauan, ennenkuin he kaikki olivat muuttaneet ylleen kuivat vaatteet ja Elisabet lapsineen makasi vuoteessa.

Puuhaillessaan kyseli emäntä hiljaa mieheltään, miten kaikki oikeastaan oli käynyt.

Salve, joka istui nojaten leukaansa käteen ja tuijotellen tuleen, kuuli hänen kysyvän:

"Mahtoiko alus olla hänen omansa?"

"Oli kyllä, se oli koko omaisuutemme", vastasi Salve tyynesti. "Saammepa olla iloiset, että miehenne meidät pelasti. Ikävä kyllä emme voi häntä paljoakaan palkita siitä, että hän tässä säässä pani vaaralle alttiiksi nuttunsa ja henkensä ulkona riutoilla."

"Lähditkö sinä taaskin sillä tavoin, Ib?" kääntyi vaimo kysymään mieheltään, kasvoissa huolestuneen moitteen ilme @@ kuitenkin niin, ettei hän halunnut tehtyä tekemättömäksi.

"Sellaisesta me emme ota maksua", virkkoi hän Salvelle hieman lyhyeen ja lisäsi sitten leppoisemmin:

"Meillä nähkääs on kaksi poikaa, jotka ovat Norjanmatkalla @@ siellä on kova merenkäynti sielläkin."

Salve oli kalpea ja rasittunut ja lähti levolle hieman aterioituaan.

Aamupuolella hän makasi valveillaan.

Mereltä kuului kumea pauhu ja jyrinä.

Elisabet oli levottomassa kuumeunessa, joka oli täynnä haaksirikon mielikuvia. Eräistä yksityisistä sanoista päättäen hänen ajatuksiaan askarrutti Salve. Salve makasi ja kuunteli, mutta mitään kokonaista ajatusta ei syntynyt. Elisabet jutteli yhä levottomammin.

"Ei milloinkaan! Ei milloinkaan!" huudahti hän ääneen. "Hänen ei pidä koskaan kuulla prikistä sanaakaan!" Hetkisen kuluttua hän kuiskasi hiljaa:

"Eikö totta, Gjert? Hänen pitää löytää meidät makuusuojasta, muuten hän luulee meidän pelkäävän."

Salve oli huolissaan ja tunsi samalla sanomattomasti häntä rakastavansa. Mutta kuunnellessaan nukkujan sanoja hän sentään tuli ajatelleeksi, että Elisabet oli tarkoituksellisesti niin käyttäytynyt, ettei se ollut tapahtunut itsestään ja luonnollisesti. Huolestuneesti huoaten hän suuteli hiljaa vaimonsa otsaa.

Pari tuntia myöhemmin hän oli jo noussut ja oli menossa rantaan katsomaan alustansa.

Ympäristö oli hänen mielialansa mukainen.

Kalpealla rannikolla risteli kirkuvia merilintuja hiekasta esiinpistävien mustien hylkyjätteiden ympärillä. Ulompana oli silmänkantamattomiin Länsimeri, jonka lyijynharmaalla pinnalla ei näkynyt yhtäkään purjetta. Se vyöryi ankarasti pauhaten yli neljä-viisitoista jalkaa korkean riutan vaahtosuihkujen monin paikoin nuoleskellessa rannan hiekkatörmää.

Sisemmän riutan ja rannan välillä oli vielä prikin takaosan jäännöksiä, ja rannassa kellui lankkujen ja köysien kappaleita sekä pyöröpuita.

Vaieten rantaa astellessaan hän tunsi omituisen voimakasta myötätuntoa tätä rannikkoa kohtaan. Hänen oma elämänsä tuntui siihen hyvin sointuvan. Hänen oli onnistunut saada itselleen alus, joka kuitenkin nyt lepäsi tuolla hiekassa; hän oli saanut Elisabetin, mutta oli oikeastaan hänetkin menettänyt. Aluksen tuhoutumisen aiheuttamaan suruun sekaantui se, mitä hän oli kuullut Elisabetin yöllä sanovan, tummana, tuskallisena säestyksenä.

Hänet saavuttivat pian Ib Mathisen ja laivamiehet. He ryhtyivät innokkaasti etsimään omaisuutensa jäännöksiä, ja tuntikausia kestäneen haeskelun tuloksena oli kolme laivakirstua sekä kompassi.

He jäivät vielä koko päiväksi kalastajakylään ja lähtiessään he sanoivat liikutettuina hyvästi Ibille ja hänen vaimolleen sekä kaikille näille henkilöille, jotka olivat epäitsekkäästi uhrautuneet heidän hyväkseen suostumatta millään muotoa ottamaan vastaan korvausta.

Annettuaan viranomaisille onnettomuutta koskevan meriselityksen ja Salven jaettua suurimman osan pelastamiansa rahoja palkkoina miehistölle he lähtivät eräässä viljalaivassa Kristianssandiin.

Salve oli matkalla vaitelias. Hän mietiskeli tulevaisuuden mahdollisuuksia, mutta samalla hänen mielessään kulki toinenkin tumma virta: hänen suhteensa Elisabetiin oli jälleen hämmentynyt, ja tämä seikka kehitteli, kuten tavallista, yhä mustemman mielialan, joka vaikutti yhä enemmän hänen ajatuksiinsa.

Hän tiesi varsin hyvin koko miehistön olevan sitä mieltä, että hän oli järjettömyyksissään purjehtinut aluksensa pirstoiksi, ja tiesi tämän uutisen leviävän, joten hänellä ei enää ollut suuriakaan toiveita päästä kenenkään alusta kuljettamaan. Hänen ei myöskään tehnyt mieli yrittää kerjäten päästä samanlaiseen asemaan Tönsbergissä ja kenties saavuttaakin se @@ Elisabetin vuoksi, josta kaikki pitivät. Hän ei edes sietänyt sitä ajatusta, että nyt veisi hänet sinne kaikkien isoisten joukkoon.

Hänellä oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: ruveta luotsiksi Arendalin rannikolle. Siihen virkaan hän kelpasi yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, koska oli siellä syntynyt ja kasvanut. Siihen hänellä sitäpaitsi oli palava halu, ja jossakin siellä, esimerkiksi Merdössä @@ mietti hän katkerasti @@ saattoi hän säilyttää Elisabetinsa kaikessa rauhassa.

Siten lujasti päätettyään hän meni Elisabetin luo, joka istui poika sylissään. Elisabet oli viime päivinä usein luonut häneen salaa huolestuneita silmäyksiä.

"Elisabet", virkkoi hän, "minä olen ajatellut, mihin ryhtyisin! Jos myymme kaikki, mitä minulla on Tönsbergissä, niin voin ostaa itselleni hyvän luotsivenheen, jääpä vielä hieman säästöäkin ensimmäisiä aikoja varten, kun aloittelen Merdössä. Sinun on tyytyminen siihen, että olet halvan miehen vaimo!"

"Kunhan hänen nimensä on Salve Kristiansen, olen iloinen", vastasi Elisabet hilpeästi, "sitäpaitsi olen aina viihtynyt siellä hyvin."

"Me vuokraamme sieltä asunnon sinulle ja pojalle, kunnes ehdin saada asiat Tönsbergissä järjestykseen", virkkoi hän.

Elisabet kuunteli tuota hieman vastahakoisena, sillä hän oli ollut kovin iloinen ajatellessaan näkevänsä jälleen oman tupansa. Sitten he keskustelivat siitä, miten koko asia oli järjestettävä.

Astellessaan myöhemmin aluksen kannella Salve mutisi itsekseen:

"Hän on kyllin viisas osatakseen vastata niinkuin pitääkin!"

Elisabet olisi voinut vastata miten tahansa @@ Salve olisi joka tapauksessa aina epäillyt.

24.

Voimme vain muutamin piirtein kosketella heidän yhdyselämäänsä seuraavina kymmenenä vuotena, jotka he elivät Merdössä, aina siihen saakka, kun kertomuksemme alussa loimme silmäyksen heidän kotiinsa @@ Salve oli nyt neljänkymmenen ja Elisabet suunnilleen kolmenkymmenenkuuden @@ emmekä viivy kuvailemassa peitettyä haavaa, joka alinomaa kasvoi, kaiken ilahduttavan, toivorikkaan kasvun käydessä vuosi vuodelta niukemmaksi.

Oli käynyt yhä hankalammaksi tulla toimeen hänen kanssansa, ja Elisabetin hiljainen, uhrautuva taistelu oli käynyt vastaavassa määrässä vaikeammaksi.

Hänen täytyi punnita sanansa kultavaa'assa, välttää häneen loukkaamista kaikin mahdollisin tavoin, ja kuitenkin saattoi käydä mitä odottamattomimmin, syntyä äkkiä ankara kohtaus, sitäkin katkerampi, kun Salve ei milloinkaan lausunut suoraan ajatustansa.

Elisabetin täytyi kärsivällisesti salata oma mielenkuohunsa ja odottaa kohtauksen ohimenoa. Tuloksena oli usein, että Salve lähti merelle, vaieten ja synkkänä.

Silloin Elisabet usein istui tuntimäärin itkemässä.

Toisinaan saattoi salattu loukkaantuminen ja harmi kohahtaa voimakkaaseen lieskaan ja vaatia ilmipääsyä. Mutta kun se oli ohi, herätti jälleen voimakkaana elävä rakkaus sen ajatuksen, että hänen, Elisabetin, oli autettava häntä voittamaan sitä ankaraa luulevaisuutta, joka häneen oli maailmalla juurtunut. Kidutetuin mielin hän näki, kuinka kovin mies itse kärsi.

Kuinka ylpeä hän toisaalta olikaan kuullessaan toisten luotsien pohtivan, mitä Salve oli uskaltanut ja todella suorittanut ja huomatessaan, kuinka he kaikki häntä kunnioittivat.

Millainen sydän hänellä oikeastaan olikaan! Sen tiesi Elisabet yksin @@ toiset arvostelivat häntä vain hänen karun ulkoisen olemuksensa nojalla.

Ensi aikoina, kun luotsinvirkaan pääseminen vielä oli Salven kunnianhimon päämääränä, oli tämä pyrintö vaikuttanut osalta onnekkaasti, ehkäisevästi. Missään tapauksessa ei ollut sattunut, että hän olisi, kuten myöhemmin, jäänyt retkillään palattuaan Arendaliin sen sijaan, että olisi tullut kotiin.

Oli kaksi erikoista tapahtumaa, jotka muodostivat määrätyn käännekohdan, nimittäin hyviin varoihin päässeen kapteeni Beckin nimittäminen luotsivanhimmaksi ja samalla Salven päällysmieheksi sekä hänen poikansa, meriväestä eronneen upseerin muutto Arendaliin, missä hän otti haltuunsa isänsä suuren laivatelakan.

Beckien tultua voi Elisabet aina olla varma siitä, että tapasi miehensä synkällä tuulella, jos oli tullut pistäytyneeksi Arendalissa ostoksilla tai tätiänsä tervehtimässä. Synkkä mieliala purkautui useimmiten siten, että Salve alkoi purevasti moittia vanhaa Beckiä kelvottomaksi luotsivanhimmaksi. Elisabet jätti senvuoksi nekin käyntinsä, joskin aluksi vain kovin vastahakoisesti. Hän näet tunsi ankaraa halua päästä toisinaan ihmisten joukkoon näkemään muutakin kuin Merdön jokapäiväisen yksitoikkoisia oloja.

Siinä tylsässä yksinäisyydessä, johon hän siten vähitellen vaipui, olivat nämä kiduttavat kohtaukset lopulta muuttuneet hänelle totunnaiseksi ikeeksi. Ja melkein hänen alkuperäistä päätöstään voimallisemmin kannatti häntä nyt hetkellisen palkinnon mahdollisuus @@ jos hän onnistuisi: pari kolme häiriytymättömän onnellista, aurinkoista päivää, joiden aikana hänestä tuntui, että Salve oli samanlainen kuin ensimmäisinä aikoina. Ikävä kyllä se epäonnistui liiankin usein. Mutta juuri se, että Elisabet yhä enemmän myöntyi ja taipui, ravitsi Salven aina valvovaa, väijyvää luulevaisuutta, koska hän tiesi tuon olevan vastoin vaimonsa luonnetta ja alinomaa aavisteli pohjalla piilevän laskelmia. Se sairaalloinen epäluuloisuus, joka oli aiheutunut hänen hurjasta menostansa maailmalla sekä myöhemmistä, kalvavista salaisista epäilyksistä, oli vähitellen tehnyt hänestä tyrannin, joka ei synkkinä hetkinään sietänyt vastustuksen oirettakaan enempää vaimonsa kuin kenenkään muunkaan taholta kotonansa.

Toisaalta pelkäsi hän itse, kuten olemme nähneet, mielialojansa yhtä suuressa määrin kuin Elisabetkin @@ ja senvuoksi hän turvautui Arendaliin.

25.

Nuoret Beckit @@ kuten heitä nimitettiin erotukseksi luotsi vanhimman perheestä @@ elivät Arendalissa sangen komeasti ja heillä oli siihen varaa, sillä laivanrakennus tuotti vuoden mittaan suuret summat.

Muhkea luutnantti oli miellyttävä seuramies. Hänen kähärät, mustat, hieman aikaisin harmahtaviksi käyneet hiuksensa putosivat erittäin somasti otsalle, ja lasin ääressä puhuessaan hän oli kaikkien yksimielisen tunnustuksen mukaan kaunis näky.

Hänen esiintymisessään ilmeni erinomaista hienoutta, ja hänen harvinainen kuntonsa nautti yleistä arvonantoa.

Asiain niin ollen täytyi hänestä välttämättä tulla sekä seuraelämässä että kunnallisissa toimissa vaikutusvaltainen tekijä.

Beckin siten ollessa yleisesti suosittu ei hänen vaimostaan voinut sanoa ihan samaa.

Se arvostelu, että hän oli joka suhteessa "niinkuin olla pitää", ei oikeastaan ollut tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta siihen sisältyi kuitenkin hänen vaikutusvaltansa tunnustusta.

Hän oli kaikessa hiljaisuudessa miehensä säännöstelijä. Ilman hänen käytöstottumuksiaan ei luutnantti olisi niin helposti säilyttänyt ryhtiänsä ympärillänsä aaltoavan sydämellisyyden merellä.

Vaimoansa näytti Beck aina kohtelevan mitä ritarillisimmin; hän ei laiminlyönyt pienintäkään huomaavaisuutta ja häntä ylistettiin aina ihanteelliseksi aviomieheksi.