Part 14
Eräät perheen läheisimmistä tuttavista olivat kuitenkin huomaavinaan jotakin oudostuttavaa heidän välisessä suhteessa, jotakin omituisen kylmää ja pidättyvää kumpaisessakin, ja huhuiltiinpa, ettei rouva osannut antaa miehelleen hänelle kuuluvaa arvoa. Näytti siltä, että he keskustelivat toistensa kanssa parhaiten silloin, kun oli läsnä vieraita.
Sitäpaitsi oli rouva Beck omituisen kalpea; hänen levollisuutensa vivahti toisinaan tunteettomuuteen, ja hän käyttäytyi lämminveristä luutnanttia kohtaan hillityn kylmästi.
Kun he olivat vastavihittyinä saapuneet Fredriksvärniin, oli hän ollut raikkaan värikäs, ja hänen ilmeessään oli heidän ensimmäisen rakkautensa kajaste. Luutnantin lämmin, viehättävä olemus vaikutti häneen kiehtovasti ja hän tunsi itsensä turvalliseksi omistaessaan hänen rakkautensa.
Hänelle tosin ilmeni ajan pitkään pari virhettä, jotka oikeastaan olivat ristiriidassa luutnantin miehekkään olemuksen kanssa sellaisena, miksi hän oli sen ajatellut: luutnantti oli ylen turhamainen ja melkein naurettavassa määrässä maailman tuomiosta riippuvainen. Mutta niin kauan kuin pääasia oli järjestyksessä ja hän tunsi miestään rakastavansa, eivät nämä pettymykset sentään suuria merkinneet. Hän luotti siihen mahtiin, joka hänellä yhä lisääntyvässä määrässä oli mieheensä nähden, uskoipa voivansa häntä rakastaakin, jos mahdollista vielä enemmän noiden heikkouksien vuoksi, jotka hän kaikessa hiljaisuudessa päätti hävittää.
Rakastettavaa luutnantti Beckiä tahtoivat kaikki nähdä luonansa, ja naisväen suosikkina hän pian oli jonkinlaisessa herkkätunteisessa mairittelusuhteessa melkein kaikkiin paikkakunnan kaunottariin.
Kun hän saapui kotiin, oli hänellä useimmiten kukka napinlävessä, ja hän otti vastaan lahjoja milloin sieltä milloin täältä. Hän oli yhteisenä ja yleisenä ihastelun esineenä.
Siinä ei suinkaan ollut mitään moitittavaa.
Ainoa henkilö, joka kaikessa hiljaisuudessa tunsi itsensä syrjäytetyksi, oli hänen oma vaimonsa. Hän näki koko tuon ihastelevan armeijan vähitellen muodostavan jonkinlaisen erottavan seinän hänen ja hänen miehensä välille ja tallaavan jalkoihinsa ne kukat, joiden olisi pitänyt versoa heitä varten heidän omassa kodissaan.
Hänen eloisuutensa laimeni vähitellen, mutta luutnantista tuntui siltä, että hän kuunteli tarkkaavasti hänen monia lausumiansa, kun he olivat palanneet kotiin sellaisista seuroista. Mutta samalla hän alkoi pukeutua entistä hienommin ja kehitteli nyt järjestelmällisesti luontaisia esiintymis- ja keskustelulahjojaan.
Hän tahtoi kerrassaan voittaa kilpailijansa, jotka olivat ulkonäöltään häntä etevämmät, mutta henkisesti hänen alapuolellaan. Hän voitti, mutta kärsi siitä, että joutui siten yleiseksi puheenaiheeksi.
Ainoa henkilö, joka ei huomannut hänen voittavan, oli hänen oma miehensä.
Luutnantin itserakkautta sukoilivat liiaksi ne monet pienet mairittelut, joiden esineenä hän oli, joten hän ei käsittänyt sitä suurta imartelua, joka sisältyi hänen vaimonsa käytökseen. He olivat naimisissa, ja luutnantti oli kyllin varma vaimostaan.
Niiltä ajoilta oli peräisin hänen vaikutusvaltansa niissä piireissä, joissa hän seurusteli, ja sen hän osasi miehensä varallisuuden ja arvossapidetyn aseman nojalla säilyttää vielä sittenkin, kun he olivat muuttaneet Arendaliin.
Heidän avioliittonsa ensimmäisinä vuosina oli kumminkin sattunut vakava ja rouvaan nähden ratkaiseva keskustelu.
Se aiheutui luutnantin suhtautumisesta erään korkean upseerin rouvaan. Sitä ei rouva Beckin ylpeys sietänyt, vaikka hän hyvin oivalsi, että kysymys oli jostakin turhamaisuuden ja laskelmain tapaisesta.
'Eräässä seurassa oli rouva käyttäytynyt ilmeisen kylmästi mainittua naishenkilöä kohtaan, ja luutnantti moitti häntä siitä heidän kotiin palattuaan.
Luutnantti oli tähän asti elänyt ihan levollisena suhteessaan vaimoonsa, ja sokea itsekkyys oli estänyt häntä näkemästä mitään siitä, mitä hänen vaimonsa mielessä liikkui.
Rouva ei vastannut paljoa, seisoi vain hetkisen silmäillen miestään niin, että hänen olonsa kävi ikäväksi, ja lähti sitten levollisesti ulos. Luutnantti kuuli hänen nousevan hitaasti portaita ylös.
Noin tunnin kuluttua hän palasi, kynttilä kädessään. Hänen ilmeensä oli kylmä ja hän ei katsahtanutkaan mieheensä tapansa mukaan huoneessa askarrellessaan.
Beck koki nyt häntä rauhoittaa, pyysi, ettei hän panisi asiaa niin kovin pahakseen. Hän aikoi tarttua vaimoaan hellästi vyötäisille, mutta näkikin äkkiä edessään harmiahehkuvan, kalmankalpean naisen.
Rouva sanoi nyt sanottavansa arkailematta, ja luutnantti Beckin ei varmaankaan tehnyt mieli kertoa kuulemaansa parhaalle ystävälleenkään, sillä hänen oli sydämessään tunnustettava se todeksi, vaikka hän kykenikin helposti unohtamaan.
Rouva nimitti häntä kurjaksi heittiöksi, joka möi imartelusta hänet ja kaikki, mitä heillä oli kallista yhteistä, kenelle tahansa. Tehden kädellään syvästi inhoavan eleen hän sanoi, ettei luutnantin olemuksesta, jonka sadat kevytmieliset naiset olivat jakaneet keskenään, ollut jäljellä sen vertaa, että hiemankaan kunniasta ja totuudesta välittävä nainen voisi siihen tarttua.
Beckin heittäytyessä sohvaan hentomielisesti huudahtaen, että hän oli onneton mies, virkkoi rouva sanomattoman halveksivasti:
"Mieskö! Mies! Jos olisit ollut mies, niin sinulla olisi vielä minun rakkauteni @@ ainakin kipinä jäljellä. Mutta nyt on kaikki väliltämme sammunut niinkuin tämä kynttilä!"
Rouva lähti huoneesta puhallettuaan kynttilän sammuksiin.
Beck jäi istumaan ikäänkuin pyörtyneenä avio-onneansa kohdanneesta kamalasta iskusta ja pelkäsi kovin, että kysymyksessä saattoi olla totinen tosi.
Rouva istui koko yön lapsensa luona, ja luutnantti ymmärsi, ettei ollut lupa mennä häntä häiritsemään.
Ylpeytensä sanelemista vastaväitteistä huolimatta luutnantti käyttäytyi seuraavina päivinä melkein nöyrästi häntä kohtaan ja tunnusti vilpittömästi tehneensä väärin. Yrittipä hän vielä vakuuttaa hänelle alkavansa suhtautua naishenkilöihin toisin kuin ennen ja sai tosiaankin aikaan, että rouva oli näennäisesti entisellään; ystävällinen ja rauhallinen kuten viimeksikuluneen vuoden aikana.
Rouva ei milloinkaan todella leppynyt. Hän oli liiankin selvästi nähnyt, että luutnantti oli varsinaiselta olemukseltaan kuin irrallinen pilvi, joka saattoi kimallella henkevyyttä ja rakastettavuutta ihmisten ihailun tuokioittain siihen heijastuessa, mutta että hän samalla oli niin syvästi itsekäs, ettei mikään todellinen, vakaa rakkaus voinut häneen juurtua, vielä vähemmin versoa yhteiseksi elämänkasvuksi.
Herkkätunteisena, kohteliaana ja hyväntahtoisena hän olisi kohdellut vaimoansa erinomaisen hyvin, vaikka viimeksimainittu ei olisikaan ollut hänelle siinä määrin välttämätön. Mutta rouva tiesi oman arvovaltansa olevan jonkinlaisena itsepuolustuksena, koska se pakotti luutnantin häntä kunnioittamaan @@ turhamaisuutensa vuoksi hän tahtoi nähdä vaimonsa mitä parhaimmassa valossa. Epätoivoisin sydämin huomasi rouva tehneensä ankaran virheen antaessaan hänelle rakkautensa, huomasi, ettei hänessä ollut mitään uskollista ja oikeata, mihin olisi voinut luottaa, ei mitään sellaista, mitä hän aikaisemmin oli tahtonut hänessä nähdä.
Hän tiesi tuon maailman silmissä loistoisan miehen salaisuuden: että hän ei ollut mies.
Hänen puolisonsa oli ja liikkui hänen silmissään sortuneena ihanteena, johon hän oli sidottu @@ eliniäkseen. Hänen pettyneessä mielessään kasvoi katkeruus, joka kävi sitäkin syvemmäksi, kun hänen täytyi kätkeä se mieleensä voimatta sitä kenellekään uskoa.
Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin menetellä älykkäästi, tyytyä mukavaan, ulkonaisesti arvossapidettyyn yhdyselämään ja tehdä kaikki itselleen mahdollisimman siedettäväksi.
Elämä oli käynyt hänelle autioksi kuin erämaa, ja kaikkein häikäisevimpinä tuokioina, esimerkiksi silloin, kun hänen miehensä piti hehkuvaa maljapuhetta, tuntui hänestä siltä kuin olisi kuullut tyhjän kumisevan.
Vanhemmilleen hän aina vakuutti olevansa onnellinen, kun he ihmettelivät hänen kalpeuttansa, vaikka toisaalta tiesivätkin hänen elävän kaikin puolin huolettomissa oloissa.
Hänen ainoan syvän harrastuksensa esineenä oli Frederik-poika, jota hän kuitenkin kasvatti ankarasti, koska luuli havaitsevansa hänessä isän luontoa.
Hän oli yhä edelleenkin lämpimästi kiintynyt Elisabetiin ja oli ollut kovin iloinen saadessaan aikojen kuluessa häneltä terveisiä.
Hänen muistissaan oli tuo solakka tyttö yhtenä niistä ihmisistä, joiden hän oli tuntenut vetävän itseänsä eniten puoleensa. Kokemansa suuren pettymyksen jälkeen hän voi usein nähdä ilmiselvänä edessään nuo ilmehikkäät kasvot, joista uhosi voimaa ja sydämellisyyttä.
Toisinaan hän oli nähnyt Elisabetin Arendalissa ja luuli tietävänsä, miksi hän aina näytti karttavan kohtaamista. Hän näet oli kerran sattumalta nähnyt miehensä laatikossa vanhojen kirjeiden joukossa sen kirjelapun, jonka Elisabet oli jättänyt luutnantille.
Se ei ollut mikään isku @@ hän tunsi jo liian hyvin miehensä häilyvän luonnonlaadun.
Niinä kertoina, jolloin hän näki kadulla vilahdukselta luotsin vaimon, hän koetti urkkia hänen kasvoistaan, oliko hän onnellinen. Hän oli havaitsevinaan pikemmin jotakin rasittunutta. Ja kun hän sitten kuuli kerrottavan, että Elisabetin mies oli kovin tyly ja taipumaton, luuli hän varmasti tietävänsä, että hänenkin avioliittonsa oli onneton. Hänen teki nyt kovin mieli puhutella Elisabetia, kuulla, eikö hän itse sittenkin ollut onnettomampi.
Elisabetkin oli ikävöinyt päästä tapaamaan entistä ystävätärtään. Mutta Beckin talo oli hänelle monestakin syystä mahdoton vierailupaikka. Elisabet oli kumminkin huomannut hänen käyneen kovin kalpeaksi.
Varsinkin näytti hänestä siltä erään kerran, kun hän Gjert-pojan keralla seisoi laiturilla menossa kotiin.
Rouva Beck kulki ohitse kappaleen matkan päässä miehensä käsipuolessa ja kääntyi pitkään katsomaan. Hänen kasvoillaan viipyi surumielinen ilme, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. He tervehtivät vaistomaisesti.
Sitten kului pari vuotta, joiden kuluessa he eivät nähneet toisiansa. Elisabet kävi sinä aikana tuskin kertaakaan Arendalissa.
26.
Palaamme nyt kertomuksemme alussa mainittuun yöhön, jolloin luotsi lähti poikineen merelle hurjan, synkän mielialansa ajamana.
Elisabet vietti sen yön mielenliikutuksen vallassa, joka oli tavallista ankarampi. Miehen käydessä käsiksi poikaan oli hänessä kuohahtanut vaikeasti hillittävä kiukku, ja hän oli säikähtäen havainnut purkautumisen olleen ihan lähellä @@ vain pitkällinen tottumus alistumaan oli tehnyt hänelle mahdolliseksi tälläkin kertaa vaieta.
Usein toistetut miehen puolustelut eivät tahtoneet enää tepsiä.
Hän istui hiljaisessa yössä muistellen menneitä vuosia, ja mielen täytti epätoivo, kun hän ajatteli kahlaavansa ja kamppailevansa jossakin loppumattomassa autiudessa ja tunsi kärsivällisyytensä olevan loppumassa.
Eikö hänellä tosiaankaan ollut mitään oikeutta? Vai oliko näin yhä vaiettava @@ kunnes toinen heistä kerran kuljetetaan Tromön kirkkomaahan?
Ajatukset olivat heränneet eivätkä ottaneet enää suistuakseen syrjään. Ne liikkuivat hänen mielessään seuraavanakin päivänä, ja hänen oli mahdotonta istua rauhallisesti minkään työn ääressä. Hän pelkäsi Salven palaavan odottamatta kotiin, koska ei tiennyt, kuinka ottaisi hänet vastaan, kun tuntui mahdottomalta hillitä itseänsä. Oma tupa oli yht'äkkiä käynyt hänelle ahtaaksi ja tukehduttavaksi kuin vankityrmä.
Hän otti pikku Henrikin syliinsä rauhoittuakseen.
Illalla hän purskahti väkivaltaiseen itkuun; kaikki taannoiset ajatukset näyttivät hänestä nyt syntisiltä, hän tunsi sittenkin palavasti rakastavansa Salvea ja nyyhkytti, kasvot käsiin peitettyinä.
Mutta jälkeenpäin tuntui kuitenkin siltä kuin olisi jotakin tapahtunut @@ kuin hänen ei olisi enää ollut helppo kantaa tämän elämän taakkaa.
Eräänä päivänä astui tupaan naapuri tuoden sanan hänen tädiltänsä, joka makasi vaarallisesti sairastuneena ja pyysi Elisabetia käymään luonansa. Elisabet lähti heti Henrik-poikansa kanssa Arendaliin jättäen asiasta tiedon Salvelle, jota odotti kotiin.
Hän oli melkein iloinen voidessaan tällä kertaa olla poissa kotoa miehen palatessa.
* * * * *
Vanhan Kristi-muorin sairastuminen oli melkoinen tapaus, sillä hän oli monia vuosia sairaanhoitajattarena toimien solminut hiljaisia suhteita moniin perheisiin @@ muiden muassa Beckien perheeseen. Perheenisät muistivat nähneensä hänen kasvonsa ylitsensä kumartuneina, kun olivat lapsina sairastaneet tuhkarokkoa tai kuumetta, ja hän oli aina välttämättä läsnä, kun sattui jokin vakava sairaudentapaus. Lääkäri oli piankin huomannut, että hänen oli oman arvonsa vuoksi voitettava muorin luottamus eikä päinvastoin.
Beckin nuori rouva oli samoinkuin muutkin alinomaa tiedustellut, kuinka asiat olivat, ja nyt kerrottiin, että pahin otaksuttavasti oli kestetty.
Rouva Beck ei kumminkaan voinut jättää käyttämättä hyvää tilaisuutta: hän lähti eräänä aamupäivänä tapaamaan Elisabetia.
Kirsti-muori oli vaipunut rauhalliseen uneen, ja Elisabet istui hänen vuoteensa vieressä. Vilkaistussaan ikkunaan hän näki rouva Beckin tulevan. Hän arvasi rouvan tulevan sisään ja istui sykkivin sydämin odottamassa kapean eteisen oven aukenemista.
Rouva Beck oli nähtävästi seisonut kauan kuistilla, sillä kesti pitkän aikaa, ennenkuin ovenripaan koskettiin. Elisabet meni ovelle ja avasi sen.
He seisoivat vastapäätä toisiansa.
Elisabetin silmät olivat täynnä kyyneleitä; rouva Beckin katseessa oli pikemmin jotakin ylhäisen ujoa, ja hän puristi Elisabetin kättä ikäänkuin olisi tahtonut siten kiertoteitse vastata toisen tervehdykseen. Kuitenkin oli hänen kalpeissa kasvoissaan jotakin sellaista, josta toinen huomasi jälleennäkemisen herättävän hänessä yhtä voimakasta tunnetta.
Elisabet vei vieraansa Kirsti-muorin pieneen, somaan keittiöön. Siellä porisi liedellä liemikasari sairasta varten.
Elisabet kehoitti rouvaa istumaan.
Oli niin hiljaista, että kuului kellon tikitys viereisestä huoneesta, missä täti nukkui.
Kului hetkinen, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Vihdoin kysyi rouva Beck hiljaa:
"Kuinka voi tätinne, Elisabet?" @@ Tuo olisi joka tapauksessa ollut luonnollinen kysymys, mutta nyt se tuntui vain yleiseltä johdannolta @@ sitäpaitsi hän oli samana aamuna lähettänyt asiaa tiedustamaan.
"Kiitos, hän näyttää olevan paranemassa", vastasi Elisabet, "ja nyt hän nukkuu. Se on varmaan hyväksi."
"Emmepä ole nähneet toisiamme pitkiin aikoihin @@ kahdeksaantoista vuoteen!" virkkoi rouva Beck silmäillen Elisabetia ikäänkuin etsien merkkejä siitä, miten kuluneet vuodet olivat häneen vaikuttaneet. "Mutta te olette ollut luja, näen mä, lujempi minua."
"Viimeksi sinä aamuna, jolloin minä matkustin Hollantiin", vastasi Elisabet, muistelon iloisesti liikuttamana.
"Minä olen usein ajatellut niitä aikoja", kuiskasi rouva Beck pikemmin itsekseen kuin Elisabetille. Hänen huulensa vavahtivat hieman.
Elisabet luki hänen kasvoistaan sanattoman surun ilmeen.
Rouva Beck oli ajatellut kertoa Elisabetille tietävänsä, mikä oli ollut syynä hänen lähtöönsä. Hän epäröi kovin, sanoako vai ei, mutta jätti sentään sanomatta.
"Kunpa olisi voinut nähdä tulevaisuuteen, Elisabet!" huudahti hän huokaisten ja katsahti toiseen ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista yhteistä murheellista tuntoa.
"Niin, rouva Beck @@ elämä tuo mukanaan paljon sellaista, jota olisi paljon vaikeampi kantaa sitten, kun rohkeus on murtunut."
"Olisi pitänyt olla varuillaan!" kuiskasi rouva Beck, äänessä jotakin kovaa, katkeraa.
Elisabet ei ollut ihan samaa mieltä. Syntyi vaitiolo, jonka kestäessä rouva Beckistä tuntui, että keskustelu oli katkennut. Hän harkitsi, miten jälleen aloittaisi saadakseen sanotuksi, mitä tahtoi, ja tarttui äkkiä lämpimästi Elisabetin käteen.
"Jos tätinne tarvitsee jotakin, niin toivon hänen luonnollisesti kääntyvän minun puoleeni!" Hän olisi mieluummin maininnut Elisabetin tädin asemesta, mutta tunsi, että heidän, Elisabetin ja hänen itsensä, välisessä suhteessa oli jotakin, mikä teki sen mahdottomaksi @@ ja tarkoitus kuulsi kyllin selvänä sanojen takaa.
"Entäs te itse, Elisabet?" jatkoi rouva luoden häneen tutkivan katseen, jossa ilmeni harrasta myötätuntoa. "Teidän elämänne ei ole keveä @@ tehän olette onnettomassa avioliitossa!"
Viimeisten sanojen johdosta kohosi Elisabetin kasvoihin puna, ja hän veti vaistomaisesti kätensä takaisin.
Hän silmäili rouva Beckiä loukkaantuneen ylpeyden ilmein, jota hän ei kumminkaan olisi tahtonut tunnustaa omakseen.
"Ei, rouva Beck", vastasi hän, "niin ei ole laita. Minun avioliittoni" @@ hän aikoi sanoa sen olevan onnellisen, mutta sanoikin mieluummin: @@ "ei ole onneton". Tuntien lausumansa kuulostavan heikolta hän lisäsi:
"Minä en ole koskaan rakastanut, en olisi koskaan tahtonut saada omakseni ketään muuta kuin hänet, joka nyt on mieheni."
"Se ilahduttaa minua sanomattomasti, Elisabet. Minä olin kuullut kerrottavan ihan toista", virkkoi rouva Beck hieman hämillään. Syntyi jälleen vaitiolo.
Rouva ymmärsi onnettomuudekseen loukanneensa Elisabetia ja pahentaneensa asiaa viimeisillä sanoillaan, sillä Elisabetin olemuksesta kuulsi jonkinlainen itsetuntoinen arvokkuus.
Viereisestä huoneesta kuului liikahtelua, ja Elisabet käytti tilaisuutta katkaistakseen jossakin määrin kiusalliseksi käyneen vaitiolon katsahtamalla, miten oli tädin laita.
Rouva Beck katsoi hänen jälkeensä hieman hämmästynein ilmein. Hän oli nähtävästi sittenkin erehtynyt, mutta onnellinen ei Elisabetin avioliitto sittenkään voinut olla. Ja kuitenkin @@ mietti hän katkerana @@ millainen juopa heidän välillään! Hän joka tapauksessa piti miehestään.
Hänen palattuaan rouva Beck halusi haihduttaa syntynyttä epämieluista vaikutelmaa ja virkkoi tutunomaisesti:
"Ettehän loukkaantunut siitä, mitä tulin sanoneeksi, Elisabet. Minä ajattelin, että toisillakin voi olla surunsa!"
"Meillä on kaikilla kannettavamme, ja monta kertaa voi taakka tuntua raskaaltakin", vastasi Elisabet. Hän oli hyvin ymmärtänyt rouva Beckin sanat ja silmäili häntä osaaottavasti. Hän ei kumminkaan halunnut suoraan vastata siihen, mitä ajatteli toisen tulleen tahtomattaan sanoneeksi, virkkoihan vain:
"Teillä, rouva Beck, on poika, onnelliset olot ja paljon sellaista, minkä hyväksi kannattaa elää!"
"Kannattaa elää!" huudahti rouva. "Kannattaa elää! Minäpä sanon sinulle jotakin, minkä nyt tiedät yksin sinä! Minä kuolen päivä päivältä @@ tiedän itse parhaiten, mitä minusta on jäljellä. Vain vähän ja yhä vähemmän!"
Hän puhui kylmän, kalpean hurmion vallassa. "Sinä olet ainoa ihminen, jolle olen sen sanonut @@ ainoa, josta oikeastaan välitän. Kätke se ja unohda! Nyt hyvästi!" lausui hän sitten. "Jos kohtaamme toisemme joskus vielä, niin emme puhu siitä sanaakaan."
Hän hapuili mielenliikutuksen vallassa ovea ja avasi sen.
"Jokainen risti tulee Herralta, ja epätoivo on kaikkein suurin synti; sen saatte uskoa, sillä se on totuus", lohdutti Elisabet. Hän sanoi, mitä parasta tiesi.
Rouva Beck kääntyi ovessa taakseen katsomaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, tyynet, ilottomat.
"Elisabet", virkkoi hän, "minä löysin tämän eräästä mieheni laatikosta. Minä sanon sen sinulle, jottet luule sen aiheuttaneen minulle surua." Hän otti taskustaan vanhan, kellastuneen paperiliuskan ja ojensi sen Elisabetille.
Elisabet istui pitkän aikaa apein mielin ja ajatteli rouva Beckiä.
Nyt hän käsitti miksi rouva Beck oli niin kalpea! Hänen kasvoissaan ei ollut yhtään ryppyä, ne näyttivät erittäin hienoilta, mutta miten kylmiksi ne olivatkaan muuttuneet. Hän raukka kärsi varmaan kovin. Eipä ollut helppo tuntea häntä entiseksi Maria Forstbergiksi.
"Sellaista siis on olo onnettomassa avioliitossa", lausui hän itsekseen; hänestä tuntui siltä kuin hän olisi tuijotellut johonkin kamalaan kuiluun.
Hänen istuessaan tädin vuoteen ääressä tuo ajatus kiusasi häntä yhä ja hän tunsi syvää sääliä ystävätärtään kohtaan.
Myötätunnon vihdoin tyynnyttyä jonkinlaiseen lepoon alkoi häntä ankarasti askarruttaa eräs toinen, tähän saakka mielen taka-aloilla pysytellyt seikka, nimittäin ne sanat, jotka olivat hänestä tuntuneet loukkaavilta.
"Vai sellaista maailma meistä kertoo", mietti hän, "että avioliittomme on onneton!"
Hänellä oli riittävästi aikaa ja häiritsemätöntä rauhaa miettiä tuota asiaa hoitaessaan sairasta ja valvoessaan hänen vuoteensa ääressä. Hän tuijotteli puolittain pelästynein, tutkivin silmin omaan avioliittoonsa ja siihen ankaraan, alinomaiseen, tuloksettomaan taisteluun, jonka vallitessa se oli kulunut. Ei yhtäkään askelta eteenpäin @@ aina vain taaksepäin, yhä enemmän ja enemmän.
Voiko hän sanoa sellaisessa elämässä olevan onnea?
Ja oliko Salve onnellinen?
Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli ollut nuoruutensa aikana ja sellaisena, miksi hän oli muuttunut: synkkänä, hurjana ja luulevaisena omassa kodissaan, ajatteli, kuinka otti hänet aina vastaan salaisin pelontuntein eikä vaimon tavoin iloiten, kuinka he olivat viimeksi eronneet @@ niin, mitä viimeksi oli tapahtunut ja mitä hän oli tuntenut.
Hänen ajatuksensa viipyi kauan ja katkerana siinä asiassa. Niin piloilla oli siis heidän välinen suhteensa!
Hän alkoi tuntea pelontuskaa ajatellessaan: "Tämä kenties merkitsee sitä, että avioliittoni on onneton!" Aikaisemmin ei ollut hänen mieleensä johtunut, että hänestä voitaisiin sanoa sellaista. Olihan hän saanut omakseen sen, jonka hän oli kaikkien joukosta omakseen valinnut.
Hän istui valveilla vielä aamupuolella, kädet ristissä polvella. Yölamppu valaisi heikosti huonetta.
Onnettomuuttansa kertovan kalpean rouvan Beckin lausumat soivat yhä hänen korvissaan; ne toistuivat selvästi, sanasta sanaan, kerran toisensa jälkeen, tahtomatta ollenkaan hälvetä: "Minä kuolen päivä päivältä @@ tiedän itse parhaiten, mitä minusta on jäljellä. Vain vähän ja yhä vähemmän!"
Samassa selvisi hänelle kirkkaasti: "Mutta sitenhän me elämme, Salve ja minä! Me olemme alinomaa käyneet pienemmiksi @@ me kuolemme päivä päivältä toistemme rinnalla; niin käy onnettomassa avioliitossa!"
Hän istui hetken kumarassa, tuskaisesti tuijottaen tuohon ajatukseen.
Hän oli uhrautunut, koska oli luullut, ettei Salve sietänyt kuulla totuutta, mutta nyt tuo uhrautuminen näytti hänestä alinomaiselta, kalvavalta, vuosikausia kestäneeltä valheelta. Oli puuttunut molemminpuolista, luottavaa vilpittömyyttä @@ molemmat olivat karttaneet selvää totuutta @@ ja siitä oli heidän suhteensa käynyt sairaaksi. "Mutta niin ei saa enää tapahtua! Me, Salve ja minä, emme saa tuhota toistemme elämää!" huudahti hän nousten seisomaan.
"Mitä sanotkaan, Elisabet?" kysyi täti, joka oli herännyt unestaan.
"En mitään, täti!" vastasi hän kumartuen tarjoamaan liemikulhon, joka oli ollut yölampun yläpuolella.
"Sinä näytät niin @@ iloiselta, Elisabet."
"Senvuoksi, että olet nukkunut hyvin, täti. Jos juot hieman, niin saatpa nähdä, että pääset jälleen uneen."
Elisabetin huulilla väikkyi hiljainen hymy, ja koko hänen ryhtinsä oli yht'äkkiä käynyt itsetietoiseksi. Hän tunsi mielensä keventyneeksi ja vapautuneeksi @@ monivuotisesta painostuksesta. Hän oli vihdoinkin päässyt selvyyteen ja näki läpi sen, mikä oli tähän asti levännyt raskaana, hämmentävänä usvana koko elämän yllä tehden jokaisen askeleen, jokaisen ajatuksen, jokaisen ilon epävarmaksi.
Hän tiesi nyt, missä hänen vastuunsa oli, mitä hän tahtoi ja mitä hänen piti tehdä.
Hän odotti Salvea ja Gjertiä seuraavana päivänä saapuviksi ja ajatteli kovin, kuinka ottaisi hänet vastaan. Selvityksen piti tapahtua, mutta Elisabet tiesi myös, että hänen oli meneteltävä viisaasti.
Ja kesken tätä kaikkea @@ kuinka iloisesti kaivaten hän odottikaan miestään.
27.
Salvella oli ollut onni myötä; hän oli pelastanut Hesnäsiin erään englantilaisen parkkilaivan ja saanut hyvän palkkion.
Kotiintulo kammotti häntä nyt kuten aina, mutta kun hän ei tavannutkaan vaimoansa ja kuuli, miten asianlaita oli, lähti hän heti Arendaliin häntä tapaamaan.
Elisabet otti hänet vastaan eteisessä.