Part 15

"Hyvää päivää, Salve", sanoi hän tarttuen miehensä käteen. "Minä olen ollut kovin peloissani tähtesi ja odottanut sinua. Menehän hiljaa @@ tuonne sisään." Hän viittasi viereiseen huoneeseen. "Entä missä on Gjert?"

Salve silmäili häntä hieman kummastuneena. Elisabet ei yleensä ottanut häntä vastaan tällä tavalla; hänen käytöksessään oli jotakin hilpeätä, ikäänkuin hän olisi ihan luonnollisesti vaatinut poissaollutta tekemään tiliä matkoistaan. Muulloin oli Salve aina tavannut aloittaa ja mielensä mukaan osoittaa armollisen mielialansa pilkahduksia.

"Gjert on kotona", vastasi hän hieman lyhyeen. "Sinäkö olet ollut peloissasi, olet odottanut?" lisäsi hän omituiseen sävyyn, ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa jotakin vaimonsa lausuman johdosta. Se jäi kumminkin tekemättä.

"Tiedät kai sinäkin, ettei ole minulle samantekevää, jos sinä joudut tuhon omaksi @@"

"Kuinka voi tätisi?" keskeytti Salve. "Onko hän kovin sairas?"

"Voit käydä häntä katsomassa; seuraa minua, mutta astele hiljaa."

Salve tunsi, että hänen oli tavallaan pakko, ja seurasi.

Hän oli aina, mikäli mahdollista, välttänyt Kirsti-muorin tapaamista antaen vaimonsa yksin pitää vireillä sitä suhdetta. Hän pelkäsi vanhuksen tutkivaa katsetta ja muisti aina hänen varoittaneen lähestymästä Elisabetia niin kauan kuin epäilys kyti sydämessä.

Huoneeseen tultuaan Salve astui kunnioittavasti muorin vuoteen ääreen.

"Sinäkö, Salve!" virkkoi hän heikoin äänin, "Eipä sinua usein näe. Elisabet on ollut ihmeen hyvä minua kohtaan, ja Henrik on hiljainen ja kiltti. Missä on Gjert, eikö hän ole mukanasi?" Muori katsoi häneen kysyvästi.

"Hän on kotona, täti", vastasi Salve. "Kuinka onkaan laita?"

"Kiitos vaan @@ kuten näet. Minä ajattelen usein, mitä siitä pojasta tulee; hän on hurjapäinen, mutta pohjaltaan hyvä, raukka!"

"Saatpa nähdä, että me saamme hänet mieheksi!" virkkoi Elisabet, joka oli seisonut Salven takana ja nyt astui lähemmäksi. "Mutta sinä et saa puhua niin paljon."

Tuo vaikutti Salveen kiusallisesti. Keskustelu oli johtunut juuri siihen, mikä oli aiheuttanut viime myrskyn kotona, ja Elisabet käsitteli sitä tuolla tavalla. Hänen ilmeensä jäykistyi.

"Sinä näytit yöllä kovin iloiselta, Elisabet! Kuka se eilen kävi luonasi juttelemassa?"

"Rouva Beck."

"Nuorempi?" jatkoi täti tiedusteluansa.

"Niin. Mutta sinä puhut liian paljon, täti!"

"Minä pelkään ihan samaa!" mietti Salve synkkänä. Mutta nähdessään Elisabetin viittaavan lähtemään, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, hän sentään hillitsi itsensä ja sanoi hieman teennäisesti:

"Te varmaan reipastutte muutamassa päivässä, täti, käyn sitten jälleen teitä katsomassa. Hyvästi siihen asti!" Hän lähti ulos hieman äkkinäisesti, ja hänen ilmeensä oli synkeä kuin ukkosilma.

Hän ei saanut ylpeydeltään lausutuksi, mitä ajatteli, mutta hänen teki mielensä sanoa lyhyesti ja katkerasti, että Elisabet luonnollisesti voi hänen puolestaan jäädä Arendaliin niin pitkäksi aikaa kuin halusi, ja lähteä sitten kohta kotiin.

Elisabet arvasi hänen ajatuksensa ja ehdätti sanomaan:

"Kuulehan, Salve, minun on tietenkin oltava täällä niin kauan kuin täti on sairaana!"

"Tietysti", vastasi Salve kuivasti, "sinullahan on täällä tuttaviakin!"

"Tarkoitatko rouva Beckiä? Hän on ollut hyvä minua kohtaan, ja minä pidän hänestä @@ hän on onnettomassa avioliitossa, raukka!"

Salve säpsähti. Elisabet näytti kokonaan unohtaneen, että oli olemassa eräitä loukkauskiviä. Siitäkö syystä, että hän nyt oli kotona tätinsä luona?

Salve silmäili vaimoansa kylmästi, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt, mikä häntä vaivasi.

"Sinä tietenkin jäät niin pitkäksi aikaa kuin haluat", virkkoi hän valmistautuen lähtemään, mutta ei voinut olla katkerasti lisäämättä:

"Yksinäistä ja ikäväähän siellä onkin, kotona!"

"Etpä ole kovinkaan väärässä, Salve! Olen tuntenut itseni sangen yksinäiseksi jo monet vuodet. Sinä olet usein poissa kotoa, ja minä istun siellä aina yksinäni. Minä en ole nähnyt tätiäni kahteen vuoteen!"

"Elisabet!" huudahti hän yrittäen hillitä itseänsä. "Oletko järjiltäsi?"

"Sitä juuri tahdon välttää, Salve!" lausui Elisabet jäisen tyynesti.

Salve tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa, joka rohkeni sanoa hänelle tuollaista vasten silmiä.

"Nytpä tiedän, mitä sinusta ajattelen!" virkkoi hän ivallisesti. "Olen sitä aina aavistellut. Minun puolestani voit tulla kotiin, milloin haluat, Elisabet!" jatkoi hän kylmin, välinpitämättömin äänin.

"Sinun olisi pitänyt aina tietää, mitä minusta ajatella: että minä pidän sinusta @@ kenties liiankin paljon!"

"Minä lähetän sinulle rahoja @@ sen ei pidä oleman esteenä. Minun puolestani voit seurustella rouva Beckin ja isoisten kanssa niin kauan kuin tahdot!"

"Miksei minulla sitten olisi lupa jutella rouva Beckin kanssa? Ajatteletko ehkä", huudahti hän pää pystyssä ja säihkyvän kiivain ilmein, "että minun on jostakin syystä vaikea astua hänen huoneeseensa? Erään asian minä tahdon sanoa sinulle, Salve @@ ja minä sanon sen rakkautemme tähden: @@ tästä pitää tulla loppu! Sillä jos suhteemme pysyy tällaisena", päätti hän puheensa vavahtavin äänin, "niin saanet nähdä sen päivän, jolloin rakkauttamme ei enää ole. Sille ei itse mahda mitään, Salve!"

Salve seisoi vielä hetkisen sanatonna katsellen vaimoansa. Terävä, tumma katse osoitti hänessä kummittelevan jotakin vaarallista, jonka irtipääsemistä hän itsekin pelkäsi.

"Minä tahdon uskoa, että olet sanonut tuon kiihdyksissä", virkkoi hän pelottavan vakavasti. "Minä en ole sinulle ollenkaan vihainen, minä unohdan sen, siitä voit olla varma @@ ajattelen, ettet ole tänään oikein suunnillasi @@ että olet sairas @@"

"Älä luulottele turhia, Salve! Minä tarkoitan, mitä sanon @@ niin totta kuin sinusta pidän!"

"Hyvästi, Elisabet! Minä palaan keskiviikkona", virkkoi Salve haluamatta kuulla enempää.

Hänen mentyään Elisabet vaipui rahille istumaan. Hän kauhistui omia sanojansa, ja hänen sydämensä täytti syvä, sanomaton pelontuska.

Hän tunsi miehensä ja tiesi panevansa kaikki vaaran alaiseksi hänen äärimmäisyyksiin taipuvan luonteensa vuoksi @@ kenties syöksevänsä hänet jälleen villiin elämään kodin ulkopuolelle.

Ja kuitenkin täytyi @@ täytyi uskaltaa. Hän toivoi Jumalan avulla voittavansa ja voivansa säilyttää hänet rakkautensa kehässä.

28.

Ohjatessaan purttansa kotiin päin tunsi luotsi vain hämärästi, mitä oli tapahtunut, mutta hänen katseessaan paloi harmi ja ahavoituneissa, teräväpiirteisissä kasvoissa oli ankara ilme.

Hän oli ylen loukkaantunut, hänen ylpeytensä oli haavoittunut sydänjuuria myöten. Elisabet oli äkkiarvaamatta tehnyt hyökkäyksensä puolueettomalla alueella, tädin huoneessa, oli sanonut ihan avoimesti olleensa onneton, tunteneensa sorron painoa koko heidän yhdyselämänsä aikana.

Hän hymyili katkerasti @@ hän oli siis sittenkin ollut oikeassa tuntiessaan vaimonsa salaavan varsinaista olemustaan.

Epäilemättä heidän elämänsä oli ollut onnetonta, mutta kenen olikaan syy? Miksi oli Elisabet alusta pitäen jättänyt hänet sellaiseen epävarmuuteen ja epäselvyyteen? Eikö Elisabet ollut pettänyt häntä silloin, kun hän vielä oli nuori eikä tuntenut sydämessään minkäänlaista epäilystä?

Entä sittemmin? Salve oli hyvin ymmärtänyt, että Elisabetin oli täytynyt voittaa monta vaikeutta sopeutuessaan tarjoutuneisiin vähäisiin oloihin.

Salve tunsi monivuotisen mahtinsa lauenneen ja tiesi, että kysymyksessä oli taistelu. Hänestä tuntui siltä kuin Elisabet olisi tuonut ruutitynnyrin hänen tupaansa uhaten räjähdyttää ilmaan koko rakennuksen.

Mutta Salven tapana ei ollut alistua!

Saavuttuaan kotirantaan hän kiinnitti venheen tuskin katsahtaen Gjertiin, joka oli hänen apunansa. Sitten hän asteli vaieten tupaansa, missä seisoi hetkisen ikkunan ääressä kirjoitellen ruutuun.

Pian oli ulkona ihan pimeä.

Gjert oli sytyttänyt kynttilän. Hän arvasi isän ja äidin kesken jälleen sattuneen jotakin ikävää, mutta ei uskaltanut kysyä mitään.

Isä istui sitten koko illan mitään virkkamatta.

Illallisajan tultua Gjert toi pöytään ruokaa. Hän tunsi tilanteen jollakin tavoin vaaralliseksi ja yritti suorittaa tehtävänsä mahdollisimman äänettömästi, varpaillaan liikkuen, mutta tulikin liian jännittyneisyytensä vuoksi kalisuttaneeksi lautasia.

Melu ja pojan osoittama pelko ärsyttivät Salvea.

Hän hypähti äkkiä seisaalleen ja huusi ukkosäänin:

"Etkö kysy mitään äidistäsi, poika?"

Gjert olisi muuten säikähtänyt, mutta nyt hän oli kovin huolissaan äitinsä vuoksi, jonka puolella hän sisimmässä sydämessään ehdottomasti oli. Niinpä hän vastasi rohkeana kuin jalopeura:

"Isä, minä olen koko ajan aikonut kysyä, kuinka äiti voi. Eikö hän tule? Äiti parka!" Samassa poika purskahti itkuun, laski päänsä käsivarren varaan ja nyyhkytti.

"Äiti tulee kotiin, kunhan täti on toipunut", sanoi luotsi rauhoittaen ja lempeästi. Mutta kohta hän jälleen kiivastui:

"Mitä siinä vetistelet, Gjert? Voit lähteä hänen luoksensa milloin haluat @@ huomenna varhain aamulla. Nyt voit mennä sisään ja laittautua makuulle."

Gjert totteli.

Luotsi asteli kauan edestakaisin lattialla, ankaran mielenkuohun vallassa.

"Sen hän siis on saanut aikaan!" huudahti hän. "Hän tiesi, mitä teki ja miten uhkaili!"

Hän istuutui jälleen, kädet yhteen puristettuina, ja tuijotti lattiaan. Hän oli ankaran mielenkuohun vallassa.

"Mutta hän ei saa minua taipumaan!"

Kynttilä oli sammumassa. Hän sytytti uuden.

Puoliyö oli jo ohi. Hän seisoi hetkisen kynttilä kädessään ja meni sitten katsomaan Gjertiä.

Poika makasi äitinsä vuoteessa ja näytti itkeneen itsensä nukuksiin.

Luotsi seisoi siinä kauan. Hänen huulensa vavahtelivat ja kasvot muuttuivat melkein harmaiksi. Hän oli joutumassa kokonaan tuskan valtoihin.

Sitten hän lähti jälleen huoneesta ja istuutui entiseen paikkaan.

Aamulla Gjert näki isänsä täysissä pukimissa rahilla nukkumassa.

Hän oli ilmeisesti valvonut koko yön.

Se koski pojan sydämeen. Hänen tuli kovin sääli isäänsä.

Salve heräsi kohta senjälkeen ja silmäili poikaa, aluksi melkein hämmennyksissään. Sitten hän sanoi leppoisesti:

"Minä annoin sinulle, poikaseni, luvan lähteä Arendaliin äidin luo @@ hän kenties ikävöi nähdä sinua."

"Ellei äiti ole sairas, jään mieluummin tänne luoksesi, isä @@ kunnes itse lähdet. Onhan siellä Henrik."

"Vai jäät tänne?" Ääni kaikui hieman kumealta. "Minä tahdon sittenkin, että lähdet, Gjert!" virkkoi hän äkkiä tuimemmin, vastaväitteitä sietämättä. "Äiti ei ollut varustanut paljoakaan mukaansa. Saat ottaa mukaasi hänen pyhähameensa ja muuta, mitä tiedät hänen tarvitsevan. Voi kestää kauan, ennenkuin @@ ennenkuin täti toipuu."

Samassa hän lähti tuvasta.

Gjertin varustautuessa lähtemään hänen isänsä asetteli rannassa kuntoon pientä venhettä nostaen siihen airot.

Ennen lähtöä hän silitti pojan poskea, mutta virkkoi hieman katkerasti:

"Sano nyt terveisiä äidille ja kerro, että isä tulee keskiviikkona, kuten lupasi. Liiku nyt varovasti @@ minä en tahtonut sinun purjehtivan."

Hän seisoi kauan rannassa katsellen ulapalle päin soutavaa poikaa ja meni sitten viiritangon luo, missä käyskeli totuttuun tapaansa, kädet selän takana.

Levottomuus ajoi hänet kumminkin takaisin tupaan, missä hän pysytteli melkein koko päivän.

Harmistuminen oli nyt siinä määrin laimennut, että hän kykeni ajattelemaan selvemmin.

Hänen mieltään alkoi nyt lähinnä askarruttaa ihmettely: miten Elisabet olikaan voinut muuttua @@ niin yht'äkkiä?

Eihän syynä voinut olla hänen lähtönsä yhteydessä sattunut kohtaus? Se ei ollut mitään uutta. Ei, syyn täytyi olla toisaalla. Se oli tapahtunut Arendalissa.

Elisabet oli tavallaan heihin itseensä viittaillen puhunut rouva Beckin onnettomasta avioliitosta. Asia oli selvä: hän oli jutellut rouva Beckin kanssa, muutoksen aiheuttaja oli hänen vanha ystävättärensä.

"Hm!" äännähti hän harmistuneena. "Saanpa olla kiitollinen Beckin perhekunnalle. Näyttää siltä, kuin kaikki onnettomuudet tulisivat siitä käärmeittenpesästä! Elisabet on kaikessa hiljaisuudessa hautonut noita ajatuksia täällä kotona, salaten ne, minulta, on taipunut ja vaiennut. Nyt hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta. Arendalissa hän voi olla varma siitä, että hänen tunnustettiin olevan oikeassa ja miehen väärässä, miehen, tuon huonoissa kirjoissa olevan luotsin. Hänen puolellaan olivat siellä kaikki, tädistä noihin Beckeihin asti!"

Niin, miten Elisabetin oikeastaan oli käynyt Beckin luona? Salve ei ollut milloinkaan saanut siitä selkoa. "Hän vaati minua uskomaan itseänsä @@ ei sietänyt mitään epäilyksiä! Ja kumminkin on asia oikeastaan aina minua kiusannut. Mutta minäpä en haluakaan enää elää heidän narrinansa!" huudahti hän, hypähti raivostuneena seisaalleen ja asteli edestakaisin lattialla. "Hänen on tehtävä minulle tiliä @@ hän on polkenut minut jalkoihinsa!" Hän istuutui pöydän päähän ja jatkoi mietteitänsä. "Elisabet! Elisabet! Mitä oletkaan tehnyt!" kuiskasi hän mielenliikutuksen valtaamana ja kätkien päänsä käsiinsä.

"Niin, mitä hän onkaan tehnyt? Kunpa voisikin uskoa, ettei ole mitään estettä @@. Mieleni keventyy kohta, kun saan olla hetkisen hänen luonansa", huokasi hän jälleen ja lisäsi sitten itseänsä hieman ivaillen:

"Minun olisi pitänyt oikeastaan pysyä täällä tuvassa kuin silakka nelikossaan @@ minä en siedä sen enempää! @@ Hän muistutti entistä Elisabetia seisoessaan siinä minulle juttelemassa @@ hänen vertaistansa ei ole koko maailmassa. En ole nähnyt häntä sellaisena vuosikausiin! @@ Hän on sanonut minulle monta kertaa pitävänsä minusta, on sanonut pitäneensä minusta aina niiltä ajoilta saakka, jolloin asui vielä saaressa @@ ja hän ei valehtele, siitä panen ilomielin pääni pantiksi! Totisesti minä uskon sinua, Elisabet, kun sen sanot!"

Hän iski nyrkkinsä pöytään, ikäänkuin kohtaus olisi tapahtunut todellisuudessa.

"Mutta miksi hän pitäisikään minusta? Eikö hän ole toivoellut itselleen paljon enempää kuin minä, köyhä luotsi, voin hänelle tarjota vaatimattomassa majassani? Eikö hän ole aina tavoitellut jotakin suurta?"

* * * * *

Salve näytti näinä päivinä melkein villiytyneeltä. Lähdettyään kotoansa hän piankin tunsi, ettei hänellä ollut rauhaa missään muualla, ja kiiruhti sinne takaisin.

Mielenliikutukset olivat häntä rasittaneet, ja hän istui nyt @@ lähtönsä edellisenä päivänä @@ yksin tuvassaan, joka tuntui kovin tyhjältä ja ilottomalta.

Ikkunalla pöydän luona, missä Elisabet tapasi istua ompelemassa, oli kiilloitettu puhvelinkavio jonka hän kerran oli huvin vuoksi ottanut mukaansa Montevideosta teettäen siitä neulatyynyn jalustan, ja seinällä hieno, luuhun leikattu norsun kuva, joka sekin oli hänen pitkien matkojensa muistoja.

Hän seisoi hetkisen mietteissään katsellen noita esineitä ja meni sitten makuuhuoneeseen, missä olivat heidän ja piltin pienoisen vuoteet.

Hän loi silmäyksen seinustalla olevaan yksinkertaiseen lipastoon. Sen päälle tapasi Elisabet kauniita, vaaleita hiuksiaan järjestellessään asettaa tuvan seinällä riippuvan kuvastimen, jonka kiilloitettuun kehykseen oli leikattu ruusu.

Salven mieleen muistui, kuinka usein he olivat keskustelleet toistensa kanssa hänen seisoessaan siinä poispäin kääntyneenä, sorea niska ja voimakas, kaunis vartalo näkyvissä ja voiden toisinaan vastata ainoastaan kasvojensa ilmettä muuttamalla.

Miehen ajatukset askartelivat pitkän aikaa tuossa ja monissa muissa pienissä, tutuissa asioissa, joita olisi sopinut sanoa liian lapsellisiksi neljänkymmenen vuoden ikäiselle, karskinnäköiselle, parrakkaalle miehelle. Mutta hän ei ollutkaan nyt karski @@ kaukana siitä.

Yht'äkkiä hän kävi kovin hiljaiseksi. Hän käsitti, ettei voinut tulla toimeen ilman häntä ja kääntyi hitaasti katsomaan ympärilleen, mielessä kasvava pelontuska.

Hänestä tuntui siltä kuin Elisabet olisi tosiaankin poissa, kuin hän olisi jollakin tavoin hänet menettänyt ja kaikki nyt seisoisi huoneessa hiljaa ja pölyn peittämänä ja jäisi yhä niin seisomaan @@ auttamattomasti.

"Minä olen sen ansainnut!" mutisi hän hien kihotessa hänen otsalleen.

"Onko hänen olonsa minun luonani ollut sellaista, että voin odottaa hänen minusta pitävän? Eikö syynä olekin oma kehnouteni? Hän oli oikeassa @@ liiankin oikeassa! Minä olen kohdellut häntä huonosti, epäluuloisesti ja tyrannimaisesti, aina ja alinomaa. Nyt en voi kyllikseni istua täällä sitä katumassa! Hän ei olisi oma itsensä, jos sietäisi sellaista!"

Hänen ajatuksensa viipyi viimeksimainitussa asiassa, kunnes hänelle selvisi jotakin. Hän huudahti katkerasti itseänsä ivaten:

"Minä en ole sietänyt sitä ajatusta, että hänen olonsa voisi olla parempi, etten minä ole ollut ollenkaan hänen veroisensa enkä voinut olla hänelle kyllin hyvä @@ sepä se minua onkin oikeastaan aina kalvanut @@ ja olen viipynyt aina siinä ajatuksessa, etten voinut häntä uskoa!"

"Uskonko nyt?" kysyi hän taas hitaasti itseltään, ja hänen kasvonsa kävivät hänen ajatellessaan yhä synkemmiksi.

"Millainen typerä narri sinä oletkaan, Salve!" nauroi hän samassa ivallisesti. "Hän se on ollut väärä ja valheellinen, hänen velvollisuutensa on antaa minulle selvyys kerta kaikkiaan! @@ Niin, hänen on taivuttava @@ ja vasta sitten on Elisabetilla oleva jonkinlaista oikeutta saada kuulla, mitä minulla voi olla hänelle sanottavaa @@ @@ Niin se on, ja @@ niin sen pitää olla!"

Näiden ajatusten aikana tuli luotsin kasvoihin jotakin armottoman ankaraa. Hänen ilmeensä kävi kuitenkin taas kohta melkein liikutetuksi.

"Minä juttelen hänelle suopeasti @@ olen lempeä @@ unohdan kaikki. Mutta hänen täytyy taipua!" lisäsi hän synkän järkähtämättömästi.

29.

Gjertin tuodessa hänen tavaroitaan Elisabet kalpeni. Tuntui siltä kuin hän olisi ottanut kannettavakseen liian kuorman.

Tiistai-iltana hän istui yksin taistellen ankaraa taistelua päätöksestään. Hänessä eli ahdistava tunne siitä, että ratkaisu nyt oli lähellä.

He olivat kaikin paneutuneet makuulle. Hänen ympärillään oli ihan hiljaista, ja hänessä oli sama tunne kuin aikoinaan 'Apollossa', kun hän istui odottaen, aluksen lähestyessä karikkoa. Huomenna varhain heidän täytyi välttämättä olla siellä @@ ja silloin oli kysymys siitä, menettäisivätkö he enemmän kuin aluksen @@ kaikki, mitä heillä oli yhteistä maailmassa! @@ Hän näki loitompana pitkän, aution elämänrannikon.

Tällä kertaa ohjasi hän suoraan kohti karikkoa @@ pelastaakseen rakkautensa.

Hänen kasvoihinsa tuli jotakin hiljaista, juhlallista. Hän johtui tahtomattaan ajattelemaan rukousta hädässä olevien merimiesten puolesta, jonka hän oli usein rukoillut myrskyn ravistellessa Merdön asumusta ja hänen istuessaan yksin kotona odottamassa ja toivomassa, että Jumala pelastaisi hänen miehensä äkillisestä kuolemasta.

Äkillisestä kuolemasta? Mitäpä, jos hän tosiaankin olisi kuollut jonakin niistä monista kerroista, joina hän oli lähtenyt kotoa harmi ja katkeruus sydämessä! Olisiko rakkaus silloin ollut hänelle siunaukseksi?

"Ei, Salve @@ sinun ei pidä viimeisenä hetkenäsi kiittää minua sellaisesta elämästä!"

Yöllä hän heräsi kiljaisten.

Hän oli uneksinut, että Salve jätti hänet, ja huusi pelontuskan vallassa hänen jälkeensä: "Salve! Salve!"

* * * * *

Luotsin saapuessa aamulla kaupungin rantaan olivat hänen molemmat poikansa siellä häntä odottamassa.

Pikku Henrik huusi hänelle tavan takaa jo laitolta, ankaran ilon vallassa; Gjert sitävastoin oli hiljainen.

"Hyvää päivää, pojat!" tervehti luotsi leppoisesti. "Kuinka voi @@ täti?"

"Paremmin", vastasi Gjert.

"Täti nukkuu päivälläkin!" riemuitsi piltti pienoinen, joka oli käsittänyt asian niin, että täti tarvitsi juuri tuota parantuakseen.

Sitten hän heitti kuten matruusi ainakin lakkinsa laituriin ja seisoi siinä paljain päin vaaleine kiharoineen. Pitäen kovaa ääntä alkoi hän sitten vetää mailiin köyttä, jonka luotsi oli heittänyt. Gjert kiinnitti sen renkaaseen, ollenkaan välittämättä veikon ponnistuksista.

"Oikein pojat! Saatte nyt molemmin jäädä tänne venhettä vartioimaan, kunnes minä palaan. Pidä silmällä pilttiä, ettei hän putoa laiturilta!"

Luotsi lähti nopein askelin kulkemaan katua ylöspäin.

Pikku Henrikin leikkiessä matruusia ja puuhaillessa venheessä jos jollakin tavalla istui Gjert ihan hiljaa venheen perässä.

Tovereita kulki ohi, mutta hän vain käänsi selkänsä ja oli ilmeisesti niin vähän halukas seurustelemaan, että he pian lähtivät tiehensä.

Pojan mieli oli painuksissa. Hän oli ymmärtänyt riittävästi aavistaakseen, että vanhempain välillä oli jotakin erikoisen tärkeätä tapahtumassa.

Elisabetin olemuksessa oli jotakin pyhäisen levollista hänen seisoessaan lieden luona odottamassa miestään, tulevaksi.

Hän kuuli askeleita eteisestä.

Salven huoneeseen astuessa kohosi hänen lujapiirteisiin ilmeikkäisiin kasvoihinsa äkkiä puna, joka kuitenkin kohta väistyi. Hän tuijotti mieheensä huulet puoliavoimina, unohtaen tervehtiä.

Salvelta ei jäänyt huomaamatta, että hänessä ilmeni jonkinlaista itsetietoista varmuutta. Sellaisena hän juuri olikin se Elisabet, jota hän rakasti.

"Elisabet!" virkkoi hän vakavasti, katsoen vaimoansa suoraan silmiin. "Minulla on mielessä ankara moite: sinä et ole ollut avomielinen. Olet salannut itseäsi minulta vuosikausia, pelkäänpä @@ koko sen ajan, jonka olemme eläneet yhdessä!"

Hän katsoi vaimoaan lempeän suopeasti, ikäänkuin olisi odottanut toisen suoraa tunnustusta saadakseen antaa hänelle anteeksi.

Mutta Elisabet seisoi kalpeana ja tuijotteli eteensä poven aaltoillessa raskaasti.

"Kuinka minä olenkaan sinua rakastanut!" huudahti Salve hieman miettivin äänensävyin. "Olen rakastanut sinua aina @@ enemmän kuin omaa elämääni!"

Elisabet seisoi vielä hetkisen vaieten. Hänen täytyi kerätä koko rohkeutensa saadakseen sanottavansa lausutuksi. Vihdoin hän virkkoi hieman teennäisesti luomatta katsettaan ylös:

"Minä kuulen, mitä sanot, Salve, mutta minä olen nyt miettinyt yhtä ja toista."

"Mitä sinä olet miettinyt, Elisabet?" Salven ilme kävi yht'äkkiä synkäksi, tylyksi, jollaisena Elisabet oli sen usein nähnyt. Se merkitsi, että vastaus oli häntä loukannut, että hän oli mennyt vaimoaan vastaan niin kauas kuin oli tahtonut ja että he nyt olivat rajamuurin luona: enempää ei hän tahtonut taipua.

"Onko minulla oikeutta vai eikö?" kysyi Salve terävästi.

"Että minä olen sokeasti uskonut rakkauteesi", vastasi Elisabet, kalpeana katsoen miestään suoraan silmiin, @@ "niin, se on totta ja se on minulle kunniaksi. Mutta oletko sinä sitä minulle osoittanut? Vai pitikö vain minun antaa sinulle kaikkeni? Eikö minun iloni tässä elämässä merkinnyt mitään ja eikö minulla olekaan mitään oikeutta? Ei, Salve!" huudahti hän harmia värähtävin äänin ja luoden mieheensä katseen, jossa oli kaikkien hänen kärsimystensä palo. "Tunnusta totuus! Sinä olet rakastanut itseäsi, ja kun menit naimisiin kanssani, otit itsellesi vain auttajan, joten sinulla oli kaksi rakastajaa! Ja sekään ei riittänyt! Ei! Ei!" lopetti hän puheensa tehden kädellään torjuvan liikkeen katkeran tunteensa ilmaukseksi. "Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä sinua, niin emme olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme!"

"Elisabet!" virkkoi Salve hiljaisella, hieman ivalliselta kuulostavalla äänellä. "Minä kiitän sinua siitä, että viimeinkin olet ilmaissut ajatuksesi, vaikka teetkin sen jokseenkin myöhään. Näethän itsekin, että olin oikeassa, kun sanoin, ettet ole ollut avomielinen minulle!"

"Sinä sanot, että olen salannut itseäni sinulta. Niin, se on totta!" vakuutti Elisabet painokkaasti, vastaten rauhallisesti miehensä katseeseen. "Mutta ei se ole johtunut siitä, etten olisi sinua riittävästi rakastanut, vaan siitä, ettet sinä @@ voinut minuun luottaa. Minä olen huomannut, että minua epäiltiin omassa kodissani ja että sen teit sinä, Salve, ja olen sietänyt kaikki vaieten, koska luulin, ettet sinä siedä kuulla totuutta ja koska yhä toivoin, että sinä siten pääsisit varmuuteen. Minä luulin sitä oikeaksi tieksi ja kuljin sitä sinun tähtesi huolimatta kaikesta, mitä se minulle maksoi @@ ja se oli paljon, Salve! @@ Sillä tavoin minä olen puhunut sinulle joka päivä kaikkina näinä vuosina, koska olen pitänyt sinusta. Mutta sinä, joka sälytit yhä ankarampia kuormia kannettavaksi @@ piditkö sinä minusta? Alan melkein epäillä sitä, Salve!"