Part 8

Federigo, jolla oli monta tuttavaa, oli hävinnyt joukkoon. Salven vierustoverit pelasivat innokkaasti noppaa kaivaen pieniä hopearahoja suurista nahkakukkaroista, jotka näyttivät aiotun sisältämään ihan toisenlaisia summia.

Salvesta tuntui, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin konnamaisia, rahanahneita naamoja kokoontuneena yhteen paikkaan, ja samalla hän oli päättänyt olla ryhtymättä heidän kanssaan mihinkään tekemisiin.

Tärkeintä oli päästä heistä erilleen ehjin nahoin. Salve tunnusteli povitaskuansa, jossa hänellä oli puukko.

Eräs pohjoisamerikkalainen, joka oli Salvea hänen sisäänastuessaan tervehtinyt, kehoitti häntä istuutumaan heidän joukkoonsa, mutta hän kieltäytyi toistaiseksi, koska tunsi olevansa silmälläpidon alaisena.

Samassa hän ihmeekseen huomasi señoritan seisovan pelipöydän ääressä.

Hän pelasi intohimoisesti menettäen panoksen toisensa jälkeen.

Isäntä, joka itse hoiti pelipöytää, oli pitkä, laiha portugalilainen, kasvot pitkät, kellertävät ja pää melkein ihan kalju.

Isäntä silmäili señoritaa koko ajan nöyrän surkuttelevasti. Lakattuaan harmistuneena pelaamasta señorita viittasi hänet tavallaan käskevästi syrjään.

He juttelivat innokkaasti, ja Salve huomasi señoritan vilkaisevan häneen päin. Se sai hänet miettimään.

Señorita oli tavattoman kalpea, ja Salve näki hänen vihdoin ojentavan isännälle kätensä. Isäntä suuteli sitä ylen onnellisen näköisenä. Sitten señorita äkkiä hävisi.

Isännän kasvot loistivat koko illan, ja hän kumarsi veitikkamaisesti Federigolle hänen kulkiessaan pelipöydän ohi.

Tullessaan sitten jälleen hetkiseksi Salven lähettyville Federigo kuiskasi ivallisesti:

"Minä luulen sisareni myyneen tänä iltana sielunsa ja menneen kihloihin rikkaan Antonio Varezin kanssa; @@ onnittele minua, ystäväni!"

Salve huomasi nyt isännän tavantakaa puhuttelevan pöydän päässä istuvaa miestä, joka yritti yhä salaa silmäillä Salvea. Se ei tuntunut Salvesta ollenkaan miellyttävältä.

Pohjoisamerikkalainen, pitkä, voimakas mies, jolla oli vaalea parta ja jäykät yankee-kasvot sekä kappale nauhaketta nutunhihassa, seisoi pelipöydän ääressä menettäen dublonin toisensa jälkeen.

"Se on petospeliä, poikaseni!" virkkoi hän englannin kielellä Salvelle, jonka kanssa hän ilmeisesti halusi päästä puheisiin.

"Samoin uskon minäkin", vastasi Salve, "tämä on huono pesä!"

"Minkä maan miehiä sinä olet?"

"Norjalainen."

"Ahaa @@ norwayman! Hyvää meriväkeä. Karannut Riossa?" kysyi hän sitten hymyillen, ikäänkuin vastaus olisi ollut itsestään selvä.

"Pelaanko sinun puolestasi?"

"Minulla ei ole rahaa."

"Tässä on guinea pestiksi 'Star and Stripes' laivaan, joka on lähdössä Valparaisoon ja Chincasiin!" huudahti amerikkalainen nauraen ja heitti pöytään kultarahan, jonka heti hävisi.

Hän kääntyi, vei käden suulleen ja sanoi:

"Vielä yksi pestistä!"

Seuraavan kultarahan kävi samoin kuin edellisenkin.

"Vielä yksi!" kuului jälleen ja tulos oli sama.

Salvea alkoi äkkiä tympäistä tuo tungetteleva pelaaja, joka hävisi hänen kustannuksellaan. Miehen kasvot eivät hilpeydestään huolimatta näyttäneet hänestä ollenkaan miellyttäviltä. Hän huusi kiivaasti:

"Pelaa omasta puolestasi, yankee!"

Pelaaja ei ollut kuulevinaan, vaan toisti kylmäverisesti nyökäten:

"Vielä yksi pestistä!"

Nyt Salven kärsivällisyys loppui.

Hän oli koko ajan istunut penkin ja seinän välisessä kapeassa solassa, miehiä kummallakin puolellaan, joten hän ei päässyt paikastaan.

Siepaten lujasti kiinni vierustoverinsa hartioihin hän hyppäsi yht'äkkiä yli pöydän, päin tuota hävytöntä pelaajaa. Hänen teki sanomattomasti mielensä vapautua kaikesta, mihin oli kietoutunut, ja raivata itselleen tie ulos.

Samassa kuului uloimmasta huoneesta huudettavan: "Poliisi!" Siellä sammuivat valot.

Pian senjälkeen kävi samoin siinä huoneessa, missä Salve seisoi parhaillaan ankarasti purkaen vihaansa kohti amerikkalaista, joka ihmeekseen näki hänen seisovan vastassaan.

Vihamielinen suhde muuttui kuitenkin heti ystävälliseksi. Salve, joka oli nähnyt isännän astelevan kiireesti päin, tunsi parin miehen käyvän itseensä käsiksi ja työntävän kohti erästä ovea, joka ei johtanut ulos.

"Auta, yankee! Tässä on konnanjuonia @@ pieni ovi oikealla!" huusi hän neuvokkaasti. Samassa sulkeutui ovi hänen takanaan.

Hänen suunsa sulki kohta liina, hänet heitettiin kumoon ja kädet ja jalat sidottiin. Sitten hänet työnnettiin pimeään sivuhuoneeseen @@ kuten hänestä näytti, kaapin taakse, jonka läpi huoneeseen kuljettiin.

"Hm", tuumi yankee kylmäverisesti, "toivonpa, ettei pesti mene menojaan." Sitten hän lähti rauhallisesti hakemaan poliisia avukseen.

Salve oli varma siitä, että oli kuullut señoritan kuiskaavan äänen.

Pian senjälkeen hän kuuli kaapin oven avautuvan ja näki naisen itsensä seisovan vieressään lamppu kädessä.

Nainen silmäili häntä ilkkuen ja valutti samalla öljyä hänen kasvoilleen.

Hänen ilmeensä kävi vähitellen inhoittavaksi kuin kostonhimoisen naarastiikerin, jonka täytyy pidättää raivoansa. Sitten hän riensi jälleen ulos, paukahduttaen oven lukkoon.

Salve makasi lujasti sidottuna, kädet selän takana, mutta hänen onnistui siitä huolimatta tavattoman notkeutensa avulla vihdoin saada povitaskusta putoamaan veitsensä, jolla leikkasi nuorat poikki.

Hän seisoi kuunnellen puukko kädessä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän kuuli amerikkalaisen äänen ja poliisin, joka tuntui etsivän.

Hän alkoi huutaa, ja oli seuraavana hetkenä vapaa.

"Hän on meidän aluksemme miehiä!" sanoi yankee ottaen haltuunsa Salven, joka nyt mielellään kuului minne hyvänsä, kunhan ei vain mihinkään tässä kaupungissa, ja senvuoksi tyytyi rauhallisesti kohtaloonsa.

"Ovatpa ne raapineet sinua kelpo tavalla, poikaseni!" virkkoi amerikkalainen hieman ivallisesti nähdessään Salven kasvot.

"Mielisinpä nähdä isäntää sitä ennen", sanoi Salve kylmästi. Hän tunsi kamalaa kostonhalua.

"Niin, mutta sitäpä me emme mieli", virkkoi amerikkalainen kuivan käskevästi. "Me emme halua hammastella poliisin kanssa. Sitäpaitsi minä olen jo pelastanut vähät pestirahat."

Amerikkalaiset ympäröivät Salvea tiheänä kehänä, joten hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin lähteä mukaan. Mutta amerikkalaiseen suuntautuva katse osoitti, että pestiä koskevan kysymyksen täytyi tulla heidän kesken uudelleen käsiteltäväksi laivalla oltaessa.

16.

"Star and Stripes", joka lepäsi satamanedustalla unionilippu kahvelipurjeessa, oli pitkä, musta, sukeva pursi. Miehiä siinä oli kaksineljättä.

Se näytti erittäin miellyttävältä, ja Salve kiitti kaikessa hiljaisuudessa onneansa, joka oli johdattanut hänet niin hyvään alukseen.

Oltiinpa vielä niin kohteliaita, että annettiin hänelle oma koju kannen alla.

Hänen sanomattomaksi harmikseen ovi lukittiin ulkopuolelta, ja hänen alkaessaan sen johdosta pitää melua, annettiin hänen tietää, että hänen oli tyytyminen vankinaoloonsa niin kauan kuin vielä viivyttiin Riossa. Hän ymmärsi, että hänen peljättiin karkaavan.

Alhaalla oli sietämättömän kuuma ja sitäpaitsi kuului koko ajan ikäänkuin sairaiden valitusta viereisestä suojasta. Salve piti tällaista kohtelua kerrassaan halpamaisena. Lastauksessa puuhailtiin lakkaamatta koko yö ikäänkuin olisi ollut tulinen kiire päästä lähtemään, ja aamupäivällä nostettiin ankkuri kohta kun viimeisen tavaraproomun sisältö oli saatu laivaan lastatuksi.

Kun Salve muutaman tunnin kuluttua laskettiin vapaaksi, olivat he jo avaralla merellä satamansuun ulkopuolella.

Kapteeni, kolme perämiestä ja useita alempia päällysmiehiä käveli kannella kultanauhakkein koristetuissa päähineissään ja univormumaisissa vaatteissa ikäänkuin sotalaivassa, ja vahdissaolijat olivat aseistetut.

Miehistö sitävastoin oli melkein poikkeuksetta ryysyihin puettua väkeä. Siihen näytti kuuluvan kaikkia kansallisuuksia: englantilaisia, irlantilaisia, saksalaisia ja amerikkalaisia; sitäpaitsi puoli tusinaa neekereitä ja mulatteja.

Kun ei kukaan hänestä sen enempää välittänyt, kulki hän toistaiseksi missä halusi.

Mutta kun Salve sitten näki aavanpuoliselta laidalta laskettavan mereen ilman mitään juhlamenoja kokonaista kolme ruumista, jotka oli huolimattomasti kääritty purjekankaaseen, alkoi häntä kammottaa.

Ne olivat osanneet salata satamaviranomaisilta, että laivassa raivosi keltakuume.

Vielä kaameammalta alkoi asia tuntua, kun pieni, kalpea laivapoika, jonka kanssa hän ryhtyi puheisiin, kertoi alhaalla makaavan useita sairaita ja tiesi yhden äsken mereen lasketuista kuolleen edellisenä päivänä juuri siinä kojussa, jossa Salve oli viettänyt yönsä.

Salve oli ihan kuohuksissaan.

Illalla kutsui hänet luoksensa kapteeni, jolla oli venemies vierellään. Kapteeni oli laiha, tarmokkaannäköinen, suunnilleen neljänkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka jyrkkäpiirteisiä, hieman onttoposkisia kasvoja kiersi tiheä, tumma poskiparta ja sirosti kammattu kiiltävä tukka.

Hän seisoi polttaen hienoa piippuansa, jonka varsi oli helmiäisellä koristeltu, silloin tällöin maistaen mustaa kahvia kattoikkunalla olevasta kupista.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän nyökäten vastaukseksi Salven tervehdykseen.

"Salve."

"Salve", toisti kapteeni murtaen nimeä englanniksi, @@ "ja norjalainen?"

"Hän näyttää liian kelpo mieheltä noiden toisten lurjusten joukkoon", mutisi hän venemiehelle.

"Kokenut matruusi, vai kuinka?"

"Niin."

"Sinä olet saanut pestiksi kolme guineaa, eikö totta?" jatkoi kapteeni imaisten pari kertaa piippuansa ja katsahtaen tilikirjaansa. "Kuukauden palkan."

"En, kapteeni!" Salve selitti, miten asianlaita oli. "Pestiä en ole oikeastaan ottanut ennenkuin nyt, jolloin minun lienee pakko se tehdä, @@ mutta minua on tähän asti kohdeltu kuin koiraa, jopa huonomminkin!"

Kapteeni ei ottanut kuullakseen jälkihuomautusta, päätti vain lyhyesti ja karskisti:

"Ne kolme guineaa kuuluvat hänelle, Jenkins! Menköön keulamärssyyn, siellä tarvitaan kunnon meripoika kaikkien kelvottomani avuksi."

"Pelatkaa toiste omaan laskuunne, älkää matruusien vahingoksi", huomautti hän sitten hiljaa ja ivallisesti; Salve kuuli sen sentään.

Niin oli se keskustelu ohi. Venemiehen kasvot ennustivat, että Salve saisi tilaisuuden sattuessa maksaa voittonsa. Hän kulki liikutellen ulkonevaa leukaansa ja kierrellen vaaleata poskipartaa sormensa ympärille.

Eräs mulatti parka, joka pesi keittoastioita, sai toistaiseksi sijaisena kokea kostoa. Nuhdeltuaan häntä lyhyeen venemies iski hänet pampulla kumoon, niin että hän jäi pitkäksi ajaksi makaamaan kykenemättä liikahtamaankaan.

Tuo kuohutti Salven mieltä, mutta vielä enemmän häntä ihmetytti, kun hän näki miehen heti senjälkeen tarttuvan jälleen työhönsä, ensin rauhallisesti pyyhkien kastrullista omaa vertansa.

Jonkinlaista kohtuutta luulisi koiramaisessa nöyryydessäkin olevan, arveli Salve kiukuissaan melkein suoden miehelle ansaitsemattoman iskun.

Purjeentekijältä hän sitten sai kojuvaatteet ja varastonhoitajalta palkkansa tiliin merimiespuvun niiden melko lailla tärveltyneiden hienojen vaatteiden sijaan, jotka hänellä oli yllään.

Seisoessaan myöhemmin alhaalla järjestämässä kojuansa hän näki toisella puolen purjekangasvaatteisiin puetun miehen samoissa askareissa. Hän ei voinut erehtyä @@ se oli Federigo.

Salve sai myöhemmin kuulla, että hän oli joutunut poliisin huostaan kapakassa sattuneen rytäkän aikana.

Hän oli nähnyt laivamiehen pelastavan Salven ja kun hänen itsensäkin onnistui matkalla päästä pakoon, oli hänkin turvautunut alukseen.

Sisaren konnamaisuuden aiheuttama harmi kiehui vielä liian kiivaana Salven mielessä, vaikka hän uskoikin, ettei Federigo ollut jutussa mitenkään osallisena.

Näytti kumminkin siltä, että hänellä oli tavallaan paha omatunto, sillä he eivät jutelleet toisilleen, vaan käyttäytyivät kuin ventovieraat. Brasilialaisen ilmeestä näki, että hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, mutta siinä oli samalla sellaista, mikä kehoitti Salvea olemaan varuillaan.

Salvelle selvisi pian, ettei hän olisi voinut joutua mahdottomampaan alukseen.

Miehistö oli koottu New Orleansin ja Charlestonin telakkain pohjasakasta; kaikkien kasvoissa näkyi paheiden ja häpeällisen elämän jälkiä, ja heidän kesken kaikui alinomaa mitä karkein sadattelu ja jumalanpilkka.

Pampun iskut ja kammottava käytös kuuluivat päiväjärjestykseen, ja se, jota asia koski, voi odottaa vain vahingonilon ilmauksia toverien taholta. Mitään oikeutta ei voinut saada; kysymykseen tuli ainoastaan se, missä määrin asianomaista suojelivat upseerit tai miten hän oli onnistunut takaamaan tovereita miehikseen.

Amerikkalaiset ja irlantilaiset vetivät lukuisimpana kansallisuutena yhtä köyttä kohdellen joka päivä julmasti kaikkia heikompiansa.

Seitsemän tai kahdeksan kehnosti puettua espanjalaista ja portugalilaista, joilla oli aina varalla veitsi, olivat kumminkin suljettuna joukkona tavallansa heidän veroiset. Heidän joukossaan oli Federigokin.

Varsinkin kärsi heidän halpamaisesta käytöksestään eräs sairas espanjalaisraukka, jota oli ajettu työhön, kunnes hän ei enempää jaksanut.

Salve käsitti voivansa näissä oloissa luottaa vain itseensä. Amerikkalaiset ja irlantilaiset, jotka aluksi näyttivät aikovan lukea hänet miehekseen, kääntyivät näet vähitellen hänelle vihamielisiksi. He olivat närkästyneet siitä, ettei hän välittänyt heidän toveruudestaan, epäilivät hänen pitävän itseänsä liian hyvänä, ja kun sitten kävi ilmi, että hän oli erinomainen merimies, tuli lisäksi kateus.

Mutta kaikkein pahimmin vaikutti mister Jenkins, joka osasi viekkaasti saada matruusit uskomaan, että upseerit suosivat Salvea.

Tässä suhteessa osoittautui kuitenkin Federigo odottamattoman ystävälliseksi, ja Salve oivalsi saavansa kiittää häntä siitä, etteivät kaikki portugalilaisetkin olleet hänelle vihamielisiä. Siitä johtui, että he molemmat jälleen lähenivät toisiansa.

Miehistön keskuudessa pelättiin varsinkin erästä luisevaa, kuparinruskeata ja arpista irlantilaista. Hän joutui toisinaan todellisen raivon valtaan, kun hänen paha verensä sattui kuohahtamaan. Ennen Rioon saapumista hän oli ollut kahleissa, koska oli eräänä päivänä kannella ollessaan vannonut tappavansa kapteenin.

Paitsi häntä oli laivassa vielä pari kolme muuta samanlaista pukaria, jotka kumminkin pitivät keskenään jonkinlaista aselepoa.

Upseereilla oli syynsä olla ylimalkaan puuttumatta miesten kesken sattuviin kiistoihin.

Eräänä päivänä, kun isokello soitti ruualle, antoi mister Jenkins Salvelle määräyksen, jonka hän sai suoritetuksi vasta kaikkien toisten jo istuttua pitkän pöydän ääreen.

Hänen tullessaan oli kaikki syöty, joten hän jäi ilman päivällistä.

Seuraavana päivänä sattui käymään ihan samoin, joten hänen täytyi tyytyä aamiais- ja illallisannoksiin, ja kolmantena näytti taas olevan samoin laita, sillä mister Jenkins määräsi hänet jälleen sopimattomaan aikaan sellaiseen työhön, jota suorittaessaan hän välttämättä myöhästyisi aterialta.

Salve oli hyvin ymmärtänyt, mikä oli tarkoituksena. Kun hän oli verrattomasti kunnollisempi ja reippaampi kuin kukaan muu keulamärssyn miehistä, ei mr. Jenkins ollut päässyt häntä mitenkään rankaisemaan. Mutta nyt oli aikomus päästä toista tietä hänen kimppuunsa.

Ollessaan yksin vahdissa edellisenä iltana oli Salve suunnitellut, mitä tekisi. Nälkiintyessään ja heikontuessaan hän joutuisi armotta mr. Jenkinsin pahoinpideltäväksi. Mutta miten hyvänsä, joka tapauksessa oli parempi kärjistää asiat heti paikalla kuin sortua hitaasti perikatoon.

Suoritettuaan tehtävänsä hän riensi ruokapöydän ääreen, missä miehet olivat jo aterialla, kaksi saman kulhon ääressä.

Hän istuutui irlantilaisen luo, jonka huomasi olevan yksin kulhollaan.

"Anna tänne!" virkkoi hän kylmästi.

Irlantilainen vain silmäili häntä ivallisesti, nähtävästi oudoksuen Salven rohkeutta, mutta jatkoi häiriytymättä syöntiänsä.

Salve tajusi, että tässä täytyi voittaa.

"Henki hengestä, irlantilainen!" huusi hän hypähtäen seisaalleen. Kun toinenkin samassa nousi, iski hän häntä kasvoihin niin kiivaasti, että hän tupertui yli rahin, seinää vasten.

Syntyi hurja tappelu.

Irlantilainen nousi kuin vertavuotava härkä, sieppasi orresta malspiikin ja iski sillä syvän haavan Salven poskeen, jossa myöhemmin, oli ainainen arpi.

Sitten välkähtivät puukot.

Salve liikkui kuin teräsvieteri, kaksinverroin vikkelämmin ja kylmästi laskevammin kuin hänen raivoisa, mutta kömpelö vastustajansa.

Salven huulilla oli kalpea hymy; hänen iskunsa sattuivat tavantakaa ja tappelu päättyi siihen, että toinen, ankarasti verta vuotaen ja melkein tajuttomana, kompuroi ulos ahtaasta ovesta pelastuakseen.

Monet iloitsivat nähdessään pelätyn irlantilaisen joutuvan häviölle, ja sitä mielialaa oli Salven kiittäminen siitä, että sai tapella tappelunsa yksin hänen kanssaan.

Salve iski puukkonsa pöytään kulhonsa kupeelle, katsoi ympärilleen ja kysyi:

"Onko täällä muita, jotka aikovat anastaa minun ruokani?"

Kukaan ei vastannut.

"Minun tekee nyt kovin mieleni ratkaista asia tällä kertaa!" jatkoi hän välittämättä siitä, että veri vuoti pitkin hänen kasvojaan ja käsiään. "Minulta on jäänyt saamatta kaksi päiväannosta. Nyt minä sensijaan pidän vadin yksin seuraavina kahtena kertana @@ ja haluanpa kuulla, mitä irlantilainen tai kuka muu tahansa siitä asiasta arvelee."

Irlantilainen makasi kojussaan haavakuumeessa koko viikon, ja tapaus oli herättänyt kunnioitusta Salvea kohtaan.

Kaikesta huolimatta hän arvasi aloittaneensa epätoivoisen pelin ja tiesi voivansa selviytyä kaikista näistä konnamaisista ihmisistä ainoastaan yhä häikäilemättömällä käytöksellä, joten hänen täytyi tulla ainakin yhtä pelätyksi kuin irlantilainen.

Senpävuoksi hän ei odottanutkaan toisten haasteita, vaan alkoi tahallaan käyttäytyä häikäilemättömästi jakaen oikeutta mielin määrin.

Mies, jota lähinnä irlantilaista eniten pelättiin, oli leveäharteinen mulatti, joka muitta mutkitta käytteli ryöstöjärjestelmää niihin nähden, jotka eivät olleet minkään puolueen suojatteja.

Salve, joka hänkin oli kerran joutunut kärsimään hänen ryöstöistään, oli nähnyt hänet useissa tappeluissa, tutkinut hänen omituista taistelutapaansa ja saanut selville, ettei mies ollutkaan niin väkevä kuin hän halusi toisille uskotella.

Salve ryhtyi hänen kanssaan kinastelemaan vanhan asian johdosta, ja tappelu päättyi nytkin ehdottomasti hänen edukseen.

Hänellä oli nimenä Januarius (Tammikuinen) pyhimyksen mukaan, ja Salve vakuutti kykenevänsä kylvettämään hänet kaikkina muinakin vuoden kuukausina.

Mies ei ollut lainkaan rohkea eikä näyttänyt sen koommin haluavan ryhtyä tappelemaan. Irlantilaisesta sitävastoin saattoi heti hänen jälleen kannelle tultuaan havaita, että hän halusi koettaa uudestaan.

Aihetta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Salve tarttui siihen kohta voidakseen esiintyä kiihkeänä haastajana.

Sairaan espanjalaisparan saappaat olivat eräänä päivänä näyttäneet irlantilaisesta houkuttelevilta, ja hän käyskeli nyt ne jalassaan.

"Kuulehan, irlantilainen", virkkoi Salve ensinmainitun kulkiessa eräänä iltapäivänä hänen ohitsensa, "sinä astelet huonoissa saappaissa. Minä neuvon sinua jättämään ne takaisin, tai muuten en hellitä, ennenkuin olen vetänyt ne jalastasi, ymmärrätkö?"

Irlantilainen loi häneen hurjan katseen, mutta kalpeni kuullessaan ankaran uhkauksen @@ Salve puolestaan näytti säteilevän tyytyväiseltä, ikäänkuin olisi vain odottanut huvin alkamista.

Mies teki virheen asettumalla puolustusasentoon sensijaan että olisi hyökännyt, ja typertyi jo parista odottamattomasta iskusta Salven hyökätessä tiikerinä hänen kimppuunsa.

Miehistö kokoontui heidän ympärilleen. Molemmat taistelijat käyttelivät asetta, ja Salve piti sanansa: hän veti saappaat pyörtyneen vastustajansa jalasta ja vei ne espanjalaiselle.

Salve ei ollut voimiltaan läheskään niiden monien veroinen, joiden hän tiesi nyt vain etsivän sopivaa tilaisuutta päästäkseen hänen kimppuunsa. Senvuoksi täytyi alinomaa asettaa kaikki yhden ainoan kortin varaan, jotta tilanne säilyisi siedettävänä, täytyi käyttäytyä häikäilemättömämmin, välittää vähimmin hengestään ja olla halukkain tappelemaan. Siksi ryntäsi hän arvelematta kimppuun vähäpätöisimmästäkin syystä, ja kun hän uhkasi, tiesi hän aina pitää sanansa.

Alinomaa ylenmäärin jännitetty tarmo meni hänelle lopulta veriin kuin kuume, ja hänen kasvoihinsa tuli pahasisuinen ilme.

Häntä aljettiin pitää yhtenä niistä hillittömistä miehistä, jotka usein päättävät päivänsä raakapuunnokassa tai kapteenin revolverinkuulan satuttamina.

Heissä raivoaa sokeana, kostoa vaatien pilkattu ihmisluonto; @@ muuten ei voi selittää kaikkea sitä suunnatonta pahanilkisyyttä ja niitä hurjia kohtauksia, joita useissa valtamerialuksissa sattuu.

Upseerit iloitsivat kaikessa hiljaisuudessa irlantilaisen ja mulatin hirmuvallan sortumisesta. Heille oli eduksi, että miehistön kesken vallitsi riita ja eripuraisuus, sillä jos kaikki nuo konnat olisivat olleet yksimielisiä, olisi kapinavaara ollut uhkaamassa.

Ennen Rioon tuloa oli kapteeni, kuten sanottu, antanut kahlita irlantilaisen. Samaan aikaan hän oli muitta mutkitta ampunut alas raakapuulta erään, jota, hän piti häiriöntekijäin päämiehenä.

Salveakin katseltiin nyt epäluuloisemmin, ja kapteeni ihmetteli, kuinka oli voinut niin kovin erehtyä miehestä. "Mutta", arveli hän, "roskaväki se tekee kaltaisekseen." Salve oli joka tapauksessa kunnollisin ja palveluksessa luotettavin matruusi, mitä aluksessa oli.

Mr. Jenkins väisti nyt häntä vaieten, sillä hän oli kuullut Salven vannoneen tahtovansa "nähdä hänen sisuksensa", jos mr. Jenkins uskalsi häntä loukata.

Salvesta näytti kuitenkin selvältä, että mr. Jenkins mietti jotakin juonta häntä vastaan.

Kävi pian ilmi, että niin oli laita. Eräänä päivänä Salve kutsuttiin kapteenin luo, joka piti oikean tutkinnon, tuon uhkaavan lauseparren johdosta. Salve tunnusti sitä käyttäneensä, koska mr. Jenkins yritti häntä ahdistelemaan.

"Minä tahdon pois laivasta kohta kun saavutaan Valparaisoon, kauemmaksi minä en ole sitoutunut lähtemään. Muuten on elämä minulle ihan yhdentekevä", lopetti hän synkästi.

Kapteenilla lienee hänelläkin ollut omat ajatuksensa mr. Jenkinsistä, sillä Salve pääsi odotetusta ankarasta rangaistuksesta joutuen vain neljäksitoista vuorokaudeksi vedelle ja leivälle.

"Se kesyttää sinua, poikaseni!" virkkoi kapteeni.

Salven istuessa kopissaan laihan muonan varassa huvittelihe mulatti, jonka hän oli voittanut, syömällä lämpimiä liharuokiansa ihan oviluukun suulla, jotta tuoksu tunkeutuisi koppiin ja ärsyttäisi vankia. Mr. Jenkins oli antanut suostumuksensa tähän huvitukseen.

Salve oli aluksi iloinen siitä, että oli päässyt rauhaan.

Mutta erään kerran päivällisaikaan hän pisti päänsä ulos aukosta. Hän oli nälkiintynyt ja ärtyisä.

"Kuulehan, mulatti!" aloitti hän.

Mulatti katsahti häneen irvistellen niin että valkoiset hampaat loistivat ja oli kovin tyytyväinen nähdessään temppunsa tepsivän.

"Sinulla kai on siinä hyvää ruokaa?"

"On, hyvin hyvää!" vastasi mulatti vahingoniloisena ja ylen tyytyväisenä.

"Se saa minut ajattelemaan tulevaisuutta", jatkoi Salve leppoisasti, "ajattelemaan, miltä sinä sitten näytät, kun minä pääsen vapaaksi. Minä survon sinut nuuskaksi, ystäväiseni! Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi?"

Mulatti jatkoi syömistään, mutta kävi yhä miettivämmäksi.

Hän, kuten sanottu, ei ollut erikoisen rohkea, ja lopulta ruoka ilmeisesti alkoi häntä tympäistä.

"Sinähän olet sen näköinen kuin söisit itseäsi", virkkoi Salve pitkähkön vaitiolon jälkeen, jonka aikana hän oli pitänyt silmällä toisen yhä aremmaksi käyvää ilmettä. "Niin käy, ystäväiseni, @@ ellet @@"

"Ellen?" tiedusti mulatti korviaan teroittaen.

"Ellet sinä pidä huolta siitä, että minä saan joka päivä ruoka-annoksesi. Nyt on vain viisi päivää jäljellä, ja minä olen nähnyt nälkää yhdeksän päivää sinun syödessäsi; sehän on oikeus ja kohtuus. Jos mr. Jenkins näkee sinun pistävän minulle ruokaa, niin tiedät joutuvasi rangaistavaksi. Sinun tulee siis olla varovainen ja itse pitää lautasta luukulla, joten hän luulee sinun syövän ihan minun nokkani alla."

Ehdot olivat kiusalliset. Mulatti ei vastannut, istui vain villavine päineen alakuloisessa ja mietteliäässä asennossa.

Mutta seuraavana päivänä hän asettui lautasineen leveästi luukulle, ja Salve otti armotta jok'ikisen murenan.