Part 7
Kokki, joka kantoi vettä sieltä alhaalta, tuli eräänä päivänä ylös takanasilmin ja väitti nähneensä siellä punanuttuisen miehen istumassa.
"Se on laivatonttu, joka valittaa aluksen kohtaloa", arveli joku merkitsevästi. Mutta kun kokki siihen huomautti, että mies oli ollut ainakin ison Andersin kokoinen, ja alkoi vielä varustella häntä mustalla värillä ja kavioilla, niin syntyi ankara pelko.
Eipä ollut enää mikään leikin asia olla moisessa aluksessa.
Kapteeni Beck oli vastannut näihin otaksumansa mukaan uusiin ärsytysyrityksiin jatkamalla nujerrustyötään.
Vaikka Salve olikin liian älykäs uskoakseen noita taikoja, ei hän kumminkaan moittinut syntynyttä tyytymättömyyttä, vaan vihjaili siihen suuntaan, ettei olisi hullumpaa, jos kaikki, jotka suinkin voivat, karkaisivat laivasta Riossa.
Kun Beckille kerrottiin kokin viimeinen huomio, viittasi hän vanhan merenvahapiippunsa pureksitulla suukappaleella puhujaan päin ja virkkoi ivallisesti:
"Luulenpa, että teidän jokaisen lastissa piilee riittävän tyhmä paholainen. Eikö kukaan uskalla lähteä hiiliruumaan? Vai pitääkö minun itse mennä?"
Ensimmäinen perämies tarjoutui seuraamaan häntä.
Mutta samassa ilmoittautui Salve selittäen puolestaan lähtevänsä alas hiiliruumaan yhtä mielellään kuin mastoonkin. "Siellä ei ole läheskään niin kuuma!" lisäsi hän pilkallisin vihjein.
Lyhdyn valossa tarkastaessaan pimeätä ruumaa löysi Salve punaiseen villanuttuun paetun miespahasen, joka oli kiivennyt piiloon köysikasan päälle.
Hän oli musta kuin neekeri ja selitti, kannelle tultuaan, kuolemanrangaistuksen uhalla karanneensa rykmentistään Montevideosta ja aikoneensa pysytellä piilossa, kunnes alus saapuisi Rioon.
Hän oli tullut laivaan lähdön edellisenä iltana pimeän aikaan ja oli kätkeytynyt hiiliruumaan. Kun luukku suljettiin, oli hiilikaasu vähältä hänet tukehduttaa, ja hän oli voihkinut siellä maatessaan. Sitten hän oli pitänyt varansa ja hiipinyt öisin peräkannella olevaan laivavenheeseen, jossa oli maannut hengittäen raitista ilmaa suunnilleen auringonnousuun asti. Muutaman kerran hän oli ollut keittiössä ja löytänyt ruokaa ja kompassin luo hän oli toisinaan pysähtynyt, koska matka tuntui loppumattomalta ja hän tahtoi päästä varmuuteen siitä, että alus tosiaankin kulki pohjoiseen, kohti Rioa, jonka nimen hän oli kuullut satamassa mainittavan.
Hän oli nuori, hintelä, vilkassilmäinen mies, ei Salvea pitempi ja näöltään espanjalainen tai portugalilainen. Hän osasi kumminkin välttävästi englannin kieltä.
Kapteeni Beckiä hänen selityksensä epäilytti, sillä hän näytti kuuluvan korkeampaan säätyyn kuin tavallinen sotamies, ja se seikka, että hän pelkäsi ilmaista itseänsä, vaikka jo oltiin avoimella merellä, sai kapteenin päättelemään, että hän kuului valtiollisen vainon alaisiin, joiden oli Riossakin paras pysytellä piilossa.
Kapteeni käski antaa hänelle ruokaa ja lupasi sallia hänen menevän maihin sillä tavalla kuin itse parhaaksi näki. Mutta mitään apua hän ei saanut odottaa, koska kapteeni ei halunnut joutua hänen tähtensä tekemisiin viranomaisten kanssa.
Salve, joka useimpain merimiesten tapaan osasi hieman englanninkieltä, liittyi vähitellen espanjalaiseen, jonka havaitsi hupaiseksi ja sangen älykkääksi veikoksi.
15.
Kevyen iltapäivätuulen kuljettamina he liukuivat Rio Janeiron ahtaaseen väylään @@ yhteen maailman kauneimpia @@ valtavain graniittivuorten väliin, joista toinen vielä hehkui punaisena auringonpaisteessa toisen kohotessa varjosta sinipunervana vasten ilman puhdasta sineä.
Toisella puolella, "Sokerikeon" juurella, oli Prajan linnoitus, toisella Castel Santa Cruz, ja suoraan heitä vastapäätä, korkeimmalla huipulla satamassa kohosi solakka signaalitorni.
Kaikki tämä luonnonkauneus vaikutti voimakkaasti Salveen. Hän tunsi tuona hetkenä katuvansa karkaamispäätöstään.
Viranomaisten tullessa laivaan työskenteli brasilialainen rauhallisesti toisten miesten joukossa, ja heidän ei onnistunut tarkastuksen aikana havaita, että kapteenin ilmoittamassa miesluvussa oli yksi liikaa. Salve oli lainannut hänelle vaatteet.
Satamaluotsi, tärkeännäköinen, punaisin kukin koristetulla panamahatulla varustettu mulatti sitävastoin huomasi piankin, että miehistön keskuudessa vallitsi tyytymättömyyttä, sillä alusta ankkuripaikalle Ilha das Cobrasiin sijoitettaessa kaikui vorokkilaulu jälleen sangen kiihtyneenä. Ja ne runnarit, jotka jo samana iltana ilmestyivät heidän luokseen laiturille, olivat varmaan saapuneet hänen vihjauksestaan.
Kapteeni Beck oli tyytymätön sekä itseensä että miehistöön.
Hän oli aina tuittupäinen lämpimässä ilmanalassa ja koki usein hyvinkin kiitettävästi itseänsä hillitä, mutta se johti vain sitäkin ankarampiin purkauksiin vartioimattomina aikoina.
Pojan kirje oli hänen mieltään katkeroittanut, ja nyt, luullessaan arvovaltaansa loukatun, hän oli käynyt taipumattomaksi.
Niillä miehillä, jotka aikoivat laivasta lähteä, oli kuitenkin täysi syy odottaa, kunnes tavallisuuden mukaan saivat satamassa osan palkkaansa.
Mutta jo seuraavana yönä olivat brasilialainen ja Salve kadonneet.
Seurasi ankara, satamapoliisin avulla toimeenpantu etsiskely, varsinkin sen runnarin luona, jonka oli nähty juttelevan miesten kanssa. Mutta hänen omatuntonsa näytti kotitarkastuksen aikana niin puhtaalta, että poliisi arveli hänen tällä kertaa tosiaankin olevan syyttömän.
Beck vahvisti nyt yövahtia luotettavimmilla miehillään, antoi siirtää aluksen iltaisin ulommaksi laiturista eikä päästänyt ketään maihin.
Hän oli saanut ansaitsemansa kiitoksen, @@ virkkoi hän katkerasti @@ kun oli auttanut tuota punapaitaista lurjusta, joka oli vastapalvelukseksi vienyt hänen parhaan miehensä. Salven karkaaminen kiukutti häntä enemmän kuin hän halusi itselleen tunnustaa.
Kapteeni Beck oli lupauksensa mukaan pitänyt huolta siitä, että ensimmäinen perämies opetti Salvelle merenkulkuoppia, ja oli sitäpaitsi hautonut mielessään ajatusta, että Salve saisi hänen toimesta luovuttuaan "Junon" kuljetettavakseen. Kapteeni näet oivalsi, ettei hän ollut milloinkaan tavannut rehdimpää eikä luotettavampaa nuorta miestä, joka samalla oli harvinaisen lahjakas.
Salve oli ajatellut brasilialaisen varmaan keksivän neuvon heidän satamaan päästyänsä eikä hän näissä toiveissaan pettynytkään. Brasilialainen oli osannut tehdä hänelle monia palveluksia.
Ennen lähtöänsä pisti Salve hopeakuorisen kellonsa, johon oli puukonkärjellä piirtänyt "Muistoksi Salve Kristiansenilta", Nilsin liivintaskuun. Nils kuorsasi ankarasti viereisessä kojussa.
Kansivahdin huomaamatta molemmat miehet sitten kiipesivät yön hiljaisuudessa kiinnitysköyttä pitkin laiturille.
Salven seuralainen näytti hyvin tuntevan tienoot ja olevan samalla kovin arka. He karttoivat kaikkia valaistuja katuja ja seisahtuivat usein pimentoon tähyämään yöpoliisia.
Kun he olivat tunnin ajan kulkeneet ahtaita katuja, alkoi rakennusten lomiin ilmestyä puutarhamuureja, joiden yli levittelivät oksiansa pomeranssipuut levittäen väkevää tuoksuansa tyyneen yöhön.
He olivat jättäneet taakseen Catumby-nimisen esikaupungin ja astelivat nyt avoimen paikan poikki toiseen esikaupunkiin, Mata-Porcaniin. Toisella puolen näkyi kukkulalla linnoituksentapainen, kivimuurin ympäröimä rakennus.
Salven kumppani käyttäytyi näillä main ylen pelokkaasti ja tuli sanoneeksi, että rakennus oli rangaistuslaitos, jonka tienoilla aina liikkui patrulli.
Runsaan puolen tunnin kuluttua hän vihdoin pysähtyi erään puutarhamuurin luo, missä oli pienoinen portti, katsahti varovasti ympärilleen ja virkkoi kummantapaisen kiireesti:
"Tästä meidän täytyy yli @@ sitten ei ole hätää."
Hän nousi Salven selkään ja veti sitten hänetkin muurille, hyppäsi alas pieneen puutarhaan ja alkoi kuin mieletön kieriä ruohikossa huutaen huutamistaan:
"Salvado! Salvado!" (Pelastettu, pelastettu!) @@ Sitten hän riensi pienen rakennuksen luo, joka lepäsi puolittain puiden varjossa, koputti oveen omalla tavallansa ja huusi:
"Paolina! @@ Paolina!"
Yöpuvussa oleva naishenkilö, jonka ääni kaikui nuorekkaalta, mutta hieman syvältä, avasi kaihtimen ja kurkisti ulos.
"Federigo!" virkkoi hän väristen, ja sitten seurasi nopeita kysymyksiä ja vastauksia espanjan kielellä, jota Salve ei ymmärtänyt.
Hän käsitti vain, että nainen kummastui nähdessään vieraan miehen, ja että Federigo rauhoitti häntä sanalla "amigo" ja lyhyellä selityksellä.
Nainen avasi nopeasti oven ja syleili kiinteästi Federigoa, suuteli hänen kumpaakin poskeansa ja nyyhkytti.
Paikkakunnan tavan mukaan hän sitten tarjosi Salvelle poskeansa ja säpsähti hieman, kun mies ei näyttänytkään tarkoitusta ymmärtävän, nyökkäsi vain ja virkkoi puolittain englannin, puolittain espanjan kielellä: "Good evening, señorita!"
Nyt huomasi señorita innoissaan unohtaneensa mantiljinsa ja juoksi kiireesti heidän luotansa.
Paolina oli Federigo Nunezin sisar. Hän, hänen vanha äitinsä ja lisäksi eräs vanhahko mulattinainen, joka oli ollut Paolinan imettäjä, olivat talon ainoat asukkaat.
Pian hän tuli takaisin, mukanaan kynttilä, viiniä, leipää ja hedelmiä, asettui osaaottavasti veljensä viereen ja laski käsivartensa hänen olalleen. Veli kertoi innokkaasti viittilöiden, kasvot kertomuksen elävänä kuvastimena.
Äkkiä Federigon kasvot muuttuivat kalpean intohimoisiksi, ja hänen mustat silmänsä salamoivat. Hän iski kädellään ilmaa, ikäänkuin olisi tikaria käytellyt ja nauroi niska kenossa ivallisesti riemuiten, niin että valkeat hampaat loistivat.
Salve ymmärsi, että Federigo oli surmannut jonkun henkilön Montevideossa, luultavasti päästäkseen karkuun, ja että hän pelkäsi Rion poliisin saaneen tiedon asiasta. Hän istui tuijotellen Federigon sisarta. Hän oli solakka ja joustava nainen, viehkeä ja samalla uhkea, sellainen tumma kaunotar, joita löytää vain etelästä ja joiden kasvoissa ja hehkuvassa katseessa on ihmeellinen eloisuus.
Ilmeiden leikki, joka muistutti veljeä, vaikutti kuitenkin epänaiselliselta Salveen, josta jo oli tuntunut vastenmieliseltä se, että señorita tavan takaa katseli häntä pitkään ja tutkivasti.
Miten olikaan: Elisabetin syvät, puhtaat, pohjoismaiset kasvot kuvastuivat tuona hetkenä hänen mieleensä niin selvästi, että hän olisi hyvin voinut ne piirtää.
Sen sangen vähän imartelevan ilmeen, joka tämän vertailun vuoksi vaistomaisesti kohosi hänen kasvoilleen, huomasi Paolina sattumalta aikoessaan juuri ryhtyä tuliseen tapaansa kiittämään häntä siitä, mitä hän oli tehnyt veljen hyväksi.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan, hämmästyneenä ja hieman epäröiden. Hänen kasvoissaan välähti näkyviin jotakin kalpeata ja silmissä oli outo ilme. Sitten hän astui Salven luo, tarttui hänen käteensä niinkuin oli nähnyt Salven tullessaan tervehtivän, ja lausui jokseenkin kylmästi joitakin sanoja, joiden tuli ilmaista hänen kiitollisuuttansa.
Sitten hän herätti vanhan mulattinaisen, joka ryhtyi järjestämään paria kaislavuodetta, ja toivotti hyvää yötä luomatta katsettaan Salveen.
Federigo oli sillä välin mennyt äitinsä luo, ja Salve kuuli heidän juttelevan kiihkeästi.
Salven mieleen oli odottamatta johtunut se, minkä hän olisi mieluimmin tahtonut unohtaa. Hän makasi kauan valveilla raskaissa mietteissään, joiden esineenä oli Elisabet.
Sitten hän uneksi joutuneensa käärmeenpesään, missä hänen oli ankarasti taisteltava isoa käärmettä vastaan, joka yritti iskeä häneen katosta ja seiniltä ja jonka hiiluvissa silmissä hän lopulta tunsi Paolinan katseen.
* * * * *
Señoritan sanottiin aamupäivällä lähteneen vanhan mulattinaisen seurassa ostoksille ja tutkimaan, oliko ryhdytty etsiskelyihin.
Sointuakseen paremmin ympäristöönsä oli Salve pukeutunut hienoihin sinisiin verkavaatteisiinsa. Ne hän oli kuljettanut mukanaan nyytissä, muutamain muiden esineiden ja Montevideossa maksetusta palkasta jäljellä olevien rahojen ohella.
Oli ilmeistä, että hän näytti komealta sievässä merimiespuvussaan, sillä Federigon äiti silmäili häntä ihan ihmeissään, kun heidät esiteltiin toisilleen. Hän oli nähtävästi otaksunut poikansa ystävän karkeaksi brasilialaiseksi matruusiksi, jollaista väkeä kansan pohjasakka siellä ylimalkaan on.
Hän itse oli kutistunut, pergamentinkeltainen vanha nainen, jonka paksu harmaa tukka oli sidottu niskaan yksinkertaiseen solmuun. Hänellä oli sormissa joukko tukevia sormuksia ja korvissa raskaat kellukat. Pienet pistävät silmät puhuivat sammuneista intohimoista, ja hänen kasvoissaan näkyi vielä selvempänä se rottamainen ilme, joka silloin tällöin pilkisti pojan piirteistä. Salve havaitsi piankin, että hän oli vajonnut juoppouteen.
Eukko pysytteli isomman osan päivää varjonpuolella olevissa suojissa tai pienessä kuistikossa acachacasta ja vettä säätävillään ja alinomaa pyöritellen ja polttaen savukkeita.
Kaikesta huolimatta kohtelivat sisarukset häntä kunnioittavasti, ja selvää oli, että hän oikeastaan johti kaikkia heidän aikeitansa.
Ave Marian aikaan iltasella lepäsi hän useinkin humalassa polvillaan ja mutisi rukouksiaan lähtien sitten kohta makuulle.
Kotiin tullessaan vältti señorita edelleen Salven puoleen kääntymistä. Salve näki hänen antavan rahoja veljelleen, jonka hieman murheellisiksi vetäytyneet kasvot jälleen kirkastuivat.
"Mitä sinä olet tehnyt sisarelleni?" kysyi Federigo hymyillen eräänä päivänä. "Hän ei ole sinulle hyvä. Hän on vaarallinen", virkkoi hän vakavasti ja lisäsi sitten ikäänkuin harkiten:
"Niin kauan kuin olet tässä talossa, olet kumminkin hyvässä suojassa; mutta nyt olet saanut varoituksen."
Federigoa samoinkuin Salveakin alkoi pitkä kotiaresti vähitellen ikävystyttää.
Sisaren pyynnöistä huolimatta hän lähti illalla ulos ja palasi hyvin myöhään. Hänen mielialansa oli synkkä ja kiihtynyt, ja Salve voi hänen katkonaisista lausumistaan ymmärtää, että hän oli menettänyt pelissä kaikki rahansa.
Salve oli jo toisena aamuna huomannut, että talossa vallitsi rahanpuute.
Eräänä päivänä olivat veli ja sisar molemmat huonolla tuulella. Salve kuuli heidän kiivaasti riitelevänkin.
Sopivana hetkenä hän toteutti tekemänsä päätöksen jättämällä Federigolle rahansa, yhtä ainoata hopeapiasteria lukuunottamatta. Hän näet halusi maksaa puolestaan.
Federigo otti rahat, joskin empien, ja illalla hän oli jälleen ulkona. Sisar istui kotona kuistikossa.
Hän ja Salve eivät voineet keskustella, kun eivät osanneet toistensa kieltä, ja Salvea tuo välimuuri lähinnä ilahdutti, koska siten sai olla ihan rauhassa.
Señorita oli kuitenkin viime aikoina silmäillyt häntä uteliaasti ja oli useita kertoja käskenyt veljensä kysyä häneltä yhtä ja toista.
Hänen mielikuvapiirinsä ei näyttänyt ollenkaan avaralta. Kysymykset koskivat aina samaa asiaa: millaisia naiset olivat hänen maassaan. Niinpä osasi Salve piankin asiaankuuluvat iskusanat ulkoa.
Salven istuessa illalla tuolissaan kulki señorita hänen selkänsä taitse ja silitti ikäänkuin sattumalta kevyesti hänen hiuksiansa.
Jos tukka olisi ollut sähköinen, olisi sen rätinä hyvin ilmaissut Salven kiukkua.
Kotiin palatessaan heitti Federigo harmistuneena lakkinsa tuolille ja joi ahnain siemauksin lasin rommia, jonka näki pöydällä. Hänellä ei ollut enää sitä sievää viittaa, joka oli ollut hänen yllään hänen lähtiessään.
"Minä olen menettänyt pelissä kaikki sinun rahasi!" huudahti hän englannin kielellä, enempää kursailematta, Salvelle, ja lausui sitten epämiellyttävästi nauraen jotakin sisarelleen, jonka kasvoista näkyi, että hän oli heti arvannut asian oikean laidan.
"Tässä on minun viimeinen piasterini", virkkoi Salve ojentaen hopearahan Federigolle. "Eikö sovi koettaa sillä onneansa?"
"Hänellä on onnea rakkaudessa", virkkoi Paolina kärtyisesti ja lapsellisen taikauskoisesti. "Hän on kihloissa."
Veli keikutteli piasteria etusormensa varassa ja tulkitsi hymyillen sisarensa sanat. Salve loi kärsimättömän silmäyksen señoritaan ja vastasi:
"Minä en ole kihloissa @@ en nyt enkä milloinkaan!"
"Onneton rakkaudessa!" huudahti señorita riemuiten. "Ja viimeinen piasteri! Huomenna me voitamme sata, kaksi sataa, Federigo!"
Se kuulosti hänen sydämensä vakaumukselta. Hän tarttui mandoliiniin ja tanssi muutamia askelia edestakaisin lattialla ja katseli Salvea, omituinen ilme silmissään.
"Riennä, Federigo @@ vielä tänä iltana!" huudahti hän sitten äkkiä heittäen mandoliinin sohvalle. "Huomenna hänen onnensa voi olla mennyttä."
Hän tempasi veljen hatun, painoi sen hänen päähänsä ja työnsi hänet ulos ovesta lähtien itse hänen jäljessään sulkemaan puutarhan porttia.
Señorita ja Salve istuivat kahden odottamassa lampun valaisemassa huoneessa, jonka ovista ja ikkunoista tulvi sisään tummissa lehvissä välkehtivä, tuoksuva kuutamoyö. Señorita alkoi tarjoilla Salvelle rommia ja vettä ja pyörittää hänelle savukkeita. Hän oli kuumeisen hermostunut ja kiiruhti tavantakaa puutarhanportille.
Salve istui tyynenä tupakoiden ja maistoi silloin tällöin juomaansa; señorita keinui ruokotuolissa silmäillen häntä. Salve kuuli huokauksen, ja señorita virkkoi mielistelevän hiljaisella äänellä:
"Pelkäänpä, ettei Federigolla ole onnea."
Salve oli riittävän viisas yskän ymmärtääkseen.
Hän näki myös varsin hyvin, että señorita oli kaunis istuessaan siinä polvi kämmenten välissä ja siro jalka ojennettuna, mutta hänen ainoa tunteensa oli harmi sen johdosta, että moinen brasilialainen letukka uskalsi asettaa itsensä Elisabetin rinnalle. Hän heitti äkkiä savukkeensa ja lähti puutarhaan salaamatta harmiansa.
Hän vihasi naisia siitä lähtien, jolloin se ainoa, josta hän piti, oli hänet pettänyt. Nyt hän käveli ankaran mielenliikutuksen vallassa edestakaisin.
Hän käveli siellä vielä, kun Federigo palasi @@ viittansa hartioillaan ja pussi kainalossa, riemuiten ja kiihdyksissä. "Lähes kolmesataa piasteria!" huusi hän rientäen juoksujalkaa sisään.
Sisar nukkui siellä sohvassa.
Hän hypähti haltioissaan ylös kuullessaan uutisen, ja Salve näki sisarusten lapsellisen iloisina levittävän hopearahoja pöydälle jakaen ne kolmeen osaan.
Kun Salve kumminkaan ei millään muotoa suostunut ottamaan takaisin muuta kuin yhden piasterinsa, tuli señoritan silmiin jotakin melkein nöyrän ihailevaa. Hän ei käsittänyt sellaista uhrausta, mutta tunsi kuitenkin siinä piilevän jotakin ylevää. Hieman mietittyään hän ojensi kätensä ja virkkoi:
"Señor, antakaa minulle se piasteri, joka on kädessänne, niin saatte minulta toisen!"
Salve antoi sen hänelle, ja hän suuteli sitä ihastuneena useita kertoja.
"Sen minä panen peliin huomisiltana!" huudahti hän iloissaan ja kätki sen poveensa.
Hän voitti tosiaankin muutamia piastereita ja palasi iloa säteillen.
Mikäli Salve ymmärsi, eli koko perhe yksinomaan uhkapelin varassa.
Poika kuului tosiaankin johonkin puolueeseen, ja hänellä näytti olevan toiveita päästä vapaaehtoisen joukon päälliköksi, jos kapina saataisiin syntymään.
Ennen señoritan huomaavaisuuksia oli Salve viihtynyt varsin hyvin tässä yksinäisessä ja hiljaisessa elämässä. Mutta nyt, kun hän ilmeisesti pysytteli koko päivän kotosalla hänen tähtensä, koristeli itseänsä ja liehakoi jos jollakin tavalla, alkoi asia käydä sietämättömäksi. Kun sitten "Juno" vihdoin oli lähtenyt, selitti hän eräänä päivänä aikovansa lähteä satamaan hakemaan pestiä.
Señorita kalpeni, mutta hillitsi itsensä heti, jopa hymyilikin leikillisesti.
Myöhemmin suostutteli hänen veljensä Salvea siirtämään lähtönsä kolme päivää tuonnemmaksi voidakseen ottaa osaa erääseen ystäväpiirin kokoukseen, joka oli määrätty pidettäväksi yöllä eräässä esikaupungissa.
Illalla, veljen ollessa tapansa mukaan pelaamassa, istui señorita kynnyksellä, isot hiuksensa hajallaan. Hän näytti kaihomieliseltä ja näppäili silloin tällöin kitaraa hiljaa hyräillen ja kiinnittäen Salveen mustien silmiensä katseen.
Salve, joka istui huoneessa, näki olevansa tavallaan piirityksessä. Hänen teki oikeastaan mieli lähteä hänen ohitsensa ulos ovesta ja pujahtaa puutarhaan, mutta siinä oli tiellä señorita, ja hän tiesi sellaisen menettelyn herättävän paheksumista.
Ainoa merkki siitä, ettei hän ollut tilanteeseen tyytyväinen, oli se, että hän hikoili jokseenkin ankarasti.
"Aiotko lähteä pois?" kysyi vihdoin señorita alakuloisesti, melkeinpä rukoilevasti.
"Aion, señorita!" vastasi Salve harmistuneesti.
Samassa tempasi señorita jotakin poveltaan ja hypähti seisaalleen.
Stiletti, jonka hän sinkosi kädestään, lensi viheltäen ohi Salven korvan ja jäi väristen seinään hänen päänsä viereen.
Señoritan joustava vartalo oli vielä heiton asennossa, kasvot olivat kalpeat ja silmät salamoivat. Sitten hän taivutti äkkiä ruumistaan taaksepäin ja alkoi nauraa.
"Pelästyitkö?" kysyi hän. Mutta Salve ei näyttänyt pelästyneeltä; hän oli kylmän katkeroitunut ja koska ei voinut ajatellakaan taistelevansa naisen kanssa, antoi hän stiletin jäädä seinään, vaikka olikin ensin aikonut siihen tarttua.
"Näetkös!" sanoi señorita hypäten äkkiä luo ja temmaten aseen seinästä. Hän alkoi nauraen heittää sitä seiniin eri kohtiin, joihin se sattui joka kerta ihan pilkulleen.
"Sinä pelkäsit @@ tunnustahan", virkkoi hän ilkamoiden, istuutui askareestaan kuumana Salven luo ja katsoi häntä suoraan silmiin, kyynärpää pöytään nojaten. "Sinä pelkäsit ja nyt sinä olet vihainen. Eivätkö sinun maasi naiset ole sellaisia?"
Salve silmäili häntä kylmän torjuvasti. "Eivät, señorita!" vastasi hän lyhyeen ja lähti puutarhaan.
Señorita tarttui jälleen kitaraan ja alkoi kiihkeästi itsekseen hyräillä. Se ei ollut enää mikään tanssisävel, vaan kuulosti uhkaavalta. Uhkaava sävy oli hänen silmissäänkin, ja sävel tunkeutui kuiskauksena hänen hampaittensa välitse.
Illalla hän sitten tuli keimailevasti hymyillen Salven luo ja ojensi hänelle maan tavan mukaan savukkeen, jota oli alkanut polttaa.
Kun Salve hieman epäkohteliaasti kieltäytyi, huudahti hän äkkiä hurjistuen, jalkaa polkien:
"Señor!"
Samassa hän kuitenkin taas hillitsi itsensä ja sanoi näennäisen hyväsydämisesti hymyillen ymmärtävänsä, ettei tapa ollut sellainen Salven kotimaassa.
Salve tunsi mielensä melkoisesti keventyvän, kun Federigo palasi kotiin ja kertoi puheenaolleen kokouksen tulevan pidettäväksi seuraavana iltana.
* * * * *
Federigo vei Salven huonosti valaistuun kapakkaan, jossa oli pari kolme huonetta, toinen toisensa takana.
Sisin huone oli täynnä mitä erilaisimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia miehiä. Useilla heistä oli yllään nukkavierut sotilasunivormujen tapaiset.
Uloimmassa huoneessa hän näki heti sisäänastuessaan joukon merimiehiä, jotka nyökkäsivät hänelle nähdessään hänen merimiespukunsa; @@ he näyttivät olevan yankee-poikia.
Kaikki joivat acachacasta, ja kaiken yllä leijui tupakansavu sumuna, jonka keskeltä kaikui korviasärkevä melu ja juttelu.
Miesten joukossa liikkui ilman mitään säätyrajoitusta paremmin tai huonommin puettuja naishenkilöitä, joista muutamat seisoivat kiihkeännäköisinä pelipöydän ääressä sisimmässä huoneessa.
Federigo kuljetti Salven syrjään pitkän pöydän luo, jonka ympärillä istui joukko ruskeita, parrakkaita miehiä päässä leveälieriset hatut, yllään nahkahousut ja kantapäissä kannukset.
Salvea ei seura miellyttänyt; ne muistuttivat härkäpaimenia, joita hän oli nähnyt Montevideossa, mutta vieläkin enemmän pahantekijöitä.
"He kuuluvat Mendezin vapaajoukkoon", kuiskasi Federigo esittäen hänet pöydän päässä istuvalle päällikölle, voimakkaalle, punervanaamaiselle miehelle, jolla oli isot mustat viikset ja pienet, vilkkaat silmät, jotka salaa tarkastelivat Salvea moneen kertaan.
Tavantakaa he kilistivät laseja huudahtaen: "Alas Fejo!" mutta pysyttelivät muuten rauhallisena; @@ he odottivat "capitanoa".
Juoman vaikutuksesta kävivät hekin sentään äänekkäämmiksi, ja useat heistä alkoivat pelata keskenään.
Useiden toisten pöytien ääressä istui samanlaista väkeä. Toisissa pöydissä, joiden ääressä näkyi osalta hyvinpuettuja kaupunkilaisia, keskusteltiin vain kuiskaten. Nämä henkilöt näyttivät pelokkailta. He nähtävästi odottivat kärsimättöminä capitanoa.
Äänekkäät huudot, nauru ja melu kiihtyivät. Näkyi jo juopuneita kasvoja, ja usealla taholla riideltiin ja iskettiin nyrkkejä pöytään.