Part 6

Rouva Beck istui kuin puusta pudonneena. Aluksi hän näytti epäilevältä ja ivalliselta, mutta huomattuaan asian sittenkin nähtävästi olevan sillä tolalla, hän vaistomaisesti kohosi vuoteessaan korkeammalle istumaan.

"Mutta @@ miksi tulet tämän ilmoittamaan juuri nyt, yön aikaan?" virkkoi hän epäluuloisesti tiedustellen. Hänestä näytti siltä, ettei asia vielä ollut täysin selvä.

"Siksi, että hän on tänään kirjoittanut siitä isälleen ja aikoo huomenna sanoa sen teille ja muille."

"Vai niin @@ vai on hän jo kirjoittanut!"

"Senvuoksi hän sinut taloomme toimittikin!" virkkoi hän hetken vaiettuaan.

Sitten hän äkkiä havaitsi, että Elisabetin käytöksessä oli jotakin hienoa. Hän silmäili tyttöä suopeammin ja sanoi:

"Niin, olet oikeassa @@ on parasta, että poistut @@ jonnekin, mistä hän ei sinua hevillä saa käsiinsä."

Hän painui jälleen miettimään. Sitten hänen mieleensä juolahti hyvä ajatus, hän nousi ja pukeutui.

Hän oli toimekas kuin mies ja tottunut asioita ohjailemaan.

Hollantilainen laivuri Garvloit, joka oli naimisissa hänen sisarpuolensa kanssa, oli juuri niinä päivinä kuulustellut norjalaista tyttöä, joka kykenisi auttamaan talousaskareissa. Siinähän oli Elisabetille paikka. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua lähtövalmiiseen alukseen.

Hän kirjoitti heti Garvloitille kirjeen ja antoi Elisabetille lisäksi melkoisen rahasumman @@ hänen ansaitsemansa palkan, kuten hän sanoi.

Hiljaisena kuutamoyönä souti Elisabet yksin pienessä venheessä Arendaliin.

Tyyni salmi lepäsi tähtivälkkeisenä harjunvieremäin varjossa. Siellä täällä kohoava mastonhuippu osoitti rannassa olevan aluksia.

Toisinaan hehkui taivaalla pitkä tähdenlento. Elisabet tunsi rinnassaan syvää riemua, jota hänen täytyi usein hillitä soutamalla vinhasti pitkiä matkoja.

Hän oli kuin irti päässyt @@ vapautunut jostakin musertavasta onnettomuudesta. Ja Maria Forstberg! @@ kuinka hän iloitsikaan saadessaan nyt hänet nähdä!

Hän saapui kaupunkiin ennen päivänkoittoa ja meni heti tädin luo, jolle selitti rouva Beckin tahtovan, että hän lähtisi palvelukseen Hollantiin Garvloitille, jonka alus oli parhaillaan lähtövalmiina.

Hän näytti tädille kirjettä @@ asia oli ylen kiireellinen.

Täti kuunteli häntä hetkisen ja virkkoi sitten äkkiä:

"Elisabet @@ sinun ja meriupseerin kesken on jotakin sattunut!"

"Niin on, täti", vastasi hän vilpittömästi, "hän on kosinut minua."

"Entä sitten?"

"Minä vastasin aluksi melkein suoraan myöntävästi @@ mutta minä en tahdo häntä ja sanoin sen rouva Beckille."

Tädin eleistä saattoi nähdä, että uutinen oli hänestä kerrassaan ällistyttävä.

"Sinä et tahtonut häntä", virkkoi hän vihdoin. "Kaiketi siitä syystä, että mieluummin tahdoit omaksesi Salven?"

"Niin, täti", vastasi hän jokseenkin hiljaisella äänellä.

"Miksi sitten et hänestä huolinut?" tiedusti täti hieman jäykästi.

Elisabetin silmiin kihosivat kyynelet.

"Oma syy, ei auta valittaa", virkkoi vanhus ankarasti ja ryhtyi samassa keittämään aamukahvia.

Kulkiessaan rantaan päästäkseen alukseen Elisabet poikkesi postitalossa, missä Maria Forstberg jo oli jalkeilla ja hämmästyi kovin kuullessaan Elisabetin uudet aikeet. Elisabet selitti saavansa erittäin edullisen, melkein itsenäisen aseman perheessä, ja rouva Beck itse oli kehoittanut häntä suostumaan.

Maria Forstberg ei Elisabetin hienon varovasta selostuksesta oikein päässyt asian jäljille. Elisabet huomasi sen hänen silmistään. Hyvästellessään he itkien syleilivät toisiansa.

* * * * *

Huvilassa syntyi ankara ihmettely, kun Elisabet oli poissa.

Luutnantti oli löytänyt hänen kirjeensä ovenraosta, mutta ei ollut voinut uskoa hänen lähteneen, oli sitten mennyt ulos mieli kovin kuohuksissa, palaten kotiin vasta myöhään iltapuolella.

Rouva Beck oli sillävälin uskonut tyttärille asian, joka tietenkin oli pidettävä salassa.

Vaikka luutnantin katse etsiskeli, ei hän kuitenkaan nimenomaan kysynyt, missä Elisabet oli, ja saatuaan kuulla hänen matkustaneen pois ja kenties parhaillaan jo purjehtivan Hollantia kohti hän istui hetkisen kuin kivettyneenä.

Sitten hän silmäili heitä pilkallisesti, toista toisensa jälkeen.

"Jos minä tietäisin saavani kiittää tästä teitä, ketä tahansa", huusi hän, "niin..." Hän tempasi tuolin, jolla oli istunut, iski sen säpäleiksi permantoon ja hyppäsi päälle.

Mutta Elisabetin kirje oli ikävä kyllä riittävän selvä: hän rakasti toista, ja luutnantti tiesi, kuka tuo toinen oli.

14.

Kun "Juno" oli viimeksi lähtenyt Arendalista, oli sen miehistö melkein ennallaan. Vain pari uutta miestä oli alukseen tullut.

Niihin aikoihin saapui keväällä koko joukko väkeä läntisiltä kalastusalueilta tarjoutumaan laivamiehiksi. He saapuivat kalastajanpuvuissaan, likaisina ja työn köyristäminä, mukanaan kömpelöt maalaisarkkunsa. Heidän olemuksestaan puuttui kokonaan merimiehen kuosi, ja he pääsivät yleensä vain pitkänmatkan aluksiin.

Sellainen vuonolaismatruusi oli tullut "Junoon", ja näytti siltä, että hänestä oli koituva kaikkien syntipukki.

Hän oli roteva mies; jykeviä, leveitä kasvoja ympäröi punaisenruskea parta. Hänen nimensä oli oikeastaan Nils Buvaagen, mutta näennäisen unisen olemuksensa vuoksi häntä nimitettiin Nils Uvaageniksi (Niilo Nukkuvaksi).

Hän ei osannut astella merimiesten tapaan, vaan liikkui kannella kuin kilpikonna, kädet riipuksissa, ja oli synti sanoa hänessä olevan minkäänlaista "kurssia". Sitävastoin kävi piankin ilmi, että hän, kuten useimmat hänenlaisensa, kesti tavattoman sitkeästi tuulta ja tyventä.

Kun hän myrskyn aikana pisti nahkalakin peittämän päänsä ruhvista näkyviin ja katseli ympärilleen, irvistellen vasten tuulta, oli siinä todellinen vanhanajan viikingin naama, ja tähystyspaikallaan hän seisoi, vaikka hyöky oli iskeä hänet kumoon.

Hän oli lapsellisen avomielinen, uskomattomassa määrin, varsinkin jos keskustelu kääntyi hänen vaimoonsa ja lapsiinsa. Viimeksimainituista hän puhui ylen mielellään. Kokki, suuri koiranleuka, sai hänet vetistelemäänkin ja suoritti tämän taidonnäytteensä toisten suureksi huviksi.

Kaiken sen pilkan ja härnäämisen ohella, mikä kohdistui tähän maalaisen kömpelöön hahmoon, tunsi miehistö kuitenkin jonkinlaista kunnioitusta häntä kohtaan. Ainoa, joka näytti mielivän ottaa häntä suojellakseen, oli Salve. Hän käytteli silloin tällöin teräväsanaista kieltänsä Nilsin hyväksi, varmaankaan ei mistään varsinaisesta myötätunnosta, vaan pikemmin senvuoksi, että näki kaikkien toisten miestä ahdistavan.

Eräs tapaus liitti heidät lähemmin toisiinsa.

He olivat menomatkallaan eräänä pimeänä yönä kulkeneet Englannin rannikolla sijaitsevan Forelandin majakan ohi ja luovivat Kanaalin suulla sateessa ja niin sankassa sumussa, että isonmaston viiri oli iltapäivällä näkymättömissä. Aallokko oli, kuten usein näillä vesillä, erittäin ankara.

Yöllä kaikui lakkaamatta kellonsoitto ja merkkitorvien pauhu aluksista, jotka sellaisissa oloissa risteilivät toistensa ohi melkein umpimähkään, uhaten puskea toisensa upoksiin.

Silloin kaikui äkkiä pimeässä keulakannelta: "Tähystysmies yli laidan @@ Nils Uvaagen!"

"Mies yli laidan!" kajahti terävästi eri vahtipaikoilta, mutta jokainen käsitti, ettei näissä oloissa voinut pelastusta ajatellakaan.

Salve seisoi ulkona rustissa ja näki miehen liukuvan ohi laivankyljen, kädet kohotettuina. Hän riensi peränpuolelle, mennessään kehitellen auki kädessään olevan köysikimpun, ja näki miehen aallokossa, joka uhkasi singota hänet painuvaa aluksenperää vasten. He olivat tuskin sylen päässä toisistaan.

Salve heitti köyden, ja Nils Buvaagen oli pelastettu. Siitä hetkestä lähtien Nils Buvaagen oli Salven uskollinen ystävä, ja viimeksimainittukaan ei ollut vastahakoinen ystävyyteen, joskin osoitti sitä pikemmin teossa ja antamalla satunnaista apua kuin erikoisesti sitä sanoin ilmaisemalla. Niinpä ei kokki enää uskaltanut häntä ivailla.

Muutaman kuukauden kuluttua "Juno" lepäsi Montevideon sataman edustalla. Sieltä oli otettu lastiksi vuotia. Muu osa Eurooppaan kuljetettavaa lastia piti lastattaman laivaan Riossa. Sinne mentäessä kuljetettiin tyhjässä lastiruumassa hiiliä.

Alus lepäsi troopillisessa asussa, purjekangasteltta etu- ja takakannen yläpuolella ankaran auringonpaahteen kaihtimena, ja miehet käyskelivät ilmavissa puvuissaan, paidanrinta avoinna ja kevyiden housujen lahkeet ylös käärittyinä. Kasvot olivat ruskettuneet ja hikiset, keuhkot imivät ahnaasti jokaista tuulenhenkäystä.

Oli vuoden kuumin aika; piki suli kannen liitoksissa, ja terva virtaili pitkin aluksen kylkiä.

"Juno" oli levännyt siinä jo kolmatta päivää, sillä odotettiin vielä saapuvan kirjeitä, joita oli jo Montevideoon tultaessa toivottu löytyvän.

Sellaisen odotuksen ja kielteisessä tapauksessa kaikkien kasvoihin kuvastuvan pettymyksen tuntee ainoastaan se, joka on ollut mukana pitkänmatkan purjehtijassa. Aluksessa tuskin on ainoatakaan miestä, joka ei olisi iloinnut ajatellessaan pitkien aikojen kuluttua saavansa kuulla jotakin kotoa, vaimosta ja lapsista, morsiamesta tai sukulaisista, ja sekin, jota eivät mitkään sellaiset siteet kiinnitä kotipuoleen, näyttää yhtä jännittyneeltä, sillä koti-ikävä on mahti, joka merellä kasvamistaan kasvaa.

Vieraassa satamassa voi joutua moneen hurjaankin huvitukseen, mutta toivo saada kerran jälleen astua kotiseudun laiturille muodostuu sittenkin lopulta yksin vallitsevaksi mahdiksi, joka varmaan pahimmin estää norjalaista merimiestä kauan palvelemasta vieraan lipun alla.

Laivavenhe saapui satamasta.

Koreapukuinen perämies kiipesi hautovasta helteestä huolimatta vikkelästi kuin kissa köysiportaita ylös kannelle ja hävisi hytin taakse, missä istui kapteeni karahvin ja lasin ääressä.

Kapteeni Beckin hien vallassa olevaa kaljua päälakea kiersi suoraan alas kammattu valkoinen hiusseppele. Hänen lihavain, punakkain kasvojensa kirpeä väri osoitti, ettei hän suinkaan ollut niin rauhallinen kuin näytti olevan antaessaan kirjekimpun jäädä lepäämään pöydälle. Hän nyökkäsi perämiehelle, joka ymmärsi, että hänen oli aluksi väistyttävä hytin toiselle laidalle odottamaan.

Beck avasi kimpun, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän erään kirjeen osoitteessa tunsi poikansa käsialan.

Sitten hän ryhtyi hilpeästi lajittelemaan kirjeitä eri osoitteiden mukaan, huomautellen niiden johdosta yhtä ja toista.

"Perämies!" huudahti hän iloisesti kooten jälleen kaikki yhteen ja ojentaen ne hänelle. "Tässä on kirjeitä koko joukko, on eukoilta jos morsiamiltakin!"

Tieto postin saapumisesta levisi kuin kulovalkea aluksen joka soppeen.

Perämiehen alkaessa huutaa kirjeiden saajia oli hänen ympärilleen kokoontunut koko miehistö, lukuunottamatta paria myöhästynyttä, jotka olivat olleet köysistössä ja nyt kiireesti kapusivat alas kannelle.

Ainoa, joka ei odottanut kirjeitä, eikä näyttänyt niistä välittävänkään, oli Salve Kristiansen. Kirjeiden jakelun aikana hän seisoi hieman yhteenpuristunein huulin peränpuolella ruorirattaan takana. Hänen huomionsa näytti yksinomaan kiintyneen molempiin soutumiehiin, jotka kiskoivat laivavenhettä paikoilleen. Tavan takaa puuttui hänkin asiaan, mutta hänen eleensä eivät ilmaisseet erikoisen hyvää tuulta.

Hänen olemukseensa oli tullut jotakin karua ja epäystävällistä, ja kun kapteeni oli tullut kirjoittaneeksi kotiin, ettei hän enää ollut Salveen kovin tyytyväinen, niin hänellä oli siihen täysi syy. Hänen tähtensä oli jo ollut paljon ikävyyttä, ja jos aluksessa sattui syntymään riitaa, voi aina olla varma siitä, että Salve oli riidan aiheuttaja.

Kapteeni Beckiä vaivasi sitäpaitsi ärsyttävä tunne siitä, että Salvella oli henkilökohtaista kaunaa häntä kohtaan.

Paitsi kapteenia, joka istui hytin takana, oli Salve nyt ainoa kannella näkyvä olento. Ensimmäinen perämies oli vetäytynyt kojuunsa lukemaan morsiamensa lähettämää kirjettä, toinen perämies makasi ylhäällä isossavenheessä tutkien samanlaista kirjelmää, ja koko miehistö näytti hävinneen. Jos olisi lähtenyt etsimään, olisi löytänyt miehiä tavailemassa kirjeitään ja niistä nauttimassa mitä erilaisimmissa paikoissa, isostamärssystä aina alimpiin makuukojuihin asti. Kirjeitä luettiin keittiössä ja keulakannella, olipa eräs laatinut itselleen häiritsemättömän tyyssijan kokkapuun varaan, alas vetämänsä halkaisijapurjeen suojiin.

Kapteeni Beck istui hytin takana lukien poikansa pitkää kirjettä. Hänen päänsä oli ankaran punainen ja hän näytti olevan kiukuissaan.

Poika pyysi häntä suostumaan hänen ja Elisabetin kihlaukseen, ja isä ymmärsi, kaikista kirjeen kauniista sanoista huolimatta, että kysymyksessä oli päätetty asia.

Kapteenin vaistomaiset eleet ja huudahdukset ilmaisivat riittävän selvästi, että uutinen oli saanut hänen mielensä ankarasti kuohumaan.

Hän istui hetkisen vaiti, takoen kämmenellään polveansa, ja loi aika ajoin ruorin luona seisovaan Salveen kaikkea muuta kuin lempeitä silmäyksiä. Tuntui siltä kuin kapteeni olisi mielinyt purkaa kiukkunsa häneen. Hän tiesi Salven aikoneen antaa Elisabetille lahjoja ja otaksui hänen kosineenkin tyttöä. Ja nytkö tulisi samasta tytöstä kapteenin oman pojan, meriupseerin, vaimo!

Vihdoin iski kapteeni kätensä, jossa hänellä oli kirje, pöytään niin kiivaasti, että karahvi ja lasi putosivat kannelle. Hän potkaisi sirut syrjään ja kulki nopein askelin pitkin kantta.

Astuessaan Salven ohi hän tuskin voi itseänsä hillitä, käännähti äkkiä ympäri ja asteli jälleen takaisin.

Salve näki kapteenin katseesta, että oli ollut saamaisillaan kuulla jotakin epämieluista. Hänen uhitteleva asentonsa ja ilmeensä osoittivat hänen olevan valmiin ottamaan vastaan mitä tahansa.

"Missä on toinen perämies? Missä on koko vahti?" huusi kapteeni kiukuissaan ja katseli ikäänkuin ihmeissään ympärilleen. Hän tiesi varsin hyvin, miten asianlaita oli, ja määräyksen mukaan oli ankkuri nostettava vasta myöhemmin, illansuussa.

"Täällä!" kuului isostavenheestä huutavan perämies, jonka miellyttävä askarrus oli häiriytynyt ja joka nyt ilmaantui näkyviin hieman hämmentyneenä, kirje kädessään.

"Ankkuri ylös! @@ Kaikki miehet kannelle!" komensi Beck toitottaen määräyksen suotta vielä huutotorvellakin.

Miehet kömpivät happamennäköisinä piiloistansa. He eivät olleet laisinkaan osanneet odottaa sellaista yllätystä keskellä auringonpaahdetta, ja kapteeni jakeli määräyksiään vimmatulla vauhdilla, ikäänkuin riivattuna.

Vorokin luota kaikuvista äänistä, jotka pikemmin ulvoen kuin laulaen myötäilivät eri toimenpiteitä, voi varsin hyvin kuulla, että miehistön mieliala oli ärtynyt. Kaikki olivat otaksuneet saavansa olla rauhassa taakse päivällisen, jolloin piti ruhvin ympärillä kerrottaman kaikenlaisia uutisia. Tavanmukaisen englantilaisen keulaköysilaulun:

Haul the bowline, the captain he is growling haul the bowline, the bowline haul!

lauloivat auringonpaisteessa kärventyvät, puolialastomat meripojat kiukkuisen tarkoituksellisesti.

Nils Uvaagen seisoi siinä ankarasti hikoillen, päässään vanha nahkalakki, josta hän oli poistanut vuorin, ja jalassaan uimahousujen tapaiset, joten hänen urhonvartalonsa esiintyi täydessä loistossaan. Hän oli tiikerien ilmanalaan eksynyt Pohjolan ruskea kontio. Hän ei yleensäkään laulanut ja hänen kärsivällinen mielensä lienee tuskin yhtynyt siihen tyytymättömyyteen, joka puhkesi ilmi toverien huudoissa.

"Kohta saatte vilvoitella, kun joudutte halkaisijaa ja ajopurjetta nostamaan. Kun ehdimme niemennokan ympäri, tulevat kaikki sivupurjeet käytäntöön!" virkkoi Salve ivallisesti. Hän oli vast'ikään eräiden toisten kanssa palannut vaivalloisesta tehtävästä.

Se mahdollisuus, että sivupurjeet tulisivat nostettaviksi, synkisti kaikkien kasvoja entistäkin enemmän. Tehtävä näet on erittäin vaivalloinen, ja miehistä tuntui, että he olivat ihan paistua.

Mutta huutotorvesta kaikui yhä käsky käskyn jälkeen, alinomainen kiiruhtava moite seuranaan.

Kapteeni väsyi vasta myöhään illalla. Käskyt suoritettiin sitä haluttomammin, kun miehet varmasti tiesivät kaiken tapahtuvan vain heidän kiusallaan, kostoksi eräistä viime aikoina, ennen Montevideoon saapumista ilmenneistä, ruokaan kohdistuneista tyytymättömyyden ilmauksista.

Montevideossa miehet olivat tuskin ollenkaan päässeet maihin. Kiellon aiheena olivat Laplata-valtioiden silloiset poliittiset levottomuudet, joiden aikana puolueet joka päivä kahakoivat Montevideon kaduilla.

Useimpain laivamiehistöjen ja monesti kaikkein parhaiden keskuudessa ilmenee helposti levottomuutta ja tyytymättömyyttä, kun on oltu liian kauan yksissä. Miehet ovat oppineet tuntemaan toisensa liian hyvin, he ovat täysin perehtyneet toistensa olemukseen ja omituisuuksiin, ja vihdoin tulee hetki, jolloin ikävystytään ja jolloin kinastus ja eripuraisuuskin kelpaa yksitoikkoisen laivaelämän hauskutukseksi.

Pitkän matkan kestäessä oli osa muonavaroja kuumassa ilmanalassa pilaantunut. Kokkia oli kuritettu, koska hän muka ei huuhtonut ryynejä, ja kapteeni oli eräänä iltana, kävellessään hytissä kuutamovalaistuksessa, löytänyt eltaantuneen kapasillin, joka oli asetettu neljän jalan varaan ja varustettu hännällä. Tämän juonen keksijäksi hän aiheettomasti epäili Salvea, joka päinvastoin oli saanut kumotuksi keulakannella syntyneen ehdotuksen, jonka mukaan piti toimittaa kapteenin puheille lähetystö vaatimaan ruokakomennon korjaamista.

Kapteeni Beckin mieliala ei parantunut seuraavinakaan päivinä. Hänen päänsä punoitti ankarasti, ja Salve huomasi hänen kiukkuisen katseensa joka kerta kun he joutuivat lähelle tosiaan. Tuntui siltä kuin hän olisi aikonut jotenkin purkaa sisuansa.

Lopulta Beck ei enää voinut pidättyä. Hänen täytyi saada ilmaista pojan kihlautumisen aiheuttama harmi, vaikkapa se tapahtuisikin hänen omaksi vahingokseen.

Salve oli koonnut köyttä peränpuolella, ja Beck oli seisonut ääneti katsellen hänen askarrustaan. Mutta yht'äkkiä kapteeni puhkesi puhumaan, ilman mitään aihetta ja ivallisin äänenpainoin:

"Tunsithan sinä sen @@ sen Elisabet Raklevin, jonka minä sain talooni! Nyt toi posti sellaisen ilahduttavan tiedon, että oma poikani on mennyt hänen kanssaan kihloihin."

"Onneksi olkoon, kapteeni!" vastasi Salve, kasvot ihan vaaleina. Hänen äänensä petti, joten sanoja tuskin voi kuulla, mutta hänen silmissään näkyi uhmaileva, hurja välähdys.

"_Hänen_ olisi tietenkin pitänyt piika saada!" murisi kapteeni Beck Salven poistuessa. "No, pahoitelkoon nyt tuota asiaa, niin muonan huonous kenties unohtuu!"

Iltasella Salve ja Nils Buvaagen olivat yhdessä isollaraa'alla suorittamassa isoapurjetta koskevaa komentoa. Toiset miehet olivat laskeutuneet alas, mutta Salve, joka halusi olla yksinään, seisoi yhä pärtin varassa, kyynärpäät raakapuuhun nojaten.

Heidän yläpuolellaan säteili taivaankansi kuin valtava, loistavin kultanastoin koristettu kupukatto.

Taivaanrannalta kohosi vinona Etelänristi, ja ehtootähti paistoi lämpimässä yössä kirkkaan hopeisena, luoden valoa ja varjoa alas kannelle.

Alus kynti noidantulta ja sen vanavesi välkkyi sinertelevänä fosforijuovana.

Salven käytöksestä ja ulkonäöstä oli Nils arvannut jotakin erikoista tapahtuneen. Nähdessään Salven jäävän mastoon jäi hänkin sanoen mielellään hieman vilvoittelevansa sen sijaan että lähtisi makuulle tukehduttavan kuumaan kojuunsa.

Salve oli vaipunut mietteisiinsä.

Hänen mielessään kohisi raskaana se ajatus, että Elisabet ja Beckin poika olivat menneet kihloihin, ja hänen sydäntään kaiveli kapteenin kertomatapa.

Alhaalta keulakannelta kuului merimieslaulu. Siellä joku lauloi kaihomielisesti neidosta, joka ensin antoi lupauksensa, mutta sitten petti, uskoton. Laulun loputtua Salve kääntyi Nilsin puoleen, joka erinäisistä huokauksista päättäen oli liikutettu.

"Nyt sinä vetistelet toisen miehen morsiamen vuoksi, Nils; mutta mitä olisitkaan tehnyt, jos hän oli omasi?"

"Vaimoniko?" kysyi Nils säikähtäen. Hän ei kyennyt saamaan ajatusta heti itselleen selväksi ja käänsi leveät kasvonsa toveriinsa päin.

"Niin. Etkö sydämestäsi haluaisi nähdä hänet heitettävän meren syvyyteen?"

"Kaarinani meren syvyyteen? Ei, mieluummin hyppäisin sinne itse."

"Niin, mutta jos hän olisikin ollut sinulle uskoton?" jatkoi Salve jälleen ilkeästi ahdistaen mies parkaa.

"Hänpä ei ole uskoton."

Nils ei kyennyt abstraktisiin harkintoihin eikä suostunut keskustelemaan asiasta sen enempää. Hän oli kuitenkin loukkaantunut ja laskeutui vähän ajan kuluttua alas sanaakaan sanomatta.

Salven katkerat katselmukset ylhäällä raakapuulla olivat johtaneet varmaan tulokseen: hän oli päättänyt karata heti "Junon" Rioon saavuttua. Hän ei halunnut enää astella samalla permannolla kuin Elisabetin appiukko.

"Mieluummin mereen kuin takaisin Arendaliin!" mutisi hän ryhtyessään kapuamaan alas.

Yöllä, kuun noustua, tuli Nils, joka ei ollut saanut rauhaa kojussaan, jälleen Salven luo.

"Mitä olisin tehnyt, kysyit sinä. Minä sanon sen sinulle", @@ virkkoi hän hetkisen vaiettuaan, luotettavissa kasvoissaan ajatuksen koko ankaruus, @@ "minä olisin kuollut siihen paikkaan."

Salve seisoi hetkisen häntä silmäillen. Kuun valossa lankesi hänen kasvoilleen omituinen kalpea kajo.

"Näetkös", virkkoi hän pilkallisesti, laskien kätensä Nilsin olalle, "minulla ei ole vaimoa, mutta minä olen kumminkin kuollut siihen paikkaan @@ kas niin, nyt minä lasken pelkkää leikkiä!" Hän lähti pois nauraen teennäisesti, lyhyttä naurua.

Nils Uvaagen jäi seisomaan epäröiden ja mietteissään Oli mahdollista, että Salve piti häntä pilkkanaan. Mutta toisenlainen tunto oli sentään painavampi. Se sanoi hänelle, että hän oli katsahtanut epätoivoiseen ihmismieleen, ja hän tunsi syvää sääliä.

Purjehdittiin hiljalleen koillista kohti pitkin Brasilian rantavesiä joka ainoa purje ylhäällä.

Aamuisin, koiranvahdin lopulla, kun aurinko nousi komeana merestä, nousi raitis maatuuli tuoden mukanaan kaikenlaisten hyvänhajuisten yrttien tuoksuja.

Silloin parveilivat isot albatrossit ja kaikenlaiset merilinnut vilkkaasti aluksen ympärillä, ja näkyviin tuli ahdistettuja lentokalaparvia.

Tuulenhenki kävi vähitellen yhä lämpöisemmäksi ja vienommaksi, kunnes purjeet iltaisin riippuivat velttoina tyvenessä ilmassa. Kuljettiin tuskin viisi solmuväliä vahtiajassa, ja helle oli suurimman osan päivää ihan sietämätön.

Kapteeni Beck oli yhä ennallaan @@ kuin vihainen jumala. Hän oli päättänyt masentaa miehistönsä, jonka väitti tottuneen laiskuudessa huonoille tavoille.

Taivaanrannalle kerääntyneet pilvenlongat antoivat helteessä työskentelevälle iltapäivävahdille lisätyötä, sillä kapteeni käski koota purjeet. Sen sijaan, että tähän asti oli liikuttu täysin purjein, levättiin nyt ilman riepuakaan odottaen rajumyrskyä.

Se ei ollutkaan niin ankara kuin kapteeni oli luullut.

Sensijaan tuli kamala rankkasade ja välkkyvä, räjähtelevä ukkossää, jollaista saa kokea ainoastaan näillä vesillä. Yön pimeyttä näytti valaisevan alinomainen, ristiin rastiin poimetteleva tuli, josta silmät ihan huikenivat.

Kello kahden tienoissa rajusää äkkiä tyyntyi, ja ylhäällä mastojen huipuissa näkyi sähköisessä ilmassa syttyvän suuria lieskoja. Pian hulmahti jokaisen raakapuun nokasta kuin kirkas kaasuliekki @@ aivan kuin olisi mies kulkenut niitä sytytellen. Keskellä isoamastoa leijui suuri, kirkkaasti paistava kuu.

Ilmiö näkyi toista tuntia, ja useat pelästyneet uskoivat sen ennustavan turmiota.

Aluksessa oli yleensäkin tapahtunut ihmeellisiä asioita viime päivinä. Paitsi tuota valoilmiötä oli vielä kuultu valitusta hiililastiruumasta.

Purjeentekijä väitti nähneensä useina peräkkäisinä öinä miehen kulkevan laivan keskiosasta perään päin pitkin kaidepuuta. Mies oli hetkiseksi seisahtunut, osoittanut kädellään kompassia ja hävinnyt vanaveteen.

Toinen väitti nähneensä laivatontun kulkevan samaa tietä ja hyppäävän mereen. Päähineineen päivineen ei tonttu ollut näyttänyt puolta saappaanvartta pitemmältä.

Tontun poistuminen ennustaa merimiesten taikauskoisen käsityksen mukaan aina aluksen häviötä.

Kaiken tuon täytyi jotakin merkitä, ja kun näki Beckin yhä riehuvan kuin tuli tappuroissa, täytyi melkein otaksua pahan riivanneen sekä kapteenin että aluksen.

Lastiruumasta kuului yhä kummallisia ääniä.

Ne olivat kuulostaneet melkein kuin valitukselta, kun luukku oli ollut kiinni. Se kuitenkin jälleen avattiin, jottei ruumaan syntyisi hiilikaasua.