Part 5
Maria Forstbergin huomio oli kiintynyt Elisabetiin, jonka tarinan hän tunsi, ja hän koetti usein opastaa ja auttaa tyttöä. Huolimatta erilaisesta luonnonlaadusta ja yhteiskunnallisesta asemasta nämä kaksi naista piankin tunsivat @@ ellei suoranaista mieltymystä, niin ainakin hienoa uteliaisuutta toisiaan kohtaan.
Aluksi oli tyttö näyttänyt neidistä hieman jurolta ja umpimieliseltä. Hän ei ollut halunnut huomata niitä erinäisiä avustuksia ja huojennuksia, joita toinen hiljaiseen ja harkittuun tapaansa oli hänen hyväkseen suorittanut, mutta jo seuraavana sunnuntaina hän kiitti erinomaisen kauniisti katsomalla.
Hänen uskotuksi ystäväkseen pääseminen sitävastoin tuntui Maria Forstbergistä varsin vaikealta.
Harvoin sai hänestä houkutelluksi esiin muuta kuin lyhyitä myöntöjä ja kieltoja. Vain silloin tällöin väikkyi hänen kasvoillaan jokin värivivahtelu, joka osoitti hänen ajattelevan omalla tavallansa, ja hänen hieman jyrkän voimakas, melkein loukkaava tapansa suorittaa tehtäviä omin päin, kun hän toisinaan ei ymmärtänyt toisen tarkoitusta, osoitti, ettei hän tainnutkaan olla niin taipuisa kuin Beckit luulivat.
Lisäksi oli myönnettävä, että Elisabet osasi pukeutua merkillisen luontevasti ja miellyttävästi ja järjestää suuren, vaalean tukkansa yksinkertaisen sirosti käyttelemättä mitään säädystään poikkeavaa koristetta, ei edes nauhan palastakaan. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi koruttomuudellaan kiemaillut, ja kumminkaan ei Maria Forstberg, hieno havaitsija, ollut huomannut hänessä sellaista vivahdustakaan.
Elisabet puolestaan ymmärsi varsin hyvin, että Maria Forstberg oli nuorista naishenkilöistä se, josta lähinnä saattoi tulla meriupseerin morsian ja josta myöskin mieluimmin piti se tulla, sekä hänen persoonallisen arvonsa vuoksi että perhepolitiikan nojalla, jota hän varsin hyvin ymmärsi.
Huolimatta siitä, että hän omasta mielestään oli vain alistuva katselija, syntyi häneen kuitenkin viikon varrella vaikutelma, joka sunnuntaina, toisen saapuessa, vain vähitellen suli. Mutta silloin hänessä saattoi elää voimakas tunto siitä, että tuo toinen oli ainoa nainen, josta hän sydämessään välitti. Maria Forstbergillä oli omituinen kyky voittaa ihmisiä.
Hänen seurassaan Elisabet voi vastoin tavallisuutta esiintyä kerrassaan puheliaanakin. Näennäisesti tosin oli puhe vain talouspuuhista, mutta hän osasi samalla varsin hienosti kertoa meriupseerista ja häntä koskevista seikoista.
Maria Forstbergin täytyi toisinaan luoda häneen älykkäiden, sinisten silmäinsä katse tutkiakseen ja saadakseen varmuutta siitä, eikö sanojen alla sittenkin ollut jotakin tarkoitusta. Mutta Elisabet seisoi käärityin hihoin niin uutterasti puuhaillen, että hänen ajatuksensa ilmeisesti olivat kaukana kaikesta sellaisesta.
Carl Beck oli koko ajan osoittanut Elisabetille huomaavaisuuttaan omalla hiljaisella tavallansa.
Elisabet tunsi hänen silmäinsä alinomaa seurailevan itseään, miten suurta mielenkiintoa hän toisille osoittikin, ja tiesi, ketä hän kotiin palatessaan aina etsi katseellaan. Mutta milloinkaan ei kuulunut sanaa, joka olisi hänen tunteensa ilmaissut.
Kun jokin asia oli välttämättä muistettava, ei hän sanonut sitä vain sisarilleen, vaan aina myöskin Elisabetille. "Hän ei unohda milloinkaan", sanoi hän, ja Elisabet ymmärsi hänen uskovan voivansa luottaa häneen erikoisen ehdottomasti.
Hänen siro huvipurtensa, pitkä, hieno, rivakkakulkuinen venhe, jonka hän hiljattain oli ristinyt "Joutseneksi", lepäsi usein viikkokauden huvilan poukamassa.
Se oli kovin hänen sydämellään, ja hänen poissaollessaan uskottiin sen silmälläpito Elisabetille.
Siinä oli aina erinäistä varteenotettavaa, varsinkin sinä aikana, jolloin äskenmaalattu sisustus oli auringonpaisteessa kuivamassa, ja Beck antoi sen vuoksi monia ohjeita.
Kotiin palattuaan hän mielellään pani toimeen leikkisän tuiman kuulustelun, jota hän nimitti "kenttäoikeudeksi".
"Hän on melkein täysi merimies", nauroi hän Elisabetista puhuessaan, "ja hänen päässään pitäisi oikeastaan olla matruusin lakki, jonka nauhoihin olisi kultakirjaimin merkitty 'Joutsenen' nimi."
Lauantaisin saattoi tapahtua, että luutnantti tullessaan heilutti kädessään monilla postileimoilla varustettua kirjettä.
Ne olivat isän kirjeitä äitipuolelle. Rouva Beck istuutui silloin mielellään hetkiseksi yksin lukemaan, ja sitten seurasi kirjeen sisällön julkinen esittäminen.
Elisabet kuunteli kovin huolestuneena; hän näet oli aina kovin peloissaan, että Salvesta kuuluisi jotakin ikävää.
Vaikka Carl Beck olikin mainitun komissionin nuorin jäsen ja oli alkujaan tullut siihen oikeastaan vain luvun täytteeksi, oli hänen kuitenkin onnistunut kunnostautua. Pitkällisen pohdinnan jälkeen oli näet komissionin johtaja lopulta ottanut koko työn pohjaksi hänen poikkeavan ehdotuksensa.
Johtaja, joka samoinkuin useimmat muutkin oli nuoreen upseeriin mielistynyt, oli tuttavallisesti kertonut tuon hänen isälleen.
Komissionin piti lopettaa työnsä kuluvan vuoden aikana, ja sisaret otaksuivat, että saattoi tulla kysymykseen kunniamerkki.
Maria Forstbergin ollessa luonakäymässä olivat naiset hetkisen keskustelleet tästä asiasta @@ hän oli jo pitkät ajat ollut perheen uskottuja @@ ja Elisabet, joka oli kuulijana, mietti itsekseen, että kunniamerkki sopisi hänelle hyvin.
"Riippuu nyt johtajasta, kapteeniluutnantti Fengeristä", lausui Miina merkitsevästi, "mitä hän tekee asian hyväksi! Carl on hänen erikoisessa suosiossaan, ja Carl sanoo, että hän heidän yksissä ollessaan tuskin milloinkaan irroittaa hänestä katsettaan. Hän on luvannut käydä kerran täällä luonamme."
Maria Forstberg ilmeisesti ei hyväksynyt, että kapteenia liehakoitiin, sillä hän vastasi hieman lyhyeen ja loukkaantuneena:
"Kuntohan se veljellesi hankkii kunniamerkin eikä kapteeni Fenger, joten en käsitä @@"
"Etkö käsitä? Niin, tyttöseni, sellaisista asioista täytyy usein pitää huolta tässä maailmassa", virkkoi Miina hieman ylhäisen kokeneesti.
"Ei, sitä minä en käsitä", väitti toinen yhä itsepintaisesti ja hieman punastuen, "minä jäisin mieluummin ilman kunniamerkkiä kuin --"
"Niin sinä!" virkkoi Miina imarrellen, astui ystävättärensä luo ja laski käsivartensa hänen olalleen, koska huomasi toisen kiihtyneen. "Mutta me muut, emmehän me ole niin oikeamielisiä ja vanhurskaita kuin sinä, Maria! Sitäpaitsi", lisäsi hän päästäkseen asiasta, "Carl ei ollenkaan tiedä, että me täällä hieman mielistelemme kapteenia."
Elisabet oli sydämestään Maria Forstbergin puolella. Se vain tuntui harmittavalta, että hän oli voinut hetkeäkään epäillä Carl Beckin voivan alentua moisiin vehkeisiin.
Carl Beckin sitten astuessa huoneeseen kosketeltiin kunniamerkkikysymystä leikkisään tapaan.
"Sehän kuuluu riippuvan kapteeniluutnantin armosta", virkkoi Maria Forstberg, vastoin tavallisuutta hieman pistävästi, luoden katseensa neulomukseen.
"Minä en välitä rahtuakaan sellaisista nutunkoristeista!" vastasi hän leveästi ja ikäänkuin väsyneenä koko juttua kuuntelemaan.
Elisabetista tuo kuulosti miehekkäältä.
Seikka oli kuitenkin se, että Beck kovin halusi tuota koristetta ja oli salaa harmissaan siitä, mitä Maria Forstberg oli huomauttanut. Maria oli mielellään ollut hänen uskottunaan vakavissa asioissa, mutta tätä asiaa koskevan mielipiteensä oli Beck häneltä salannut ja tahtoi nyt mieluimmin herättää sen vaikutelman, että asia oli hänelle kerrassaan yhdentekevä.
Maria Forstberg istui äänettömänä neuloen, ja hänen ilmeensä osoitti, ettei hänkään ollut oikein tyytyväinen.
Eräänä sunnuntaina Elisabet huomasi luutnantin univormun napinlävessä kukan, jonka hän, Elisabet, oli laskenut kädestään. Sehän saattoi olla pelkkä sattuma; mutta Elisabet tiesi hänen nähneen sen hänen kädessään.
Päivälliseksi syötiin mansikoita. Vieraita ei ollut.
"Niin", virkahti luutnantti äkkiä, "tuhat kertaa mieluummin oikeita mansikoita kuin hyötymansikoita! Onhan niissä ihan toinen tuoksu ja maku!"
Elisabetista tuntui, että hän tuota sanoessaan katsoi kovin omituisesti ja tuijotti sitten pitkän aikaa lautaseensa. Neitonen tunsi sanojen koskevan häntä itseänsä, ja yleensäkin oli luutnantin käytöksessä sinä päivänä jotakin omituista, levottomuutta herättävää.
Kun rouva Beckillä sattui olemaan harvinaisen pitkä luettelo Arendalista noudettavia taloustarpeita, ehdotti Carl Beck, että joku lähtisi purjevenheessä hänen mukaansa ottamaan vastaan ostokääröjä. Rouva Beck mainitsi Elisabetin, ja ehdotus miellytti luutnanttia erinomaisesti. Mutta Elisabet lähti samassa varsin vinhasti pois huoneesta.
Hänellä oli täysi syy olla suostumatta lähtemään luutnantin mukana. Hän tiesi joutuneensa juorujen esineeksi tämän suhteen vuoksi, ja ilman sitäkin hän olisi mitä ehdottomimmin kieltäytynyt.
Nähdessään hetkistä myöhemmin luutnantin seisovan yksin pihalla hän meni suoraan hänen luokseen, katsoi häntä ylpeästi ja vihaisesti kasvoihin ja virkkoi:
"Minä en lähde Arendaliin teidän kanssanne, herra Beck!"
"Miksi et, Elisabet?" kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi kokien kestää toisen katsetta.
"Minä en lähde, sen tahdoin teille sanoa!" toisti Elisabet yhä harmistuneemmin, vapisevin äänin @@ hänen ilmeensä oli ankaran päättävä.
Luutnantti sopersi hämillään:
"Luuletko siis, Elisabet" @@ mutta Elisabet oli jo kääntynyt pois. Hänen astelunsa nurmikon poikki näytti ivallisen torjuvalta @@ luutnantin silmiin hurjan ihanalta ja ylväältä.
Matka järjestettiin toisin, mutta luutnantin varovaisuudesta huolimatta tuli sattumalta ilmi, ettei Elisabet ollut suostunut lähtemään hänen kanssaan yksin, ja rouva Beck piti sitä sangen kiitettävänä.
Hänen olisi itsensä pitänyt ajatella, ettei se oikein sopinut; mutta samalla hän lausui hieman ankarasti, että Elisabetin olisi ensin pitänyt keskustella asiasta hänen kanssaan.
13
Kaupunkitalossa toimitettavat korjaukset pakottivat perheen tällä kertaa oleskelemaan huvilassa sangen myöhään syksyyn.
Kauniina syyskuun päivinä oli kesästä sentään vielä jotakin jäljellä. Salmi lepäsi syksyisissä väreissään omituisen tunnelmallisena, ja illat vietettiin edelleenkin enimmäkseen ulkona kuistilla.
Kun komissionin jäsenet johtajineen olivat kutsutut vieraiksi, oli talossa ankara puuha.
Illalla, kun herrat istuivat ulkona puistossa ja Elisabet tuli tuomaan lämmintä totivettä, otti kapteeniluutnantti sanoakseen sukkeluuden, joka kohotti punan nuoren tytön kasvoihin.
Elisabet ei vastannut mitään, mutta vesikipponen vapisi hänen kädessään ja hän loi asianomaiseen samalla niin uskaliaan katkeroituneen ja halveksivan katseen, että sukkeluuden sepittäjä hetkiseksi hämmästyi.
"Tuhat tulimmaista, Beck!" huudahti hän sitten. "Näitkö, miten hän minua katsoi? Ne kerrassaan salamoivat."
"Niin, hän on ylpeä tyttö", vastasi Beck, joka oli kuohuksissaan, mutta piti parhaana kohdella esimiestänsä varovasti.
"Vai niin @@ ylpeä tyttö!" toisti viimeksimainittu, ja hänen äänensävystään kävi ilmi, että hänen mielestään olisi pikemmin pitänyt puhua "hävyttömästä piiasta".
"Minä tarkoitin, että hän on sievä tyttö", korjasi Beck vältellen ja hymyili hieman väkinäisesti.
Elisabet oli sen kuullut. Hän oli loukkaantunut ja vertaili ensi kerran toisiinsa meriupseeria ja Salvea. Salve ei olisi hänen sijassaan sillä tavoin väistynyt!
Kohdatessaan Elisabetin illalla kahden kesken virkkoi luutnantti melkein huolestuneena:
"Ethän sinä pannut pahaksesi tuon vanhan hävyttömän puheita, Elisabet? Hän on pohjaltaan kelpo mies, joka ei tarkoita mitään pahaa jaarituksillaan."
Elisabet ei vastannut vaan aikoi lähteä viemään sisään, mitä hänellä oli käsissään.
"Näetkös, minä en voi sietää, että sinä loukkaannut, Elisabet!" huudahti hän äkkiä ihan tulistuen ja yrittäen tarttua hänen käsivarteensa. "Sinun työtä tekevä kätesi on minulle rakkaampi kuin kaikkien hienojen naisten kädet yhteensä!"
"Herra Beck!" huudahti Elisabet rajusti, kyynelsilmin, "minä lähden pois @@ tänä yönä @@ jos puhutte vielä tuollaista!"
Hän riensi etehiseen, mutta Beck tuli hänen jäljessään.
"Elisabet", kuiskasi hän, "minä puhun ihan tosissani!"
Elisabet riistäytyi irti ja meni keittiöön, missä sisaret seisoivat juttelemassa lieden luona.
Beck teki kauniissa tähtiyössä kävelyretken saaren sisäosiin ja palasi kotiin vasta jälkeen puolenyön.
Hän ei ollut puhunut ihan tosissaan, mutta nyt, nähtyään hänet edessään ihmeen kauniina, kyynelet silmissä @@ nyt hän oli täydessä todessa. Hän oli valmis arkailematta menemään kihloihin, jos niin vaadittiin.
Seuraavana aamuna hän matkusti huvipurressaan kaupunkiin, mutta kuiskasi ennen lähtöänsä ohimennen Elisabetille:
"Minä puhun ihan tosissani!"
Nuo toistetut sanat saivat Elisabetin kerrassaan ymmälle.
Hän oli yöllä maatessaan miettinyt tuota lausetta ja oli sen harmistuneena torjunut; sehän saattoi merkitä vain sitä, että luutnantti huomasi uskaltavansa ilmaista ihastuneensa häneen. Elisabet oli päättänyt toteuttaa uhkauksensa ja lähteä talosta.
Mutta nyt, yhä edelleen @@ tuossa äänilajissa!
Aikoiko hän tosiaankin tarjota hänelle kätensä ja sydämensä @@ hänestäkö tulisi upseerin rouva?
Hänen mieleensä tulvi tulvimalla entisiä unelmia, jotka melkein huumasivat hänet.
Hän oli koko viikon hajamielinen ja kalpea ja pelkäsi ajatella sunnuntaita, jolloin luutnantin piti palata. Mitä hän sanoisikaan tullessaan?
Ja mitä hän itse vastaisi?
Mutta luutnantti ei tullutkaan, koska hänen tehtäväkseen oli odottamatta sattunut jokin matka. Sensijaan saapui Maria Forstberg, joka hyvin huomasi, että tytön mielialassa oli tapahtunut jokin muutos; Elisabet karttoi ilmeisesti ottamasta vastaan mitään apua, ja Maria Forstbergiin sattumalta osuvissa katseissa oli jotakin kovaa ja epäystävällistä.
Tuo koski häneen kipeämmin kuin hän halusi itselleen tunnustaa.
Hartaana ystävänä koetti hän, äkillistä mielijohdetta noudattaen, taputtaa Elisabetia olalle. Mutta se ei vaikuttanut mitään @@ olisi yhtä hyvin voinut puuta silitellä. Sisään astuttuaan ei Maria voinut olla kysymättä:
"Mitä Elisabetille on tapahtunut?"
Mutta toiset eivät olleet mitään huomanneet.
Carl Beck ei tullutkaan, kuten tavallisesti, seuraavana lauantaina, vaan jo aikaisemmin, keskellä viikkoa ja kulki nopein askelin huoneitten läpi, kun ei löytänyt Elisabetia tuvasta.
Vihdoin hän löysi hänet yläkerrasta.
Elisabet seisoi tuijotellen yläeteisen ikkunasta, josta näkyi ainoastaan tunturirinteen metsikkö ja sen yläpuolella kaartuva taivas. Hän kuuli askelet, kuuli tulijan nousevan portaita ja tunsi sanomatonta pelontuskaa, teki mieli paeta, melkeinpä heittäytyä ulos ikkunasta. Mitä hänen pitikään vastata? @@
Kun tulija laski käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kysyi puoliääneen:
"Elisabet! Tahdotko tulla omakseni?" tunsi hän ensi kerran elämässään olevansa pyörtymäisillään. Hän tuskin tiesi, mitä teki, mutta tyrkkäsi hänet vaistomaisesti luotaan.
Luutnantti tarttui jälleen hänen käteensä ja kysyi:
"Elisabet, tahdotko tulla vaimokseni?"
Ja Elisabet oli ihan kalpea vastatessaan: "Tahdon!"
Mutta kun luutnantti jälleen aikoi laskea kätensä hänen vyötäisilleen, hypähti hän äkkiä taaksepäin luoden luutnanttiin kauhistuneen katseen.
"Elisabet!" virkkoi hän hellästi yrittäen jälleen astua lähemmäksi. "Mikä sinua vaivaakaan? Jospa tietäisit, kuinka olen tätä hetkeä ikävöinyt!"...
"Ei nyt @@ ei nyt enempää!" pyysi Elisabet kädellään torjuen. "Myöhemmin --"
"Sinähän sanoit 'tahdon', Elisabet @@ sanoit tulevasi omakseni @@", mutta tunsi, että Elisabet tahtoi hänen nyt poistuvan.
Elisabet istui kauan vaatearkun kannella tuijotellen eteensä.
Se siis oli tapahtunut.
Sydän jyskytti, niin että hän sen kuuli ja hän oli tuntevinaan tukehduttavaa kipua.
Hänen kasvoilleen kohosi vähitellen jäykkä, kylmä ilme.
Hän ajatteli luutnantin nyt kertovan äitipuolelleen, että he olivat kihloissa, ja valmistautui ottamaan vastaan, mitä nyt seuraisi.
Hän odotti, että hänet kutsuttaisiin alas.
Vihdoin hän päätti lähteä itse.
Tuvassa istuivat kaikki ihan rauhallisina, kukin omissa askareissaan.
Luutnantti oli lukevinaan jotakin kirjaa, jonka yli hän kumminkin Elisabetin huoneeseen astuessa loi häneen salaisen, hellän-huolestuneen katseen.
Illallinen kannettiin sisään, ja kaikki kävi tyyntä latuansa; luutnantti laski tapansa mukaan hieman leikkiä. Elisabetista tuntui, että he kaikki olivat ikäänkuin sumun peitossa.
Miina kysyi häneltä kerran, vaivasiko häntä jokin, ja hän vastasi konemaisesti: "Ei."
Se siis tapahtuisi myöhemmin illalla. Elisabet kuljetti ruoka-astioita kuten aina ennenkin, mutta hänestä tuntui kuin eivät jalat olisi koskettaneet permantoon eivätkä kädet siihen mitä hän kantoi.
Ilta kului, ja mentiin levolle ilman että mitään oli tapahtunut.
Puolipimeässä porraskäytävässä luutnantti tarttui lämpimästi hänen käteensä ja sanoi:
"Hyvää yötä, Elisabet @@ oma Elisabetini!" Mutta Elisabet ei kyennyt vastaamaan hänen kädenpuristukseensa, ja kun luutnantin huulet lähenivät hänen otsaansa, vetäytyi hän nopeasti loitommaksi.
"Minä tulin tänne yksinomaan senvuoksi, että saisin tämän sanoa sinulle, rakas Elisabet!" kuiskasi hän, äänessään värjyvä palo ja yrittäen syleillä Elisabetia. "Minun täytyy huomenna taas lähteä. Pitääkö minun matkustaa saamatta minkäänlaista merkkiä siitä, että minusta pidät?"
Elisabet taivutti hitaasti otsansa hänen puoleensa, hän suuteli sitä ja Elisabet lähti.
"Hyvää yötä, rakkaani!" kuiskasi hän Elisabetin poistuessa.
Elisabet makasi kauan valveilla. Hänen teki mieli itkeä, ja sydäntä tuntui palelevan.
Vihdoin uneen päästyään hän ei nähnyt unta sulhasestaan, vaan Salvesta, koko ajan Salvesta. Hän näki hänen tuijottamassa vakavin kasvoin. Niissä oli ankaran surun ilme, ja Elisabet seisoi hänen edessään ikäänkuin rikoksentekijänä.
Salve sanoi jotakin, mutta hän ei sitä kuullut. Kuitenkin hän ymmärsi, että Salve tuomitsi häntä ja oli heittänyt hamekankaan mereen.
Elisabet nousi aikaisin ja yritti askarruttaa ajatustaan toisilla unelmilla @@ kuvitellen tulevaisuuttaan upseerin rouvana.
Mutta nyt tuntui siltä, että kaikki se, minkä hän ennen oli nähnyt kultana kiiltelevän, nyt näkyikin vain himmeänä vaskena. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja levottomaksi ja mietti kauan, ennenkuin meni tupaan.
Carl Beck ei matkustanut sinä aamuna. Hän oli oivaltanut, että Elisabetia vaivasi jokin.
Aamupäivällä, sisarten ollessa ulkona ja äitipuolen askareissaan onnistui hänen päästä puhuttelemaan Elisabetia kahden kesken. Elisabet käyskeli yhä kuin kuumeessa ja odotti hänen puhuttelevan rouva Beckiä.
"Elisabet!" virkkoi luutnantti silitellen hänen hiuksiansa. "Minä en voinut matkustaa, ennenkuin sain sinua vielä puhutella."
Elisabet näytti alakuloiselta, mutta ei vetänyt kättänsä pois.
"Pidätkö minusta? Tahdotko tulla vaimokseni?"
Elisabet oli vaiti. @@ Vihdoin hän virkkoi, hieman kalpeampana ja ikäänkuin ponnistaen:
"Tahdon @@ herra Beck!"
"Sinuttele minua, sano 'Carl'", pyysi hän hartaasti, "ja @@ katso minua!"
Elisabet katsoi, mutta ei sillä tavalla kuin luutnantti oli odottanut. Hänen katseensa oli omituisen kiinteä ja kylmä hänen kysyessään:
"Tahdon @@ kunhan menemme kihloihin."
"Emmekö sitten ole kihloissa?"
"Milloin saa äitipuolenne sen tietää?" kysyi Elisabet hieman empien.
"Rakas Elisabet! Kotiväki ei saa huomata mitään, ennenkuin @@ ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, @@, jolloin olen..."
Elisabetin kasvojen ilme ja hänen väistyvä kätensä saivat luutnantin keskeyttämään aikomansa lauseen. Hän korjasi nopeasti puheensa:
"Minä kirjoitan ensi viikolla Arendalista isälle ja kerron sitten äitipuolelleni, mitä olen kirjoittanut. Oletko tyytyväinen, Elisabet, rakas Elisabet? Vai tahdotko, että teen sen heti?" virkkoi hän päättävästi tarttuen jälleen hänen käteensä.
"Ei, ei nyt! Ensi viikolla, mieluummin vasta ensi viikolla!" huudahti Elisabet äkkiä säikähtyneenä, samalla melkein rukoillen vastaten hänen kädenpuristukseensa @@ ensimmäisen kerran.
"Ja sitten olet sinä minun omani, Elisabet?"
"Niin, sitten", virkkoi hän vältellen toisen katsetta.
"Hyvästi siis, Elisabet! Minä palaan lauantaina; kauempaa en voi olla sinua näkemättä!"
"Hyvästi!" virkkoi Elisabet melkein kuulumattomin äänin.
Carl Beck kiiruhti odottavaan purteensa. Elisabet ei katsonut hänen jälkeensä, vaan asteli sisään, pää painuksissa.
Pienet seikat ovat usein varsin painavia vaikutelmia maailmassa.
Elisabetiin oli vaikuttanut valtavasti luutnantin ylevä ajatustapa hänen selittäessään tahtovansa korottaa hänet vaimokseen. Hän tunsi, että hänen oma arvonsa luutnantin silmissä oli korvannut kaiken muun. Sitävastoin hän ei ollut johtunut ajattelemaan, että luutnantti voisi peräytyä joutuessaan ulkokohtaiseen taisteluun omaistensa kanssa. Tosin hän oli itse aavistanut asian käyvän kiusalliseksi, mutta oli tässä kohden asettunut luutnantin miehekkään kilven suojiin. Luutnantin nyt alkaessa tinkiä itselleen aikaa, vieläpä niin, että aikoi itse olla poissa asian joutuessa kotona käsiteltäväksi, heräsi Elisabetissa tunto, johon hän tuskallisessa levottomuudessaan vaistomaisesti tarttui ikäänkuin pelastavaan oljenkorteen saadakseen ehkä sittenkin vielä harkita asiaa.
Hän kulki raskaissa mietteissä ne pari päivää, jotka Carl Beck viipyi poissa, ja yönsä hän vietti kuin kuumeessa.
Luutnantti saapui lauantai-iltana ja tervehti kaikkein ensinnä Elisabetia. Hän ei näyttänyt enää paljoakaan huolivan salata suhdetta. Elisabet puuhaili hiljaisena ja kalpeana askareissaan.
Luutnantilla oli mukana isän kirjoittama kirje, joka aterian jälkeen luettiin.
Se oli päivätty eräässä Etelä-Amerikan satamakaupungissa, ja siinä mainittiin myöskin Salve. Cap Hatterasin kohdalla he olivat joutuneet ankaraan myrskyyn, jonka aikana heidän oli ollut pakko katkaista isontangon riki. Tanko oli jäänyt riippumaan parin köyden varaan ja oli ankarassa aallokossa heilunut edestakaisin vasten alarikiä, niin että se oli iskeytyä piloille. Silloin oli Salve Kristiansen uskaltanut kiivetä sitä lopullisesti katkaisemaan, ja hänen niissä puuhissa ollessaan putosi koko isotanko mereen. Salve Kristiansen putosi hänkin, mutta ehti pudotessaan onneksi tarttua raa'ankannattimeen siten pelastaen henkensä.
"Se oli uskalikon teko" @@ niin päättyi kertomus @@ "mutta muuten ei hänen laitansa joka suhteessa ole niinkuin pitäisi ja niinkuin olisi voinut odottaa."
"Eipä tietenkään", virkkoi Beck halveksivasti hartioitaan kohauttaen, "hän oli jumalaton veitikka, ja ellei hän tällä kertaa tuhoutunut, saanee hän siihen pian jälleen tilaisuutta!"
Puhuja ei huomannut, kuinka harmistuneena Elisabet katseli häntä.
Elisabet ajatteli sinä hetkenä epätoivoissaan, että Salve käyttäytyi huimapäisesti ja oli entisestään muuttunut yksinomaan hänen tähtensä.
Hän istui kauan vaieten ja väänteli käsiään. Hän oli tekemässä päätöstä.
Ennen makuulle menoa kuiskasi Carl Beck hänelle:
"Minä olen jo tänään kirjoittanut isälle ja @@ huomenna, Elisabet, huomenna on meidän kihlauspäivämme! Miinan silmät varmaan suurenevat!"
Elisabet jäi viimeiseksi huoneeseen ja otti lähtiessään palasen paperia ja kirjoitusneuvot mukaansa.
Hän paneutui vuoteeseensa, mutta puolenyön aikana hän istui kynttilän ääressä maalaten paperille kirjaimia.
Siitä saatettiin lukea seuraavaa:
"Suokaa anteeksi, etten minä voi tulla teidän vaimoksenne, sillä minä ikävöin toista. Elisabet Raklev."
Hän taittoi paperin kokoon ja sulki sen paremman sinetin puutteessa nuppineulalla.
Sitten hän avasi rouva Beckin makuuhuoneen oven, kumartui ja kuiskasi nukkujan korvaan hänen nimensä.
Rouva Beck heräsi ja oli ihan säikähdyksissään, kun näki Elisabetin täysissä tamineissa ja ilmeisesti valmiina lähtemään matkalle.
"Rouva Beck!" virkkoi hän hiljaa. "Minä uskon teille jotakin ja pyydän teiltä neuvoa ja apua. Poikapuolenne on kysynyt minulta, tahdonko tulla hänen vaimokseen. Se tapahtui viime sunnuntaina @@ ja minä vastasin myöntävästi. Mutta nyt minä en enää voikaan. Minä lähden nyt tätini luo tai mieluummin kauemmaksi, jos tiedätte jotakin neuvoa. Minä näet pelkään, että hän muussa tapauksessa lähtee jälkeeni."