Part 4

Toisinaan hän jäi pitkiksi ajoiksi seisomaan laivanpartaan ääreen. Hän tunsi voivansa surmata meriupseerin ilman mitään tunnonvaivoja.

Noin kello kahden tienoissa hän asteli pimeänsuojassa lankkua myöten maihin.

Elisabetin täti asui mäellä eräässä pienessä talossa. Salve oli päättänyt herättää hänet saadakseen häntä puhutella.

Vanha Kirsti muori oli tottunut siihen, että häntä öisin häirittiin @@ eräs hänen tehtäviään näet oli sairaiden ääressä valvominen @@ mutta hän oli silloin aina ärtyinen.

Tuntiessaan sytyttämänsä kynttilän valossa Salve Kristiansenin muori päätteli miehen olevan humalassa, koska hän oli kovin kalpea ja muutenkin oudonnäköinen.

"Sinäkö siinä, Salve @@ ja ihan yösydännä?" virkkoi muori moittien ovelta haluamatta aluksi päästää tulijaa sisään. "Silläkö tavalla se palkka pannaan menemään?"

"Ei, Kirsti muori @@ minä tulen suoraan vahtivuoroltani, sillä tahdon jutella kanssanne hieman Elisabetista." Ääni oli ilmeisen hiljainen ja surunvoittoinen, ja muori ymmärsi jotakin tavatonta olevan tekeillä. Hän avasi oven.

"Elisabetista, sanoit?"

"Niin, missä hän on?"

"Missä on? Beckien luona, tietenkin. Onko jotakin tekeillä?"

"Se kai pitäisi teidän lähinnä tietää, Kirsti muori", virkkoi Salve vakavasti.

Muori kohotti kynttilän kohti hänen kasvojaan luoden niihin tutkivan katseen. Hän oli peloissaan eikä saanut mitään selkoa tulijan puheesta.

"Pitäisikö minun se tietää @@ no, sanohan se!" virkkoi hän melkein rukoillen.

"Meriupseerihan kuuluu oleilleen koko vuoden Torungissa @@ vesilintuja ampumassa @@ vai luuletteko hänen aikovan ottaa Elisabetin vaimokseen?" huudahti hän kiivaasti ja kovalla äänellä.

Vasta viimeisestä lauseesta Salven ajatus täysin selvisi muorille. Hän laskea paukautti kynttilänjalan pöydälle ja istuutui tuolille pöydän ääreen.

"Vai niin kuuluu!" @@ virkkoi hän vihdoin. Hänen ensi säikähdyksensä oli ohi, mutta nyt hänet valtasi harmi ja hän nousi seisaalleen kädet puuskassa ja silmät säkenöiden @@ hän oli eukko, jota ei ollut hyvä vihoittaa.

"Vai niin @@ vai ovat ne jo ehtineet levittää sellaisia valheita Elisabetista! Hyi! Ja sinäkin, Salve, kehtaat puhua sellaista! Minä vakuutan sinulle, ettei koko kaupungissa ole kunniallisempaa taloa kuin Beckin @@ sinä ja sinunlaisesi eivät kykene sen kunniaa polkemaan. @@ Ole varma siitä, että minä kerron koko soman juttusi Elisabetille ja kapteenille ja upseerille ja rouva Beckille, niin sinut ajetaan pois 'Junosta' kuin märkä koira! @@ Vai olet sinä luulotellut, että Elisabetin tarvitsee kerjätä upseerilta kunniaa?"

"Parahin Kirsti muori!" huudahti Salve tuon sanantulvan sekaan. "Minä en ole mitään luulotellut, sillä olen ollut kauan poissa kotoa, mutta minä kuulin tänään telakalla Anders Broekkenin sitä kertovan ihan varmana asiana."

"Andersinko? Kertoiko hän sellaista, se kurja vintiö @@ kiitokseksi siitä, että minä kävin hänen vaimonsa luona viime viikolla! Kyllä minä hänet vielä haen käsiini. Mutta tällaisissa asioissa ei salantaja ole varasta parempi", @@ jatkoi hän myrtyneenä. "Beckin oma tytär se kävi täällä tarjoamassa Elisabetille kunniallista tointa kunniallisessa perheessä ja hän jutteli minun kanssani, ymmärrätkö, poikaseni!" (eukko osoitti vapisevin etusormin itsetietoisesti rintaansa). "Elisabet ei ole tullut sinne kerjäten. Sinun ei olisi tarvinnut karata vahdista sellaisten asiain vuoksi, ja Elisabet saa kuulla @@ ihan varmasti hän saa kuulla" (eukko innostui ja iskeä paukautti kätensä toiseen), "hän saa kuulla, kuinka sievät ajatukset sinulla on hänestä!"

"Parahin Kirsti muori, minähän tarkoitan pelkkää hyvää", rukoili Salve, jonka sydän oli käynyt ihmeen keveäksi, "älkää sentään kertoko sitä Elisabetille!"

"Saatpa olla varma siitä, että hän sen kuulee!"

"Kirsti muori", virkkoi Salve hiljaa, katse alas luotuna, "minä tulin tuomaan hänelle hamekangasta, jonka olin ostanut Bostonista, sain kuulla tuon kaiken enkä päässyt rauhoittumaan." @@ Sormuksista hän ei virkkanut mitään.

"Vai niin", sanoi vanhus hetken vaiettuaan ja tarkasteltuaan häntä puoliavoimien luomiensa lomitse, hieman lempeämmällä äänellä. "Vai olet tuonut hänelle hamekankaan? Ja juokset tänne kertomaan, että hänestä on tullut meriupseerin narttu!" aloitti hän jälleen kiukuissaan.

"Mutta hyvä Kirsti muori, enhän minä usko hitustakaan tuosta kaikesta!"

"Et sinä tänne juossut tuota sanomaan, poikaseni!"

"Minä vain jouduin päästä pyörälle, kuullessani hänestä kerrottavan sellaista."

"No @@ menehän! Anders saa koreasti vastata valheestaan, vaikka minun täytyisi mennä hänen tähtensä kylänvoutiin ja merioikeuteen asti!" Eukko olisi hyvinkin voinut uhata menevänsä kuuhun asti hänen tähtensä, mutta Salve käsitti merioikeuden hänelle merkitsevän verisintä oikeutta, minkä hän tiesi.

Avatessaan Salvelle ovea muori kysyi tutunomaisen vakavasti:

"Kuulehan, Salve! Onko sinun ja Elisabetin kesken ollut mitään sopimusta?"

Salve seisoi epäröiden, mitä hänen oikeastaan piti vastata tuohon odottamattoman tutunomaiseen tiedusteluun.

"En oikein tiedä, Kirsti muori; kerran, pari vuotta sitten, minä lahjoitin hänelle kenkäparin."

"No niin, pidä nyt huolta siitä, että pääset takaisin laivaan kenenkään huomaamatta, siinä neuvoni!" virkkoi muori haluamatta asiaan enempää syventyä ja nopeasti työntäen Salven menemään.

Sitten muori istui hetkisen tuolillaan kynttilä sylissään ja kokien tyynnyttää mieltänsä. Hän nyökytti miettivästi päätään kynttilän liekkiin tuijotellen. Hän oli täyteläinen, hieman kokoonpainunut, mutta muuten voimakkaalta näyttävä vanha muori, kasvot leveät, hyväntahtoiset, ohut harmaa tukka korvien taakse siveltynä.

"Salve on sievä, kelpo poika", puheli hän ääneen itsekseen ja makuulle laittautuessaan hän mutisi kaikkien katselmustensa päätökseksi:

"On sittenkin parasta, kun sanon sen Elisabetille, niin että hän tietää olla talossa varuillaan!"

Salve Kristiansen ei kumminkaan ollut seuraavana päivänä täysin tyytyväinen. Monien seikkojen nojalla hän aavisti meriupseerin joka tapauksessa olevan jonkinlaisen kilpakosijan ja tunsi itsensä liian araksi mennäkseen ilman muuta viemään hänelle hamekangasta ja sormusta. Surihan Elisabet sitäpaitsi parhaillaan isoisäänsä.

Illalla, kun kaikki pääsivät lomalle kotiinsa kolmeksi viikoksi, Salve lähti heti isänsä luo saadakseen kenties häneltä kysellyksi hieman enemmän kysymyksessäolevasta suhteesta, ja maanantaina he olivat kumpikin vanhan Jakobin hautajaisissa Tromön kirkkomaalla.

11.

Kaikki nämä tapahtumat olivat kohdanneet Elisabetia valtavan äkillisinä. Ne olivat hänestä melkein kuin hämyistä unta.

Hän käyskeli nyt mustiinpuettuna talossa, jonka huoneista hän oli Torungissa ollessaan usein yrittänyt muodostaa itselleen mielikuvaa.

Kapteeni Beck oli toisissa naimisissa. Hänen vaimonsa oli tuonut mukanaan omaisuutta ja oli tarkalla komennollaan saattanut jälleen kuntoon talouden, joka Beckin leskenä ollessa oli joutunut liiaksikin laiminlyödyksi. Hän oli ankaran vaativainen eukko, käytökseltään varma ja kunnioitusta herättävä.

Täysikasvaneet lapsipuolet pitivät häntä arvossa, joskaan eivät kovin rakastaneet; heidän näet oli mukaannuttava sellaiseen pakonalaisuuteen, johon eivät olleet tottuneet. Hänen miehensä oli tosin itsevaltias "Junossa", mutta tuskin yhtä ehdottomasti talossaan.

Riippumattoman asemansa vuoksi oli meriupseeri erikoisessa, vapaassa suhteessa kotiinsa, missä hän kepeän, hienon käytöksensä nojalla tuli varsin hyvin toimeen mahdikkaan äitipuolensa kanssa.

Hän oli kaupungissa hyvin suosittu ja sisaret jumaloivat häntä etsiskellen hänelle sopivia aviopuolison ehdokkaita. Erään rannikkokomitean palkattuna jäsenenä hänen oli vietettävä vielä suunnilleen vuoden aika kotipaikallaan.

Jo ensimmäisinä päivinä, joiden kuluessa tapahtui täydellisen olosuhteisiin perehtymättömyyden vuoksi virhe toisensa jälkeen, Elisabet oivalsi terveellä vaistollaan, että oli jännitettävä koko kykynsä ja kärsivällisyytensä, jos mieli puolustaa asemaansa. Niinpä hän aluksi seuraili rouva Beckiä nuhteettoman uutterasti kuin karitsa emoansa.

Toisinaan hän sentään hellitti ja saattoi muitta mutkitta istuutua ikkunan ääreen, käsi poskella tähyämään kohti satamaa. Hän kaipasi kylmää, raitista ilmaa ja saikin lopulta auki ikkunan, josta kumartui katsomaan, posket hehkuvina, kunnes saapui rouva Beck ankarin äänin kutsumaan häntä pois. @@ Rouva virkkoi vihoissaan omaisilleen, ettei olisi paljonkaan toisin, jos olisi taloon tuotu villi-ihminen.

Ensi aikoina sattui yleensäkin monta kiusallista kasvatuskohtausta, jotka Elisabet sieti lempeän rauhallisena. Rouva Beck piti sitä nöyränä oppivaisuutena, mutta todellisena syynä oli se, että Elisabet oli lujasti päättänyt voittaa kaikki vaikeudet.

Luutnantti Beck huomasi ihmeen herkästi Elisabetin salaiset kärsimykset ja loi häneen silloin tällöin rohkaisevan silmäyksen. Mutta neitonen ei ollut milloinkaan yskää ymmärtävinään.

Kerran, kun häntä nuhdeltiin luutnantin läsnäollessa, hän kuitenkin äkkiä juoksi pois ja heittäytyi vuoteeseensa nyyhkyttämään.

Eräänä iltapäivänä hän oli saanut toimekseen kantaa sisään teetarjottimen, jolle hän ajattelemattomuudessaan oli asettanut tuliastian ja kiehuvan teekattilan. Se kaatui matkalla; mutta vaikka sen kuuma kylki ja kiehuva vesi polttivatkin hänen käsivartensa ja kätensä, kantoi hän ihan rauhallisena tarjottimen takaisin, ilmettäkään muuttamatta. Hän ei halunnut joutua uudelleen nuhdeltavaksi luutnantin kuullen.

Rouva Beck sitoi itse Elisabetin käden keittiössä, niissä tyttö seisoi tuskan kalventamana.

Mutta Carl Beck, joka oli istunut sohvassa ja nähnyt, miten tuo kaikki tapahtui, ei muistanutkaan hillitä itseänsä. Hän hypähti kiihtyneenä seisoalleen ja käyttäytyi niin osaaottavasti, että hänen sisarensa Miina heidän jäätyään yksin huoneeseen, loi häneen katseen, joka oli tutkivampi kuin olisi voinut päättää leikillisistä sanoista:

"Ethän vain ole ihastunut piikaiseen, Carl?"

"Ei ole pelkoa, sisko", vastasi hän reippaasti samaan sävyyn nipistäen sisartaan leuasta, "mutta voithan nähdä itse yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on merkillinen tyttölapsi. Tuota tarjotintemppua ei monikaan kykene suorittamaan, @@ ja sitäpaitsi tulee meidän muistaa, että ilman häntä..."

"Niin, niin", sanoi Miina nakaten niskaansa, hieman kyllästyneenä saman asian iänikuiseen toistelemiseen, "eihän hän tiennyt isän olevan silloin merellä."

Sorea luutnantti käytteli tuota seikkaa varsin hienosti suunnitellun teeskentelyn aiheena.

Toitottamalla kaupungissa Elisabetin ansiota "Junon" pelastumiseen hän oli tavallaan pakottanut omaisensa ottamaan tytön hoiviinsa, sillä he olivat joutuneet yleisen mielipiteen painon alle.

Toisaalta hän suhtautui Elisabetiin erittäin varovasti, sillä tyttö oli voitettava niin, etteivät sisaret eikä äitipuoli sitä huomaisi.

Hänellä oli syytä uskoa tehneensä Elisabetiin jonkinlaisen vaikutuksen, mutta samalla hän aavisti olevansa tekemisissä villijoutsenen kanssa, joka saattoi lehahtaa siivilleen ja lentää pois milloin hyvänsä @@ hänen olemuksessaan oli jotakin luonnonvoimaista, omaa tietään kulkevaa.

Luutnantin kotona oli tyttö muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, käyskeli hiljaa, luoden luutnanttiin tuskin silmäystäkään ja noudatellen kaikissa asioissa orjallisesti emännän mieltä. Tämä uusi puoli hänessä oli saanut upseerin hetkiseksi epäilemään. Pian hänelle kumminkin selvisi, että Elisabet oli siinä suhteessa saavuttanut tarkoituksensa, ja tuo teetarjotinkohtaus, jonka toiset merkitsivät kömpelyydeksi, oli hänelle ihan toista. Hän imarteli itseään luulottelemalla Elisabetin alistuvan kaikkeen pakkoon hänen tähtensä, tulipa se päättymään miten tahansa.

Mutta toisaalta oli tytön olennossa jotain sellaista, joka vaikeutti alkuunpääsemistä ja yhä piti yllä jonkinlaista välimatkaa.

Samoin oli ollut laita heidän seurustellessaan vanhan Jakobin luona, ja se oli oikeastaan tärkeimpänä syynä siihen, että tämä rakastuminen yhä voimakkaammin hänen mieltänsä kiinnitti. Kerran hän oli nähnyt tytön teräksenharmaissa silmissä ilmeen, josta saattoi päättää, että hän voi silmänräpäyksessä saada tuttavastaan toisen käsityksen ja ettei missään tapauksessa pitänyt herättää hänessä kosiskelijan vaikutelmaa. Siksipä luutnantti olikin jutellut melkein yksinomaan isoisän kanssa, tytön kanssa pikemmin vain sattumalta.

Seikka oli se, että vanha Jakob oli varsin hyvin käsittänyt, ettei luutnantti saapunut saareen hänen itsensä tähden ja kun hänen ei helposti käynyt päinsä sulkea häneltä oveansa, oli hän varsin järkevästi varoittanut poikansatytärtä. Hän oli selittänyt, ettei sellaisten henkilöiden tapa ole mennä naimisiin alhaisempainsa kanssa, kun sitävastoin liiankin usein sattuu, että he leikkivät lempeä heidän kerallaan. "Sellaiseen mieheen kuin Salve Kristianseniin voi niissä asioissa uskoa ja luottaa", päätti hän puheensa, omasta mielestään hyvinkin ovelasti.

"Minusta tuntui, että olit hieman toista mieltä aikoessasi häntä löylyttää, isoisä!" vastasi tyttö julkeanlaisesti.

"Hm, niin @@ poikaveitikat tarvitsevat toisinaan kuritusta", murisi ukko, "mutta saat uskoa, että hän on kelpo mies. Jos hän tulisi sinua kosimaan, niin hän saisi sinut heti, sillä tietäisinhän sinun olevan hyvässä tallessa, kun minun on täältä lähdettävä."

Elisabet ei sillä kerralla enempää vastannut, mutta suupielessä näkyvä piirre opetti hänen haluavan pidättää itselleen oikeuden muodostaa asiasta oman mielipiteensä. Hän oli Salve Kristiansenissa nähnyt rakkaan ja ainoan kumppaninsa ja tunsi häntä kohtaan täyttä, varmaa luottamusta, mutta sittemmin oli meriupseeri koko ajan askarruttanut hänen mieltänsä. Kaiken sen, mitä hän oli innokkaimmin ihastellut, oli upseerin olemus tuonut yht'äkkiä ilmielävänä hänen nähtäviinsä. Hän ei kumminkaan ollut itselleen lähemmin selvitellyt, ihasteliko hän upseerin univormua, vai laivaston urotöitä, vai häntä itseään. Mutta sitten tuli isoisän varoitus, joka loukkasi hänen mieltänsä. Samassa hänelle selvisi, että asia koski upseeria itseänsä, soreata, häikäisevää kaiken muun kannattajaa. Mutta samalla oli hänen mielessään hillitön ylpeydentunne, hän luopui ajattelemasta minkäänlaista heidän välilleen sukeutuvaa suhdetta pysyttäen hänet kuitenkin ihailunsa esineenä.

Saatuaan sitten tädiltä kuulla ihmisten juoruista hän pani asian kovin pahakseen ja tunsi entistä selvemmin, että heidän välillänsä oli näkymätön seinä.

Kuukautta myöhemmin, "Junon" ollessa jälleen valmiina lähtemään, tuli Carl Beckin sisar eräänä päivänä hymyillen sanomaan:

"Elisabet! Kuistilla on nuori merimies, joka pyytää puhutella sinua. Hänellä on käärö kainalossa, ehkäpä jokin lahja."

Elisabet, joka oli parhaillaan kantamassa sisään pöytäastioita, punastui, ja Carl Beck, joka seisoi ikkunan luona, kalpeni. Elisabet tiesi varsin hyvin, että tulija oli Salve, ja säikähti hänen uskaliaisuuttaan. He olivat nähneet toisensa pari kertaa sitä ennen, ja Elisabet oli antanut tuntea, että hän vältteli Salvea sen johdosta, mitä täti oli hänelle kertonut. Nyt hän meni vapisten ulos hänen luokseen.

Salve katseli häntä hetkisen sanaakaan sanomatta. "Otatko tämän hamekankaan, Elisabet?" kysyi hän vihdoin melkein tylysti.

"En, Salve, en huoli ottaa @@ kun olet minusta sellaista jutellut."

"Etkö sitä ota, Elisabet?" virkkoi hän hitaasti ja alakuloisena. "Niinpä ei kannata puhua sen enempää."

"Ei, ei kannata puhua enempää, Salve."

Kun Elisabet näki hänen seisovan siinä edessään ihan murtuneena ja kuuli hänen kysyvän:

"Pitääkö minun ottaa se mukaan matkalleni, Elisabet?" @@ kihosivat äkkiä kyynelet hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään, mutta hänen kasvoissaan oli melkein epätietoinen ilme, kun hän kiiruhti sisään.

Huoneessa-olijat huomasivat hänen itkeneen. Mutta Carl Beck oli kylmäverinen mies, hän nojasi ikkunalautaan ja katsoi kilpakosijaansa @@ oliko hänellä käärö kainalossa portista ulos mennessään.

Samana yönä Elisabet heräsi. Hän oli itkenyt unessa ja nähnyt Salven seisomassa laiturilla @@ kehnoissa pukimissa ja onnettomana, mutta liian ylpeänä pyytääkseen keneltäkään apua. Samalla hän oli luonut Elisabetiin vakaan, moittivan katseen.

Elisabet jäi levottomana makaamaan voimatta saada unta mielestään haihtumaan.

Samassa kuului kulkevan ohi meluava väkijoukko, ja hän meni ikkunaan luo. Poliisimiehet kuljettivat jotakin henkilöä välissään katua alaspäin.

Heidän ohi kulkiessaan katulyhty valaisi ryhmää, ja Elisabet näki, että kuljetettava oli Salve.

Salve taisteli viejiään vastaan kalpeana ja raivoten, sininen paita rinnasta ihan revenneenä ja hänen kasvoissaan oli sellainen ilme, ettei Elisabet sinä yönä enää nukkunut.

Andersenin muorin luona sataman toisella puolen olivat merimiehet ankarasti tapelleet. Puukkojenkin kerrottiin heiluneen, ja Salve Kristiansenin sanottiin olleen pääpukarina.

Kapteeni Beckin täytyi seuraavana päivänä itse lähteä kaupunginvoudin luo saadakseen miehensä vapaaksi ennen laivan lähtöä, ja hän suoritti sakot.

Elisabet ymmärsi liiankin hyvin Salven käyttäytymisen syyn ja lähti ulos, kun meriupseeri seuraavana päivänä asiasta kertoi sitä selitellen @@ Salve oli aloittanut kahakan ilman minkäänlaista aihetta.

Elisabet oli muutamia päiviä kalpea ja uupunut, ja meriupseerista tuntui, että hän käyttäytyi tavallista pidättyvämmin. @@ Iltapäivällä, ennen laivan lähtöä, Salven isä ja nuorempi veli tulivat sanomaan hyvästi, ja hänen olemuksessaan oli jotakin omituisen silmiinpistävää @@ veljestä tuntui melkein siltä kuin olisi hän ajatellut, etteivät he näe toisiaan enää milloinkaan.

Salve tarjosi omistamansa sadanriksinsetelin isälleen ja kun viimeksimainittu ei halunnut sitä ottaa, piti hänen luvata ainakin säilyttää se hänen varalleen. Isä arveli asian johtuvan äskeisen mellakan jälkiselvityksen aiheuttamasta alakuloisuudesta ja mielenmasennuksesta, mutta sanoi kumminkin aluksesta poistuessaan hieman huolestuneena:

"Muista, Salve, että sinulla on vanha isä kotona odottamassa!"

Illan ja osan yötä Salve Kristiansen vietti istuen "Junon" märssyssä. Hän tuijotteli kohti Beckin taloa, niin kauan kuin yläkamarista näkyi valoa, ja valon sammuessa hänestä tuntui, että hänessä itsessäänkin sammui jotakin.

12.

Tromön ulkoranta Arendalin luona on karun, kivenharmaan näköinen, kuten rannikko yleensäkin. Kirkko vahtikojua muistuttavine kellotapuleilleen, joka toimittaa merimerkin virkaa, seisoo yksinään meren äärellä, ja sunnuntaisin nähdään luotsivenheiden laskevan sen rantaan jumalanpalveluksen aikana.

Saaren sisäpuoli tarjoaa sitä rikkaamman ja eloisamman näyn.

Ahdas Tromön salmi vilisevine pikkupursineen, proomuineen, luotsivenheineen ja isompine aluksineen lepää auringonpaisteessa hedelmällisten, metsänpeittämäin harjujen ja rinteiden keskellä.

Kummallakin puolen on kaikkialla punaisia merimiesten tupia, laivurien asumuksia ja huviloita, ja joka paikassa, jokaisessa lahdessa ja poukamassa, missä suinkin on alukselle sijaa, näkyy valkoisina hohtelevia, rakenteella olevia laivanrunkoja, toinen toisensa vieressä.

Siinä on sievä laivaveistämö luonnon helmassa, tosiaankin ihmeen kaunis kulkutie Arendaliin, Norjan ensimmäiseen merikaupunkiin. Se, joka tyynenä kesäpäivänä matkustaa höyrylaivalla tuota väylää pitkin, kokee yllätyksen, jota ei hevillä unohda.

Kertomuksemme aikoina tämä kuva ei ollut läheskään niin täyteläinen ja rikas, mutta kumminkin oli jo näkyvissä tulevan kehityksen alku.

Kapteeni Beckillä oli huvila eräässä salmen kauneimpia kohtia @@ pieni yksikerroksinen, harmaja rakennus jyrkkine tiilikattoineen, josta pisti esiin kaksi pieniruutuista yliskamarin ikkunaa. Rakennuksen takana, tunturin rinteellä kasvoi sievä lehtimetsä.

Niinä vuosina, jolloin kapteeni Beck oli pitkillä matkoillaan, oleskeli perhe kesäisin mielellään huvilassa. Nyt hän aikoi parin vuoden kuluttua vetäytyä pois mereltä ja perustaa kokoamallaan omaisuudella laivaveistämön.

Beckeillä oli puuhaa ja hyörinää arkisinkin heidän huvilassa ollessaan. Rouva Beck istui mielellään rukkeineen tuvassa.

Poikapuoli, joka rannikkokomissionin jäsenenä oli matkoilla ja töissä, saapui sinne tavallisesti sievässä purjehdusvenheessään lauantaisin jääden sunnuntaiksi. Sunnuntaisin tuli asein vielä joku tuttava perhe tai huviretkellä oleva seurue herroja ja neitosia vierailemaan heidän luokseen tai naapuritilalle, ja siellä vietettiin sitten useimmiten iltapäivä yhdessä.

Carl Beck oli naisten suosikki. Hän seurusteli heidän kanssaan leikkisään tapaan, toisinaan osoittaen hieman hempeätunteisuutta, missä ahavoitunut, miehekäs meriupseeri voi ikäänkuin sattumalta paljastaa varsinaista syvempää olemustaan.

Hänellä oli hieman taipumusta lihomaan, ja hän laski itse siitä leikkiä sanoen viettävänsä liian hyviä päiviä.

Useimmat nuoret tytöt tunsivat hänet lapsuuden ajoilta, jolloin hän oli kadettina käynyt kotona, ja hän näytti olevan erikoisen tuttavallisissa suhteissa heihin kaikkiin @@ tai ainakin oli olemassa milloin mikäkin juttu, jonka tunsivat ainoastaan hän ja yksi heistä. Siksipä esiintyikin tämän piirin keskusteluissa aina koko joukko iskusanoja, jotka olivat toisille tuntemattomia, vielä nytkin, heidän ehdittyä täysikasvuisiksi.

Niiden joukossa, jotka kävivät usein vierailemassa, oli postimestari Forstbergin perhe.

Siihen kuului vanhempien lisäksi puolikasvuinen poika ja kahdeksantoistavuotias tytär Maria, hiljainen, vaalea olento, jonka kasvot olivat harvinaisen älykkäät.

Kukaan ei väittänyt häntä kauniiksi, mutta useimmista hänen tutuistaan tuntui sittenkin siltä, että hän oli kaunis. Hänen kenties liian hennossa olemuksessaan ja kaikessa, mitä hän teki, oli jotakin itsetiedottoman sopusointuista ja viehättävää. Sensijaan kiittivät kaikki hänen älyänsä.

Hän oli ystävättärien joukossa se, jonka puoleen ehdottomasti käännyttiin, kun sattui jotakin hankaluutta. Kumma kyllä ei kukaan huomannut, ettei hän milloinkaan uskonut asioitaan heille.

Ystävättäret arvelivat hänen olevan niin "säntillisen ja oikean", ettei hänellä ollut mitään sydämenasioita. Hän oli Carl Beckin sisarten hyvä ystävätär, varsinkin Miinan, joka selitti asettavansa hänet kaikkia muita tuttaviansa korkeammalle ja kaikessa hiljaisuudessa piti veljensä puolisoksi soveltuvana.

Ainoa tämän seurapiirin nuorista tytöistä, johon Carl Beck ei ollut sellaisessa lapsuusajalta polveutuvassa tuttavuussuhteessa, oli Maria Forstberg.

Oli kestänyt jonkin verran, ennenkuin Carl Beck huomasi, että tuon hiljaisen tytön kanssa kannatti jutella. Myöhemmin hänestä oli tuntunut kiusalliselta, että se, mitä sanoi, hänen kanssaan keskustellessa helposti aleni merkityksettömäksi jaaritteluksi. Neito oli vilpittömän kirkas ja hymyili ihmeen kauniisti yhtyessään johonkin lausuttuun mielipiteeseen.

Niinpä esiintyikin upseeri hänen kanssaan seurustellessaan aina leveän miehekkäästi ja miellyttävästi osaten samalla tepsivästi keimailla. Hänen voimansa tai heikkoutensa oli siinä, että hän hetkittäin antautui liiankin herkkänä sille, joka otti hänet vastaan.

Neitonen ajatteli hyvillään, että upseerin kevyt, liehittelevä suhtautuminen nuoriin naisiin oikeastaan aiheutui siitä, ettei hän vielä ollut löytänyt heidän joukostaan sellaista, joka olisi ollut miehen täyden vakavuuden arvoinen; he olivat hänelle vain vapaiden hetkien ajanvietettä.

Maria taipui kovin mielellään näkemään asiat tässä valossa, sillä Carl Beck oli jo pari vuotta ollut kaikessa hiljaisuudessa hänen sydämensä sankari. Ystävättäret olivat tuon ajan kuluessa uskoneet hänelle paljon asioita, jotka selvänäköisempinä olisivat juuri häneltä salanneet.

Vaikka Elisabet olikin alinomaa työssä ja toimessa, tunsi hän kuitenkin itsensä vapaammaksi täällä maaelämässä. Hän oli vähitellen alkanut perehtyä talouteen, jota hän, kuten kävi ilmi, oikeastaan ymmärsi hyvinkin, ja rouva Beck luotti häneen monessa asiassa.

Hän osasi varsinkin @@ mitä olisi vähimmin osannut odottaa @@ tarjoilla erittäin miellyttävästi, ja kun tuo solakka tyttö ilmehikkäine kasvoineen, sievä raitainen hame ja valkoinen esiliina yllään, sunnuntai-iltapäivinä kantoi tee- tai kahvitarjotinta vieraiden luo huvimajaan, osui häneen moni ihaileva silmäys. Ei näet ollut laisinkaan vaikea havaita, että hän oli kaunotar.