Part 3

Vanha Jakob hämmästyi kovin, kun illalla koputettiin ovea ja hän lieden valossa näki tupaansa tulvahtavan herrasväkeä, kuusi henkeä, niiden joukossa kaksi naishenkilöä. Hän kääntyi tuolillaan ja varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen.

Joukko haltiattaria ei varmaankaan olisi herättänyt suurempaa uteliaisuuden sekaista säikähdystä Elisabetissa, joka oli istunut uneliaana lieden ääressä, makuullemenon aikaa odotellen.

Solakka ja sievä hän oli, ja hänen kasvonsa herättivät huomiota @@ sen näki tulijain etunenässä kulkeva Carl Beck ensi silmäyksellä. Hänen katseensa jäi seurailemaan tyttöä, joka hämillään ja punastuen riensi korjaamaan pois lieden luo penkille jäänyttä hameenmiehustaa.

"Hyvää iltaa, vanha Jakob!" tervehti tulija suorasukaiseen, miellyttävään tapaansa, astuen ukon luo ja laskien reippaan luottavasti kätensä hänen olalleen. "Saatpa tyytyä siihen, että sinua hieman häiritsemme tänä iltana, me kaikki, ja jäämme luoksesi aamupuolelle asti, jolloin sää kevenee. Emme uskaltaneet lähteä pimeässä polskuttamaan Isoon Torungiin, kun oli nämä naishenkilöt venheessä." (Hän osoitti nauraen sisartaan ja hänen ystävätärtään). "Onhan sinulla itselläsikin naisväkeä hoivissasi, joten kyllä tiedät, miten on laita."

Vanhusta näytti miellyttävän tulijan hupainen käytöstapa. Hän nousi ja teki tilaa lieden luo pyytäen heitä tyytymään siihen, mitä oli. Samalla hän käski Elisabetia hakemaan ulkoa lisää puita liettä varten.

Seurueen sijoittuessa lieden ääreen niin hyvin kuin osasi lähti Carl Beck soutajien kanssa hakemaan eväsvaroja. Hän tuli takaisin heti Elisabetin jäljessä, hänkin puusylystä kantaen. Hän heitti kantamuksensa nauraen lattiaan ja huudahti:

"Nyt pistetään booliksi, kuten ruotsalainen sanoo, mutta sitä ennen eväät esille!"

Ei ollut puutetta muonavaroista, joita seurue nautti hilpeästi jutellen saadakseen ajan kulumaan. Sitten tuli "booli", erilaisista väkevistä ja hienoista aineksista kokoonpantu juoma, jonka salaperäisestä valmistuksesta piti huolen Beck, tuntija.

Vihdoin se sytytettiin ja lasit täytettiin, sinisen liekin palaessa.

Carl Beck, puettuna somaan upseerinnuttuun, istui kahdareisin penkillä ja lauloi lasi kädessä pari tunnelmallista seuralaulua toisten yhtyessä loppukertoon.

Vihdoin hän esitti reippaan merimieslaulun, jonka johdosta aljettiin kertoella tarinoita viime sodasta.

Vanha Jakob oli hupaisen mielialan ja hyvien eväiden vaikutuksesta käynyt huomattavan hilpeäksi, lausuipa silloin tällöin jonkin sanankin. Turhia näyttivät kuitenkin olevan kaikki yritykset saada hänet itsensä kertomaan. Ainoastaan Lyngörin taistelun ollessa hetkisen pohdinnanalaisena hän esitti pienen "kaskun", kuten itse sanoi.

"Niin", virkkoi hän asettaen varovasti takaisin tyhjentämänsä lasin, "taistelu oli tuima. Valtakunta menetti siinä uljaan aluksen ja monta kelpo meripoikaa! Mutta sitä henkilöä, joka opasti englantilaisen Sandön tienoille, painaa Jumalan kirous @@ kukaan ei edes ole tiennyt hänen nimeänsä. Hänen kerrotaan heti taistelun jälkeen katumuksesta surmanneen itsensä kuten Judas Iskariot. Mutta Sandön väylän suulla on kari niin matalassa, että siinä voi vähän veden aikana seisoa merisaappaissa, siellä hänet nähdään kuutamoöinä seisomassa ja surkeasti apua anomassa, kunnes vesi vihdoin kuohuu yli hänen päänsä. Mutta Jumala armahtakoon sitä, joka soutaa luo aikoen hänet pelastaa! Hänen näkyviin tulonsa merkitsee aina rajuilmaa."

"Oletko itse hänet joskus nähnyt, Jakob?" kysyi Carl Beck.

"Totta puhuakseni olen, eräänä iltana niillä vesillä purjehtiessani, ja myrsky siitä syntyi niin melkoinen, että olimme hyvillämme päästessämme Sandöhön."

Siten heränneen tunnelman johdosta syntyi verrattain pitkä vaitiolo, jonka Carl Beck keskeytti alkaen karkoittaa uneliaisuuttaan laulamalla. Laulun loppukertoa toistaessaan hän tervehti lasiaan kohottaen naisseuralaisiaan, jotka istuivat hieman uupuneina ja lyyhistyneinä penkillä, ja heidän ylitsensä Elisabetia, joka seisoi peremmällä, valppaana heidän kaikkien edestä.

Lieden tuli valaisi Carl Beckin kauniita ruskeita kasvoja. Hänen sysimustan kiharan tukkansa sanottiin olevan perintöä hänen varhain kuolleelta äidiltään, joka oli kotoisin Brestistä. Hän näytti kieltämättä miehekkäältä ja muhkealta siinä istuessaan ja hilpeydellään pitäessään yllä toisten hyvää tuulta.

Vähitellen aljettiin yhä useammin tarkastella säätä, joka oli jo melkoisesti tyyntynyt, ja aamun sarastaessa koko seurue oli jälleen venheessä, jossa purjehdittaessa sopi levollisesti nukkua.

Mutta Elisabetin mieltä askarrutti vielä kauan jälkeenpäin se komea meriupseeri, joka oli ollut lieden ääressä istumassa. Hän saattoi pitkät ajat houkutella esiin ennen näkemäänsä, varsinkin sitä hetkeä, jolloin laulaja oli kohottanut lasiaan hänen puoleensa kääntyen.

Siitä pitäen purjehti meriupseeri Carl Beck usein Toringiin merilintuja ampumaan, mieluimmin yksinään pienessä purressaan. Mutta Elisabet varoi vaistomaisesti joutumasta hänen kanssaan kahden kesken; vanha Jakob oli aina läsnä.

8.

"Juno" saapui onnellisesti Bostoniin, missä Salve kulutti suuren osan palkkaansa ostamalla hamekangasta, silkkisiä liinoja ja kaksi tukevaa sormusta, joihin oli kaiverrettu heidän nimiensä alkukirjaimet. Bostonista he kuljettivat kanadalaisen lastin Grimsbyhyn, purjehtivat sieltä Liverpooliin ja taasen takaisin Qvebeckiin.

Yksitoista kuukautta matkalle lähdön jälkeen oli alus nyt Itämerellä, viemässä Memelistä New-Yorkiin parru- ja lankkulastia. Tarkoitus oli ohimennen poiketa hankkimaan muonavaroja kotipuolesta, jonne oli otettu kuljetettavaksi jokin määrä kappaletavaraa.

Memelin edustalla olivat jääsuhteet olleet epäsuotuisat ja kova onni näytti yhä vainoavan alusta: Skagerrakissa he äkkiä havaitsivat joutuneensa ajojäihin, joihin oli jäätävä kenties viikkokausiksi.

Itämerellä oli tavaton pakkastalvi, ja he näkivät jäätyneellä ulapalla kaikkien kansallisuuksien lippuja, kohtalotovereita.

Ei auttanut muuta kuin odottaa ja toivoa; muonavaroista, joita jo oli niukalta, saattoi tulla pahakin puute, ellei ajojää pian hellittäisi.

Mutta ikäväksi se kävi, varsinkin Salvesta, jonka kaipuu kotipuoleen oli muuttumassa kuumeeksi @@ hänen mielenlaatunsa ei erikoisesti soveltunut sellaisia Tantaluksen tuskia sietämään.

Hän oli päässyt harvinaisen pian erilleen tilketukosta, silavapuolikosta ja muista jungmannin ja kevyen matruusin oppivuosiin kuuluvista ikävyyksistä.

Hänen kerrassaan huimapäiseen luontoonsa liittyi melkein kissamainen ketteryys ja hän herätti yleistä ihailua ratsastaessaan sileällä, voidellulla sivupurjeen raa'alla hypäten sen jalustan yli ja samalla työntäen sen ulos.

Sinisessä, avokaulaisessa paidassaan, nahkavyössään ja purjekangashousuissaan hän näytti tarmokkaalta ja reippaalta, ja helppo oli nähdä, että hän oli merimies kiireestä kantapäähän asti.

Hänen käytöksensä tosin oli hieman vallaton ja hänen kielensä pyrki toisinaan pisteliääksi. Siitä huolimatta kaikki pitivät hänestä, sillä hän oli hyväsydäminen, kunhan osasi häntä oikein kohdella. Hän ei muuten näyttänyt niinkään ylpeilevän harvinaisista merimieslahjoistaan kuin ymmärryksensä voittoisasta terävyydestä väitellessään punapartaisen, hieman kopeilevan purjemestarin kanssa, joka oli lukeneisuutensa vuoksi maineessa.

Hamekangas, silkkiliinat, sormukset ja mitä pitäisi neidolle sanoa, pitäisikö juhlallisesti pyytää saada puhutella häntä kahden kesken, vai oliko mieluummin pidettävä silmällä jotakin tarjoutuvaa aihetta @@ kaikki tuo pyöri hänen päässään. Ja varsinkin se, mitä hänen piti sanoa, alkoi nyt tuntua hankalalta, miten monesti hän olikin matkan kestäessä sitä harkinnut ja päässyt siitä selvyyteen.

Hänen täytyi lopulta lähteä kirstulleen katsomaan, olivatko tavarat todellakin vielä tallella ja olivatko ne säilyneet koilta. Viimeksimainittu tutkimus, joka vaati levittämään vaatekappaleita, tapahtui ylen salaperäisesti.

Hän oli pelkkää levottomuutta @@ kiipesi sata kertaa mastoon tähyämään "mahdollisuuksia". Isonprammin saalingista hän oli kirkkaina päivinä kiikarilla näkevinään kaistaleen Norjan rannikkoa.

Vihdoin alkoi ilmetä mahdollisuuksia: ilma kävi usvaiseksi ja mereltä päin alkoi puhaltaa myrskytuuli. Jäähän aluksen ympärille oli viimeksikuluneen vuorokauden aikana sinne tänne ilmestynyt sinisiä vesipilkkuja.

Illan pimetessä he tunsivat vapautuneensa jäästä, joka luultavasti oli painunut.

Huolimatta suolavedestä ja sateesta, jota täytyi alituiseen pyyhkiä kasvoistaan, kulki Salve tuona yönä vartiopaikallaan keulakannella hiljakseen hyräillen, toisten vahdissaolijain kompuroidessa merisaappaisiin ja vettävaluviin öljyvaatteisiin puettuina alhaalla kansilastin päällä tai seisoskellessa ruhvin ja keulakannen suojassa. Köysistö ja kaikki muu, mihin ikänä tarttuikaan, oli likomärkää ja jäisen kylmää; miehet olivat sitäpaitsi koko päivän ahertaneet jäänpuhkomisessa, ja ne äänet, jotka nyt yhä voimakkaammin vonkuivat ja vihelsivät köysistössä, eivät ennustaneet yöksi mitään hyvää.

Kapteeni Beckin ääni kaikui harvinaisen karskina. Hänen oli suoritettava ankara valinta myrskyisessä, pimeässä talviyössä.

Väkevä eteläinen aallokko ja mereltä käyvä myrsky painoivat ankarasti kohti rannikkoa, väkinäinen risteileminen taas saattoi viedä aluksen törmäämään jäälauttoihin. Kapteeni ei ollut edes oikein selvillä siitä, missä oltiin, ja käveli hytissään levottomana edestakaisin. Silloin tällöin hän kääntyi virkkamaan jonkin sanan toiselle ruorimiehelle, jonka hahmo näkyi kompassikaapin valossa.

"Mitä suuntaa me kuljemme, Jens?"

"Suoraan lounaiseen, kapteeni @@ ylemmäs emme pääse."

"Hm, vielä enemmän kohti rannikkoa!" mutisi hän.

Hänen nahkalakin peittämälle otsalleen kihosi hiki; teki mieli työntää päähine sadesäässä takaraivolle, jotta saisi ilmaa.

Henki ja laiva olivat kysymyksessä.

"Mitä sanoo tähystäjä, perämies?" kääntyi hän kysymään viimeksimainitulta, joka asteli portaita ylös käytyään keulapuolella.

"Mustaa kuin piki! Ajopurjeen puomille voisi muuten, pistää lyhdyn, niin näkisi ainakin sen verran. Mutta luoti ilmoittaa selvää vettä."

"Vai niin @@ vai ilmoittaa!" virkkoi Beck äänellä, joka hieman ällistytti perämiestä, se näet kuulosti ivalliselta.

Pimeys esti häntä näkemästä kapteenin kasvoja; muuten hän olisi voinut niistä lukea hyvin vähän imartelevan, itseensä kohdistuvan arvostelun.

"Tuo hölmö", murisi Beck hänen mentyään, "ei vielä tiedä, että luoti voi täällä ilmoittaa selvää vettä, kunnes alus iskee nokkansa rantakallioon!"

Yltyvä, jyrkkä merenkäynti teki piankin ihan ilmeiseksi, että tässä oli vaara uhkaamassa.

Kapteeni Beckillä ei enää ollut mitään valitsemisen varaa: täytyi kiristää purjeita päästäkseen pois rannikon lähettyviltä. Luotsista ei sellaisena yönä voinut olla puhettakaan, mutta kapteeni antoi sentään laukaista merkkitykit pariin kertaan toivoen tuulen voivan kantaa äänen maihin.

Vanhan "Junon" oli nyt kestettävä koetus, johon sen liitteet olisivat tuskin nuoruuden aikoinakaan kelvanneet.

Se huomattiin pian pumpuista, joita täytyi pitää alinomaa käynnissä. Alus oli, kuten monet entiset hyvät purjehtijat, hieman notkoselkäinen keskilaivan lastin painosta. Etukannen luukusta esiinpistävät tikapuut sahasivat luukun reunaa aluksen taipuessa, ja ravistuneiden keulalankkujen lomitse sirisi vesi.

Päivä sarasti ja kului sumussa, jonka keskeltä ei voinut mitään erottaa.

Eräänä kirkkaana tuokiona oltiin sentään näkevinään maissa Arendalin yläpuolella sijaitseva Homborgsundin meriviitta, ja sen matalan häämötyksen nojalla uskallettiin toivoa aluksen kuluneina kolmena vuorokaudenneljänneksenä päässeen hyvään matkaan avoimelle merelle. Aamupäivällä he sivuuttivat englantilaisen prikin, jonka köysistö oli kunnossa ja joka ilmeisesti oli vaipumassa, se näet lepäsi puolittain kyljellään ja hyökylaineet löivät sen yli. Miehistö pysytteli perämaston varassa ja viittilöi heille epätoivoisesti, mutta auttaminen oli ilmeisesti ihan mahdotonta. Sumun seasta oli jo aikaisemmin samana päivänä kuulunut heidän hätälaukauksiaan, tuulen vaimentamina.

Alus oli yrittänyt samaa temppua, jota "Juno" nyt parhaillaan suoritti.

Komentosanat kaikuivat yksitoikkoisina joka kerta, kun suuntaa muutettiin, ja samassa iski aina hyöky niin ankarana, että koko alus vapisi. Kansilasti, jona oli raskaita lankkuja, kohoili iskujen ja veden voimasta, niin että useat lankut seisoivat pystyssä kannenkatosta, kaidepuita ja vorokkia vasten.

Miehistö oli osalta kiinnittänyt itsensä alimpaan köysistöön, sillä kannella ei ollut enää olemista.

Salve Kristiansen oli seuraavana yönä kumppanin kanssa ruorissa, kun vihurin nostama hyökyaalto äkkiä kohahti näkyviin pimeästä ja vyöryi hurjalla rytinällä aluksen kupeelle. Se murskasi vastustamattomalla voimalla kaikki, mitä sen tielle sattui, repäisi pois suuren osan kannenkatosta, isonvenheen ja kompassikaapin ja vioitti ruoriratasta.

Keskellä sekamelskaa taistelivat läpimärät, tukehtumaisillaan olevat matruusit paikoistaan, ja monet heistä löysivät itsensä myöhemmin mitä odottamattomimmista paikoista.

Kokasta kuului jälleen varoitushuuto ja samassa kuohui meri valkoisena.

Komennussanat kaikuivat, laiva kääntyi kallelleen, köysistössä vihelteli jälleen tuhansin äänin ja rajumyrsky alkoi raivota.

Vanha Beck seisoi paikallaan avarassa, luunapeilla varustetussa nutussaan, nahkatakissaan ja puhetorvi kainalossaan tähystellen yökiikarilla, jonka oli ottanut ensimmäiseltä perämieheltä.

Täytyi yrittää, mitä suinkin voi, ellei mielinyt joutua karikolle sinä yönä, ja Beck päätti vieläkin lisätä purjeita. Puhetorvesta kuuluviin komennussanoihin vastailivat matruusit käsitellen raskaita, vetisiä purjeita, aallonpärskeen valellessa heidän kasvojaan ja laivan keikkuessa niin että he toisinaan riippuivat köysissä, kannen hävitessä jalkojen alta.

Koko kuluneen vuorokauden aikana ei kukaan ollut nauttinut muuta kuin korppuja ja hieman palo viinaa.

Lisättyine purjeineen alus kallistui ankarasti lähtien sitten entistä kiivaammin eteenpäin. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä repesi märssypurje paukahtaen irti reunanuorastaan, alus ei totellut peräsintään, isoharuspurje lepatti irrallisine väkipyörineen niin ettei kukaan uskaltanut mennä sitä lähelle, ja jäljelläolevat kannenkatoksen rippeet mursi vesihyöky, johon kansilasti jälleen upposi suistuen osalta mereen.

Salve Kristiansenilla oli ollut liiaksikin tekemistä vioittuneessa ruorirattaassa, joten hän ei ollut voinut kiinnittää ympäristöönsä erikoista huomiota. Mutta sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen musta hyöky odottamatta heihin iski, hän näki sen harjalla pari valonvälkähdystä.

Ne herättivät samassa muisteloja, ja nuoresta romanttisesta miehestä tuntui siltä kuin hänen olisi onnistunut sopia kohtauksesta Elisabet Raklevin kanssa @@ ajatus, joka tosin ei ollenkaan sointunut hänen ankaraan työhönsä, mutta siitä huolimatta valtasi hänen mielensä kokonaan.

Valon väikkeet näkyivät jälleen, ja vasta nyt hänelle selvisi, että kysymyksessä oli sama, vanhan Jakobin liedestä Torungista näkyvä loiste, jota hän usein ennenkin oli pitänyt merkkinään.

Märssypurjeen ratketessa ja todellisuuden siten käydessä hänen kimppuunsa Salve Kristiansenista tuli heti käytännön mies.

"Tuo valo tuolla suojanpuolella", huudahti hän kapteenille, joka sen vasta nyt huomasi, "on vanhan Jakobin liedestä Torungista."

"Jos olet oikeassa", mutisi Beck astuen kallellaan olevaa kantta pitkin lähemmäksi köyden varassa, "niin ei kestä kauan, ennenkuin aluksemme iskeytyy pirstaleiksi vasten Torungin rantaa."

Heidän kesken sukeutui nyt keskustelu, jonka aikana Salve selitti tuntevansa Torungin vedet lapsuudestaan saakka kuin oman taskunsa @@ ja lopputuloksena oli, että Beck kalpeana ja epäröiden päätti purjehtia maihin hänen luotsaamanaan.

"Tänä yönä uskotaan paljon sinun nuorille hartioillesi", virkkoi Beck, "ja sinun tulee ottaa hyvin huomioon, että kysymyksessä on sekä oma elämäsi, että meidän toisten henkemme."

Alus laskettiin tuuleen ja se kiiti nyt kohti rannikkoa niin vähin purjein kuin suinkin mahdollista nyt heidän jäljissään pauhaavassa ankarassa aallokossa. Pian kuului karityrskyn valtava meuruaminen.

Nuori merimies oli levollinen seisoessaan siinä alusta johtamassa huutotorvi kädessään, kapteeni ja perämies vieressään.

Mutta äkkiä kihosi hänen otsalleen hiki, hänen silti mitään virkkamatta.

Valo oli omituisen epäsäännöllinen: se muuttui tumman punervaksi ja näytti vihdoin sammuvan.

Mitä taivaan nimessä se voikaan olla?

Oliko hän kenties erehtynyt ja ohjasi "Junon" kaikkineen päivineen suoraan rantakallion kupeeseen!

Niin kului neljännestunnin aika. Salve Kristiansen ei ollut eläessään nähnyt niin ankaran huolestunutta ilmettä kuin Beckin, joka oli huomannut hänen kasvoissaan epäilyksen vivahduksen ja katseli häntä ilmeisesti aprikoiden, ryhtyisikö itse jälleen alusta ohjaamaan.

Mutta valonvälke syttyi jälleen @@ mikä sen esteenä lienee ollutkaan @@ ja sinä yönä Salve Kristiansen pelasti "Junon" Merdöhön.

Seuraavana aamuna alus lepäsi Arendalin satamassa, jossa sen lasti oli purettava, pumppujen ollessa alinomaa käynnissä, ja sitten siirrettiin korjaustelakalle.

Beck antoi Salvelle 100 hopeariksiä ja lupasi ottaa hänet aliperämieheksi "Junolle", kunhan hän oli ehtinyt perehtyä merenkulkuoppiin.

Siitä kerrasta oli peräisin hänen halunsa päästä luotsiksi.

9.

Pikku Torungissa oli tapahtunut merkillisiä asioita, joista kaupungissa nyt kiireen kaupalla juteltiin.

Vanha Jakob oli joutunut halvauskohtauksen uhriksi kuollen sinä yönä, jolloin "Juno" suoritti uhkayrityksensä.

Viimeksikuluneina parina vuorokautena, sumun ja myrskyn vallitessa, he olivat kuulleet hätälaukauksia, ja pojantytär oli sinä aikana pitänyt yksin vireillä lieden tulta laiminlyöden tehtävän ainoastaan sinä hetkenä, jolloin vanhus henkäisi viimeisen kerran.

Se hetki se oli saanut "Junoa" ohjaavan Salven ankaran epätietoisuuden valtaan.

Seuraavana päivänä oli neito epätoivoissaan pyrkinyt henkensä uhalla ahtojään yli hakemaan ihmisiä avukseen, ja hänet oli otettu erääseen venheeseen, joka vei hänet kaupunkiin.

Elisabet rukkaa askarrutti isoisän kuoleman aiheuttama suru siinä määrin, ettei hän ajatellutkaan muovata kertomustaan mielenkiintoiseksi.

Meriupseeri Carl Beck osasi kuitenkin innoissaan luoda tapahtumaan romanttista hohdetta, joten nuori tyttö äkkiä kohosi päivän sankarittareksi.

Juttu lähti kiertämään amtmannin luota @@ perheestä, jossa oli kaksi kaunista tytärtä ja jossa luutnantti Beck joka päivä vieraili @@ ja nytpä ei puhuttu muusta kuin siitä, kuinka Elisabet oli ollut kuolevan isoisänsä luona Torungissa, pelastanut "Junon" ja sitten lähtenyt uskaliaalle retkelle yli jään.

Kaikki saattoivat havaita, että neidossa piili merkillinen luonne. Sitävastoin vallitsi naismaailmassa eriäviä käsityksiä hänen erikoisesta kauneudestaan @@ "mikä vahinko, että hän oli jäänyt niin kovin osattomaksi!"

Beckien katsottiin nyt joka tapauksessa olevan velvollisuus ottaa hänet hoiviinsa.

Beck piti tosiaankin ensi töikseen huolta vanhan Jakobin kunniallisesta hautaamisesta.

Nuoren neidon luo, joka nyt asui erään ahtaan kadun varrella tätinsä luona, tulvi nimellisiä ja nimettömiä ystävällisiä neuvoja, mustaa hamekangasta ja koristeita varsinkin kaupungin nuorilta miehiltä ja kauppa-apulaisilta, kävipä pari kaupungin toimekasta rouvaa ihan henkilökohtaisesti puhumassa neidon tulevaisuudesta.

Meriupseerin lausuttua, että hän piti näitä lahjoja persoonallisina loukkauksina, niiden tuonti taukosi.

Hän itse kävi yhden ainoan kerran talossa, vanhin sisarensa mukanaan.

Hänen olemuksensa pakostakin viehätti. Hän otti niin luottavan miellyttävästi ja samalla niin vaatimattomasti osaa Elisabetin suruun eikä kyennyt salaamaan liikutustaan, kun lähtiessään lausui, että heidän oli kiittäminen Elisabetia isänsä pelastumisesta.

Hänen lähdettyään esitti sisar varsinaisen asian. Sisar ehdotti tädille, että Elisabet siirtyisi Beckien taloon, missä vähitellen oppisi niin paljon, että voisi toimia kunnollisena taloudenhoitajattarena @@ missään tapauksessa hänen ei tarvitsisi olla tavallisena palvelijattarena. Neiti lisäsi, että tämän tulevaisuudensuunnitelman oli laatinut hänen veljensä.

Tarjous oli heidän oloissaan suurenmoinen, ja täti otti sen vastaan ylen iloisena.

Elisabetin otsa vetäytyi hetkiseksi pilveen; hän tunsi @@ osaamatta sanoa, miksi @@ mielessään erinäistä ahdistusta, kun ajatteli joutuvansa lähempään kosketukseen meriupseerin kanssa, ja toisaalta hän taas ei kovinkaan mielinyt siitä mahdollisuudesta luopua.

Jo seuraavana päivänä tuli Elisabet Beckin perheeseen.

10.

Salve puolestaan oli ensimmäiset päivät kotiinpaluunsa jälkeen onnellinen mies.

Hän oli kosimispuuhissa, oli saanut kapteenilta sadanriksin setelin ja lisäksi oivallisen lupauksen ja kuuli kaikkien vertaistensa itseään ihailevan.

Aluksen tyhjentämiseen ja telakalle toimittamiseen kului koko viikko, joten hän sai odottamansa loman vasta lauantai-iltana.

Istuessaan perjantaina vahdissa laivanpartaan suojassa hän joutui odottamattaan kuuntelemaan alhaalta telakalta kuuluvaa keskustelua, joka sai hänen verensä kiehumaan.

Eräs kirvesmies kertoi siellä aamulla työhön saapuessaan vanhan Jakobin kuolemaa koskevia yksityisseikkoja, miten ukon pojantytär oli pelastanut "Junon" ja sitten lähtenyt kulkemaan jäätä myöten.

"Kerrotaan", jatkoi hän, "että kapteeni toimittaa ukon nyt maanantaina hautaan. Hän ottaa hoiviinsa tytönkin @@ niin, siitä on meriupseeri pitänyt huolen."

Yltyvä melu ja kalke hämmensi tässä kohden osan keskustelua.

"Siihen on oma syynsä, saat sen uskoa", kuului jälleen kaksimielisesti naureskeleva ja hieman matalampi ääni, "eipä hän suotta ole pitkin vuotta uupumatta käynyt Torungissa linnustamassa."

"Olisiko tyttö sellainen @@ lintu? Vanha Jakob ei ollut sitä lajia @@"

"Ei, eihän niin olla pitänyt; mutta ensi töikseen tyttö kumminkin tuli tänne. Ja nyt upseeri on jo saanut hänet kotiinsa @@ kuulin asian tytön tädiltä. Täti vanha ei ajatellut siinä mitään pahaa piilevän, kertoihan vain ihan vilpittömästi, että Elisabet lähtee Beckien luo palvelukseen."

Vähäinen kohina sai puhujan katsahtamaan aluksenpartaalle.

Siellä seisoi kalmankalpea nuori merimies tuijotellen häneen silmillä, jotka muistuttivat hänen kerran näkemänsä hullun koiran silmiä. Merimies kääntyi heti kannelle kävelemään.

"Se oli sulhanen, epäilemättä", kuului mies sanovan kumppanilleen. Sitten hän alkoi veistää hirttänsä. Hetkisen kuluttua hän murisi harmissaan:

"Jos tuon naaman oikein oivallan, saa hyvinkin olla varuillaan, kun hän pääsee maihin."

Salve oli hypähtänyt seisaalleen kuullessaan meriupseeria mainittavan, mutta halu saada jotakin kuulla oli pidättänyt hänen mielenpurkautumaansa. Se, mitä heidän suhteestaan edelleen kerrottiin ja että Elisabet oli turvautunut meriupseerin perheeseen, tuntui täysin totuudenmukaiselta. Salve tunsi molemmat keskustelijat; he olivat kumpikin kunnon väkeä, ja olihan toinen kuullut asiasta tädiltä itseltään.

Sinä päivänä oli aluksen puhdistamisessa ja telakalle kallistamisessa ankara työ, mutta Salven kädet olivat ikäänkuin halvatut. Hän ei kyennyt käymään asiaan käsiksi muuta kuin näön vuoksi, kaikki tapahtui vain konemaisesti.

"Oletko kipeä, poika, vai morsiantako on ikävä?" kysyi perämies iltapuolella; hän oli huomannut, etteivät asiat olleet oikealla tolalla.

Nuo viimeiset sanat @@ "morsianta ikävä" @@ vaikuttivat ihmeen elähdyttävästi. Salve tunsi tuon omituisen väsymyksentunteen hälvenevän ja työskenteli nyt niin innokkaasti, että hiki helmeili pitkin poskia hänen silloin tällöin kärsimättömän äänekkäästi ryhtyessä johtamaan työlaulua. Hän pelkäsi joutuvansa ajattelemaan. Myöhemmin hän otti hoitaakseen babiaanivahdin, vapauttaen siten erään kumppaninsa, joka oli varsin tyytyväinen päästessään odottamatta nauttimaan yölepoansa sen sijaan, että olisi käyskellyt kannella "laivakoirana"; mainittu vahti näet on siinä, että mies yksinään varjelee alusta satamavarkailta.

Hän käyskeli edestakaisin kannella. Oli sysipimeä; vain jokin lyhty näkyi ulkona merellä ja siellä täällä kaupungissa.