Part 2

Norjan hankalaa rannikkoa valaisee nykyään öisin oivallisten meri- ja satamaloistojen rivi. Ei ole kulunut vielä miespolvenkaan aikaa siitä, kun asiat olivat aivan toisin. Silloin oli vielä avaroita alueita, joiden ainoina loistokohtina olivat karien valkoiset hyrskyt.

Kapteeni, joka oli Kristiansandin kohdalla sivuuttanut Oksön majakan, voi kiittää onneansa, jos hänen silmiinsä vilkahti etäältä Kragerön kulmalta Jomfrulandin majakan valo, sillä välillä olevan Arendalin vaarallisen rannikon loistoja ei silloin vielä ollut olemassa.

Ison ja Pikku-Torungin majakat seisovat nyt valkeine torneineen siellä kaukana merellä, kumpikin autiolla nimikkosaarellaan.

Pienempi saari näyttää ohikulkijasta olevan hädin tuskin niin avara, että valkoinen majakkatorni ja sen vieressä sijaitseva vartijanasunto siihen mahtuvat. Majakka sijaitsee karun yksinäisenä ulkona ulapalla, jonka pärske myrskysäällä kastelee sen seinää, kotkien ja merilintujen lentäessä paksuja lasiruutuja vasten, niin että putoavat kuolleina alas.

Yhdysliikenteen mantereen kanssa keskeyttää kovana vuodenaikana jääsohjo, joka tekee jalan käymisen yhtä mahdottomaksi kuin venhein soutamisen, puhumattakaan harvinaisemmista tapauksista, jolloin ahtojää ajautuu esteeksi.

Kahdeksantoistasataakaksikymmentäluvun alkuvuosina @@ suunnilleen parikymmentä vuotta ennen näiden majakkain rakentamista ja ylempänä kerrottuja tapahtumia aikaisemmin @@ sijaitsi Torungissa mökki, jonka takaseinä ja toinen pääty puskivat melkein räystästä myöten kiviraunioon. Näytti siltä kuin rakennus olisi kyyristynyt antaakseen rajutuulen pyyhkiä ylitsensä.

Matala ovi oli maanpuolella, sekin luultavasti tuvan suojaamiseksi @@ kahdesta pienestä ikkunasta voivat asujaimet katsella merelle. Rannalla, parin kierinkiven välisessä aukossa, lepäsi venhe.

Kun astui korkean kynnyksen yli sisään tai pikemmin alas tupaan, näytti se odottamattoman avaralta, ja siellä oli koko joukko sellaista kalustoa, jota ei olisi voinut edellyttää tapaavansa.

Suuri kaappi astioineen oli varmaan aikaisemmin sijainnut toisessa ympäristössä, ja sen takana nurkassa seisoi vanha, tomuuntunut rukki, jonka kelalta vielä riippui ruskeanharmaa villatukko. Erinäisten seikkojen nojalla saattoi arvata, että talossa oli aikoinaan asustanut naishenkilö, ja että tuo villatukko oli ollut hänen viimeinen kehrättävänsä.

Rahilla lieden luona istui nyt yksinäinen ukko, useimmiten suutarintöissä askarrellen. Toisinaan hän saattoi pikilankaa kiskoessaan lausua vanhan tavan mukaan jonkin sanan ääneen, ikäänkuin olisi otaksunut elämänkumppaninsa olevan vielä kuuntelemassa.

Hänen karuissa, hieman raskasmielisissä kasvoissaan näkyi silmiinpistävin voimakkaiden piirteiden jälkiä, ja kaljun päälaen ympäriltä laskeutuivat valkoiset hiukset korville ja niskaan.

Messinkisankaisten lasien yli vinosti vieraaseen suuntautuva silmäys, jolla hän tervehti tulijaa, oli vain ehdollinen kehoitus; hänen sisäänpainuneen suunsa ja terävän leukansa pielessä näkyvä piirre sitävastoin ilmaisi riittävän selvästi, että piti hyvinkin silmällä, mitä häneltä tahdottiin ja ettei häntä saatu kauemmaksi kuin hän itse halusi.

Jurous oli yleensäkin hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan. Se oli sananlaskuksi muuttuneena tunnettu avaroilla alueilla. Jos ryhtyi hieromaan hänen kanssaan kalakauppaa satamassa, niin ensimmäisestä tinkimisyrityksestä saattoi johtua, että hän läksi soutamaan pois, tyynesti, mutta auttamattomasti.

Useimmiten hänellä oli venheessään halkoja, sillä merensaaressa kaivattiin polttopuuta.

Muuten hänestä tiedettiin vain, että hän oli aikomaan ollut luotsi ja että hänellä oli ollut juoppo poika, jonka vuoksi isä oli vihdoin menettänyt toimensa. Hänen arveltiin tällöin ottaneen pojan syyn vastattavakseen. Sittemmin hän oli alkanut kartella ihmisiä ja oli muuttanut vaimoineen Torungiin, minne he pojan hukuttua olivat ottaneet luoksensa pienen orvon pojantyttärensä.

Ei ollut helppo sanoa, mistä hän sai elatuksensa, lukuunottamatta pientä suutaroimista, kalastusta, jonka tuoton hän tavallisesti möi laivoihin, sekä varhaisempina vuosina harjoittamaansa vähäistä linnustusta.

Eräs hänen toimiansa, josta hän sai pieniä vakinaisia korvauksia erinäisiltä luotseilta ja tuttavilta, oli siinä, että hän piti syksyiltoina takassaan tulta, jotta ulkona pimeällä ulapalla purjehtivat saattoivat ikkunain valonhohteesta päätellä Torungin aseman.

Niin asia ainakin julkisesti selitettiin. Toisaalta ei sovi pitää mahdottomana sitäkään, että tämä Jakobin yötyö samalla, ehkäpä ensi sijassakin, hyödytti salakuljetusta, joka siihen aikaan rehoitti näillä rannikkovesillä: alukset saapuivat yön pimeydessä lähelle manteretta purkamaan lastiansa.

Joka tapauksessa oli ukko liian viisas ryhtyäkseen suoranaisesti sellaisiin hommiin. Mutta toisinaan hänen tupaansa sentään vieri merkillisiä lahjoja: katajaviinanassakoita, kahvi-, tupakka- ja jauhopusseja y.m.s., ja hän eleli yleensäkin silmiinpistävän äveriäänä kaukana merenluodossaan.

Hänet muistettiin nähdyn kirkolla ainoan kerran silloin, kun hän toi sinne vaimonsa ruumiskirstua. Pastorin heittäessä multaa kirstun kannelle vierivät Jakobin poskille kyyneleet, ja huomattiin, ettei hän lähtenyt kalmistosta ennenkuin illan pimetessä.

Viime vuosina oli "vanha Jakob", kuten häntä nimitettiin @@ hänen täysi nimensä oli Jakob Raklev @@ käynyt sairaalloiseksi, joten hänen ei ollut enää helppo soutaa aina kaupunkiin asti. Vanhan luuvamman vuoksi hänen oli toisinaan vaikea päästä veneeseenkään. Niinpä hän enimmäkseen istui lämpimissä pukimissaan lieden luona sisätöissä askarrellen.

Toisinaan, kun pojantytär @@ vankkatukkainen tyttölapsi, jonka kintereillä aina juoksi pörhöinen koira @@ syöksyi huoneeseen, niin että ilma viuhui hänen ympärillään, ja kertoi näkemiänsä, saattoi vanha Jakob viehättyä astelemaan ikkunaan, vieläpä @@ tosin jurosti muristen ja hieman vaivalloisesti @@ pihallekin asti kaukoputkilleen. Siellä hän asettui siten, että voi käyttää pojantyttären olkapäätä tukena; vanha käsi näet muuten vapisi liikaa. Vanhuksen alinomaa väitellessä vastaan yritti tyttönen suunnata kaukoputkea oikeaan. Hän näki paljain silmin ainakin yhtä selvästi kuin ukko laseillaan ja käytteli paremmuuttaan sangen omavaltaisesti. Ukko mukautui siihen, vaikka hänen lyhyenlainen kärsivällisyytensä joutuikin kovalle koetukselle.

Ukon juro käytös hälveni vähitellen molempien ihmetellessä, mikä laiva saattoi olla näkyvissä tai miten jokin siinä ilmenevä omituisuus oli selitettävissä. Vihdoin, lausuttuaan varman mielipiteensä, vanhus kömpi takaisin tupaan.

Niin hänet ahdistettiin ulos kuin muriseva karhu pesästään ja joka kerta hänen juroutensa säännöllisesti suli. Itse asiassa hän kovin ylpeili pojantyttärensä kelpoudesta.

Tyttönen mainitsi milloinkaan erehtymättä kaikki paikkakunnan purret ja laivat ja voi aina täsmälleen sanoa, mikä purjehtija oli miehiään.

Eräänä päivänä hän sentään joutui ymmälle. He näkivät lipussa puolikuun, joka sai ukonkin ällistymään. Kohta hän kuitenkin lyhyesti ja päättävästi selitti sen olevan "barbareskin". Selitys tyydytti tyttöä hetkisen, mutta sitten hän tiedusteli:

"Mikä on barbareski, isoisä?"

"Se on turkkilainen."

"Entä turkkilainen?"

"Turkkilainen @@ se on, tuota @@ mahomettilainen @@"

"Mahu @@ Muha?"

"Muhamettilainen @@ sellainen merirosvo."

"Merirosvo?"

Ukko ei tahtonut mielellään vääjätä tässä asiassa, vaikka tyttö kovin häntä ahdisti. Hänen mieleensä johtui vanhoja juttuja ja hän selitti kuivakiskoisesti.

"Ne menevät Itämerelle @@ Venäjälle @@ ihmisenlihaa suolaamaan."

"Ihmisenlihaa!"

"Niin. Toisinaan ne ryöstävät laivoja merelläkin ja suolaavat siellä."

Tyttö käänsi häneen suuret, säikähtyneet silmänsä ja sai ukon siten jatkamaan:

"Ne pyydystävät varsinkin nuoria tyttöjä. Niiden liha on hienointa ja sitä kuljetetaan tynnyreittäin suurturkille."

Viimeisen valtin esitettyään ukko aikoi lähteä takaisin tupaan, mutta tyttö pidätti hänet nopeasti kysyen:

"Tähystelevätkö ne kaukoputkellakin laivastaan?"

Ukon myönnettyä hän pujahti mitä pikimmin ovesta sisään ja pysytteli visusti tuvassa niin kauan kuin alus oli ikkunasta nähtävissä.

Heidän mielialansa olivat kerrankin muuttuneet. Vanhus istui veitikkamaisena työssään; tyttö oli hiljainen ja alakuloinen. Mutta vihdoin hän huudahti harmistuneena:

"Miksi ei kuningas niitä hävitä? Jos minä olisin sotalaivan kapteeni, niin @@"

"Niin, jos sinä olisit sotalaivan kapteeni!" toisti ukko.

Tällaisia asioita paljoakaan kauemmaksi ei tytön ajatuspiiri ulottunut.

Elisabet @@ se oli hänen nimensä @@ oli kasvuvuosinaan nähnyt varsin vähän ihmisiä, ja viimeisinä vuosina, isoäidin kuoltua, olivat he, hän ja isoisä, olleet saaren ainoat vakinaiset asukkaat.

Toisinaan saattoi sentään saaressa käydä venhe joillakin asioilla, ja parisen kertaa oli hän käynyt Arendalissa tätiänsä tapaamassa. Isoisä oli opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Paitsi raamatusta, virsikirjasta ja heidän hallussaan olevasta "tanskalaisten ja norjalaisten merisankarien mainetöitä" esittävästä teoksesta lukemiaan oli hänen pääasiallisena henkisenä ravintonaan ollut se, mitä oli sopivina hetkinä saanut harvasanaisen isoisän kertomaan nuoruudenajan merimieselämästä.

Heillä oli tuvassa pieni kehyksetön kuva, se esitti Lyngörin meritaistelua, jossa ukko oli ollut mukana. Siinä nähtiin fregatti Najaadi sekä kolme prikiä hurjasti taistelemassa englantilaista linjalaivaa Dictatoria vastaan, joka priki Kalypson ohella lepäsi poikittain ahtaan sataman suulla ja ampui Najaadin ihan nuuskaksi. Laivojen nimet olivat painettuina luettavina alareunasta.

Pienessä kuvassa näkyi oikeastaan vain mastonhuippuja, tykinsuita ja savuista sekamelskaa, mutta se oli ollut vuosikausia tyttösen elämän sisältönä. Monet kerrat hän oli ajatuksissaan ollut taistelussa mukana ja lyönyt engelsmannin.

Sotalaivat ja meriupseerit olivat korkeinta, mitä hänen mielikuvituksensa osasi keksiä, ja hänen sydämensä hartain toivo oli, että sotalaiva kulkisi kerran niin likeltä Torungia, että voisi selvästi nähdä, mitä kaikkea sellaisessa aluksessa oli.

5.

Vanhan Jakobin käytyä kivulloiseksi kuljetti laivuri Kristiansen usein muonavaroja ja muita tarpeita Torungiin. He sopivat aina hyvin, sillä vanhus piti aina huolen asioistaan. Ajan mittaan laivuri Kristiansen alkoi käydä saaressa säännöllisesti useita kertoja vuodessa.

Hänen poikansa, Salve, oli pienestä pitäen liikkunut kalastaja venheessä näillä vesillä. Hän oli kasvanut näiden karien ja kallioiden keskellä.

Nähdessään ensi kerran Elisabetin hän oli jo ollut merillä jungmannina @@ hän oli kenties kahdeksantoista vuoden ikäinen, tyttö vain neljäntoista.

Salve oli siihen aikaan kisojen kuningas sekä Sandvigenissä että Vraengenissä ja tiesi sen hyvin itsekin.

Hänellä oli musta tukka, tummat silmät ja teräväpiirteiset älykkäät kasvot. Hän oli tosin verrattain lyhyt varreltaan, mutta voiman vajauksen korvasi hänen vilkkautensa ja kätevyytensä, joten hän pelasti itsensä monestakin pulasta, johon hänen härnäämishaluinen kielensä hänet useinkin saattoi.

Eräänä syksynä kun hänen aluksensa saapui aikaisin kotiin, oli hän isänsä mukana Torungissa ja näki hänkin vanhuksen pojantyttären mutta ei suvainnut virkkaa hänelle sanaakaan. Ivailihan vain, että tyttö muistutti haikaraa.

Kun näki tytön, jonka yllä oli paksu punaruutuinen villahuivi, kulmat taakse solmittuina, täytyi myöntää ettei vertaus ollut ihan tuulesta temmattu. Joka tapauksessa Salve selitti kotiin palatessaan, ettei hän ollut vielä milloinkaan nähnyt moista "kuvatusta" naisekseen ja että olisi hauska nähdä hänen laihoine käsivarsineen ja säärineen tanssivan "kuin heinäsirkka".

Seuraavalla kerralla tyttö toi hänen nähtäväkseen isoisän hopeakuorisen kellon, ja siten syntyi keskustelua.

Aluksi Salvesta tuntui, että tyttö oli tyhmä. Hän kyseli kaikenlaista ja näytti ajattelevan, että Salven täytyi ehdottomasti kyetä vastaamaan. Niinpä hän tahtoi vihdoin saada tietää, miten Arendalin isoiset henkilöt elivät ja varsinkin miten rouvat käyttäytyivät.

Salve uskotteli hänelle huvikseen jos jotakin; tyttö kuunteli ihan lapsellisen herkkäuskoisena. Mutta kotiin palatessaan Salve kuitenkin tunsi katuvansa, oivalsipa vielä lisäksi, että tyttö oli tavallaan kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Hän sai katua asiaa vielä tuntuvamminkin, sillä vanha Jakob oli saanut kaulia hänen jaarituksensa ja oli sydämystynyt.

Salven jälleen saapuessa oli ukko sangen jörömäinen, joten tuvassaolo ei tuntunut ollenkaan viihtyisältä. Niinpä Salve lähtikin kohta työhönsä.

Sen kestäessä tyttö kertoi hänelle "Najaadista", jossa hänen isoisänsä oli ollut mukana.

Salve, joka oli ottanut nokkaansa ja arveli ukon käyttäytyneen "koiramaisen epäkohteliaasti", pisteli kertomuksen lomaan pilkallisia huomautuksia, joita tyttö ei innoissaan huomannut tai ei käsittänyt. Salve nauroi epäuskoisena:

"Vanha Jakob 'Najaadissa'! Sitä ei liene kukaan tätä ennen kuullut!"

Vanha Jakob astui onnettomuudeksi samassa ulos, koska vieraat olivat lähtemässä. Tyttö kääntyi hänen puoleensa harmista punastuneena ja huudahti:

"Isoisä! Hän ei usko, että sinä olet ollut mukana 'Najaadissa'!"

Ukko vastasi ensin, ikäänkuin ei olisi viitsinyt moiseen kajota:

"Oh, tuo kai on jälleen tyttöletukan lorua!"

Mutta miten olikaan, lieneekö syynä ollut turhamaisuus ja poikanulikkaan kohdistuva kiukku vai sattuiko hän vilkaisemaan pojantyttäreensä, joka seisoi siinä ilmeisesti kiihtyneenä ja vihamielisenä @@ kohta ukko pui jykeviä nyrkkejään ja jyrisi nuorukaiselle:

"Jos tahdot tietää, sinä hulttio, niin sanon sinulle, että olen seisonut 'Najaadin' patterissa" @@ tässä hän tömisti jalkojansa ikäänkuin olisi vieläkin seisonut sotalaivan kannella @@ "miesten joukossa, joiden vertaisia sinä et tule koskaan näkemään, kun 'Dictator' yhdellä iskulla ampui poikki kaikki kolme mastoa ja kokkapuun, ja yläkansi putosi rytisten alakannelle."

Viimeinen lause oli sanasta sanaan lainattu "Tanskalaislen ja norjalaisten merisankarien mainetöistä", ja noita rivejä piti vanhus kaikessa hiljaisuudessa kunniamitalin veroisina. Hän lisäsi, yhä samassa asennossa, pyhää kirjakieltä jäljitellen:

"Laivan ruhjoutuessa ehti se, joka tätä kertoo, parahiksi pelastua heittäytymällä tykkiportista mereen."

Mutta sitten hän jatkoi ihan vapaasti, ylevän kieliparren kahleista irtautuen, nyrkkiään heristäen ja kulkien venheelle peräytyvän Salven jäljessä:

"Me emme kuljekaan valheen kengillä emmekä jaarittele joutavia, kuten sinä, vaivainen penikka, ja ellen ajattelisi isääsi, joka varmaan ymmärtää sinua kurittaa, niin pehmittäisinpä selkäpuoltasi, kunnes et enää paljoakaan piipittäisi!"

Lausuttuaan tuon @@ varmaan pisimmän puheen, mitä oli viimeksikuluneina kolmenakymmenenä vuotena pitänyt @@ vanha Jakob nyökäytti päätään Salven isälle ja astui takaisin tupaan.

Tyttö oli kovin onneton nähdessään Salven lähtevän sillä tavoin, suvaitsematta edes hyvästi sanoa. Isoisäkin oli kärtyisä, sillä hän pelkäsi menetelleensä tyhmästi ja rikkoneensa suhteen laivuriin.

6.

Salve saapui jälleen seuraavana syksynä, käytyään sillävälin Liverpoolissa ja Havressa.

Ensi kerralla hän hieman arasteli. Hänen isänsä ja vanha Torungin Jakob olivat kumminkin tuosta jutusta huolimatta, pysyneet koko ajan hyvissä väleissä. "Jääkarhu" @@ kuten Salve ukkoa nimitti @@ näytti kerrassaan unohtaneen, mitä oli tapahtunut ja mitä kaikkea hyvää hän oli tullut nuorelle miehelle luvanneeksi.

Tytön kanssa hän pääsi helposti sovintoon @@ tyttö oli jo oppinut olemaan kertomatta kaikkea isoisälleen.

Laivurin ja vanhan Jakobin nauttiessa tuvassa sydämenvirvoitusta kantoi Salve tavaroita venheestä kellariin. Elisabet kulki hänen mukanaan edestakaisin, ja keskustelu liikkui kompassin koko alueella.

Kyseltyään Salvelta Hâvre de Grâce'ista, niissä viimeksimainittu oli käynyt, ja Amerikasta, missä hän ei ollut käynyt, tiedusteltuaan, oliko hänen kapteeninsa rouva yhtä hieno kuin sotalaivan kapteenitar ja eikö Salvekin aikonut tuonnempana etsiä itselleen ylhäistä puolisoa, Elisabet tahtoi vihdoin saada hymyilevältä merimiehellä kuulla, voivatko upseerien vaimot milloinkaan olla mukana sodassa.

Siitä pitäen Salve tahtoi aina päästä isänsä mukaan näille retkille.

Elisabethin kasvot olivat viime aikoma muuttuneet ihmeen viehättäviksi. Niissä saattoi toisinaan ilmetä merkillinen vakavuus, mutta siitä huolimatta tyttö oli yhtä lapsellinen kuin ennenkin. Ja silmät, ne olivat sellaiset, että oli vaikea löytää toisia niiden veroisia.

Viimeksi saaressa käydessään Salve kertoi Sandvigenin kisoista, tahtoipa vielä saada kuuntelijaansa hieman tajuamaan, että tytöt pitivät häntä erikoisessa arvossa. Mutta nyt hän sanoi väsyneensä heidän kanssaan karkeloimaan.

Elisabet oli ylen utelias ja saikin Salven tunnustamaan, että hän oli talven kuluessa ottanut osaa kahteen kelpo tappeluun. Tyttö loi häneen säikähtyneen katseen ja kysyi hieman hidastellen:

"Olivatko ne sinulle jotakin tehneet?"

"Eivät @@ eivät mitään erikoista @@ kisoissa on useimmiten lopuksi sellainen ylimääräinen tanssi. @@ He vain tahtoivat tanssia sen kanssa, jota minä olin aikaisemmin pyytänyt."

"Onko se niin vaarallista? @@ Kuka se sitten oli? @@ Tarkoitan: mikä hänen nimensä oli?"

"Toisen nimi oli Maria ja toinen oli Anna, Herluf Andersenin tytär. @@ Saat uskoa, että he olivat kauniit! @@ Annalla oli valkoinen liivi ja korvakellukat ja hän tanssi niin, ettet ole koskaan nähnyt aluksen niin soreasti aalloilla keinuvan @@ sen tunnusti perämies Gjörskin."

Tämän keskustelun asiallisena tuloksena oli, että Elisabet ymmärsi tyttöjen Arendalissa ja yleensäkin niissä satamissa, missä Salve oli käynyt olevan kaikkien hyvin puettuja.

Salve lupasi seuraavalla kerralla, Hollannista palatessaan, tuoda hänelle kiiltävillä hopeasoljilla varustetut sahviaanikengät.

Sen hän lupasi lähtiessään, ja Elisabet antoi hänen ottaa tarkan mitan jalastaan @@ varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Hänen poskensa rusottivat ja hän pyysi Salvea pitämään asiaa hyvin mielessään.

* * * * *

Vuoden kuluttua Salve palasi, kengät mukanaan. Niissä oli hopeasoljet ja ne olivat ylen hienot, mutta olivatkin vieneet häneltä puolen kuun palkan.

Elisabet oli nyt sirommissa pukimissa, ja näytti melkein täysikasvuiselta. Hän harkitsi, ennenkuin otti kengät vastaan, eikä kysellyt enää kaikenlaista kuten ennen. Ei hän myöskään tahtonut jäädä kahdenkesken venheen luo juttelemaan, vaan halusi mieluummin saada Salven lähelle toisia.

"Etkö näe, kuinka ankara aallokko on? Venhe voi paiskautua pirstoiksi kallion kupeeseen" @@ väitti Salve. Mutta Elisabet tiesi, ettei tuo ollut totta, nakkasi keveästi niskaansa ja lähti yksin astelemaan pihaan päin. Salve lähti heti hänen jälkeensä.

Tyttö oli varmaan oppinut tuon kaiken Arendalissa, missä hän oli syksyllä uudistanut kasteensa liiton ja oli asunut tätinsä luona.

Mutta ihmeen kauniiksi hän oli sillä välin kasvanut @@ sen huomasi Salve nyt melkein ällistyen.

Hyvästeltäessä ei Salve enää keveästi naureskellut, kuten aina ennen, vaan oli pikemmin hieman hämillään @@ hän ei oikein tiennyt, miten olisi oltava. Ja jälkeenpäin tyttö askarrutti hänen mieltänsä siinä määrin, ettei hän voinut muuta ajatellakaan.

7.

Vanha "Juno", jonka miehistöön Salve kuului, odotteli Sandvigenissä koillistuulta päästäkseen lähtemään. Alus, jossa oli yhdeksäntoista miestä, oli useita vuosia purjehtinut Amerikan vesillä ja toisinaan Pohjanmerelläkin, ja se luettiin siihen aikaan Arendalin suurimpien laivojen joukkoon kuuluvaksi.

Sen lähtö ja paluu olivat merkkitapauksia koko seudulla, ja sen miehistöön kuulumista pidettiin kunniana, sitäkin enemmän, kun sen kuljettaja ja enimpäin osakkeiden omistaja, kapteeni Beck, oli harvinaisen etevä ja onnekas päällikkö.

Kun "Juno" puolenpäivän rinnassa kohotti ankkurinsa ja sievoisessa luodetuulessa vähin purjein lipui ulapalle, seisoi laitureilla paljon katselijoita. Useimmat miehistä olivat täältä kotoisin, ja matkan tiedettiin muodostuvan harvinaisen pitkäksi.

Aluksessa oli vielä kapteenin poika, nuori meriupseeri Carl Beck sisarineen sekä pieni seurue heidän tuttaviaan. He aikoivat mukana kuljettamassaan purjevenheessä lähteä maihin Torungsaarten tienoilla.

He halusivat seurata mukana mahdollisimman kauas ja olivat senvuoksi järjestäneet pienen huvimatkan. Sen kestäessä aikoivat herrat ampua vesilintuja, joita keväisin, muuttoretken aikana, lepää siellä kareilla suurin joukoin.

Aluksen kulkiessa kello neljän tienoissa iltapäivällä Pikku Torungin ohi seisoi Salve Kristiansen keulakannella katsellen saarta kohti.

Hyökylaineet kimposivat siellä täällä salakareista valkoisina suihkuina, ja taivaanrannalla lepäävät, laskevan auringon kultaamat synkeät pilvet ennustivat tuimaa säätä. Senvuoksi lähti seurue laivasta jo Pikku-Torungin luona, vaikka alkujaan oli ollut aikomus seurata isomman saaren tienoille saakka.

Alaston kallioluoto lepäsi ilta-auringon hohteessa kuin keinuva laivanrunko, vaahtopäärme ympärillään. Salve näki Jakobin pojantyttären seisovan tuvan seinämällä kaukoputkella tähystämässä. Mutta Salve oli hetkisen kiusallisen epätietoinen, katseliko tyttö purjevenheeseen astujia vai häntä itseään.

Nuori merimies oli tahallaan valinnut silmiinpistävän paikan. Hän seisoi taakiin nojaten sellaisen jäähyväisalakuloisuuden vallassa, että olisi tehnyt mieli itkeä; hänelle näet oli ylen voimallisesti selvinnyt, että hän rakasti tyttöä.

Saadakseen selville, ketä kohti kaukoputki oli suunnattu, hän heilutti lakkiansa, ja hänen kasvoissaan loisti ankara ilo, kun hän näki tytön vastaavan tervehdykseen. Hän kohotti taas lakkiansa ja näki kaukoputken jälleen vastaukseksi heilahtavan.

Mietteisiinsä vaipuneena seisoi Salve siinä katsellen hämärän peittoon painuvaa saarta.

Hän oli saanut uutta rohkeutta koko matkan varalle.

Bostonista hän ajatteli ostaa hameen ja sormuksen ja kotiin päästyään oli hänen ensimmäisenä tehtävänään oleva lähteä kysymään Elisabetilta jotakin.

Äkkiä hän säikähti kuullessaan nimeänsä huudettavan ja kysyttävän, halusiko hän saada paukun herätteekseen.

Oli näet komennettu reivaamaan, koska tuuli näytti yöksi yltyvän.

Vahtivuorot oli järjestetty iltapäivällä ja molempain puolten vahdit oli jaettu niinkuin matkan ensimmäisenä päivänä ainakin.

Salve oli koiranvahdissa. Purjehdittiin pimeässä, kaksi reiviä märssypurjeessa, kovassa aallokossa ja kuu repäisi silloin tällöin aukon savuna kiitäviin myrskypilviin, joten voi vilahduksittain nähdä koko laivankannen, aina keulakannella seisovan tähystäjän epäselvään hahmoon saakka.

Kelannokalla istui öljyvaatteissaan merimies, joka varmaankaan ei ollut sulkenut silmiään viimeisenä maissa viettämänään vuorokautena. Hän nuokahteli alinomaa, ankarasti yrittäen pysyä valveilla. Aika ajoin hän nousi ja koki käsiään heiluttamalla saada lämpimäänsä. Hän lauleli puolittain ruotsalaista laulua "uskollisesta flikasta", jota hän toivoi vierellensä, koska "aika muutoin käydä voi niin ylen pitkäksi" @@ lauloi, nuokahti ja lauloi jälleen. Toisinaan meren hyöky vihma hänet äkeästi herätti, mutta se ei auttanut kovinkaan kauan. Pian alkoi taas kaikua tuo ylen alakuloinen laulun sävel.

Salvea, jonka veri levottomana kuohui, ei ollenkaan haluttanut lähteä nukkumaan. Hän käyskeli nyt omissa haaveissaan kuunnellen laulua, joka hänestä kaikui ihmeen vaikuttavalta. Nuokkuva merimies ei ollenkaan aavistanut esittävänsä taidettaan syvästi liikutetulle kuulijakunnalle.

* * * * *

Tämän yön vietti laivasta lähtenyt seurue vanhan Jakobin luona Torungissa.

He olivat aluksi yrittäneet risteillen päästä isompaan saareen, mutta aallokko kävi ankarammaksi, tuli pimeä ja pian havaittiin, ettei kysymyksessä ollut mikään huvipurjehdus naisväen seurassa.

Koska pari kolme päivää kestäväksi suunniteltu jahtiretki olisi kotiin käännyttäessä mennyt ihan pilalle, päätettiin yöpyä Pikku Torungissa odottamaan aamua.