Part 1

LUOTSI JA HÄNEN VAIMONSA

Kirj.

Jonas Lie

Suomentanut J. Hollo

WSOY, Porvoo, 1922.

1.

Merdön mustapartaista luotsia Salve Kristiansenia nimitettiin Arendalissa huimapäiseksi veikoksi, joka uskalsi lähteä merelle millaisessa säässä tahansa.

Hän oli henkensä uhalla pelastanut useita aluksia, jotka haaksirikkoutuneina olisivat joutuneet merilain alaisiksi, ja tiedettiin kertoa, että hän oli yksinään noussut vajoavaan hylkyyn lähettäen kumppaninsa maihin hakemaan apua. Mutta samalla kerrottiin, että hänen ja luotsivanhimman Beckin välit olivat siksi sameat, ettei hän koskaan saanut pelastusmitalia.

Hänellä väitettiin olevan kotona kulmakaapissa useita omistuskirjoituksilla varustettuja hopeahaarikoita ja suuri kaukoputki muistoina eri aluksista.

Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, @@ olisipa häntä sopinut sanoa hinteläksikin; mutta terävät, ruskeat silmät, tarmokas, suora nenä ja poskessa, parranrajan yläpuolella näkyvä tuima piirre loivat hänen kasvoihinsa taipumattoman ja pelottoman ilmeen. Hänen jäyhään, karskiin olemukseensa ja puhetapaansa yhtyneenä tuo kaikki teki erinomaisen tarmokkaan vaikutuksen.

Koko hänen juro käytöksensä ilmaisi jonkinlaista katkeruutta, josta ihmiset saattoivat riittävän selvästi havaita, että hän kykeni elämään ilman heidän seuraansa ja apuansa.

Kaupungissa, vieläpä luotsivanhimmankin luona kerrottiin, että hän oli vaipunut juoppouteen. Myytyään makrillinsa kalarannassa hän näet voi toisinaan istua kokonaisen päivän Andersenin muorin tuvassa, viinaksi edessään. Niinä päivinä hän oli harvasanainen; mutta kun alkoi ilta joutua ja hän oli ehtinyt saada hieman hattuunsa, ei ollut hyvä joutua hänen kanssaan tekemisiin. Ei ollut helppo sanoa, minkätähden hän viihtyi Andersenin muorin merimiestuvassa. Mutta siellä joka tapauksessa tiedettiin, miten häntä oli kohdeltava.

Se arvonanto, jota hän merimiehenä yleisesti nautti, oli tehnyt hänestä tämän piirin sankarin, ja vaikka asiaa ei lausuttukaan suoraan julki, osoittivat hänen merimatkojensa jälkeen tehdyt ikäänkuin satunnaiset kysymykset tai sisäänastuvien tervehdystapa, että täällä oli myötätuntoa ja että hänen nimellään oli hyvä kaiku.

Laivamiehen päähän ei helposti pälkähtänyt istuutua muitta mutkitta hänen viereensä; luonnollisena edellytyksenä oli tervehdys ja puhuttelu.

Salve Kristiansenin siten viettäessä aikojaan merimiestuvassa liikkui hänen kymmenvuotias poikansa Gjert satamassa, seuranaan koko joukko kaupungin poikia, jotka eivät paljoakaan tienneet säätyerosta.

Ruskeatukkainen, ruskeasilmäinen, reippaannäköinen Gjert poika oli heistä kaikkein villityin ja nautti sitäpaitsi jonkinlaista arvonantoa isänsä poikana. Tätä kunniaa hän ilmeisesti koki puolustaa kaikenlaisilla hurjilla tempuilla.

Oikeastaanhan hänen olisi pitänyt vartioida purtta, mutta se oli hyvin kiinni ja sitäpaitsi sen voi mainiosti nähdä joltakin raakapuulta satamasta. Gjert pysytteli veneen luona, kunnes pojat tulivat koulusta, mutta kun he sitten innoissaan riensivät tavanmukaiselle leikkipaikalleen satamaan, kirjalaukut selässään, niin Gjert odotti heitä mielellään jossakin silmiinpistävässä paikassa, saalingin tai raakapuun varassa tai @@ kuten monesta ikkunasta voitiin nähdä kaukoputkella ja ilmankin sitä ja kuten kaupungin äidit suureksi kauhistuksekseen toisilleen huhuilivat @@ maaten mahallaan mastonhuipussa.

Useimpia kaupungin lapsia oli nimenomaan varoitettu antautumasta mihinkään tekemisiin "hurjan Kristiansenin" pojan kanssa. Mutta saalinki ja mastonnokka, jotka liiankin hyvin saattoi nähdä kotosalta, kävivät juuri sentähden mielenkiintoisiksi katseltaviksi, ikäänkuin olisi Gjert Kristiansen istunut kielletyn puun oksalla.

Elämä satamassa oli sangen riemullista, kuten ainakin merikaupungeissamme, joiden satamissa pojista kasvaa laivamiehiä ennen ensimmäistä matkaansa.

Beckin pojanpoika, Fredrik, josta piti tulla merikadetti, oli eräänä päivänä luullut olevansa suojassa kodin ikkunoilta, kun kiipesi maston selkäpuolta kohti huippua, missä hänen ystävänsä Gjert jo istui odottamassa; mutta hoikka puu ei suojannutkaan häntä luotsivanhimman terävältä katseelta.

Vanha Beck saapui itse alukseen, täynnänsä isoisän mielikarvautta, haukkui pahanpäiväiseksi laivurin, joka saattoi kaikessa rauhassa katsella moisia temppuja, ja kuritti käyrällä ryhmysauvalla Gjert Kristiansenin, joka oli viekoitellut hänen pojanpoikansa sellaiseen tottelemattomuuteen lisäten, että Gjertistä saattoi jo varsin hyvin nähdä, mikä hänestä vihdoin oli tuleva @@ ilmetty isänsä poika.

Hänen oma armas, vietelty aaluvansa [vesa, kuv. poikanen], joka oli paria vuotta vanhempi, pääsi ilman selkäsaunaa, ja sen johdosta pidettiin poikien kesken neuvoa, että hänen piti saada se takaisin, kun ensikerran kohdattaisiin.

Hän olisikin joutunut kylvetettäväksi, ellei Gjert, jonka puolesta piti kostettaman, olisi odottamatta ryhtynyt häntä puolustamaan.

Kertomuksen siitä, kuinka Beck oli kurittanut hänen poikaansa ja ennustellut hänen tulevia vaiheitansa, sai luotsi kuulla vasta kotiin purjehdittaessa. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi; mutta kun hän sitten kuuli Gjertin kaikesta huolimatta auttaneen Fredrik Beckiä, niin hän säpsähti ja sanoi vähän ajan kuluttua:

"Kerro se äidille."

2.

Merdö, missä luotsi asusti, on kaupungin väylän suulla, merituulen pesänä.

Ulkoapäin tämä pieni, puolipyöreä saari ei mitenkään eroa tavallisesta karusta kalliosaaresta. Ylhäältä, tuuliviirin luota, luotsien tähystyspaikalta, voi myrskyn aikana nähdä loppumattomiin valkoisina vaahtoilevia kallioita ja kareja.

Nämä rannikkovedet ovat erinomaisen vaaralliset; mutta Merdössä ja Torungenissa asustavat Arendalin luotsit ovat Norjan parhaita.

Englantilaisilla ja hollantilaisilla luotseilla on suppeat alueensa, mutta nämä laajalti purjehtivat miehet, jotka tänään ovat laivoja auttamassa Lindesnäsin luona, voivat huomenna olla Skagenin tai Hanstholmin tienoilla, ja ylihuomenna luotsimme kenties astuu hampurilaiseen alukseen Hornin riutoilla.

Leveissä kansialuksissaan, joiden isossa purjeessa nähdään Arendalin merkki, numero ja punainen raita, he liikkuvat makrillimatkoillaan koko Pohjanmerellä aina Dogger-matalikoille saakka, missä puhuttelevat vieraitten kalastaja-alusten miehiä tiedustellen heiltä Kanaalista sekä Englannin ja Hollannin satamista saapuvia laivoja. Valassaarten alusten varpapurjeen asemesta on heidän pursissaan kahvelipurje, ja vaikka eivät olekaan yhtä hyviä purjehtijoita kuin ensinmainitut, suoriutuvat ne aallokosta ihan yhtä hyvin.

Mutta Merdön luotsin tuntee parhaiten se kapteeni, joka sysimustana talviyönä, aaltojen vyöryessä pilvenkorkuisina, saapuu Torungin väylälle hyvin tietäen, että hänen on ajauduttava rantakareille, ellei saa luotsia.

Hän kuulee huudettavan, köysi sinkoaa esiin, ja samassa seisoo kannella likomärkä luotsi. Mies vaihtaa vaatteet, saa lasin lämpimikseen ja ryhtyy ohjaamaan alusta. Hänestä ei tuntunut liian arveluttavalta hypätä mereen, köysi vyötäisille sidottuna, sillä muulla tavoin ei alus ollut pelastettavissa.

Kun on kysymyksessä kunnia, laivan pelastaminen, ei venhe, koti ja elämä merkitse paljoakaan näille miehille, jotka muuten arkioloissaan voivat olla hyvinkin kitsaita killingistään.

Merdön takarannalla on kuuluisa Merdön hätäsatama, pieni kalastajain ja luotsin asumapaikka. Siellä asui luotsimme omistamassaan pienessä, punaisessa, kuistilla varustetussa tuvassa, jonka takana oli kiviaidan ympäröimä perunamaa.

Pienissä, valkoisiksi sivutuissa ikkunoissa näkyi pari pelargonia, ja tupa oli kaikin puolin erinomaisen siro ja siisti. Se näytti puolittain laivamaiselta, ja arkioloissa siellä laskettiinkin, kuten meriväen keskuudessa yleensä, vuorokauden hetket ja ruoka-ajat kuten laivassa ikään. Seinässä pöydän takana riippui pitkä kaukoputki, nurkkakaapin päällä oli joukko merikarttakääröjä ja toisessa nurkassa hollantilainen kaappikello, jonka yläosassa nähtiin viheriä käki.

Luotsin vaimo oli edellisenä päivänä nähnyt aluksen purjehtivan Merdöstä Arendaliin ja odotti nyt miestänsä kotiutuvaksi. Heidän nuorin poikansa pyydysteli toimessaan katkorappoja pienistä vesilätäköistä, joita myrsky tai korkea vuoksi jättää saaren matalampiin kohtiin.

Poika oli saanut tehtäväkseen tähystellä ja ilmoittaa äidille, mutta oli nähtävästi asian kerrassaan unhottanut mielenkiintoisen askarruksensa vuoksi, sillä kauniina iltahetkenä, meren hohdellessa sineä ja kultaa ja auringon alkaessa painua mailleen nähtiin luotsin pursi täysin purjein kiitämässä kohti satamaa.

Luotsin vaimo istui pöydän ääressä ikkunan luona. Hänen pukunsa oli vierasta, lähinnä hollantilaista kuosia.

Hän oli varmaan rauhaton, sillä huolen riuduttamissa kasvoissa näkyivät ilmeet vaihtelevan.

Hän nojasi hetkiseksi poskeaan käteensä, ja sulki väsyneenä silmänsä, mutta alkoi kohta jälleen uutterasti ommella.

Vaikka hän piti miehestään, tunsi hän kuitenkin suoranaista pelkoa ajatellessaan hänen saapumistaan.

Hänessä oli jotakin arkaa, rasittunutta, kun hän hieman hätäillen nousi seisomaan, kuullessaan luotsin olevan tulossa sisään. Hän seisoi epäröiden, lähtisikö ulos ottamaan miestään vastaan.

Mutta kun luotsi sitten astui tupaan, väistyi tuo ilme samassa avoimen, näennäisen iloisen yllätyksen ilmeen tieltä.

Palatessaan Arendalista oli luotsi useinkin tyytymätön ja katkera eikä hänen kanssaan ollut helppo tulla toimeen. Vaimo huomasi heti, mitä hänen kasvonsa ilmaisivat, ja tiesi, että hänen asianaan oli vain sietää, kestää @@ olla hilpeä ja lempeä ja välttää kaikkia niitä ansoja, joita mies katkeran mielialansa vallassa taitavasti hänelle asetteli, oli vältettävä jokaista sopimatonta sanaa, vieläpä ilmeen ilottomuuttakin.

"Sydäntyessään" mies saattoi uhkailla tekevänsä jos jotakin, ei vaimolleen vaan itselleen, ja vaimo tiesi, että hän kykeni uhkauksensa toteuttamaan. Oli monesti sattunut, että hän oli sopimattoman sanan vuoksi heti lähtenyt takaisin merelle @@ erään kerran myrskyisenä iltana, jolloin tuhoutuminen näytti ihan varmalta.

Luotsi tunsi itsekin huonot puuskapäänsä, ja pyrkimys niiden välttämiseen luultavasti saikin hänet usein mieluummin viipymään Andersenin muorin tuvassa Arendalissa kuin kotonansa.

Kunhan ensimmäinen, vaarallinen päivä oli ohi, ei kukaan voinut elää kotonaan onnellisemmin ja tyytyväisemmin kuin Salve Kristiansen vaimoineen. Hän näet kerrassaan jumaloi vaimoaan ja lapsiaan, ja hänen oli yhtä vaikea heistä erota kuin aikaisemmin tulla heidän luoksensa.

Gjert pojan urotyö Beckin pojanpojan jutussa oli lauhduttanut hänen mieltänsä ja siten tavallaan suorittanut vaimon vaikean tehtävän.

Hän astui pieneen tupaan hilpeän näköisenä ja tervehti vaimoansa:

"No, äitimuori, miten jakselet? @@ Ja missä on piltti pahanen?"

Kysymys koski nuorinta poikaa, joka oli kehnosti hoidellut tähystysvelvollisuuttaan ja jota isä hyvällä tuulella ollessaan aina nimitti tuolla nimellä @@ piltti oli hänen silmäteränsä.

Vaimon rinnasta hävisi heti painostava tunto, mutta hän varoi ilmaisemasta sitä miehelleen. Tupa oli hänelle äkkiä valoisa, täynnä sitä ilta-auringon hohdetta, joka oli ikkunan läpi valanut kultaa hänen hiuksiinsa hänen kalpeana istuessaan pöydän ääressä.

Hän oli kaunis, solakka, punaposkinen nainen. Vapisevin käsin hän autteli merivaatteita miehensä yltä eikä tahtonut kyetä johdonmukaisesti vastailemaan hänen kysymyksiinsä. Se ei jäänyt havaitsematta luotsilta, joka yhä kovemmalla äänellä huuteli piltti pahastaan. Piltti ilmestyikin vihdoin ovelle hämillään ja arkana, housunlahkeet käärittyinä ja kädessään se läkkirasia, johon hän oli saalistaan kerännyt.

Vanhin poika, Gjert, kantoi sisään nyyttejä ja tavaroita, joita luotsi oli kaupungista ostanut, ja komensi ällistelevän piltin heti avukseen.

Gjert oli vain ohimennen tervehtinyt äitiänsä, sillä hän huomasi ensi silmäyksellä, että sillä kertaa oli kaikki hyvin.

Muutoin hän oli äitiinsä hyvinkin kiintynyt, auttoi häntä ja kevensi hänen kuormaansa kaikessa hiljaisuudessa, minkä suinkin voi. Hän oli lapsuutensa aikana nähnyt ja käsittänyt tuosta onnettomasta suhteesta niin paljon, että hänestä oli tullut äidin ystävä ja tuki, vaikka hän samalla ihaili isäänsäkin.

Se seikka, että Gjert oli isän mukana aluksessa, oli äidille takeena siitä, ettei Salve Kristiansen pahan pään sattuessa sentään purjehtinut itseänsä upoksiin @@ tuo mahdollisuus ilmaantui muuten useinkin hänen säikähtyneeseen mieleensä.

Gjert piti myös huolta siitä, että eri paikoista tuli toisten luotsien tai kalastajain myötä tietoja isästä, ja kun Gjert ei ollut mukana, lähetti äiti hänet kaupunkiin urkkimaan uutisia hänestä.

Merellä luotsi oli yleensä tyynimielinen, mutta toisinaan saattoi synkkä mieliala pauloa hänet sielläkin, näennäisesti ilman vähintäkään ulkonaista syytä.

Hän ei muuten näyttänyt milloinkaan olevan niin hyvällä tuulella kuin rajusään vallitessa. Silloin hän jutteli luotsitoverilleen hauskasti ja hilpeästi. Mutta ihan luonnollista oli, että hän kovan aallokon vaikeuttaessa laivaan pääsemistä itse otti köyden vyötäisilleen ja hyppäsi mereen @@ muussa tapauksessa hän olisi osoittanut toista kunnioittavansa.

Hän näet ei kunnioittanut ketään @@ tämä tieto herätti hänessä itsessään erinomaista tyydytystä.

Tällä kertaa luotsi jäi kotiin pitkäksi ajaksi, jonka kuluessa ei hänen huoneessaan kuulunut yhtään soraääntä. Päinvastoin: kun otti huomioon, että he olivat olleet jo kauan naimisissa, oli kaikki pikemmin liiankin hyvin.

Ensimmäisinä päivinä oli hän ollut pikku Henrikin apuna hänen pyydysmatkallaan ja oli sitten ryhtynyt rakentamaan hänelle pientä prikiä.

Ainoa seikka, josta oli kaikessa ystävyydessä hieman kinastelua, oli Gjertin koulunkäyntiä koskeva kysymys. He olivat asemaansa nähden hyvinkin varakasta väkeä, ja eräänä päivänä oli äiti ikäänkuin sattumalta lausunut, että he kyllä voisivat kustantaa Gjertin kaupungin kouluun @@ poikahan voi asua siellä hänen tätinsä luona.

Isä ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Gjertin piti asianmukaiseen ikään ehdittyään lähteä Terjesenin telakalle rikaamista oppimaan.

Luotsi alkoi kuitenkin yhä useammin astella reippaaseen, hieman rauhattomaan tapaansa tähystyspaikalle tai seisoskella yksinään, kädet selän takana, alhaalla laiturilla @@ hän ei ollut niitä miehiä, jotka keräävät tovereita ympärilleen. Oli ihan ilmeistä, että hän alkoi jälleen ikävöidä merelle.

3.

Korvetti "Kotka" oli vast'ikään saapunut Arendaliin Välimerelle tekemällään kadettiretkeltä. Se lepäsi satamassa, missä katselijain huomiota herättivät korkeat mastot, ampuma-aukoissa kiiltelevät messinkitulpat, vilisevä miehistö ja täsmällinen sotilaallinen järjestys, joka tavan takaa, rummun päristessä ja miesten rientäessä paikoilleen, ilmeni erikoisen silmiinpistävänä.

Gjert oli saanut luvan lähteä erään luotsin mukana kaupunkiin näkemään sota-alusta, johon kohdistuva uteliaisuus oli tällä kertaa sitäkin suurempi, kun oli kiertelemässä eräänlaisia yhä merkillisemmältä kuulostavia huhuja.

Merkitsevin silmäniskuin kerrottiin, että "Kotkan" viime retki oli ollut "pamppuretki", ja Gjertin toverit samoinkuin satamassa parveileva yhteinen kansa silmäilivät alusta jotenkin arastellen. Joka kerta kun merkkipilli soi, kohosi kuulijain mieleen hämärä mielikuva siitä, että siellä joku sai maistaa patukkaa, ja uteliaat venheet pysyttelivät mieluummin hiukan loitolla.

Kaikessa tuossa oli sen verran totta, että korvetin miehistön keskuudessa tosiaankin vallitsi joltinenkin tyytymättömyys erääseen upseeriin, joka oli kiivautensa vuoksi joutunut vihapidoksi. Lisäksi hän oli erehtynyt rankaisemaan miehistön laulumestaria, joten vorokilta kuului iltaisin salaperäinen laulu, joka pian kaikui satamassa hyvien ja heleiden äänien esittämänä.

Gjertin mieltä oli koko ajan herkeämättä kiinnittänyt tuo merkillinen alus ja kaikki sitä koskevat seikat, ja seuraavana päivänä, kotiin purjehdittaessa, hän ajatteli ainoastaan näkemiään ja kuulemiaan.

Sepä miekkonen, joka voisi käyskellä sellaisen laivan kannella, puettuna kultaa hohtelevaan univormuun!

Fredrik Beck, johon hän oli kiintynyt erikoisin ystävyyden sitein siitä lähtien kuin oli pelastanut hänet selkäsaunasta, oli kertonut hänelle paljonkin.

Tuuli oli käynyt melkoista navakammaksi; ilta ei luvannut laisinkaan kaunista säätä, ja pursi liikkui kotoa kohti, kolme reiviä purjeessa.

Luotsi oli käynyt useita kertoja heitä tähyämässä ja istui nyt tuvassaan korjaillen vanhaa merikarttaa, kun poika asteli laiturilta hyräillen uutta laulua, jonka sanat alinomaa häipyivät tuuleen. Hän pysähtyi hengästyneenä etehiseen saadakseen loppuun asti lauletuksi. Luotsi ja hänen vaimonsa kuulostivat ja vilkaisivat toisiinsa.

Äiti oli parhaillaan kattamassa illallispöytää. Gjertin astuessa sisään oli hänestä helppo nähdä, että hänen mielensä oli merkillisten asiain valtaama ja että hän itse sen tiesi ja tunsi. Nopeasti tervehtien hän tempasi oven pielessä seisovan tuolin, siirsi sen pöydän ääreen ja istuutui, vaikka ateria ei ollut vielä valmis. Hän tunsi kalvavaa nälkää.

"No, Gjert", sanoi äiti Gjertin vähän aikaa istuttua ja katseltua ympärilleen, ilmeisesti odottaen, että häntä kehoitettaisiin kertomaan:

"Olitko laivassa?"

"En @@ en minä, mutta minä juttelin niiden kanssa, jotka olivat olleet. Sitäpaitsi näin kaikki" @@ vakuutti hän, itsetietoisesti päätään nyökäyttäen ja ojentaen kätensä kohti leipäkannikkaa @@ "vieressä olevan kuunari Antonian märssystä. Se ei ulottunut kuin hieman kannenkatosta ylemmäksi; se olisi hyvinkin voinut olla korvetin isovenhe."

@@ "Jos olisi ollut koko joukon pienempi", lisäsi luotsi kuivakiskoisesti, nousi ja vei karttakäärön pienen nurkkakaapin päälle.

Gjert alkoi nyt äitinsä puoleen kääntyen esittää puolustuksekseen erinäisiä vertailuja: kuinka alhaalla kuunarin runko oli levännyt korvetin rinnalla, kuinka sen viiri oli ulottanut vain isoonraakaan j.n.e., mutta isä keskeytti hänen esityksensä:

"Mitä laulua sinä laulelit tullessasi?"

"Oh @@ se oli pamppuretken laulu!"

"Vai niin @@ onko retki tosiaankin ollut sellainen?" kysyi luotsi katsahtaen hieman tutkivasti poikaansa; hän näet ei kuulunut niihin, jotka helposti uskovat huhuja.

Tuo mielenkiintoa ilmaiseva kysymys hiveli tavattomasti Gjertin itsetuntoa. Oikeastaan hän olikin koko ajan mitä palavimmin halunnut kertoa juuri tästä asiasta ja aloitti nyt mitä syvimmän vakuutuksen ilmein:

"Sen voit uskoa, isä! @@ Toiset puhuvat kuudesta, toiset yhdeksästä, mutta että he kaikki ovat saaneet pamppua, kunnes ovat siihen oienneet, on yhtä varmaa kuin se, että @@ että" @@ hän silmäsi innoissaan ympärilleen etsien vakuuttavaa vertauskohtaa ja päätyi vihdoin, kun ei mitään iskevämpää juolahtanut mieleen, verrattain laimeaan kuvaan:

"että käki seisoo tuolla kellon päällä!"

Tiedonanto vaikutti äitiin niin järkyttävästi, että hän istuutui rahille, lautanen sylissään. Hän siirsi säikähtyneenä katseensa pojasta mieheen, jonka ilme häntä sentään hieman rauhoitti.

"Keneltä olet tuon kuullut, Gjert?" kysyi hän vihdoin vakavasti, äänessä yhä vielä huolestunutta sävyä.

"Keneltä olen sen kuullut? Niiltä kaikilta!"

Oivaltaen samassa itsekin, että "ne kaikki" tässä epäuskoisessa ympäristössä merkitsi samaa kuin ei kukaan, hän jatkoi:

"Fredrik Beckiltä. Hän on itse jutellut erään merimiehen kanssa, joka oli vahdissa laivavenheessä, kapteenin ollessa maissa. Hän oli kertonut vielä paljon muitakin ihmeellisiä asioita." Gjert katsahti ympärilleen arvellen kuulijain vihdoin pakostakin täytyvän uskoa.

"Se näyttää olleen hyvinkin luotettava mies!" virkkoi luotsi hupaisen ivallisesti, mutta niin, ettei Gjert ivaa huomannut. Äiti silmäili poikaansa, hieman huolissaan, että hän voisi itsensä paljastaa. "No, mitä hän olikaan vielä kertonut?"

"Oh @@ paljonkin."

"Annahan kuulua!"

"Oli ollut myrsky sellainen, että he kohtasivat mereltä ajelehtimasta kokonaisen tuulen viemän kylän. Pappi oli parhaillaan saarnaamassa vedenhätään joutuneille. Ja sitten he olivat luovineet Gibraltarin salmessa niin lähelle rantaa, että kokkapuu oli kopannut laivaan palmun, jossa istui kokonainen neekeriperhe. Se heidän oli sitten täytynyt viedä takaisin maihin."

Gjert olisi varmaan sepittänyt enemmänkin ihmeellisiä asioita, ellei vanhempain hilpeys olisi alkanut käydä epäilyttäväksi. Piltti pienoinenkin nauroi, koska näki toisten nauravan, ja sai sen vuoksi paljon lupaavan silmäyksen Gjertiltä, joka kohta vetäytyi kuoreensa virkkaen:

"Ette kenties usko sitä todeksi?"

"Tiedätkö, mitä on pajuköyden punominen, poikaseni? Merimiehesi näyttää olleen koko mestari siinä taidossa!" sanoi luotsi istuutuen pöytään.

Mieliala oli hilpeä sekä aterian aikana että sen jälkeen, äidin korjatessa pois astioita.

Gjert jutteli, äiti kulki edestakaisin, isä istui ikkunan luona katsellen ulos ja kuunnellen. Poika kuvaili tosiaankin viehättävän täsmällisesti, mitä kaikkea oli nähnyt ja kertoi meriupseereista ja kadeteista niin vilkkaasti, että äidin täytyi istua kuuntelemaan ja että isä lausui erään keskeytymän aikana hymyillen:

"Sinä, Gjert, tahtoisit varmaan mielelläsi olla sellainen merikadetti!"

"Niin", sanoi äiti, joutuen hetkiseksi tuon häikäisevän ajatuksen lumoihin, "jos hän pääsisi kaupungin kouluun, niin eipä tiedä, mitä hänestä tulisikaan. Sanoohan lukkari, että Gjert on hyväoppinen."

Tuo lausunto varmaan vaikutti luotsiin jollakin tavoin epämieluisasti, sillä hänen kasvonsa vaihtoivat väriä ja hän vastasi hetkisen kuluttua hieman ivallisesti:

"Minun mielestäni Gjert ei ole liian hyvä isänsä säätyyn, enkä minä aio ryhtyä kerjäämään, että hän pääsisi isoisten joukkoon."

Gjertin hyvää mielialaa oli yhä parantanut sellaisen univormullisen tulevaisuuden haavekuva, joten hän ei huomannut varoa isän muuttunutta sävyä, vaan tuli lausuneeksi:

"Äiti arveli tässä eräänä päivänä, että jos minusta voisi tulla sellainen, niin pääsisin maailmassa eteenpäin paremmin kuin ihan tavallinen merimies."

Nuo sanat vaikuttivat kuin tuli tappuroihin. Luotsin jäykät kasvot leimahtivat vihaisen punaisiksi ja hän loi vaimoonsa sanomattoman kylmän ja ivallisen katseen. Sen mykkä ilme sanoi, että hän liiankin hyvin oivalsi, mihin mielialoihin sellaiset lausumat perustuivat.

Hän kääntyi synkkänä poispäin ja virkkoi niin viiltävästi, että hänen vaimonsa vavahti:

"Halveksitko sinäkin isäsi asemaa, poikaseni?"

Gjert tuli innoissaan huudahtaneeksi:

"Fredrik Beckistä tulee merikadetti!"

Muuta ei kaivattukaan. Seurasi vain lyhyt käsky:

"Tule tänne, Gjert!"

Sitten poika sai korvilleen, niin että sinkosi kumoon.

Toista kertaa lyödessään luotsi tuli sattumalta katsahtaneeksi vaimoonsa. Hän oli syöksähtänyt pari askelta eteenpäin, ikäänkuin olisi aikonut temmata Gjertin miehensä käsistä ja seisoi siinä punoittavin kasvoin ja säihkyvin silmin asennossa, joka sai luotsin heti laskemaan kätensä. Heti sen jälkeen hän lähti keittiöön.

Luotsi seisoi hetkisen kahden vaiheella. Sitten hän avasi keittiönoven ja ilmoitti lyhyeen ja terävästi lähtevänsä Gjertin kanssa merelle vielä samana iltana @@ oli varustettava eväät valmiiksi.

Kun hänen vaimonsa hetkisen kuluttua palasi, mukanaan olutnassakka ja muut mukaanotettavat, ei hänestä voinut huomata äskeisen mielenliikutuksen jälkeäkään. Hänen kasvonsa olivat ihan rauhalliset, kalpeat, ja hän käyttäytyi melkeinpä nöyrästi.

Tuuli ravisteli toisinaan rajusti tummia ikkunaruutuja hänen puuhaillessaan matkavarustuksia.

Mutta kun Gjert ja hän jäivät hetkiseksi kahden kesken tupaan, puristi hän poikaa kiinteästi rintaansa vasten ja kuiskasi hänelle itku kurkussa:

"Poikaseni, älä milloinkaan ilmaise isällesi, että pelkäät!"

Puolisot olivat sanoneet toisilleen hyvästi ovella, mutta vaimo seurasi salaa aina laiturille saakka ja istui siellä vielä kauan itkien, piltti pienoinen sylissään.

Sekä luotsin povessa että hänen ympärillään riehui synkeä rajusää hänen sinä iltana lähtiessään merelle.

4.